Erityissisaruudesta läheisriippuvuuteen

Erityisperheissä sisarussuhteet jäävät herkästi taka-alalle ja erityissisaruuden vaikutuksista puhutaan hyvin vähän. Kiinnostus kohdistuu yleensä erityislapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Oma kokemukseni noudattaa pitkälti tätä linjaa ja erityislapsen sisarena olisinkin kaivannut enemmän tukea ja tietoa tilanteesta kuin mitä lapsuudessani sain. Vasta aikuisiällä olen kyennyt näkemään erityissisaruuden vaikutukset omaan elämääni ja hyväksymään sen, etteivät ne ole pelkästään myönteisiä. Tässä postauksessa tarkastelen sitä, miksi taipumukseni läheisriippuvuuteen on peräisin lapsuudestani ja, minkälaisia toimintatapoja minulle syntyi erityislapsen terveenä sisarena. Suosittelen alkuun lukemaan kirjoitukseni erityissiskoni kanssa kasvamisesta, sillä avaan siinä tarkemmin suhteen taustaa ja dynamiikkaa. Kirjoitukseni pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni: on hyvä muistaa, että erityislapsia ja -perheitä on monenlaisia eivätkä erityissisaruuden seuraukset ole kaikille samoja.

Erityissisaruuden myönteiset puolet

Normaaliuden ja tavallisuuden määritelmiä 
on hyvä kritisoida, sillä niitä vastenhan
"erilaisuus" määrittyy.

Niitä harvoja kirjoituksia, mitä olen erityissisaruudesta elämäni aikana lukenut, yhdistää pitkälti se, että sisaruus esitetään hyvin myönteisenä asiana ja positiivinen näkökulma tuodaan kielteisiä näkökulmia selkeämmin esiin. Erityissisaruuteen liittyy toki paljon hyvää, sillä lapsi voi joutua jo hyvin nuorena sellaisten kysymysten äärelle, mihin moni ei törmää koko elämänsä aikana. Erityislapsen sisaruksista voi kasvaa esimerkiksi vastuuntuntoisia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia, sillä he ovat jo lapsesta asti olleet tekemisissä erilaisuuden teeman parissa. Sisaruksesta saattaa kasvaa varsin avarakatseinen ihminen, jolle heikommassa asemassa olevien puolustaminen ja konfliktien ratkominen voivat olla lapsuudesta aikuisuuteen asti siirtyneitä tavanomaisia tapoja toimia. Sisarus voi hyvin löytää itsensä esimerkiksi ammatista, jossa on keskeistä tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koska lapsuus on merkittävä vaihe ihmisen elämässä, ei ole yllättävää, että erityissisaruuden jäljet näkyvät tavalla tai toisella vielä aikuisuudessakin.

Vanhempien rooli korostuu erityislapsen sisarusten kokemuksissa. Mitä enemmän avoimuutta ja terveidenkin sisarusten yksilöllistä huomioimista vanhemmat pystyvät tilanteessa tarjoamaan, sitä paremmat mahdollisuudet ovat sille, että erityislapsen sisarukset pitävät erityisperheessä kasvamista vahvuutenaan. Kun sisarukset huomioidaan ja sisällytetään osaksi perheen arkea, saavat he kokemuksen siitä, että hekin ovat tärkeitä – vaikka eivät erityisiä olisikaan. Erityislapsen tarpeet voivat viedä ison siivun vanhempien resursseista ja käytettävissä olevasta ajasta, joten vanhempien tasapainoilu lasten välillä on ymmärrettävää. Koska terve sisarus usein ottaa itselleen selviytymiskeinoksi pärjääjän roolin, voi hän senkin myötä jäädä kiireisessä arjessa herkästi jalkoihin. Vanhemmat eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan välttämättä hahmota terveen sisaren tarvetta tulla nähdyksi. Tämä näkyy myös palvelujärjestelmässä, joka kykenee hädin tuskin vastaamaan erityislasten tarpeisiin. Kaikkien näiden tietojen valossa on suhteellisen luonnollistakin, että erityissisaruudesta seuraa kielteisiäkin vaikutuksia.

Erityislapsen siskona vaille jäämisen kokemus

Salailin erityissiskoni käyttäytymistä 
ulkopuolisilta siten, etten juuri koskaan kutsunut
kavereita luokseni kylään. Salailin myös 
sitä, että minulla ylipäänsä on sisko.

Minun kokemustani erityislapsen siskona kasvamisesta värittävät näkymättömäksi jääminen, arvottomaksi itseni tunteminen sekä omien rajojen olemattomuus. Erityislapsiperheessä kasvaminen muovasi minut jo pienestä pitäen taitavaksi muiden mielialojen lukijaksi, omien tunteiden piilottajaksi sekä vastuunkantajaksi toisten tekemisistä. Minulla ei ollut tilaa olla tarvitseva tai näyttää haavoittuvuuttani, sillä perheen dynamiikassa minun roolini oli olla se, joka joustaa ja sopeutuu. Lapsuudenperheessäni ei käyty avointa keskustelua kaksi vuotta vanhemman erityissiskoni tilanteesta ja toistuvat vesiperät avun saamiseksi saivat vanhempani hiljalleen sulkemaan silmänsä hänen käyttäytymiseltänsä. ”Tilanne on hallinnassa.” Epänormaalista käyttäytymisestä kuten päivittäisistä raivokohtauksista, toistuvasta valehtelusta ja lintsailusta tuli perheessämme normaalia. Siskoni neuropsykiatrisista ja älyllisistä vaikeuksista, oppimisen haasteista sekä käyttäytymisen pulmista muodostui lapsuudenperheeni keskipiste, jonka ympärillä kiersimme kaikki kehää. Vanhemmilleni oli tyypillistä vähätellä siskoni käyttäytymisen laajuutta ja tavanomaista oli sekin, että me terveet sisarukset jouduimme syntipukin rooliin siskomme käyttäytymisestä. Lapsuudesta minulle on jäänyt käteen luovuttamisen jalo taito omien oikeuksien puolustamisen kustannuksella, sillä siskoni käynnistämissä riitatilanteissa minun tuli aina järkevämpänä osapuolena toimia sovittelijana ja riitojen väistäjänä.

Sisaruuden tietoinen tukeminen korostuu
erityislapsiperheissä.

Näin aikuisena toki ymmärrän, että siskoni aidosti tarvitsi enemmän tukea, mutta lapsena oli vaikea käsittää, mistä oli kyse. Hänen haasteensa eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla kuin esimerkiksi cp-vammassa tai Downin oireyhtymässä. Hämmennystä lisäsi sekin, miksi vanhempiemme sanat ja teot olivat niin räikeästi ristiriidassa keskenään – paljon puhutun tasavertaisen kohtelun sijasta oli selvää, ettei se koskenut minua. Siskoni saamien erivapauksien ohessa minulta odotettiin ymmärrystä ja joustoa. Tunsin usein huonoa omatuntoa, mikäli toimin odotusten vastaisesti ja kuormitin vanhempiani omalla käyttäytymiselläni. Oma tarvitsevuus tuntui väärältä ja opinkin nopeasti tulemaan toimeen yksinäni, ilman aikuisten tukea. Toisiin tukeutumisesta tuli jotain, joka ei ollut minua varten.

Minulta löytyy aikaisempi postaus näkymättömyydestä, jossa kerron, miten jäin näkymättömäksi paitsi vanhemmilleni myös itselleni. Vanhempani eivät viettäneet kanssani kahden keskeistä aikaa ilman, että sitä olisi jollakin tavalla värittänyt erityissiskoni läsnäolo. Mikäli hän ei ollut fyysisesti paikalla, niin puheiden tasolla hän oli tällaisissakin tilanteissa läsnä. Minä tulkitsin tämän siten, etteivät asiani ja tarpeeni olleet yhtä tärkeitä kuin siskoni ja arvottomuuden tunne asettui kiinteäksi osaksi lapsuuteni mielenmaisemaa. Muut ihmiset ovat minua tärkeämpiä. Kuvaavaa onkin, että pystyn vaivatta kertomaan esimerkiksi siskoni lapsuuden lempiruuat, inhokki kouluaineet ja toiveammatit, mutta omista vastaavista en muista mitään. Erillisyyden kokeminen siskostani jäi lapsuudessani puolitiehen, mikä petasi tieni kohti läheisriippuvuutta.

