Työuupumus ja ylikunto

Työuupumus ei oirehtinut minulla ainoastaan mielen tasolla, vaan se näkyi myös kehollisesti. Vaikka olin uupunut hyvin staattisessa, päätteellä tehtävässä asiantuntijatyössä, kehollinen kokemukseni vastasi pikemminkin useita peräjälkeen juostuja maratoneja. Hermostoni oli aivan finaalissa, olin ylivirittynyt ja levoton, eikä palautumisesta tai rentoutumisesta tullut mitään. Stressihormonitasoni olivat tapissa ja moni arjen askarekin tuntui ylivoimaiselta – olin sekä psyykkisesti että fyysisesti loppu. Tästä huolimatta jatkoin liikkumista ja urheilemista minulle tavanomaisilla määrillä, jätin huomiotta kehon signaalit palautumisen haasteista ja pusersin treenejä läpi fiiliksestä riippumatta.

Liian raskas liikkuminen uupuneena ei 
tue toipumista.

Tässä postauksessa lähden hieman perkaamaan toipumisprosessini aikana tekemiä havaintoja työuupumuksen ja liikkumisen välisestä suhteesta sekä tuon esiin joitakin palautumiseen liittyviä virheitä, joita tein matkan varrella. Tarkastelen työuupumuksen ja ylikunnon välistä suhdetta, ja kerron miten ylikunto näkyi omalla kohdallani. Olen aikaisemmin kirjoittanut liikkeestä lääkkeenä ja nähnyt liikunnan olleen minulle tärkeä henkireikä uupumuksen kourissa. Vaikka liikunta toimi henkisenä lääkkeenä, tuli siitä minulle fyysinen lasku maksettavaksi ylikunnon muodossa. Tämä postaus keskittyy tähän fyysiseen puoleen, mutta suosittelen alkajaisiksi lukemaan tuon jo hieman vanhemman postauksen liikkumisen mentaalipuolen merkityksestä.

Liikkumaan vaikka väkisin

Liikunta on ollut elämässäni aina läsnä ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luonnollisinta hakea työuupumuksen aikana menetettyä toimijuuttani juuri liikunnan parista. Olin joutunut karsimaan liikkumisesta huomattavasti ollessani sairastuttaneessa työsuhteessa, aika ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkeen, joten kun työsuhde tuli päätökseensä, palasin takaisin liikuntaharrastusteni pariin ja harjoittelin samalla intensiteetillä kuin ennen uupumustani. Lihaskuntoharjoittelin kuntosalilla useita kertoja viikossa, juoksin tavoitteellisesti ensimmäistä puolimaratoniani varten ja tein useampia pitkiä vaelluksia eri retkeilykohteissa. Liikkumisen pariin palaaminen toi minulle pystyvyyden tunnetta ja onnistumisen kokemuksia, vaikka samanaikaisesti olinkin hyvin ahdistunut, kiihtynyt ja levoton – olinhan keskellä vakavasta uupumuksesta toipumista. Toipilaana, työelämän ulkopuolelta käsin, minulla oli myös hyvin aikaa liikkua ja harrastaa.

Minun olisi ollut tärkeää kuulla
"varoitteluja" ylikunnon mahdollisuudesta
uupumuksen yhteydessä.

Liikuntaa pidetään yleisesti erinomaisena lääkkeenä moniin mielenterveydellisiin ja somaattisiin oireisiin, ja esimerkiksi lievässä masennuksessa liikunnan on todettu olevan tutkitusti lääkkeitä tehokkaampaa. Sain vahvistusta treenaamiselleni palvelujärjestelmän ja ammattiauttajien taholta, ja ulkoapäin tulevan kannustus sai minut pitämään valintojani terveellisinä ja hyvinvointia tukevina. Kukaan ei puhunut sanallakaan ylikunnon mahdollisuudesta eikä minulle esimerkiksi kerrottu, miten sekä työuupumus että raskas liikunta nostattavat kehon stressihormonitasoja. Jo valmiiksi tapissa olleet kortisolitasoni pysyivät minulla siten edelleen koholla eikä palautumista päässyt tapahtumaan: uupumusoireiluni pitkittyi. Avainasemassa olisi tietysti ollut kevyt liikunta, mutta rajattomana suorittajana ja tekemisiäni kohtaan vaativana keveyden tunnistaminen ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvyys. Työuupumus oli lisäksi heikentänyt lähtötasoani ja rapauttanut kokonaisvaltaista jaksamistani, joten se, mikä ennen oli kevyttä, olikin uupuneena jo huomattavasti raskaampaa.

Ylikunnon oireet

Ylikunnossa ja työuupumuksessa on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa, ja koska molemmat ovat lähtöisin liiallisesta kuormituksesta suhteessa palautumisen kapasiteettiin, muistuttavat niiden oirekuvat toisiaan. Sydämentykytykset, sykkeen vaihtelut, uneen liittyvät ongelmat, ylivirittyneisyys ja alhainen stressinsietokyky ovat oireita, joita esiintyy niin ylikunnossa kuin työuupumuksessakin. Molempiin liittyy myös erilaisia psyykkisiä oireita kuten mielialan laskua ja ärtyneisyyttä sekä keskittymiskyvyn ja motivaation puutetta. Tämän takia oireiden syiden erittely on haastavaa, ja työuupumuksen ja ylikunnon erottaminen toisistaan pitkälti mahdotonta. Varovaisesti uskaltaisin jopa epäillä, että jokaiseen vakavaan työuupumukseen liittyy eriasteista ylikuntoa ja ylikuntoon taas uupumusta.

Joudutin ylikuntoa omalla toiminnallani liikkumalla kuormittuneena yli äyräiden, mikä taas lisäsi ylikuntoon liittyvää oirehdintaa ja vaikeutti uupumusoireiluani. Selkeinten ylikunnon oireet paikantuvat kohdallani suorituskykyyn liittyvinä haasteina, kuten peruskunnon romahtamisena ja voimatasojen tippumisena. En jaksanut enää yhtään samoja asioita kuin ennen, sykkeet huitelivat herkästi taivaissa, ja kaikenlainen progressio ja kehittyminen tulivat tiensä päähän. Lisäksi kärsin harjoitusten jälkeisistä hyvin vaikeista lihaskivuista, jotka saattoivat helposti kestää viikonkin ajan ja, joihin kuuluivat kivuliaat krampit ja suonenvedot. Tämän kaltaiset kivut eivät olleet seurausta maksimien tekemisestä, vaan ne saattoivat tulla varsin tavanomaisten, kevyidenkin treenien jälkeen, eikä magnesiumilla, tulehduskipulääkkeillä tai relaksanteilla ollut oireisiin juurikaan vaikutusta. Kenties kaiken tämän seurauksena liikkuminen ja erityisesti kuntosalilla käyminen alkoi tuntua vastenmieliseltä eikä liikunta tuntunut antavan minulle enää samanlaista mielihyvän tunnetta kuin aikaisemmin. Tämä ajoi minut vähentämään liikkumisiani, mikä silloin suuresti harmitti minua, mutta mihin nykyisin suhtaudun kiitollisuudella: olihan se askel kohti parempaa toipumista.

Mikä auttoi ylikuntoon?

Minulla meni työuupumuksen eskaloitumisen jälkeen vuodesta puoleentoista vuoteen ennen kuin aidosti siirryin liikkumaan jaksamistani ja palautumiskykyäni kuunnellen. Vähensin salikäyntimääriäni huomattavasti, vaihdoin valtaosan juoksulenkeistä kävelylenkeiksi enkä enää orjallisesti noudattanut suunnittelemaani treeniaikataulua, jätin treenikertojakin välistä. Hyväksyin sen, että tarvitsen lepoa. En lopettanut liikkumista tyystin, vaan siirryin pikemminkin kiinnittämään huomiota sen hetkiseen jaksamiseeni ja tekemään asioita sen mukaisesti. Vointini ei tämän seurauksena välittömästi kohentunut, ja ylikunto-oireet vaivasivat minua ilman raskaita treenejäkin vielä kauan. Koska stressi kroonistuu herkästi, työuupumus ja ylikunto ovat seuralaisia, joista on hankala päästä eroon ja, jotka uusiutuvat herkästi. Työuupumuksesta toipuminen onkin vienyt minulta useamman vuoden ja saman mittainen ajanjakso on mennyt myös ylikunnon selättämiseen. Käyn seuraavaksi läpi asioita, jotka ovat olleet matkan aikana isossa roolissa ylikunnosta eroon pääsemiseksi.