Mitä läheisriippuvuus on?

Lapsuuden kasvuympäristö muovasi minua suuntaamaan huomiotani itsestäni toisiin: muiden käyttäytymiseen, jaksamiseen ja tarpeisiin. Tämä kaikki on ollut läheisriippuvuuden syntymisen taustalla ja hankaloittanut monia ihmissuhteitani. Läheisriippuvuus on suhteissa olemiseen liittyvä opittu tapa, jossa läheisriippuva sysää vastuun onnellisuudestaan ja hyvinvoinnistaan toiselle henkilölle. Läheisriippuvan oma elämä jää varjoihin ja toiselta saatava hyväksyntä ja huomio muodostavat sen hetkisen elämäntarkoituksen. Läheisriippuvuus on tyypillisesti liitetty esimerkiksi alkoholistin puolisoon, joka voi salailun kautta tulla ikään kuin sallineeksi juomisen jatkumisen. Päihde- ja mielen sairaudet ovat yksiä syitä läheisriippuvuuden taustalla, keskeistä on kasvaminen sellaisessa ympäristössä, jossa omat tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi ja sopeutuminen liialliseen vastuuseen on ollut välttämätöntä. Läheisriippuva on oppinut olemaan olematta vaivaksi. Läheisriippuvuuden voimakkuus vaihtelee eri yksilöiden välillä eikä se ole vain parisuhteisiin liitettävä ilmiö.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisten välisissä 
suhteissa.

Minun oli alkuun vaikea hyväksyä omia läheisriippuvuuden piirteitäni, sillä pidin itseäni itsenäisyyden ja muista riippumattomuuden perikuvana. Välttelin läheisiä suhteita ja liiallinen takertuvuus oli minulle punainen vaate. Pidin toiset ihmiset aina käsivarren etäisyydellä itsestäni enkä päästänyt ketään aidosti lähelleni, suojelin minuuttani muilta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymyksiä, mikä hioi miellyttämisen taitojani ja vaikeutti ein sanomistani. Ihmissuhteeni muotoutuivat toisen tarpeista käsin ja tällaisissa suhteissa oli enemmän kuin luonnollista se, että minun tunteeni ja tarpeeni jäivät toissijaisiksi – juuri niin kuin olin lapsuudessa oppinut. Nykyisin näen, ettei läheisyyden välttely tai sitoutumiskammoisuus suojele läheisriippuvuudelta. Tällaista käyttäytymistä ohjaa pelko satutetuksi tulemisesta ja nimenomaan se voi ajaa ihmisen välttelemään läheisyydeltään tasavertaisia ja vastavuoroisia suhteita. Tämä vaatisi omien tunteiden ja tarpeiden näkyväksi tekemistä, mikä on läheisriippuvalle vierasta. Läheisriippuvuus ajaa ihmisen rooleiltaan ja vastuiltaan vääristyneisiin suhteisiin, joissa läheisriippuvan tehtäväksi voi jäädä esimerkiksi hoivaajan, sovittelijan tai vastuunkantajan rooli.

Läheisriippuvuus aikuisuuden ihmissuhteissani

Aikuisuudessani läheisriippuvuus on näkynyt hyvin monenlaisissa suhteissa. Koska läheisriippuvuus sai minut vetäytymään liian läheisistä ja vastavuoroisista suhteista, teki se minusta magneetin varsin itsekeskeisille ihmisille. Ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät tunteneet minua ja, joille se itseasiassa sopi vallan mainiosti. Heille riitti oman itsensä ja tarpeiden korostaminen eikä suhteen toisella osapuolella ollut niinkään väliä. Tämä näyttäytyi minulle hyvin toipumisprosessini aikana, jolloin oman minuuteni ja työuupumuksesta seuranneen tarvitsevuuden esiintulo tuntui olevan monelle liikaa. Läheisriippuva voikin solmia löyhiä ihmissuhteita pelätessään läheisyydestä aiheutuvaa kipua, mutta tällainen löyhyys tuo esiin nimenomaan sen, mitä hän eniten pelkää. Läheisriippuva kun jää näissä suhteissa näkymättömäksi, sivuun työnnetyksi ja emotionaalisesti yksin – aivan kuten aiemmissa kokemuksissa, joista hylätyksi tulemisen pelko on alun perin syntynyt.

Läheisriippuvuus kietoutuu myös työuupumukseeni. Kyvyttömyys sanoa ei ja taipumus miellyttää ovat huono yhdistelmä työelämässä, jossa tällaisilla työelämätaidoilla varustamattomat henkilöt päätyvät herkästi heittopusseiksi. Omassa työuupumuksessani epäasiallinen johtaminen yhdistettynä olemattomiin omiin rajoihini ja arvottomuuden tunteeseeni saivat aikaan sen, etten osannut kyseenalaistaa kokemaani. Yritin toistuvasti etsiä selittäviä tekijöitä ja ymmärtää esimiehen käytöstä. Valittaminen tuntui väärältä ja halusin uskoa tilanteen muuttuvan parempaan, jos vain teen töitä kahta kauheammin. Ajattelin myös jossain määrin ansainneeni huonon käyttäytymisen ja pidin itseäni syypäänä tilanteeseeni. Vaikka luin organisaation toimintaperiaatteita ja eettistä ohjeistoa sekä työsuojelulainsäädäntöä, jostain syystä en ajatellut niiden koskevan minua – niin alhaiseksi itseni arvioin. Omien oikeuksien puolustamisen taitojen valitettava olemattomuus tuli työuupumukseni aikana ilmeiseksi.

Vaikka traumasuhde on ollut vaikea
kokemus, niin se toi hyvin raa'alla tavalla 
esiin omat käyttäytymistavat. 

Parhaiten läheisriippuvuus on näkynyt kohdallani traumasuhteessa. Siinä missä erityissiskoni oli lapsuudenperheessäni kaiken keskipiste, traumasuhteen aikaisten vuosien aikana elämäni keskipisteeksi muodostui traumasuhteen toinen osapuoli. Elämä pyöri suhteen ympärillä, vaihteli hyvien ja huonojen kausien vuoristoradassa ja määrittyi hänen tarpeidensa perusteella. Minun arvoni muodostui hänen sanoistansa eikä minua ollut enää olemassa yksinäni. Hän oli myös aina oikeassa, minä väärässä, hän oli hyvä, minä olin huono. Kyseinen traumasuhde rakentui jo varhaisessa vaiheessa hyvin myrkylliselle pohjalle hänen tehdessä minulle seksuaalista väkivaltaa. Silloinkin minä lähinnä mietin, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin asiasta ilmoituksen. Kierrätin kaikki ajatukseni ja ideani hänen kauttaan: suhteen päättäminenkin kesti kauan minun lähinnä miettiessäni, miten hän tilanteesta selviytyy. Yhteistä meissä kahdessa oli loppu viimein se, että palvoimme samaa kohdetta: hän itseään ja minä häntä. Vasta suhteesta irtaantumisen jälkeen olen kyennyt näkemään, miten vähän hän minusta loppu viimein välittikään. Traumasuhde ja sen jälkeinen kipuilu herätteli minua kyseenalaistamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että tapani toimia suhteissa on vääristynyt ja, että tarvitsen ulkopuolista apua eteenpäin pääsemiseksi.

Irti läheisriippuvuudesta

Vaikka tarpeeni ja kokemukseni jäivät erityissisaren jaloissa toissijaisiksi enkä lapsuudessani oppinut puolustamaan oikeuksiani tai näkemään itseäni yhtä tärkeänä kuin muita, olen saanut aikuisuudessa paljon välineitä ja keinoja toisin toimimiseksi. Hakeuduin pitkään terapiaan työuupumuksen takia, mutta se on ollut käänteentekevässä roolissa myös läheisriippuvuudelleni. Avunpiiriin hakeutuessani olin tyystin vieraalla maaperällä: olin mestari salailemaan ja vähättelemään asioiden merkityksiä, itsestä puhumista tai oman haavoittuvuuteni näyttämistä en hallinnut. Tuntui oudolta yrittää puhua vain itsestäni ja tiedostaa samanaikaisesti, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kuka olen. Koko terapian idea vaikutti minusta alkuun hölmöltä ja olin kiinnostuneempi kuulemaan terapeutin ajatuksia kuin kertomaan omistani. Ajan kuluessa luottamus kuitenkin rakentui ja ymmärsin terapeutin toimivan ikään kuin peilin avulla, jonka kautta minun oli mahdollista alkaa näkemään itseni uudella tavalla. En ollutkaan enää vain muiden kannattelija tai sovittelija, vaan olin erillinen ihminen, jolla on omat tunteet, tarpeet ja rajansa. Olin koko elämäni vaiennut suurimmasta osasta lapsuuden aikaisista tapahtumista, joten ääneen niistä puhuminen tuntui aluksi oudolta, sittemmin vapauttavalta. Sain perspektiiviä erityissisaruuden teemoista ja ymmärsin viimein olevani erillinen ihminen suhteessa siskooni ja muihin perheenjäseniini. Toipumisprosessini aikana tulinkin vähitellen näkyväksi itselleni ja ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin tunsin olevani todella olemassa.

Siitäkin huolimatta, että ajattelen itsekkyyden sisältyvän kiinteästi osaksi ihmisluontoa, niin minulle läheisriippuvuudesta irtaantumisessa keskeistä on ollut tietynlaisen itsekkyyden harjoitteleminen. Olen opetellut kääntämään fokuksen muista itseeni ja tunnistamaan, mitä minä haluan ja tarvitsen. Itsestä välittäminen ei tapahdu sormia napauttamalla, sillä opitut lapsuuden mallit istuvat tiukassa ja nousevat herkästi pintaan yhä uudelleen, mutta itsereflektion, toistojen ja pienten onnistumisten kautta se on alkanut kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, mahdollisuudelta voida kaikkinensa paremmin. Itserakkaudesta puhutaan yleensä hyvin kielteiseen sävyyn, mutta omalla kohdallani terveen itserakkauden harjoittaminen on irrottanut minua läheisriippuvuudelle tyypillisistä toimintatavoista kuten toisten miellyttämisestä omien rajojen kustannuksella ja itseni pienentämisestä tehdäkseni toisten olon mukavammaksi. Käytännössä opettelen antamaan itselleni samanlaista arvostusta ja tilaa, mitä olen aina tarjonnut muille.

Läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu
yksin, vaan siihen tarvitaan turvallisia
ihmissuhteita.

Koska läheisriippuvuus kytkeytyy voimakkaasti ihmissuhteisiin, myös sen ratkaisun avaimet löytyvät suhteista ja läheisyyteen kytkeytyvien pelkojen kohtaamisesta. Läheisriippuvuudesta irtaantuminen on väistämättä tarkoittanut kohdallani myös ihmissuhteiden päättymisen hyväksymistä. Sellaiset ihmissuhteet, jotka ovat mahdollistuneet vain oman joustamiseni, hiljentymiseni tai liiallisen vastuunkantoni ansiosta, ovat tulleet tiensä päähän. Tämä on toisaalta luonut tilaa uusille suhteille, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja tasavertaiseen toimimiseen. Itseni näkyväksi tekeminen, haavoittuvuuden paljastaminen ja rajallisuuden osoittaminen ovatkin muuttaneet ympärilleni hakeutuvia ihmisiä enkä enää magneetin lailla vedä puoleeni joustavuuttani hyväksikäyttäviä henkilöitä. Ylipäänsä käsitykseni läheisyydestä ja sen merkityksestä ovat muuttuneet, sillä siinä missä aiemmin pidin läheisyyttä kuluttavana ja työläänä, näen sen nykyään voimavarana ja elämän käänteissä kannattelevana tekijänä. Terveisiinkin ihmissuhteisiin kuuluu haasteita ja kipuja, mutta suhteista saatava turva rakentaa pohjaa paremmalle elämälle.

Heikkouksista vahvuuksiin

Minun oli vielä joitakin vuosia sitten mahdotonta pitää lapsuuttani millään tavalla erityisenä enkä pitänyt itseäni lainkaan läheisriippuvaisena – päinvastoin. Olen kulkenut pitkän tien voidakseni kohdata menneisyyden haamut ja ymmärtääkseni niiden yhteydet tämän päivän toiminnalle. Näkyväksi tuleminen on kohdallani tarkoittanut menneisyyden hyväksymistä, irti päästämistä ja itselleni rehellisenä pysymistä. Tiedostan nykyisin, että erityissisaruus on yhtenä tekijänä muovannut minusta juuri sellaisen kuin tänä päivänä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olen maksanut kovan hinnan läheisriippuvaisesta käyttäytymisestäni, ymmärrän sen olleen lapsuudessani väistämätön keino selviytyä päivästä toiseen. Vaihtoehtoja toisin toimimiselle ei ollut tarjolla. Tämän ymmärtäminen on mahdollistanut läheisriippuvuuden työstämisen ja uudenlaisten toimintatapojen opettelun nykyisessä elinympäristössäni, sillä tätä nykyä minulla on käytössäni laajempi keinovalikoima.

Lapsuudessa opitut selviytymistavat voivat 
kääntyä aikuisuudessa voimavaroiksi oikein
mitoitettuina.

Nykyisin ajattelen, että erityissisaruudesta on ollut minulle paljon myönteisiäkin vaikutuksia. Mikään määrä opiskelua ja koulun penkillä istumista ei opeta minulle sellaista tilannetajua tai toisen ihmisen lukutaitoa kuin mitä erityisperheessä kasvaneena sain. Kyky empatiaan ja taito sopeutua vaihteleviin tilanteisiin tulevat aina kulkemaan osanani ja näen niiden olevan oikein säädeltyinä taitoja, joista myös muu maailma voi hyötyä. Erityissisaruudesta saatavat vahvuudet eivät välttämättä tule annettuina, vaan ne tulee etsiä ja tunnistaa itsestä. Vasta kun ymmärtää oman erilaisuutensa suhteessa muihin, erilaisessa perheessä kasvamisesta voi tulla voimavara, jota hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt havaitsevani herkästi ilmapiirissä tapahtuvat muutokset, luen rivien väliin jääneitä sanomattomia sanoja sekä tunnistan tilanteet, jolloin kuunteleminen ja hiljaisuus toimivat puhetta rikkaammin. Vaikka erityissisaruudesta aiheutui minulle lapsena paljon vaikeita tunteita, niin aikuisuudessa se on tarjonnut minulle aitiopaikan ymmärtää erilaisuutta ja havainnoida maailmaa toisten silmistä käsin – ilman, että enää kadotan itseni.

 

Läheisriippuvuudesta irti päästäminen voi tuntua pelottavalta.

• Muista, että sinä olet arvokas omana itsenäsi. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
• Läheisriippuvuus on syntynyt syystä ja alkujaan se on toiminut hyvänäkin selviytymiskeinona.
• Vaikka rajojen asettaminen voi herättää syyllisyyttä, rajojen tarkoituksena on sinun ja jaksamisesi suojeleminen.
• Omien tunteiden tunnistaminen ja erottaminen toisten tunteista voi olla vaikeaa – lähde liikkeelle pienistä askelista.
• Vastavuoroisuuteen perustuvat ihmissuhteet ovat dynamiikaltaan terveempiä ja usein kestävämpiä kuin yksipuoliset, riippuvuuteen perustuvat suhteet.
• Muutos vie aikaa ja voi vaatia tuekseen ulkopuolista apua.

 

Ajatuksia kuolemasta

Näin vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia, jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani. Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä. Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.

Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta

Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri.

Ajatus kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään, että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti. Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä. Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.

Tässä kehityksellisessä taitekohdassa olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan ”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta – olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa. Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.

Ovatko psykiatrit korvanneet papit?

Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni 
elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä.

Avunpiiriin hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen, kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Irtaannuin kirkosta (evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus, satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa, miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan. Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.

Tabu nimeltä kuolema

Työuupumus ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen, miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle, kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä kysymyksiä!

Noutajaa ei lopulta kukaan pääse karkuun.

Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.

Vanhemman kuolema

Elämänkriisit tuppaavat usein kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja lemmikkien kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.

Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta tuplasti vaikeampaa.

Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä

Eroperheen lapsena olen miettinyt paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat. Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta, sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.

Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja
seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä
keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset.
Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan
sijasta valkoisen väriin.

Saattohoitovaiheeseen kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen, ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä – ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuoleman käsittelyä

Vanhemman kuolemalle ei liene ole olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni. Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen. Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.

Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.

Oman vanhemman kuolema on tietyllä tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta, mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää muistellessani vuodattamaan niitä vielä lukemattomia kertoja. Itken hieman tätä kirjoittaessanikin.

Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia
suunnannäyttäjänä.

Kuolema toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.

Pois pimeästä

Koska isäni poismenosta on jo useampi vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni. Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä päivänä olen.

Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa.

Kenties vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana. Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.

Kiitollinen elämästä

Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon, ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen. Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.

 

Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?

• Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
• Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
• Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
• Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
• Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.

Traumasuhteesta irtaantuminen

Kirjoitin vuosi sitten kokemastani traumasuhteesta ja tarkoitukseni on nyt jatkaa aiheesta kirjoittelua irtaantumisen näkökulmasta. Traumasuhteella viittaan parikymppisenä kokemaani ihmissuhteeseen, joka oli emotionaalisesti hyvin raskas ja, josta oli erityisen vaikea lähteä. Kolmisen vuotta kestäneen suhteen dynamiikka perustui huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle, ja se sisälsi henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Tässä postauksessa keskityn traumasuhteen päättämiseen ja siitä irtautumisen haasteisiin. Sivusin samaisia teemoja pinnallisesti jo aikaisemmassa kirjoituksessani, mutta nyt haluan käsitellä näitä hieman tarkemmin. Irtaantuminen on ollut pitkä prosessi ja pidän sitä yhtenä tähänastisen elämäni suurimmista haasteista. Minulla ei ole antaa mitään tarkkoja aikaraameja traumasuhteiden jälkeiselle toipumisajalle, mutta karkeasti voin sanoa sen vieneen vähintään kaksinkertaisesti sen ajan, mitä suhde kesti. Postaukseni tarkoituksena ei ole neuvoa toimimaan samoin kuin minä – rehellisyyden nimissä koen jossain määrin edelleenkin, että irtaantumiseni on ollut häpeällisen vaivalloista. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaipaillut siitä lukemista ja toivon voivani kokemuksellani auttaa toisia saman asian kanssa kamppailevia.

Irtaantuminen ei ollut yksiselitteistä

Traumasuhteen aikainen kipuilu jatkoi vielä pitkään suhteesta 
irtaantumisen jälkeen.

Mennyt traumasuhde tuli päätökseensä minun aloitteestani ja muistan ajatelleeni, että eron myötä suhteeseen liittyvä kipuilu viimein päättyy. En vielä tuolloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan. Traumasuhteen päättämisestä alkoi uudenlainen vaihe, johon on liittynyt huomattava määrä sisäistä kamppailua ja suhteen läpikäyntiä. Suhteen jälkeinen aika näyttäytyy minulle paikoitellen jopa haastavampana kuin sen aikainen, sillä silloin tukahdutetut tunteet ja traumat pääsivät valloilleen. Minkäänlaisesta erohehkusta ei kohdallani ollut tietoakaan: olin syyllisyyden riepottelema, pelokas, ahdistunut ja epätoivoinen. Käsitykset itsestäni ja elämästäni olivat suhteen aikana vaurioituneet eikä elämässä eteenpäin meneminen tuntunut mahdolliselta. En osannut sanoittaa epämääräisiltä ja hajanaisilta tuntuvia kokemuksiani, ja kesti hyvin kauan ennen kuin sain otetta suhteen traumasidoksellisesta puolesta ja kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Terapia on ollut tässä merkittävässä roolissa ja nykyisin kadun lähinnä sitä, etten aloittanut sitä aikaisemmin: päädyin terapiaan työuupumuksen myötä ja useita vuosia traumasuhteesta irtaantumisen jälkeen. Tärkeässä roolissa on ollut myös nykyinen parisuhteeni, joka alkoi joitakin vuosia kokemani traumasuhteen jälkeen. Suhde on laajentanut käsityksiäni turvallisen parisuhteen piirteistä ja toiminut tärkeänä peilipintana omien toimintamallien tarkastelussa. Menneisyyden käsittely olisi ollut huomattavasti työläämpää ilman nykyisessä suhteessa saamaani rakkautta ja turvaa.

Turvallisuudentunteen heikkeneminen ahdisti

Traumasuhteesta irtaantumisen yhteydessä on hyvä muistaa, että väkivallan uhka usein kasvaa eron yhteydessä. Väkivaltaa, kontrollointia ja vallankäyttöä sisältäneissä suhteissa eron hetki ja sen jälkeinen aika voi olla hyvin vaarallista aikaa. Eron aikana ja sen jälkimainingeissa pelkäsinkin paitsi sitä, että suhteen toinen osapuoli tekee itselleen jotain, niin myös sitä, että hän tekee minulle jotain. Vaikka tämä aiheutti minussa häpeää ja soti vastoin kaikkia periaatteitani, niin turvallisuussyistä jouduin jättämään suhteen toisen osapuolen puhelimitse. Eron hoitaminen puhelimessa varmisti sen, ettei hän pystyisi fyysisesti satuttamaan minua eikä traumasuhteille tyypillisesti voisi ympäri puhua minua jäämään esimerkiksi seksin avulla. Kuten aikaisemmassa postauksessa toin esiin, suhteen toinen osapuoli ei uskonut minua. Koska hänelle oli tärkeää olla vallan kahvassa kiinni, oli hänen mahdotonta hyväksyä minun tekemiäni päätöksiä – varsinkaan sellaisia, mitkä oli tehty hänen tietämättään. Toinen osapuoli reagoi eropäätökseeni vihaisilla ja epämiellyttävillä viesteillä sekä läsnäolollaan asuntoni läheisyydessä: eräällä kerralla hän tuli vastoin kieltojani asuntoni läheiselle parkkipaikalle odottelemaan näkemistäni (asuimme eri paikkakunnilla). Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi ymmärtänyt päätöstäni, vaan ennemminkin hänen halustaan hallita tilannetta loppuun asti. Kaikki tämä herätti minussa pelkoa ja ahdistusta, eikä asiaa helpottanut se, että tiesin hänellä olevan aseita ja lupia aseiden käyttöön.

Vaikeasta suhteesta irtaantumisessa on hyvä pitää mielessä eroon liittyvät uhkatekijät ja varautua tilanteeseen esimerkiksi tekemällä turvasuunnitelma, hakemalla ammatillista apua ja pitämällä yhteyttä mahdollisiin läheisiin sekä dokumentoimalla kaikki uhkailut ja yhteydenotot. Turvallisuus on hyvä nostaa keskiöön kaikessa mitä tekee. Kirjoittelen omia kokemuksiani traumasuhteesta, jossa olemme asuneet eri osoitteissa eikä meillä ole ollut yhteisiä lapsia. Huomioitavien asioiden määrä luonnollisestikin lisääntyy tämän kaltaisissa suhteissa ja siksi suosittelen lukemaan Nettiturvakodin sivuilta kattavasti koottuja neuvoja ja ohjeita erilaisten tilanteiden varalle. Omaan kokemukseen on myös hyvä luottaa ja muistaa, että pelon tunne ei synny tyhjiössä. Ulkopuolisten on vaikea arvioida todellisen uhan suuruutta, mikäli heillä ei ole tarpeeksi tietoa suhteen dynamiikasta tai osaamista esimerkiksi väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyvistä riskitekijöistä. Siksi on hyvä hakeutua luotettavien henkilöiden pariin ja ammattilaisten avun piiriin sekä jättää vähemmälle huomiolle tuttavien, lähtökohtaisesti varmaan ihan hyvää tarkoittavat, kommentit liian vilkkaasta mielikuvituksesta tai tilanteen vaarallisuuden ylitulkitsemisesta. Se, että joku toinen ei ole kokenut samaa kuin sinä, ei tarkoita, ettei kyseistä ilmiötä olisi olemassa.