Raskaan liikunnan vähentäminen ja 
elämäntavalliset muutokset auttoivat
ylikuntooni.

Suhtaudun tätä nykyä työuupumukseen (ja ylikuntoon) sekä psyykkisenä että fyysisenä oireyhtymänä, jonka hoidossa olisi hyvä huomioida molemmat ulottuvuudet. Kohdallani tämä tarkoitti karkeasti ottaen sitä, että eheytin psyykkistä puoltani psykoterapiassa ja fyysistä puoltani esimerkiksi hieronnassa (tästä olen kirjoittanut enemmän aiemmassa liikuntaa käsittelevässä postauksessani). Tein myös elämäntavallisia muutoksia, joiden vaikutukset näkyivät niin psyykkisessä kuin fyysisessä voinnissani. Yksi tällainen merkittävä muutos oli alkoholin käytön lopettaminen, mikä osaltaan vaikutti positiivisesti kortisolitasoihini hermostoa rauhoittaen. Toinen varsin yksinkertainen ja arjessa selkeinten näkyvä asia hermostoni tasapainottamisessa on ollut energiajuomien ja kahvin juomisen lopettaminen. Vetämättömyyden paikkaileminen kofeiinin avulla oli kohdallani merkittävä tekijä ylivirittyneisyyden ja ylikunto-oireiluni taustalla: kofeiini häiritsee hermovälittäjäaine asetyylikoliinin rauhoittavaa vaikutusta parasympaattisessa hermostossa ja voi siksi lisätä ahdistusta. Kofeiinin saannin rajoittaminen siten paitsi rauhoitti minua myös laski stressitasojani, katkaisi toistuvan taistele tai pakene -olotilan sekä paransi unenlaatuani. Kaikkinensa lopettaminen kävi kohdallani ilman vieroitusoireita, olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä. Minusta on erikoista, miten vähän kofeiinin kielteisistä vaikutuksista puhutaan ja, miten ahdistukseen usein tyrkytetään lääkkeitä, vaikka kestävämpi vaihtoehto voisi löytyä ihan vain kofeiinin saannin vähentämisestä. Kenties sitä voi pitää simppelinä keinona myös ylikuntoa vastaan.

Jooga lääkkeenä

Vaikka työuupumus ja ylikunto aiheuttivat voimakasta vetämättömyyttä, minussa oli paljon kehollisesti patoutunutta energiaa, jonka käyttöön valjastaminen oli oireiluni takia haastavaa. Ylikunto aiheutti minulle isosti lihasjumeja, joten ajauduin hieman sattuman kautta joogan pariin, sillä halusin löytää dynaamisen vaihtoehdon kehonhuollolle ja venyttelylle. Halusin kokeilla jotakin uutta, kotoa käsin tehtävää harjoittelua matalalla kynnyksellä, ja päädyin YouTuben kautta erilaisten joogavideoiden pariin. Olin aikaisemminkin joogaillut yksittäisiä kertoja, mutta se ei oikein koskaan ollut säväyttänyt minua: Hatha- ja Yin-joogien hidastempoisuus tuntui minusta rentouttavan sijasta pikemminkin puuduttavalle ja ärsyttävälle. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin hieman nopeatempoisempaa Vinyasa Flow-joogaa ja voisin melkein sanoa, että olin kerrasta myyty. Flow-jooga antoi minulle tarpeeksi haastetta, sain kaipaamaani rentoutusta liikkeen avulla ja voimistelutaustani takia tuntui kuin olisin palannut takaisin kotiin, johonkin tuttuun, jota olin tietämättäni elämääni kaivannut. Olin pitkästä aikaa yhtä kehoni ja mieleni kanssa, ja tuntui käsittämättömälle minkälainen vaikutus vain 15 minuutin harjoittelulla oli kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnilleni. Joogaamisesta tulikin minulle nopeasti säännöllinen arkirutiini, jonka pariin palasin yhä uudestaan ja uudestaan, ja nykyään minun on vaikea kuvitella elämääni ilman sitä.

Ylikuntooni on auttanut joogan kaltainen
liike, jossa yhdistyvät hengitys, keho ja 
mieli.

Omalla kohdallani uskallan sanoa, että juuri jooga on ollut avainasemassa ylikunnon selättämisessä, sillä onnistuin sen avulla ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin aidosti rentoutumaan ja sain sisälläni vallinneen kaoottisen energian tilalle myönteistä liikkeelle panevaa voimaa. Hengityksen tahtiin tehtävä liikkuminen paransi minua sisäisesti, se aktivoi vagushermoani ja vahvisti keho-mieliyhteyttäni. Joogalla on ollut vaikutuksensa myös elämänkatsomukseeni, sillä läsnäolon ja mielenrauhan vahvistumisen myötä olen alkanut suhtautua moniin asioihin lempeämmin ja uudelta kantilta. Olen aiempaa hyväksyvämpi ja tyytyväisempi, ja hahmotan itseni ja elämän rajallisuuden selkeämmin. En oikeastaan pidä joogaamista fyysisenä harjoitteluna, vaan suhtaudun siihen enneminkin mentaalipuolen tekemisenä, omanlaisena terapiana. Tämä on myös syy sille, miksi en esimerkiksi osannut olla kovin huolissani psykoterapian päättymisestä – tiesin omaavani keinoja jatkaa elämässä eteenpäin. Joogan kautta saamani isoin oivallus ylikuntoon liittyen on se, ettei toipuminen välttämättä tapahdu staattisuudesta ja liikunnan lopettamisesta käsin: keskiössä on voimavaroihin soveltuvampien liikuntamuotojen löytäminen. Haluan vilpittömästi suositella joogaa kaikille ylikunnosta ja uupumuksesta kärsiville, sillä olen saanut siitä itse niin suuren avun. Joogatyylejä on myös erilaisia, joista voi valita itselle soveltuvimman.

Tasapainoinen hermosto

Työuupumus vei minua kohti ylikuntoa ja hermoston tasapainottaminen on kohdallani tarkoittanut psyykkisen ja fyysisen kunnon kohenemista. Uupumus riisti minulta liikunnan ilon useammaksi vuodeksi, mutta uupumuksen ja ylikunnon ansiosta liikunnan pariin palaaminen mahdollistui minulle kestävämmällä tavalla. Opin kiinnittämään huomiota jaksamiseeni ja palautumiseeni sekä pitämään huolta siitä, että liikun minulle sen hetkisen vointini mukaisesti. Vaikka uupumuksen läpikäyminen on ollut täyttä helvettiä, olen saanut elämääni valtavasti uutta sen myötä. Olen oppinut rentoutumaan, päästämään irti stressistä, purkamaan ylivirittyneisyyttä ja tunnistamaan itsestäni merkkejä, jolloin hidastaminen on paikallaan. Tilastojen valossa on hyvin todennäköistä, että tulen elämässäni vielä uudemmankin kerran uupumaan ja menemään ylikuntoon, mutta jostain syystä en osaa olla tästä huolissani. Itsetuntemukseni ja palautumiskykyni ovat aiempaan verrattuna uudella tasolla, olen enemmän kartalla siitä, mitä minussa tapahtuu, enkä enää nykyisin laiminlyö uupumuksesta kieliviä varoitusmerkkejä. Olen hyvällä tavalla erilainen kuin ennen. En olisi esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten uskonut, että minusta tulee alkoholista ja kahvista kieltäytyvä joogailija, mutta sellainen minä tänä päivänä olen – ja siitäkös hermostoni on minulle erityisen kiitollinen.

 

Miten lähteä purkamaan ylikuntoa?

• Laita raskas liikunta tauolle ja hyväksy levon tarpeesi.
• Huolehdi riittävästä nukkumisesta.
• Kokeile joogaa, meditointia ja/tai erilaisia syvähengitysharjoituksia.
• Keskity elämässäsi mukaviin asioihin ja karsi sellaisia, jotka tuottavat sinulle stressiä.
• Syö terveellisesti ja kokeile, minkälaisia vaikutuksia alkoholin ja kofeiinin käytön vähentämisellä on.
• Anna toipumiselle aikaa!