Syyllisyys tukahdutti

Traumasuhteesta irtaantuminen on kaikkinensa ollut pitkä prosessi ja minun on helpointa tarkastella tätä vaikeaa aihetta irtaantumiseen liittyneiden tunnekokemusten kautta. Erosta seurannut vuosi näyttäytyy minulle näin jälkikäteen hyvin epämääräisenä ajanjaksona, jota on värittänyt hankalien tunteiden lisäksi epätietoisuus toisen mahdollisista kostotoimista. Suhteen päättyminen jäi surematta ja surun sijasta minut valtasi syvä syyllisyyden kokeminen. Syyllistin itseäni kaikista suhteen aikana tapahtuneista asioista ja pidin itseäni ainoana syypäänä sen päättymiselle. Välillämme vallinnut side ja yhteys oli rikottu minun toimestani, ja jättäjän roolista käsin toimiminen oli tehnyt minusta suhteen pahiksen. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että päätökseni taustalla vaikuttivat paljolti toisen osapuolen teot ja tekemättä jättämiset – jättäjän taakka olisi siten voinut päätyä yhtä hyvin myös toisen kannettavaksi. Syyllisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan aiheutui paljolti siksikin, että tiesin eropäätökselläni aiheuttavani toiselle kärsimystä.

Tunnollisena minun oli vaikea hyväksyä sitä, että 
 hoidin eron niin huonosti. Traumasuhteille
on kuitenkin tyypillistä se, että kaikenlainen
sopiminen ja keskusteleminen jää hähmäiseksi.

Vaikka minua ahdisti erosta seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, niin vielä enemmän tunnuin pelkäävän sitä, että traumasuhteen toisen osapuoli tekisi itsellensä jotain. Sydämeni jätti lyöntejä välistä lukiessani uutisointeja junan alle jääneistä tai metron eteen hypänneistä, ja löysinkin itseni toistuvasti tarkkailemasta traumasuhteen toisen osapuolen sosiaalisen median kanavista elon merkkejä. Hän ei koskaan uhannut tekevänsä itsellensä mitään, mutta jostain syystä minulle oli tällainen pelko syntynyt enkä pitänyt ajatusta mitenkään mahdottomana. Itseni vastuullistaminen toisen tunteista ja teoista jatkui siten eronkin jälkeen, mikä edelleen voimisti kokemaani syyllisyyden tunnetta siitä, että olin tehnyt väärin päättäessäni suhteen. Huomioni oli suuntautuneena suhteen toiseen osapuoleen ja hänen selviytymiseensä niin tiiviisti vielä suhteen päättymisenkin jälkeen, että oman mieleni asteittainen synkkeneminen meni minulta täysin huomaamatta. Nauru ja unelmointi katosivat elämästäni kuin varkain, ja vei useampia vuosia ennen kuin sain fokuksen takaisin itseeni ja omaan selviytymiseeni – saati siihen, että aloin taas nähdä tulevaisuuteni valoisana.

Häpeä toisen ikävöinnistä

Häpeän tunteesta muodostui syyllisyyden ohessa toinen merkittävä, jokapäiväinen seuralainen irtaantumisprosessin aikana. Traumasuhteen aikana olin kuvitellut, että ero päättäisi suhteeseen tiiviisti kytkeytyneen tunteiden vuoristoradan. Näin ei käynyt, vaan uusi vuoristorata muotoutui erosta katumisen ja päätöksessä pysymisen välille. Vaikka minulla oli tuoreessa muistissa suhteen aikainen tunnehelvetti ja minua järkytti sen päättymisestä seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, eropäätöksessä pysyminen tuntui raastavalta. Mieleni muuttui irtaantumisen osalta useita kertoja yksittäisen päivän aikana ja yritin epätoivoisesti kerrata syitä päätökseni taustalla. Huomasin odottavani toisen yhteydenottoja ja miettiväni, mitä hänelle mahdollisesti sanoisin: miten ilmaisisin sen, että olin tullut toisiin aatoksiin. Alkoholin vaikutuksen alaisena sorruinkin useampaan kertaan laittelemaan toiselle kännisiä viestejä, joita sitten seuraavana päivänä häpeissäni poistelin. Ensimmäisen erosta seuranneen vuoden aikana olisin tehnyt likimain mitä tahansa saadakseni olla vielä hetken toisen kanssa ja oli hiuskarvan varassa, että näin ei käynyt. Toista osapuolta kohtaan kokema ikävä hävetti ja kaiken lisäksi se tuntui vähenemisen sijasta pikemminkin vain kasvavan. Tuntui myös väärältä ikävöidä jotakin, josta on halunnut eroon ja, joka on kaikkinensa ollut minulle haitallista.

Häpeä on kietoutunut myös siihen, miten olen katsonut ”onnistuneeni” irtaantumisprosessissa. Ajattelin pitkään tekeväni edistystä liian hitaasti, liian heikosti ja liian epäjohdonmukaisesti. Häpeää syntyi voimakkaista tunnereaktioistani ja omasta käyttäytymisestäni, osaamattomuudestani päästää irti ja kyvyttömyydestäni olla esimerkiksi selailematta toisen sosiaalisen median kanavia. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi tahdonvoimaa olla ajattelematta suhteen toista osapuolta. Irtaantumisen aikana olenkin usein kokenut itseni epäonnistuneeksi, irrationaaliseksi ja lapselliseksi – juuri sellaiseksi kuin minua oli läpi suhteen ajan kuvailtu. Minulle oli karvas pettymys ymmärtää, ettei toisesta erossa olemisesta tulisi yhtään sen helpompaa kuin yhdessä olemisestakaan. Riippuvuuteni toisesta ei päättynyt suhteen mukana. Kaikki tämä hävetti minua niin paljon, että ystäville puhuminen kävi mahdottomaksi ja jäin kamppailemaan häpeän kanssa yksin – olemattomien tunteiden käsittelytaitojen kanssa.

Ihmissuhteiden päättymiset eivät tietystikään koskaan ole helppoja, oli kyseessä sitten traumasuhde tai ei. Vaikka suhteeseen olisikin liittynyt paljolti negatiivisiakin piirteitä, suhteen toista osapuolta kohtaan voidaan herkästi tuntea ikävää – onhan häneen saatettu muodostaa hyvinkin läheinen kiintymyssuhde. Omalla kohdallani ikävöintiä oli vaikea sanoittaa, mitä minä aidosti tässä ikävöin, ja siitä tuli jonkin sortin tapa, jota en saanut katkaistua. Todellisuudessa olin tekemääni eropäätökseen tyytyväinen ja eron jälkeiset turvattomuuden ylilyönnit lähinnä vain vahvistivat päätöksessä pysymistäni. Päätöksessä pysymistä vahvisti myös sen tiedostaminen, ettei yhteen paluu olisi millään muotoa edes realistinen: toinen osapuoli saisi erosta syyn uhriutua ja siitä tulisi rangaistus minua vastaan. Mitään tällaista en enää halunnut, olinhan kertaalleen jo päässyt pois. Kaikkien näiden vaikeiden tunteiden keskellä ymmärsin senkin, että erosta seurannut aika oli yksinomaan minun taisteluni, johon toisella ei ollut enää asiaa. Minun tuli löytää omat ratkaisuni ja kääntää huomioni toisesta takaisin itseeni.

Vihasta apua

Ahdistus, syyllisyys ja häpeä värittivät traumasuhteen jälkeisiä tunnekokemuksiani hyvin kauan, ja näitä pyrin myös tehokkaasti välttelemään juomisen, juhlimisen ja suorittamisen avulla. Työnsin menneitä kokemuksia mieleni perukoille ja pidin itseni kiireellisenä vältelläkseni niiden kohtaamista. Traumasuhteen ja siitä eroamisen tunnepohjainen käsittely alkoikin kunnolla vasta päädyttyäni terapiaan työuupumukseni yhteydessä. Tässä kohtaa erosta oli kulunut jo useampi vuosi. Terapiassa pääsin käsiksi toista osapuolta kohtaan kokemaani vihan tunteeseen, jota olin onnistuneesti tukahduttanut suhteen alkuajoista lähtien. Viha mahdollisti menneiden tarkastelun uudessa valossa ja vihan avulla uskalsin kohdata myös tukahdutetut seksuaalisen ja henkisen väkivallan kokemukset, joiden kohteeksi traumasuhteen aikana jouduin. Terapia mahdollisti minulle uuden opettelun ja tarjosi minulle tilan ilmentää erilaisia tunteita, sillä vihan kokeminen oli minulle itsessään vierasta, jopa pelottavaa. Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva tekijä irtaantumisprosessissa enkä usko, että olisin tänä päivänä yhtä hyvässä pisteessä kuin olenkaan ilman kokemaani vihaa.