Työnarkomaniaa

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä työnarkomaniaa eli työriippuvuutta. Edelliset kirjoitukseni ovat kytkeytyneet pitkälti alkoholinkäytön ja -lopettamisen ympärille, joten koen luontevaksi jatkaa riippuvuuden tematiikalla. Tarkastelen muun muassa sitä, mitä työholismi on, miten se ilmenee sekä sitä, olenko minä työnarkomaani. Lisäksi pohdiskelen, minkälaisia yhteyksiä työnarkomanialla ja työuupumuksilla mahdollisesti on. Työnarkomanian yleisyydestä on vaihtelevaa tietoa, mutta sen arvioidaan olevan suhteellisen yleistä. Kuten muissakin riippuvuuksissa, myös työnarkomaniasta kärsivän voi olla vaikea myöntää kärsivänsä siitä. On ikään kuin yleisesti hyväksyttyä tehdä paljon töitä, sillä sen katsotaan kertovan enemmänkin henkilön pystyvyydestä ja tehokkuudesta kuin siitä, että tämä olisi riippuvainen. Yleisesti ottaen hoitoon hakeudutaan varsinaisen työnarkomanian takia heikon puoleisesti – lääkärin paikkeille saatetaan mennä siinä vaiheessa, kun työnarkomaniasta on jo aiheutunut muita terveydellisiä seurauksia.

Nykyajan työelämän voi osaltaan katsoa ruokkivan työnarkomaniaa sen suosiessa sille altistavia tekijöitä kuten sisukkuutta, itseohjautuvuutta, työn ja vapaa-ajan rajattomuutta sekä työn pirstaleisuutta. Työntekijän tulee yhä enemmän pitää monta lankaa käsissään yhtä aikaa eikä työ ole enää yhtä selvärajaista kuin ennen. Työnantajan näkökulmasta työnarkomaanit ovat toki kultakaivoksia, tekeväthän he työnsä ja vähän yli, minkä lisäksi heidän voi mahdollisesti katsoa motivoivan työyhteisön muita jäseniä parempiin suorituksiin. Työnarkomaanin näkökulmasta tilanne on kuitenkin huolestuttava, sillä kyseessä on riippuvuus, joka edetessään voi aiheuttaa hyvin tuhoisia seurauksia siitä kärsivän terveydentilaan ja ihmissuhteisiin.

Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle

Työnarkomaanille yksi tärkeimmistä tavoitteista voi olla 
huipulle pääseminen.

Työnarkomaniassa eli työriippuvuudessa on kyse toiminnallisesta riippuvuudesta, jossa riippuvuuden kohteena on työnteko. Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle, siitä tulee elämän keskipiste ja sitä tehdään vapaa-ajan ja ihmissuhteiden kustannuksella. Työntekoon kuluu suurin osa käytettävissä olevasta ajasta. Tekemisen lisäksi työn suunnittelemiseen ja ajattelemiseen kuluu valtavasti aikaa – käytännössä työ sävyttää jollain muotoa lähestulkoon kaikkea käytettävissä olevaa aikaa. Työtä myös usein tehdään enemmän kuin alun perin piti ja tästä huolimatta työnarkomaani voi kokea tarvetta tehdä enemmän. Kontrolli työtä kohtaan on heikkoa. Työnarkomaniasta kärsivä hakeutuu mahdollisesti sellaisiin tehtäviin, joissa ylityöt ja jatkuva käytettävissä oleminen kuuluvat osaksi työnkuvaa ja, joissa on ikään kuin yleisesti hyväksyttyä suhtautua työtä kohtaan niin pakkomielteisesti. Vastaavasti tämän kaltainen työ myös synnyttää työholismia. Toisaalta näkisin kyllä, että viimeaikaiset työelämän muutokset ovat toimineet mahdollistajana sille, että likimain missä tahansa työssä voi olla työriippuvaisia tekijöinä.

Työnarkomania voi olla keino tukahduttaa hankalia tunteita kuten häpeää ja syyllisyyttä. Työntekeminen näyttäytyy tällöin pakokeinona ja väylänä olla kohtaamatta omaa itseä, hankalia tunteita ja ajatuksia. Se voi olla keino paikata omia riittämättömyyden tunteita ja henkilö saattaa mitata arvonsa tyystin työnsä kautta. Osaltaan työholismi itsessään voimistaa ja synnyttää negatiivisasävytteisiä tuntemuksia ihan jo korkean työperäisen stressin ja kuormituksen muodossa. Unenlaadun heiketessä ja stressin kroonistuessa terveydentila vaarantuu ja riski esimerkiksi erilaisiin sydän- ja verisuonitauteihin kasvaa. Usein työnarkomaani myös ajautuu ristiriitoihin läheistensä kanssa pyrkiessään huonolla menestyksellä yhdistämään työ- ja perhe-elämää, sillä useimmiten työ menee tässäkin asiassa ykköseksi. Läheisten toiveet työmäärän vähentämisestä voivat lisätä kuormitusta ja ihmissuhdeongelmat toimia riippuvuuden kehän vahvistajana. Perheen priorisoiminen voi toki toimia tärkeänä herättelynä perheelliselle työnarkomaanille ja saada tämän hakeutumaan avunpiiriin.

Minkälainen ihminen työnarkomaani sitten on?

Ei ole olemassa työnarkomaanin prototyyppiä, mutta 
useita yhdistäviä tekijöitä heiltä löytyy.

Työnarkomaani kokee usein sisäistä pakkoa työntekoon ja hän on liiallisenkin sitoutunut työhönsä. Työ on hänelle kaikki kaikessa ja työ tarjoaa hänelle suurimmat tyydytyksen tunteet ja tavoitteet elämässä. Toki riippuvuuden edetessä myös työstä saatava tyydytys ja mielihyvä vähenevät. Työnarkomaani on vaativa suhteessa omaan ja muiden työnjälkeen, mikä toisaalta entisestään ruokkii työmäärän kasvua. Hän voikin ottaa hoitaakseen myös muiden tehtävät, mikäli uskoo suoriutuvan niistä muita paremmin. Usein tällaiset henkilöt ovat ahkeria ja tunnollisia puurtajia, asiat suoritetaan alusta loppuun kunniakkaasti, usein perfektionistisesti. Kuten aikaisemmassakin kirjoituksessani olen tuonut esiin, tiettyjen persoonallisuuspiirteiden tiedetään lisäävän työuupumusta. Tällaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. On hyvin mahdollista, että samaiset piirteet liittyisivät myös työnarkomaniaan, sillä viimeisen pisteen riippuvuudelle voi antaa juuri työuupumus.

Työnarkomanian ja työuupumuksen välinen suhde

Organisaatiopsykologiassa työnarkomaniaa lähestytään toimintana, jossa kuvastaa korkea virittäytyneisyyden taso ja se, että työstä saadaan matalasti mielihyvää. Keskeinen tunnetila on ahdistuneisuus. Vastakohta tälle olisi työtyytyväisyys. Työnarkomaani on voinut alkujaan olla hyvinkin tyytyväinen ja innostunut työstään, mutta ajan saatossa ja syystä x lipsunut enemmänkin riippuvuuden puolelle. Työuupumus taas mielletään toiminnaksi, josta saadaan matalasti mielihyvää ja myös virittäytyneisyyden taso olisi matalalla. Masentuneisuus olisi työuupumusta parhaiten kuvastava tunnetila ja vastakohtana olisi työn imu. Näin ollen niin työnarkomania kuin työuupumus ilmentävät negatiivista tunneperäistä työhyvinvointia ja keskenään nämä eroavat toisistaan virittäytyneisyyden asteen mukaan.

Näkisin, että pitkälle edetessään työnarkomaanin tie vie kohti työuupumusta. Työuupumus voi olla työnarkomaanille viimeinen stoppi ja herätys hoitoon hakeutumisesta. Kaikki työuupuneet eivät kuitenkaan ole työriippuvaisia eivätkä välttämättä kaikki työnarkomaanit koe burnoutia. Yhteys näillä kahdella kiistatta silti on ja molemmissa keskiössä on korkeat määrät työstressiä. Uskon, että niin työnarkomanian kuin työuupumusten määrät tulevat valitettavasti myös tulevaisuudessa kasvamaan, sillä työelämä ei juurikaan näytä merkkejä rauhoittumisesta, pikemminkin päinvastoin.

Olenko minä työholisti?