Toisen realistisempi tarkastelu mahdollistui ajan myötä.

Vihan tunne leimahti kaikessa yksinkertaisuudessaan sen ymmärtämisestä, miten itsekäs toinen olikaan suhteen aikana ollut. Miten toinen oli kaiken aikaa nähnyt itsensä minua arvokkaampana, parempana ja tärkeämpänä, ja katsonut oikeudekseen polkea minun oikeuksiani suhteessa hänen omiinsa. Miten minun kustannuksellani vitsailu oli enemmän kuin sallittua, mutta toisin päin toteutettuna ankarasti kiellettyä. Miten toinen oli aktiivisesti tuonut esiin huonommuuttani ja nostanut itseään jalustalle asioissa, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hirvittävintä tässä oli sen havaitseminen, että olin ottanut toisen sanat totena: minä olin mielestäni suhteen toista osapuolta arvottomampi ja itsestäni lähtöisin olevat tekijät toimivat selittävinä tekijöinä hänen käytökselleen. Nykyisin näihin ajatuksiin on hieman haastava palata, mutta karkeasti ottaen näin muut ihmiset aina minua epäitsekkäämpinä ja itseni syypäänä kaikelle traumasuhteen aikana ja sen jälkeen tapahtuneille asioille.

Minun oli alkuun vaikea puhua suhteesta ja sen aikaisista tapahtumista, sillä tuntui siltä kuin olisi pettänyt toisen luottamuksen. Kerroin ikään kuin minulle kannettavaksi jääneitä salaisuuksia ulkopuolisille, vaikka nimenomaan tällaisten salaisuuksien jakaminen heikensi traumasidettä entisestään ja toi kaipaamaani keveyttä olotilaani. Ulkopuolisten näkemykset olivat enemmän kuin tervetulleita ja ne avasivat omat silmäni menneen traumasuhteen todellisesta luonteesta. Kokemusten jakaminen teki kipeää ja välillä epäröin sen hyödyllisyyttä. Syvälle mieleni perukoille työnnetyt muistot eivät tuntuneet jättävän minua rauhaan, mikä toi mukanaan pelon siitä, jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi pyörimään päähäni. Muistojen työstäminen teki niistä kuitenkin ajan kanssa vähemmän satuttavia, käsittelyn avulla uudet näkökulmat avartuivat ja irti päästäminen mahdollistui.

Raivon tunne heräsi

Tuntuu oudolta kirjoittaa, että traumasuhteen aikana olin pimennossa kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Toki minulla oli omat epäilykseni siitä, onko tämä normaalia, mutta aiempien elämänkokemusten valossa minulle oli luontevaa olla antamatta painoarvoa omille kokemuksilleni. Samaten toisen osapuolen harjoittama manipulaatio minua kohtaan osui ja upposi. Jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa tilastojen valossa, niin en pidä kokemaani millään tavalla yllättävänä. Yli puolet suomalaisista naisista on kokenut lähisuhdeväkivaltaa ja tekijä on useimmiten nykyinen tai entinen kumppani/puoliso. Naisten kokema väkivalta tapahtuu usein yksityisissä tiloissa ja tämän kaltaisen sukupuolittuneen väkivallan valossa Suomen on argumentoitu olevan yksi turvattomimmista valtioista naisille EU:n tasolla. THL on listannut seuraavat asiat parisuhdeväkivallan riskitekijöiksi:

✤ Taipumus syyttää muita omista ongelmista

✤ Jyrkät ja jäykät näkemykset sukupuolten rooleista ja tehtävistä

✤ Kontrolloiva käytös, mustasukkaisuus ja omistamisenhalu

✤ Seksiin liittyvät vaatimukset

✤ Julmuus eläimiä kohtaan

✤ Leikinomainen toisen vähättely ja halveksunta

✤ Väkivaltakokemukset omassa lapsuuden perheessä

✤ Suhde etenee nopeasti alussa, niin sanottu salamarakkaus

✤ Käytös on selkeästi erilaista läheisten ja ”ulkopuolisten” kanssa

Irtaantumisprosessin aikana vihaa ja raivoa on syntynyt erityisesti traumasuhteen aikana kokemistani seksuaalisen väkivallan teoista, sillä oli hirveää ymmärtää tulleensa hyväksikäytetyksi sellaisen ihmisen toimesta, johon oli luottanut ja, jota kohtaan oli ollut vahvoja tunteita. Traumasuhteen toinen osapuoli raiskasi minut suhteen alkuaikoina ja ylitti seksuaalisia rajojani toistuvasti suhteen aikana. Tekijä sai minut kokemaan teoistansa häpeää ja syyllisyyttä sekä uskomaan niiden olleen minusta lähtöisin olleita suostumuksellisia tekoja. (Tämä ei toki poista sitä faktaa, että suhteessa oli myös myönteinen ja suostumuksellinen seksuaalinen puolensa.) Vaikka minä tiesin kyseisten tekojen olleen väärin, halusin vain yrittää unohtaa ne ja jatkaa elämääni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja tekojen haitallisuus näkyi muun muassa sisäisenä myllerryksenä, kasvaneena alkoholinkäyttönä ja vaikeutena luottaa toisiin ihmisiin. Minun hiljenemiseni oli tietysti hyvä asia tekijälle, jonka uskon etukäteen laskeneen sen varaan, että en vie asioita eteenpäin. Kiinni jäämisen riski jäi siten pieneksi ja opportunistina hän katsoi oikeudekseen arvottaa oman halunsa ja seksuaalisen tarpeensa minun oikeuksieni ja rajojeni yläpuolelle.

Alkoholinkäyttöni lisääntyi hyväksikäyttöjen jälkeen, mutta 
tekohetkellä alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneissa.
Tekijä eli suhteen toinen osapuoli oli täysin
kantasuomalainen.

Valtaosa lähisuhteessa tapahtuneista väkivallan teoista jää pimentoon eikä tapahtumista raportoida eteenpäin viranomaisille. Minunkaan kokemukseni eivät näy tilastoissa, sillä en ole tehnyt niistä ilmoituksia ja tänä päivänä rikokset ovat jo vanhentuneet. Uskotuksi tulemisen pelko oli tärkeä syy sille, miksi en koskaan raportoinut tapahtuneista eteenpäin. Olin tekoaikoihin parikymppinen opiskelija ja tekijä työskenteli poliisina – sana sanaa vastaan tilanteessa uskottavuuteni olisi varmasti ollut heikompi. Ylipäänsä ajattelen, että hänen ammattinsa saattoi vaikuttaa siihen, miksi luotin häneen ja, miten toisaalta halusin uskoa hänen näkemyksiinsä tapahtumien kulusta. Kognitiivinen dissonanssi sai minut sivuuttamaan suhteen jatkamiseen liittyvät epäilykseni oman mielenterveyteni kustannuksella. On myös hyvä muistaa, että seksuaalirikoksissa voi viedä vuosia ennen kuin uhri on valmis viemään asioita eteenpäin tai ylipäänsä käsittelemään kokemuksiaan.

Uudelleenmuotoilua menneestä

Edellä kuvaamani on ollut merkittävässä roolissa suhteeseen liittyvien käsitysteni uudelleen muotoilussa. Suhteen vahingollisuuden hahmottaminen ja traumapuoleen kiinni pääseminen mahdollisti minulle suhteen realistisemman tarkastelun. Toinen ei enää näyttäytynyt minulle minkäänlaisena sielunkumppanina, vaan traumasiteen toisena osapuolena, jonka herättämä tuttuuden tunne liittyi lapsuudesta opittuihin kaavoihin rakkauden ehdollisuudesta. Tuntui hirveältä ymmärtää, että rakkauden sijaan kyse oli ollut pitkälti riippuvuudesta, jossa olin ollut koukussa suhteen huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle. Huipulta saatavat palkinnot olivat roikuttaneet minua mukana aivan liian kauan ja erosta aiheutuneet tuskaiset ajat näyttäytyvät minusta nykyisin vieroitusoireiden värittäminä. Minun oli tärkeää ymmärtää se, että olen ihan yhtä rakkauden kipeä ja tarvitseva kuin kuka tahansa muukin ja toisin kuin olin luullut, en ollut muista riippumaton tai itsenäisyyden perikuva. Läheisriippuvuuden toimintalogiikkaan tutustuminen selkeytti kokemaani, antoi eväitä eteenpäin pääsemiseksi ja muutti omakuvaani inhimillisempään suuntaan.