Toipuva työnarkomaani saattaa löytää elämäänsä huippuja 
muualtakin kuin työelämästä. 

Tunnistan muutaman vuoden takaisen itseni monesta työnarkomaanin piirteestä ja uskallan väittää olleeni ainakin pienoisessa riskissä työriippuvuuteen. Tarvitsisin toki ulkopuolisen arvion tähän, sillä itse itseään on hankala täysin luotettavasti arvioida. Joka tapauksessa, työuupumuksen aiheuttanut työsuhde oli kaikin puolin minulle vahingollinen ja se ruokki muun muassa omia vastavalmistuneen riittämättömyyden tunteitani, joita pyrin työnteolla paikkaamaan. Korkeat työmäärät olivat päivittäisiä ja työstä irtaantuminen onnistui heikosti. Mikromanageroiva esimieheni oli varmasti itsessään jonkin sortin työnarkomaani, joka mitä ilmeisemmin pyrki myös alaisensa kaulimaan samanlaisiksi. Uskon kuitenkin, että kokemani työuupumus oli onni onnettomuudessa ja katkaisi mahdollisen alkaneen työriippuvuuden varsin varhaisessa vaiheessa. Uupumuksesta seurannut toipumisprosessi on tuonut muutoksen siihen, miten suhtaudun työhön, itseeni ja elämään, enkä tänä päivänä tunnista itseäni kuvauksista yhtä hyvin. Toki minussa on edelleen piirteitä, jotka voivat epäsopivissa ympäristöissä lipsua työnarkomanian puolelle, mutta koen olevani näiden suhteen paremmin ajan tasalla kuin koskaan aikaisemmin. Kenties ilman työuupumustani tilanne olisi tyystin toinen ja voisin parhaillaan olla hyvinkin syvissä vesissä työriippuvuuden pauloissa.

 

Mikäli sinua kiinnostaa tämä aihe enemmän, suosittelen tarkastamaan seuraavan sivuston: https://workaddiction.org/fi/

 

Mitä tehdä, jos huomaat suhtautuvasti työhön turhan pakkomielteisesti?

• Selvitä itsellesi, miten sinulla menee työssäsi juuri nyt. Saatko työstäsi onnistumisen kokemuksia ja tuottaako työsi sinulle mielihyvää?
• Tarkastele palautumistasi ja kuormittuneisuutesi tasoa. Jääkö sinulle tarpeeksi vapaa-aikaa suhteessa työhön?
• Kirkasta arvosi ja tarkastele tukeeko työ sinua elämään arvojesi mukaista elämää.
• Järjestele työtäsi esimiehen kanssa ja vähennä työkuormaa.
• Ja ennen kaikkea: hakeudu työterveyteen!

2/2 Vuosikymmen alkoholisuhdetta: märät opiskeluvuodet

Jatkoa edellisen kirjoituksen kesken jääneeseen minun ja kuningas alkoholin kymmenvuotisen historian tarkasteluun. Jäin tosiaan tilanteeseen, jossa nuoruusvuoteni alkoivat olla takanapäin, itsenäistyin, muutin uudelle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä ja aloitin korkeakouluopinnot. Alkujaan olin ajatellut elämäntilanteeni muutoksen rauhoittavan bilettäjä-minääni, mutta aivan näinhän asia ei mennyt: opiskeluvuosien aikana juhliminen ja juominen saivat oikeastaan vain uuden vaihteen päälle.

Opiskelijabileitä joka lähtöön

Opiskeluvuosien aikana alkoholinkäyttöni lisääntyi.

Opintojen aloitusvaiheessa minulle oli tärkeää päästä osaksi opiskelijayhteisöä ja saada uusia ystäviä. En ollut lainkaan huolissani siitä, miten opintoni lähtisivät rullaamaan, vaan pelkäsin ennen kaikkea sitä, että jäisin yksin ja olisin tyystin ilman ystäviä uudessa, vieraassa ympäristössä. Siksi ravasin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon kaikissa eri tutustumistapahtumissa ja käytin tilaisuuden hyväksi alkoholin juomisen suhteen. Toimintani tuotti tulosta, sain uusia ystäviä ja pääsin osaksi kanssaopiskelijoideni muodostamaa porukkaa. Valtaosa tekemistäni uusista ystävistä olivat minua muutaman vuoden nuorempia ja tulleet opiskelemaan suoraan lukiosta, joten juhliminen oli heille uutta ja baareissa käyminen ennestään vierasta. Tämä sai minutkin tuntemaan tietynlaista uudelleen viehätystä biletystä ja baareissa ravaamista kohtaan, vaikka kilsoja toiminnan parissa oli jo takanapäin. Minua pidettiin biletyksen saralla konkarina ja uudet ihmiset ympärilläni näkivät minut hyvin pitkälti juhlijana. Bilettäjän identiteettini tiukensi otettaan entisestään.

Juhliminen ei jäänyt vain tutustumisvaiheeseen ja fuksivuoteen, vaan jatkui tasaisesti opiskeluvuosieni läpi. Opiskelijatapahtumia oli laidasta laitaan: aina sitseistä approihin, beer pong -turnajaisiin, erilaisiin teemabileisiin ja viikon mittaisiin vapun viettoihin. Halutessaan jokaiselle viikolle löytyi jokin tapahtuma, johon osallistua. Lukuisat opiskelijatapahtumat pitivät huolen siitä, että juomiselle luotiin puitteet ja sille saatiin ikään kuin hyväksyntä muilta tapahtumaan osallistuvilta. En tiedä, onko tänä päivänä alkoholittomia opiskelijatapahtumia enemmän kuin minun aikanani, silloin niitä ei juurikaan ollut. Tiedän, etten siltikään olisi niihin osallistunut, sillä selvinpäin juhlissa oleminen näyttäytyi minulle tylsänä ja naurettavana. Join niissä aina.

Minulle opiskeluvuodet olivat märkiä ja uskon tämän olevan suhteellisen yleistä. En ollut ainut, jolla alkoholin käyttö meni suht säännöllisesti yli ja, siksi minulle ei juuri koskaan kukaan ulkoapäin kommentoinut juomatapojani. Kommentoinnit ovat olleet harvassa ja toisaalta myös menneet minulta kuuroille korville, sillä en itse pitänyt alkoholinkäyttöäni minulle ongelmana. Opiskelijoiden alkoholinkäyttöön ei myöskään ehkä kovin herkästi puututa, vaan sitä pidetään jollain tapaa jopa normina, että haalarit päällä rymytään ja ollaan tuhannen asteen tuiskeessa.

Sekoilu lisääntyy

Aloin ymmärtämään sen, ettei minun alkoholinkäyttöni 
ollut täysin hallinnassa.

Hiljalleen alkoholinkäyttöni alkoi saada tummempia sävyjä ja käytön kontrolli vaikeutua. Opiskeluvuosien edetessä muistikatkokset, sammumiset ja krapuloiden pahenemiset tulivat tutuiksi. Eräällä kerralla jouduin selviytymisasemalle ja toisella sain lasinsirun käsivarteeni. Erilaiset tapaturmat ja ikävät sattumukset tulivat kuvioihin, kirjaimellisesti sekoiluni lisääntyi. Samanaikaisesti elämääni asteli hyvin myrskyinen, traumasuhteen kaltainen ihmissuhde, joka entisestään lisäsi juomisen haluani. Alkoholista tuli lääke, jolla sain kaikenlaisen stressin, huolet ja murheet turrutettua ja unohdettua. En osannut puhua asioista selvinpäin ja virheellisesti kuvittelin, että alkoholin avulla oppisin paremmin puhumaan, mitä ei tietystikään tapahtunut. Aloin olla ystäväporukastamme aina se, joka oli eniten sekaisin. Se oli yleisesti tiedossa oleva asia ja ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viimeisinä opiskeluvuosina juhlimiseni hieman harveni, muutamaan kertaan kuukaudessa, mutta mukaan astelivat seuraavan päivän tasoittavat ja useampien päivien pituisiksi venähtäneet juomaputket. Olen noihin aikoihin ensimmäisiä kertoja ajatellut, että voin kuolla tähän ja, että minun olisi parasta lopettaa. En ole asian eteen kuitenkaan mitään konkreettista tehnyt. Opiskeluaikojen piikkiin.

Morkkisten kompensointia suorituksilla

Vaikka opiskeluvuodet olivat minulle märkiä, suoritin tutkintoni viiden vuoden määräajassa hyvin arvosanoin. Olin ystäväporukastamme ensimmäisiä, jotka valmistuivat. Tämän lisäksi työskentelin vakituisesti opintojeni ohessa ja, vaikka välillä työpäivät sujuivat pienessä vapinassa ja kylmässä hiessä, kertaakaan en jättänyt mitään alkoholin käytön takia tekemättä. Liikuntaa harrastin säännöllisesti ja kuntosalilla kävin kolmesta viiteen kertaa viikossa. Matkustelin myös suhteellisen useasti ja suoritin muutaman eri opiskelijavaihdon eri maissa. Näin jälkiviisaana on helppo huudella, mutta ehkei ihmekään, että melko pian valmistumisen jälkeen sain burnoutin.

Olen kirjoittanut suorittamisesta oman postauksensa ja näkisinkin, että juominen voimisti suorituskeskeistä elämänasennettani. Viikonloppuisin sekoiltiin ja arkisin tästä syntynyttä morkkista ja häpeää kompensoitiin suorittamalla elämän muita osa-alueita. Suorittamisesta syntynyttä kuormitusta sitten taas viikonloppuna nollailtiin ja niin edelleen, noidankierre oli valmis. Elämäni kaventui suoritukseksi ja se on kenties ollut keinoni näyttää, lähinnä itselleni, että kova juhliminen on minulla hallinnassa ja, että kaikesta huolimatta saan asioita aikaan. Minulla ei ole ongelmaa. Tämä on myös heikentänyt juomisen ongelmallisuuden havaitsemista, sillä ulkoapäin katsottuna olen elänyt varsin tavanomaista opiskelijan elämää. Uskon tämän olevan suhteellisen yleistä, sillä toisin kuin usein luullaan, alkoholiongelmaiset eivät ole pelkkiä rapajuoppoja, vaan usein juuri niitä, joilla kulissit pysyvät pystyssä ja elämä näyttää suhteellisen tavalliselta ennen lopullisia syöksykierteitä.

Valmistuminen herättää ajattelemaan

Maisteriksi valmistumisen jälkeen päällimmäinen tunteeni ei ollut helpotus opintojen päättymisesti, vaan ennen kaikkea ahdistus tulevasta. Etsin paikkaani työelämässä enkä ollut lainkaan varma omasta osaamisestani tai asiantuntijuudesta, päällimmäiset muistoni opiskeluvuosilta kun olivat alkoholi- ja juhlintasidonnaisia. Tuntui, että yhtäkkiä minun tulisi olla aikuinen, joka ei enää torstaisin laulaisi juomalauluja sitseillä tai heiluisi opiskelijahaalarit jalassa yön pikkutunneilla. En tiennyt yhtään, mitä haluaisin elämältä tai, mitä lähtisin tekemään. Vietin aikoja ulkomailla enkä oikein tiennyt, kuka olin. Elämäntilanteeni oli muutoksessa ja koska tiesin, että juuri muutokset lisäsivät halukkuuttani juhlimiseen ja alkoholinkäyttöön, pelkäsin tulevaa. Pelkäsin, että alkoholinkäyttöni lähtee lopullisesti lapasesta eikä juhliminen ota loppuakseen.

Elämässäni tapahtui valmistumisen ja työelämän etsinnän ohella myös muita muutoksia paikkakuntavaihdoksen ja uuden ihmissuhteen muodossa. Nämä muutokset olivat minulle positiivisia ja sen sijaan, että juomiseni olisikaan lisääntynyt, se itseasiassa väheni. Rauhoittuminen sai pelkoni lieventymään ja ymmärsin, että minun on mahdollista valita, lisääntyykö juhlimiseni vai ei. Kumppanillani on ollut tärkeä rooli alkoholin vähentämisessä ja lopulta lopettamisessa, sain häneltä kaipaamaani turvallisuutta ja ilman alkoholia tapahtuvaa hyväksytyksi tulemista. Hän ei tarvinnut alkoholia tehdäkseen asioita ja hiljalleen aloin havaita, kuinka vähän teinkään asioita juhlimisen ulkopuolella. Minulle oli myös uutta se, että saatoin olla oma itseni ilman alkoholin tuomaa pönkitystä ja silti toinen välitti minusta. Vaikka se kuulostaa kornilta, niin kohdallani rakkaus näytti välähdyksen paremmasta ja siitä, etten tarvitse alkoholia ollakseni sen arvoinen. Tämä ei ollut ollut minulle itsestään selvää.

Valmistumisen jälkeen tapahtuneen rauhoittumisen ja toisaalta tietynlaisen ahdistuksen myötä aloin ensimmäisiä kertoja pohtimaan omia juomatottumuksiani. Samoihin aikoihin alkaneella koronapandemialla on ollut tähän osansa ja ymmärsin, että kotona tissuttelu ei ollut minun juttuni, vaan tarvitsin hauskanpitoon nimenomaan muita ihmisiä ja ravintoloita. Kotibileet ilman baariin menemistä olivat mielestäni vajaaksi jääneitä iltoja. Pandemia oikeastaan aukaisi silmäni siitä, kuinka ravintolat ovat vain ravintoloita (olin antanut niille turhan paljon painoarvoa) ja, kuinka alkoholi on loppu viimein varsin poliittinen asia. En halunnut enää sitoa identiteettiäni, elämäntyytyväisyyttäni tai käsityksiäni hauskuudesta niin vahvasti ulkoisiin tekijöihin, sillä pandemia herätti minut siihen, että ne voidaan hetkessä sulkea ja viedä ulottumattomiin.

Humalahakuisuuden kyseenalaistaminen

Matkustelussa minulle on ollut aina tärkeää 
tutustua paikalliseen yöelämäkulttuuriin.

Kaikkien edellä kuvattujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta alkoi alkoholinkäytön kyseenalaistamisprosessini. Ennen kaikkea kyseenalaistin kykenemättömyyttäni yhden tai kahden lasillisen juomiseen ja sitä, miksi minun tuli aina juotua humalahakuisesti. Vaikka olisin etukäteen sanonut ottavani rauhallisesti, olin loppuillasta aivan naamat. Alkoholi vei minua. Minulla ei koskaan tullut esimerkiksi huonoa oloa, mikä olisi lopettanut juomisen, vaan olen usein juonut siihen saakka, kunnes sammun. Päätyyn asti ottaminen on myös ikään kuin ollut merkki onnistuneesta illasta. Ulkomailla ollessani humalahakuinen juomiseni on usein korostunut, sillä tavallisesti muiden kansalaisuuksien edustajat nauttivat alkoholia maltillisemmin. Olen voinut verhoutua suomalaisen kulttuurin taakse ja todeta suurien juomamäärien olevan tavanomaisia Suomessa, mikä taitaa valitettavasti olla varsin totta.

Aloin lisäksi entistä enemmän kyseenalaistaa sitä hintaa, mitä maksan yhden illan hauskanpidosta, sillä iän myötä krapulat pahenivat ja pitenivät tuntuvasti. Henkiset myllerrykset olivat todellisia ja saivat minut tuntemaan oloni mitättömäksi. Kyseenalaistin sitä, onko minulla viihteellä oikeasti edes hauskaa ja sitä, miksi ylipäänsä tarvitsen alkoholia siihen. Olenko niin kuiva, etten voi pitää hauskaa ilman päihteitä? Loppuaikoina minulla oli myös jokaisen juhlan kohdalla tunne siitä, että tiedän jo, miten ilta tulee etenemään ja, että olen jo nähnyt kaiken, mitä juhliminen voi minulle tarjota. Been there, done that. En yksinkertaisesti jaksanut enää. Havaitsin myös kaavoja, jotka aiheuttivat minussa juomisenhalua. Tällaisia olivat ennen kaikkea elämässä tapahtuvat muutokset, huolet ja stressi. Tämä havainto tuli ennen pitkää havaittua varsin oikeaksi, ja työuupumukseen sairastuttanut työsuhde olikin sitten viimeisiä tikkejä alkoholisuhteeseeni, tästä löytyy oma kirjoituksensa. Kyseenalaistamisprosessini kesti kaikkinensa reilu vuoden päivät ja se kypsytti minua matkalla kohti lopettamispäätöstä.

Ei kiitos enää!