Viime kirjoituksessa toin esiin, kuinka traumasuhteessa ollessa minulle tuli nähdyksi tulemisen tunne ja toinen tuntui alkujaan hyväksyvän minut sellaisena kuin olen. Tarkennan tätä sen verran, että ajattelen suhteen toisen osapuolen ennemminkin havainneen minun heikkouksiani ja varjojani – ja hyödyntäneen näistä keräämiään tietoja omiin manipulointi- ja määrittely-yrityksiinsä. Tunsin itseni hyvin heikosti tuolloin, joten toisen määritelmät tuntuivat itsestä varteenotettavilta ja aiheuttivat virheellisen nähdyksi tulemisen tunteen. Tätä nykyä minulla nousee niskakarvat pystyyn, mikäli joku hyvin vähäisen tuntemisen perusteella kertoisi minulle näkemyksiään siitä, minkälainen ihminen olen.

Aika on ollut tärkeässä roolissa suhteeseen liittyvien 
perspektiivien laajentamisessa.

Tarkastelin myös uudelleen ensikohtaamistamme – hetkeä, johon olin vuosien ajan liittänyt käsityksiä jostakin suuremmasta, lähes kohtalonomaisesta sattumasta. Todellisuudessa tapasimme yökerhossa, iltana, josta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia humalatilani vuoksi. Muistini palasi takaisin vasta seuraavana päivänä, joten koko tämän ajan olen ollut toisen kertomuksen varassa – kertomuksen, jossa minä olin aktiivinen ja aloitteellinen, en suinkaan kaatokännit kiskaissut, viittä vaille sammunut. Vasta vuosien jälkeen aloin hahmottamaan, miten tuo nimenomainen versio palveli häntä, miten olin sen morkkiksissani kyseenalaistamatta hyväksynyt ja, miten tarkasti se itseasiassa kuvasti koko tuon sairaan suhteen dynamiikkaa. Nykyään saan suurta tyydytystä siitä, ettei vastaavanlainen tilanne olisi enää mahdollinen: olen jättänyt alkoholinkäytön taakseni, en vietä aikaani yökerhoissa enkä missään olosuhteissa lähtisi toisten haavoittavaa tilannetta hyväksikäyttävien matkaan.

Uudelleen tarkastelu liittyi kaikkinensa suhteen luonteen rehelliseen tarkasteluun ja siihen, mitä minä itseasiassa tiesinkään toisen osapuolen tunteista. Minä tiedän ainoastaan sen, miten olen itse kokenut menneen eron ja sen, minkälaisia tunteita minulla on toista kohtaan suhteen aikana ollut. Toinen osapuoli ei koskaan sanoin kertonut minulle mitään tunnepuolen asioista, enkä siten toisin sanoen tiedä, mitä mieltä hän oli suhteesta tai sen päättymisestä. Jos teot puhuvat enemmän kuin sanat, niin teot kielivät mielestäni ennemminkin välinpitämättömyydestä ja oman edun tavoittelusta. Kaikkien näiden tietojen valossa pidänkin hyvin todennäköisenä sitä, että minulla oli suhteen aikana ja sen jälkeen enemmän tunteita pelissä kuin toisella. Tämän ymmärtäminen tuntui aluksi siltä kuin olisi tullut huijatuksi, mutta omalla tavallaan se on ollut huojentavaa ja mahdollistanut irti päästämisen. Ei ole ollut mitään, mistä pitää kiinni ja, mihin jäädä roikkumaan. Ei ole ollut varsinaista parisuhdetta, vain epämääräinen ja puhumattomuuden värittämä riippuvuuteen perustunut ihmissuhde.

Irti syyllisyydestä

Olen kiitollinen itselleni, että uskalsin päästää irti.

Ylenpalttisesta syyllisyydestä irti pääseminen on ollut oma lukunsa. Vaikka minäkin tein suhteen aikana paljon huonoja valintoja ja toimisin monessa asiassa tänä päivänä toisin, aloin ymmärtämään, etten ollut yksin syypää suhteen epäonnistumiseen tai sen aikaisiin tapahtumiin. It takes two to tango. Syyllisyyden taakasta irti pääseminen on ollut vapauttavaa ja tilalle on tullut kiitollisuutta poispääsemisestä. Olen saanut pienimuotoista tyydytystä siitäkin, että juuri minä sain olla jättäjän roolissa – päätökselläni olen mahdollisesti satuttanut toista ja antanut toiselle edes pienen osan siitä kivusta, mitä läpi suhteen koin. Mikäli ajattelisin, että suhteen toisella osapuolella löytyi korostuneet narsistiset piirteet, niin minua lohduttaa tieto siitä, että tällaisilla henkilöillä on usein huomattava hylkäämisenpelko. Jätetyksi tuleminen voi siten olla hyvin vaikeasti siedettävissä oleva kokemus itsekeskeisille, manipuloiville ja valta-asemaa hakeville henkilöille. Samaan hengen vetoon on todettava, että omasta turvallisuudesta on näissä tilanteissa pidettävä erityistä huolta.

Suremiselle tuli tilaa

Vihan myötä pääsin viimein käsiksi surun tunteeseen, joka osoittautui aiempien tunteiden rinnalla helpoiten siedettäväksi ja vähiten kestäväksi. Suru kohdistui lähinnä siihen, mitä olisi voinut olla, mikäli sepittämäni tarina suuresta rakkaudesta olisi vastannut todellisuutta. Surin siten jotain, mitä ei koskaan ollut olemassakaan. Kuvitelmaa, toivetta, odotusta – jotain, minkä luulin olevan totta. Surin traumasuhteeseen ajautunutta 20-vuotiasta minää, suhteen aikaisia raskaita vuosia ja sen jälkeisiä vaikeita aikoja. Sitä, että olin luottanut ja tullut satutetuksi. Omalla tavallaan suruni kohdistui kysymykseen siitä, olisiko parikymppinen minä päässyt elämässä helpommalla ilman kyseisen traumasuhteen olemassaoloa.

En surrut pelkästään traumasuhdetta, vaan suru laajeni koskemaan myös muita ihmissuhteitani, sillä uskon heikkojen ihmissuhteiden olevan merkittävä syy traumasuhteisiin ajautumisen ja niissä pysymisen taustalla. Muissa ihmissuhteissa syntyneet paitsi jäämisen kokemukset, virheelliset uskomukset ja heikot käsitykset itsestä voivat saada ihmisen luulemaan huonoja suhteita hyviksi. Minulla ei varsinaisesti ollut käsitystä siitä, mitä rakkaus on (traumasuhteen jälkeen osaan helpommin sanoa, mitä se ei ole), eikä minulla oikein ollut ketään, kenelle kertoa suhteen aikana tapahtuneista asioista.

Kohdallani suru kanavoitui siten myös oman yksinäisyyteni kohtaamiseen, sillä se näyttäytyi minulle kunnolla ensimmäisiä kertoja traumasuhteen päättymisen yhteydessä. Vaikka yksinäisyys roihahti eron jälkeen, tiedostin sen olleen jotain, jota olin aina kantanut mukanani ja, joka oli ollut läsnä myös traumasuhteen aikana. Tunne oli tuttu. Yksinäisyyden käsittely ja yhteyteen pääseminen on vaatinut omaan elämänhistoriaan tutustumista ja eristäytymistä aiheuttavan häpeän kohtaamista. Ihmissuhteiden rehellinen tarkastelu ja omiin kiintymyssuhdemalleihin perehtyminen onkin ollut isossa roolissa osana irtautumisprosessia. Itse traumasuhteen sureminen ei lopulta kestänyt kovinkaan kauan ja sitä seurasi kauan odottamani hyväksymisen vaihe, joka oli viimeinen steppi lopullisessa irtaantumisessani.