Minulle 10 vuoden suhde alkoholin kanssa 
oli tarpeeksi.

Ensimmäiset vuodet alkoholinkäytön parissa olivat hauskoja ja toivat minulle ikimuistoisia kokemuksia, mutta hiljalleen se tiukensi otettaan minusta ja alkoi saamaan liian isoa roolia elämässäni. En esimerkiksi opiskeluaikoja muistele samanlaisella lämmöllä, sillä tällöin mukaan alkoi kasvavissa määrin tulemaan myös niitä kuuluisia alkoholin huonoja puolia, tunteiden tukahduttamista, häpeää ja epätoivoa. Alkoholista muodostuikin minulle selviytymiskeino ja väylä olla käsittelemättä haastavia tunteita ja asioita elämässäni.

Vaikka juhlimiseeni ei juuri koskaan kukaan ulkopuolinen puuttunut eikä mennyt siihen pisteeseen, että se olisi rikkonut ihmissuhteitani, pystyn jälkiviisaana toteamaan minulla olleen ongelma alkoholin kanssa. Varsinkin näin reilu kaksi vuotta raittiina olleena, näen alkoholinkäyttöni ja juhlimiseni entistä realistisemmin ja luotan kokemukseeni siitä, että käyttöni oli ongelmallista. Alkoholittomuus on aukaissut minulle täysin uudenlaisen todellisuuden ja näyttänyt minulle paljon sellaista, mitä alkoholi kohdallani vain sumensi. Kirjoitan tarkemmin lopettamisesta ja sen vaiheista, mutta tähän väliin totean sen, että minulle 10 vuoden suhde alkoholiin oli tarpeeksi. Olen kiitollinen itse itselleni siitä, että silmäni käytön suhteen aukesivat ja ymmärsin lopettaa hyvän sään aikana oman hyvinvointini puolesta. Minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi tai silloin tällöin siemailijaksi, vaan tiedän, että ennen pitkää humalahakuisuuteen tähtäävä otteeni saisi vallan ja olisin takaisin samalla tiellä, jota kymmenen vuotta kuljin ja, jonka tiedän johtavan vain umpikujaan.

 

Alkoholinkäytön kyseenalaistamisprosessin tukena minulla oli käytössä muun muassa seuraavia kysymyksiä:

• Minkälaiset tilanteet herättävät halusi juoda ja juhlia?
• Käytätkö alkoholia tukahduttamaan tai nostattamaan tietynlaisia tunteita? Jos kyllä, niin minkälaisia tunteita?
• Kuvaile itseäsi alkoholinkäyttäjänä.
• Minkälaisessa seurassa ja paikoissa suosit juhlimista ja/tai alkoholinkäyttöä?
• Tuntuuko alkoholin vähentäminen tai lopettaminen ahdistavalta?

Itsemyötätunnon harjoittelua

Itsemyötätunnon voi ajatella tarkoittavan lempeää suhtautumista itseä kohtaan ja hyväksyvää havainnointia omia ajatuksia, tunteita ja käyttäytymistä kohtaan. Kirjaimellisesti itsemyötätunto on myötätuntoista suhtautumista itseä kohtaan ja kykyä suhtautua itseen armollisuudella haastavissakin tilanteissa. Se on ystävänä olemista itselleen. Minä heräsin itsemyötätunnon olemassaoloon työuupumuksen myötä ja ymmärsin, että kyseessä oli minulle ennestään hyvin vieras taito, jota en vielä osannut. Koska puhutaan itsemyötätuntotaidoista, ymmärsin, että minun olisi niitä mahdollista harjoittaa ja, että myös minun olisi mahdollista kehittyä lempeästi itseeni suhtautuvaksi. Harjoittelemisesta on ollut hyötyä ja uskallan väittää, että juuri itsemyötätunnon kehittyminen on ollut merkittävässä roolissa toipumisprosessissani.

Sisäisen puheen muotoutumisesta

Perusta itsemyötätuntotaidoille syntyy lapsuudessa, vuorovaikutuksessa vanhempien, huoltajien tai muiden kasvattavien aikuisten kanssa. Sisäinen äänesi, jolla puhut itsellesi, on saanut vaikutteita siitä puhetavasta, miten sinulle lapsena puhuttiin. Kasvuympäristö, jossa lasta on kannustettu, kehuttu ja rohkaistu on luonnollisesti antanut hyvin erilaiset lähtökohdat sisäisen äänen sävyyn kuin kasvuympäristö, jossa lasta on väheksytty, vaimennettu ja jopa haukuttu. Koska lapsella ei ole kykyä erotella tai arvottaa hänen kohdistuvia puhetapoja toisistaan, ottaa hän ne sellaisenaan vastaan ja oppii sitä kautta tavan suhtautua itseensä. Myös kulttuurilla on näppinsä pelissä siinä, minkälaista sisäistä puhetta suositaan. Suomalaiseen kulttuuriin kietoutuva vaatimattomuuden ja onnen kätkemisen vaade voivat osaltaan suosia paitsi ulkoisesti myös sisäisesti mitätöivää tapaa puhua itselle.

Omia ajatuksia ja tapaa suhtautua itseensä
on aika ajoin tarpeen tarkastella uudestaan.

Ajan myötä kaikkeen myös tottuu ja valheestakin tulee totuus, kun sitä tarpeeksi usein toistaa. Lapsuudessa alkanut vähättely voi siten kulkea ihmisen mukana läpi elämän oman sisäisen puheen siivittämänä. Ennen kaikkea ihminen uskoo omaan sisäiseen ääneensä varauksetta – onhan hän toistellut puhetapansa toteamia luonnehdintoja vuosikausia. Sanomattakin on selvää, mikä määrä potentiaalia voi elämässään jäädä hyödyntämättä, mikäli sisäinen puhe on varsin negatiivista ja kriittistä. Koska ihminen uskoo kuulemaansa, hän saattaa jättää asioita tekemättä ja tilaisuuksia käyttämättä. Usein uudelleen yrittäminenkin voi vaikeutua, sillä tyypillisesti kriittinen sisäinen ääni syyttää itseä vastoinkäymisistä. Negatiivinen sisäinen puhetapa voi siten synnyttää ikävän kierteen ja tehdä ihmisestä kirjaimellisesti vangin oman päänsä sisään.

Itsemyötätunnossa ei ole kyse kriittisen sisäisen puheen totaalisesta sammuttamista tai korvaamista kaiken sallivalla puhetavalla, vaan pikemminkin näiden terveemmästä tasapainosta. Ihmisen evoluution näkökulmastakin katsottuna sopiva määrä kriittistä sisäistä puhetta on ollut tarpeen, sillä ilman sitä, ihminen olisi todennäköisemmin jäänyt petoeläinten jalkoihin ja monet kehitysharppaukset olisivat jääneet saavuttamatta. Kriittinen sisäinen puhe voi siten sopivissa määrissä ajaa ihmistä toimintaan ja pitää huolen siitä, ettei elämä ole pelkkää laiskottelua. Puhun tässä kirjoituksessa kuitenkin sellaisesta kriittisestä ja vähättelevästä sisäisestä puheesta, joka on ottanut ihmisestä ylivallan eikä sallivampaa puhetapaa ole vaihtoehtovalikoimassa.

Työuupumus ja sisäisen äänen kasvava negatiivisuus

Yksi merkittävistä työuupumuksen oireistani oli sisäisen puheeni koventuminen. Mitä pidemmälle uupumus eteni, sen enemmän syyttelin, tuomitsin, haukuin, vähättelin ja ilkeilin itselleni sisäisellä äänellä. Siinä vaiheessa, kun uupumukseni oli eskaloitunut hermoromahduksen pisteeseen, sisäinen ääneni oli tyystin ottanut vallan eikä itsemyötätuntoa ollut maailmassani tuolloin olemassa. Sisäinen ääneni toitotti minun olevan kaikkinensa epäonnistunut ja päässäni pyöri rikkinäinen levy hurjalla vauhdilla siitä, kuinka minä olin syypää uupumukseeni, sössinyt ensimmäisen oman alan työpaikkani enkä enää koskaan tulisi löytämään yhtä mieleistä työtä tulevaisuudessa. Ajatukseni olivat hyvin mustavalkoisia, huolisisällöllisiä ja katastrofiin päätyviä.

Suhtaudun tätä nykyä ajatuksiini vain ajatuksina.