Tapahtuneiden asioiden hyväksyminen

Hyväksymisen vaiheessa ymmärsin sen, etten pysty muuttamaan mennyttä. Traumasuhde on ja pysyy osana menneisyyttäni enkä saa sitä tuosta noin vain pyyhittyä muististani pois. Minun on ollut tärkeää oppia se, että parikymppisenä tapahtuneet asiat jättävät usein erityisen voimakkaan muistijäljen, sillä silloin monenlaisia asioita koetaan ensimmäisiä kertoja. Siten se, että minulla on paljon muistijälkiä traumasuhteen ajalta, ei ainoastaan kerro suhteen merkityksellisyydestä vaan myös muistojen muodostumisen logiikasta – ja sama juttu unien näkökulmasta. Siinä missä suhteen päättymisen jälkeen minua hävetti ja hirvitti traumasuhteen värittämät unet, suhtaudun niihin nykyisin neutraalisti. Unet ovat alitajunnan keino erilaisten tapahtumien ja kokemusten käsittelemiseksi ja selkeyttämiseksi – ne eivät ole todellisuuteen rinnastettavissa olevia kuvia. Lisäksi pidän kuulemastani havainnosta, jonka mukaan aivot toimivat syntymästä asti moitteettomasti, 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa, aina siihen hetkeen asti, kun rakastumme. Kenties minulle kävi juuri näin ja toipuminen on vienyt aikaa siksikin, että aivojen toiminnan normalisoituminen on ottanut oman aikansa.

Irtaantumisprosessin aikana olen oppinut 
itsestäni uusia puolia.

Minun on täytynyt hyväksyä sekin, että olen herkkä ihminen. Traumasuhde meni minulla ihoni alle ja siitä irtaantuminen on vienyt aikaa – joku toinen olisi pystynyt tähän kaikkeen huomattavasti tehokkaammin ja nopeammin. Joku toinen ei olisi välttämättä lainkaan pitänyt kokemiani asioita haitallisina tai satuttavina. Tämä ei silti tee minun kokemuksistani yhtään sen huonompaa tai vähemmän arvokkaana pidettävää. Ihmiset ovat erilaisia. Osana hyväksymisprosessia minun on täytynyt tarkastella itseäni myös uhrin positiosta käsin, mikä oli alkuun hyvinkin vaikeaa. Nykyisin minun on helpompi todeta olleeni uhri ja syytön toisen harjoittamassa väkivallassa. Traumasuhteen seurauksena kompleksiseen PTSD:hen sairastuminen ei ole ollut mikään pieni vaiva, mutta ajattelen silti päässeeni menneestä irti selviytyjänä. Minä selvisin ja tiedän tänäkin päivänä pystyväni selviämään toistamiseen.

Irtaantumisprosessin aikana hyväksyin myös oman avuntarpeeni ja sen, että en pysty itse hoitamaan suhteen aikana muodostuneita psyykkisiä haavoja. Tiesin olevani ulkopuolisen avun tarpeessa, vaikka epäilin, voisiko terapiasta olla apua myös traumasuhteen käsittelyssä. Pidin kokemaani liian monimutkaisena ja vaikeasti lähestyttävänä. Epäilykseni osoittautuivat vääriksi, sillä sain mahdottomalta tuntuneeseen apua ja epätoivoisen räpiköimisen ja pelkän päivästä toiseen selviytymisen tilalle tuli edistymistä ja eheytymistä verrattain nopeastikin. Nykyään olen varma, että olisin jäänyt irtaantumisprosessissani puolitiehen ilman ulkopuolisen avun tarjoamaa tukea.

Lopuksi

Tämän postauksen kirjoittaminen on tuntunut siltä kuin rakentaisin Iisakin kirkkoa. Kirjoittaminen on vienyt aikaa yrittäessäni luoda selkoa traumasuhteen päättymisen epämääräisyyteen. Ymmärrettävyyden takia olen joutunut yksinkertaistamaan irtaantumiseen liittynyttä prosessia ja esittänyt kokemani tunteet jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Tunteet ovat karkeasti noudattaneet esittämääni järjestystä, mutta prosessiin on kuulunut myös eri tunteiden välillä pomppimista, samanaikaista kokemista ja menneisiin tunteisiin palaamista – tämän kirjoittaminen millään tapaa järkevästi olisi ollut mahdotonta. Kirjoittamisprosessin vaikeus ilmentää omalla tavallansa irtaantumisprosessin vaikeutta ja postauksen pituus kertoo omaa tarinaansa siitä, miten traumasuhteesta irtaantumisen tie on ollut pitkä ja kivinen.

Olen oppinut kantapään kautta sen, että 
asioiden välttely ei kannata. Minkä 
taakseen jättää, sen edestänsä löytää – korkojen
kera.

En usko, että traumasuhteen jälkeinen irtaantuminen on kaikilla yhtä tuskallinen. Omalla kohdallani sitä vaikeutti se, että olin aikoinaan jättänyt vanhempien eron käsittelemättä. Käsittelemätön menneisyys ja siihen liittyneet vaikea tunteet lomittuivat osaksi henkilökohtaisen eron prosessointia, ja tällaisen menneisyyden painolastinkin takia irtaantumisesta tuli työlästä ja monisyistä. Tämän takia liputan asioiden perinpohjaisen käsittelyn puolesta enkä näe, että traumasuhteen läpikäyminen olisi menneisyydessä roikkumista – päinvastoin. Se on mahdollistanut irti päästämisen ja vapautumisen, mikä on vaikuttanut positiivisesti nykyisiin ihmissuhteisiini. Olen löytänyt omat rajani sekä oppinut jälleen luottamaan toisiin.

Minulla ei ole enää mitään tunteita jäljellä traumasuhteeseen liittyen enkä ole esimerkiksi katkera menneistä tapahtumista – takki on niin sanotusti tyhjänä. Vaikka prosessi on ollut pitkä, niin muistan edelleen kirkkaasti hetken, jolloin tajusin, että toisella ei ole enää valtaa minuun. Kyseinen hetki todisti minun olleen väärässä, sillä olin luullut vapautumisen olleen minulle mahdotonta. Kenties joku, joka tunnistaa olevansa traumasuhteessa tai irtaantumisen vaiheessa, voi saada tästä toivoa ja luottoa siihen, että elämä kantaa ja suhteen jälkeen tulee vielä se päivä, jolloin menneisyys ei enää määritä sinua. Traumasuhteesta irtaantuminen on mahdollista.

 

Irtaantumisen apuna toimineet käytännön asiat:

• Turvallisuuden huomioiminen. Suunnittele eron toteuttaminen, laadi turvasuunnitelma ja ryhdy tarvittaviin oikeudellisiin toimiin tilanteen niin vaatiessa.
• Ammattiavun piiriin hakeutuminen. Tilanteessa yksin jääminen ei kannata ja ulkopuolisen avun piiriin olisi kannattavaa hakeutua hyvissä ajoin.
• Päiväkirjan kirjoittaminen. Kirjoittaminen selkeytti epäselviä ajatuksiani ja toi esiin edistymisen. Minua harmittaa ainoastaan se, etten kirjoittanut päiväkirjaa suhteen aikana – aika kultaa herkästi huonommatkin muistot.
• Yhteydenpidon rajoittaminen. Kohdallani tämä on tarkoittanut toisen yhteystietojen ja sosiaalisen median kanavien estämistä. Mielelle ei tee hyvää nähdä toisesta virtuaalimateriaalia, sillä se voi virheellisesti viestiä toisen edelleen kuuluvan elämääsi.
• Uusiin tuuliin hakeutuminen. Maisemanvaihdos esimerkiksi muuton tai matkan myötä kiskaisee pois ympäristöstä, johon voi liittyä vaikeita muistoja. Itsensä ympäröiminen uusilla, terveillä ihmissuhteilla virkistää ja voi auttaa näkemään epäterveet suhteet realistisemmassa valossa. Myös jo olemassa olevia ihmissuhteita voi pyrkiä vahvistamaan.
• Mieluisien asioiden tekeminen. Vaikeiden asioiden keskellä on hyvä keskittyä myös hyvään ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut iloiseksi.

 

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.