Huomionarvoista tässä on se, että minä uskoin kaiken sen, mitä puhuin itselleni. Pidin ajatuksiani totuuksina ja vähättelin uupumukseen johtaneita ulkoisia tekijöitä. Näin jälkeenpäin tämä tuntuu absurdilta, sillä ulkoisia tekijöitä oli lukemattomia. Minä uskoin sen, että olen epäonnistunut ja huono. Sanomattakin on selvää, mitä tämä tekee ihmisen itsetunnolle, pystyvyyden kokemukselle tai ihmisen tavalle toimia vuorovaikutustilanteissa. Sisäiseen ääneen ja omiin ajatuksiin uskominen vaikutti voimakkaasti siihen, miten käyttäydyin ja, minkälaisia tunnereaktioita minussa syntyi. Olin ajatusteni pauloissa. Tällä on varmuudella ollut oma vaikutuksensa työuupumuksesta aiheutuneeseen hermostollisen hälytystilan pitkittymiseen ja siihen, kuinka taistele, pakene tai jäädy -reaktio oli jokapäiväisessä elämässäni voimakkaasti läsnä. Sisäinen kriitikkoni on tahtomattani ylläpitänyt hermostollista ylivireyttäni, ja sitä kautta tietyllä tavalla lietsonut työuupumuksen oireita.

En poissulje sitäkään vaihtoehtoa, etteikö koventunut sisäinen ääni ollut paitsi työuupumuksen oire, myös yksi syy ja myötävaikuttava tekijä sille, että minä työuuvuin. Itseen kohdistuva jatkuva kritiikki uuvuttaa kenet tahansa – tuli se sitten ulkoa tai sisältäpäin. Tunnistan itsessäni paitsi taipuvaisuutta suorittamiseen myös korkeaa vaatimustasoa itseäni kohtaan – toimintatapoja, jotka ovat yhteydessä kriittiseen sisäiseen ääneen. Minulle on ollut tärkeää tunnistaa niitä tekijöitä, miksi suhtaudun itseeni niin tuomitsevasti ja syyllistävästi. Toipumisprosessin tärkeimmät oivallukseni ovat kytkeytyneet juuri näiden tekijöiden havaitsemiseen. Vaikka ymmärränkin itseäni tätä nykyä paremmin, fakta on se, ettei omien ajatustapojen muuttaminen ole helppoa. Muutos vaatii onnistuakseen lukemattoman määrän toistoja.

Muutosta kohti

Olen aikaisemmin tuonut esiin useissa kirjoituksissani sitä, kuinka toipumiseni pääsi lähtemään käyntiin hieman jälkijunassa erityisesti siksi, että saamani hoito terveydenhuollon puolelta ei täysin kohdannut tilannettani. Hakeuduin hoitoon muun muassa siksi, että sisäinen ääneni oli työsuhteen myötä käynyt entistä piinaavammaksi ja epämiellyttäväksi. En jaksanut enää kuunnella ääntäni, vaan halusin siihen muutosta. Minulle oli päivänselvää, että kyseessä oli sisäinen ääneni eikä ulkopuoliset äänet. Siksi olin lievästi järkyttynyt siitä, että kertomaani tulkittiin päinvastaisesti ja minut leimattiin psykoottiseksi. Koska sisäinen puhe on totta kai subjektiivista, sitä voi olla vaikea arvioida kolmannen osapuolen taholta. Nykyisin kuitenkin tiedän asioista paremmin ja pidän hälyttävänä sitä, miten huonosti psykiatrisissa palveluissa tunnutaan ymmärtävän potilaan huonon itsemyötätunnon merkitys. Mielestäni siinäkään ei pitäisi olla mitään epätavallista, että vaikeissa elämäntilanteissa sisäinen puhe voi koventua. Kenties tietyillä persoonallisuuspiirteillä varustettu henkilö myös koventaa suhtautumista itseensä enemmän kuin toisen tyyppinen henkilö. Kriittistä sisäistä puhetta ei kuitenkaan suorilta käsin tulisi patologisoida.

Psykiatriaisten palveluiden kohtaamattomuus pelästytti minut ja sai minut jossain vaiheessa jopa epäilemään, josko minun sisäinen ääneni olisi tavanomaista hullumpi. Ensiarvoisen tärkeää minulle olikin päästä psykoterapiaan, jossa ymmärretään ihmisen psykologiaa ja luodaan tila, jossa sisäisestäkin äänestä voidaan keskustella rakentavassa ja luottamuksellisessa hengessä. Vasta oikeastaan psykoterapian aloittaminen herättelikin minut itsemyötätunnon polulle ja ymmärsin sen, että minua vaivasi koventuneet itseäni koskevat ajatukset, joilla ei ollut mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Terapian myötä itsetuntemukseni nimittäin vahvistui ja aiheutti sen, että aloin näkemään paitsi itseäni myös menneitä tapahtumia uudessa valossa. Perspektiivien määrä laajeni ja aloin tosissaan kyseenalaistamaan sitä, olenko oikeasti niin huono ja epäonnistunut kuin mitä sisäinen ääneni antaa minun ymmärtää. Jos olisin, niin mistä se johtuu ja, mikä saa minut ajattelemaan näin vähättelevästi? Hiljalleen huomasin entisestään kyseenalaistavan omia ajatuksiani itsestäni ja saavani tilalle vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseeni. Kenties en ollutkaan niin epäonnistunut kuin olin antanut itseni ymmärtää.

Ajatustyötä

Suhtautuminen itseeni oli varsin negatiivista ja kriittistä eritoten siksi, että uskoin ajatuksiini. Otin ne kirjaimellisesti todesta. Saadakseni tähän muutosta, halusin paremmin ymmärtää ajatuksiini liittyvää logiikkaa ja ylipäänsä sitä, millä tavoin ne ohjaavat ihmisen toimintaa. Terapiaprosessin lisäksi tutustuinkin ajatuksia ja läsnäoloa käsittelevään kirjallisuuteen. Tässä kohtaa haluan mainita Eckhart Tollen Läsnäolon voiman, josta on omassa toipumisprosessissani ollut valtavasti hyötyä. En juurikaan perusta henkisten gurujen tuotannosta, mutta Tollen teos sai minut ensimmäistä kertaa oikeasti ymmärtämään, mistä mindfulnessista on kyse, mitä on tietoinen läsnäolo ja, mitä tämä kaikki kietoutuu nykyhetkeen. Jos minun pitäisi nostaa yksittäinen teos, josta olen saanut toipumiseni aikana eniten hyötyä, olisi se todennäköisesti juuri Tollen Läsnäolon voima. Suosittelen teosta lämpimästi ihan jokaiselle. Joka tapauksessa, seuraavien havaintojen avulla pystyin paremmin uudelleen suhtautumaan ajatuksiini ja sitä kautta lisäämään henkistä kapasiteettiani.

Työuupumuksen myötä erinäinen
ajatustyö, mindfulness ja meditointi ovat
tulleet minulle tärkeiksi.

Minulle tärkeimpiä oivalluksia oli siinä, että ajatusten kieltämisen sijasta hedelmällisempää on hyväksyntä. Itsen kieltäminen ajattelemasta, ”Älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia”, varmistaa lähinnä vain sen, että ajatuksissa leijailee juuri kyseinen vaaleanpunainen elefantti. Tästä taas seuraa epäonnistumisen tunnetta ja syyllisyyttä siitä, että ei kyennyt olemaan ajattelematta sitä, mitä sanottiin. Pidemmän päälle tämän kaltainen on hyödytöntä ja voi vain lisätä negatiivista ja syyttelevää puhetapaa itseä kohtaan. Olen myös huomannut, että yhtä lailla kuin vaikeiden tunteiden, myös vaikeiden ajatusten pois lakaisu ja käsittelemättä jättäminen vain hidastaa niiden yli pääsemistä. Siksi olisi hyvä olla kieltämättä itseä ajattelemasta jotakin tiettyä asiaa, vaan ennen kaikkea suhtautua ajatuksiin hyväksyvästi.

Ajatusten hyväksyntä tarkoittaa sitä, ettei niitä luokitella tai määritellä, vaan ajatusten annetaan virrata vapaasti, tulla ja mennä. Niihin ei takerruta ja aivan kuin tunteet, myös ajatukset voidaan nähdä ohimenevinä. Hyväksymistä voidaan toteuttaa tarkkailemalla omaa mieltä ja sen ajatuksia objektiivisesti ns. ajattelijan tarkkailulla. Alettuani tietoisesti tarkkailemaan mieltäni ja ajatuksiani, minussa heräsi jotain, mitä en ollut aiemmin kokenut. Minussa heräsi jonkin sortin tietoisuus, ajattelijan tarkkailija, ja koin valtavaa sisäistä tyyneyttä saamalla etäisyyttä ajatteluuni. Ymmärsin ajatusteni olevan vain puhuttua kieltä, sanahelinää. Minä ja olemassaoloni on sanojen tuolla puolen. Ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin mieleni oli hiljainen ja ajatusvirta tyyntynyt. Tietystikään näin ei ollut tai ole jatkuvasti, mutta kontrasti aikaisempaan sisäiseen hälinääni oli sen verran suuri, että pidin muutosta erittäin tervetulleena.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen

Itsetuntemuksen lisääntyminen ja ajatusten parissa työskenteleminen ovat olleet minulle tärkeitä keinoja itsemyötätunnon herättelemisessä. Muutos ei ole ollut helppoa ja se on vaatinut osakseen lukemattomia toistoja ja epätoivonkin hetkiä. Haluan myös muistuttaa siitä, että jokaisen lähtötilanne itsemyötätunnon suhteen on erilainen, sillä siihen vaikuttaa vahvasti lapsuuden kokemukset ja elämänpolun varrella tapahtuneet merkitykselliset tapahtumat. Tulen mahdollisesti tulevissa kirjoituksissa avaamaan hieman tarkemmin polkuni varrella sattuneita tapahtuneita, jotka ovat muokanneet sisäistä ääntäni tiukempaan suuntaan. Tunnistan nimittäin lähteneeni itsemyötätunnon suhteen aika lailla nollista, ja sisäinen orjapiiskurini on ollut elämässäni läsnä jo kauan ennen työuupumukseen sairastumista. Työuupumus vain ikään kuin pakotti minut selkä seinää vasten ja ajoi minut työstämään toimimattomia tapojani toimia (ja ajatella).

Itsemyötätuntotaidon kehittyminen on ollut 
toipumisprosessina yksi merkityksellisimpiä
asioita.

Itsemyötätunnon hiljalleen herääminen on herättänyt minussa paitsi ilon ja onnistumisen tunteita myös surua. Miten olenkaan puhunut itselleni niin rumasti ja tuomitsevasti? Miksi olen kohdellut itseäni niin huonosti? En voisi kuvitellakaan puhuvani samalla tavalla kenellekään toiselle, enkä onnekseni enää itsellenikään. Itsemyötätunnon harjoitteluun liittyy minulla myös helpotuksen tunteita: voin hyväksyä sen, mitä minulle on tapahtunut ja, miten minulle on puhuttu ja silti valita toimivani tästä eteenpäin toisin. Minulla on aikuisena päätäntävalta sen suhteen, miten kohtelen itseäni.  

Itsemyötätunnon harjoittelemisessa riittää työn sarkaa, mutta tänä päivänä pystyn todeta pitäväni itsestäni päivä päivältä enemmän. Pidän nykyisin ajatuksiani vain ajatuksina ja suhtaudun siten mieleni hälinään aiempaa tyynemmin. Mikäli olet päässyt lukemassasi tänne asti, muistutan sinua vielä siitä, että itsemyötätunnon tavoittelu on erityisen kannattavaa siksikin, että suhde itseen on pidin ihmissuhde, mitä meillä elämän aikana tulee olemaan. Siksi näen itsemyötätunnon harjoittelun kannattavana – työuupumustaustalla tai ilman.

Itsemyötätunnon harjoittelua helpottaneet huomioni:

• Kirjaa ylös ajatuksiasi erityisesti silloin, kun koet vastoinkäymisen. Kirjaa ylös, mitä tuolloin ajattelet itsestäsi. Kirjaamisen avulla saat ajatuksiisi paremmin etäisyyttä ja uudelleen jäsentymistä voi tapahtua. 
• Näytä kirjaamasi asiat läheisellesi. Pitävätkö ne hänen mielestäsi paikkansa? Voitte pohtia, miten läheisesi suhtautuisi sinuun ja itseensä vastaavassa tilanteessa.
• Kannusta itseäsi peilin edessä. Voit luoda toivoa tuleviin koitoksiin tai kiittää jo menneistä tapahtumista. Havainnoi hyväksyvästi mieltäsi, mikäli harjoitus herättää negatiivisia ja latistavia ajatuksia itsestäsi.
• Suhtaudu ajatuksiisi mielenkiinnolla. Miksi ajattelen olevani asiaa x? Mistä tämä ajatus on peräisin? Voisinko ollakin asian x sijasta asiaa y, tai sekä että?
• Havainnoi tilanteita, joissa olet erityisen itsekriittinen. Tilanne lienee sinulle tärkeä ja haluat onnistua. Kokeile seuraavalla kerralla kannustaa ja kehua itseäsi, tuntuuko tilanne tällöin miellyttävämmältä?
• Älä soimaa itseäsi, jos huomaat suhtautuvasi itseesi negatiivisesti. Itsemyötätunnon harjoittelu vaatii toistoja ja jo itsekritiikin havainnoiminen on askel oikeaan suuntaan.

Menikö toipumiseni suorittamiseksi?

Taipumukseni suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä, miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin, mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?

Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.

Takaisin työelämään mahdollisimman pian!

Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo 
siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu
työuupumuksena.

Hyvin pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin, sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia. Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.

Näin jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut kyse kykenemättömyydestä rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi jatkuva valppaana olo ja ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti päästäminen onnistunutkaan tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut reagoimaan eteen tuleviin asioihin paniikin ja stressin saattelemana, hälytystilasta käsin, eikä elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain työasioihin liittyväksi. Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja toisaalta, pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni kiireellisenä ja sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin sen käyttööni automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon juostavia asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini ja otettava asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.

Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille, miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista velvoitteista.

Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?

Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen
herätti minut näkemään itseni työelämästä
erillisenä. 

Työelämään pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin, ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani palatessani työelämään.

En toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta, vaan pikemminkin kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen, kuinka on edes mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan työelämän takia? Mitä nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin työelämään? Eikö tämä ole hyvin vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja työntekeminen on totta kai tärkeä osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei tulisi mennä kaiken edelle. Minä haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja minun terveyteni takia. Tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni toteuttaa. Miten se tulee vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää nähtäväksi ja on lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.

Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen

Ensimmäisiä askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli uupumukseni hyväksyminen. Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen ajattelu sai minut murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta hyvinkin voimakkaasti nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin aikatavoitteiden asettamisen ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan, minkä se ottaa. Kuulostelin myös hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en. Tämä oli alkuun minulle melko vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan niitä asioita, jotka minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun tilalle tuli esimerkiksi työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen perehtymistä ja itsen sättiminen korvaantui lempiruuan tekemisellä ja kylpylävisiitillä.

Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös. Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin. Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.

Työuupumus herätti minut
pitämään parempaa huolta
hyvinvoinnistani ja arvostamaan
itseäni enemmän. 

Alkoholin käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa, mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti, koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.

Palapelin kokoamista

Toipumistani kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka kasaan särkynyttä minääni pala palalta takaisin ehjäksi kahdesta eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla vanhasta. Voin valita ensimmäisen, työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan rakentaa itseni uudelleen ja hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin, joten joudun enemmän mallailemaan ja kokeilemaan erilaisia tapoja palojen asetteluun. En ole varma, mikä toimii, joten aina on mahdollisuus, että joudun purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan kasaamisen alusta. En myöskään tiedä, minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti minulla on vieressäni malli entisestä minusta, josta voin ottaa rakennusprosessiini mallia tai, jonka voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma siihen voi saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai kopioiminen olisi järjetöntä, mutta samalla sen helppous ja ajansäästäminen houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista uuden minäni tyystin samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin rakentaminen olisi ennen kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse pelätä muutoksessa piileviä tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?

Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää? Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.

Suorittamista vai oman itsen löytämistä?

Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi 
jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää.
Muutokset olivat tervetulleita. 

On totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta. Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle. Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana. En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.

 

Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:

• Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
• Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
• Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
• Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
• Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?