Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Lukusuositus erityissisaruudesta

Kirjoitin vuosi sitten erityissisaren varjoissa kasvamisesta ja kävin postauksessa läpi erityissiskooni liittyviä asioita omasta näkökulmastani. Kirjoituksen jälkeen halusin lukea aiheesta lisää, mutta pettymyksekseni huomasin erityissisaruuden olevan teema, jota käsitellään kirjallisuudessa hyvin vähäisesti. Lueskelin tuohon aikaan Anja Snellmanin (os. Kauranen) kirjallista tuotantoa ja seuraavaksi lukuvuorossani oli Snellmanin teos Pääoma. En etukäteen tiennyt kirjan aihetta, joten siinä vaiheessa, kun ymmärsin sen kertovan nimenomaan erityissisaruudesta, olin positiivisesti yllättynyt.

Vertaistuen saaminen erityissisaruuteen liittyvistä asioista
olisi tärkeää. Myös kirjoista voi saada paljon apua.

Pääomassa käsitellään Snellmanin ja hänen erityissiskonsa suhdetta lapsesta aikuiseksi, ja keskiössä on Snellmanin kokemukset pikkusiskon roolista käsin kuvattuna. Isosisko Maru on kirjailijaa 10 vuotta vanhempi ja kitalakihalkion myötä Marulla on ongelmia puheentuottamisen ja sosiaalisten suhteiden rakentamisen kanssa. Aikuisuudessa Maru kärsii vaikeasta nivelreumasta, joka entisestään eriyttää häntä tavanomaisesta elämästä. Teos on kirjoitettu siskon kuoleman jälkeen ja, vaikka siinä on paljon eriäväisyyksiä oman tilanteeni kanssa, samaistumispintaa on hämmästyttävänkin paljon. Suosittelen kirjaa kaikille erityissisaruuden teemasta kiinnostuneille.

”Olemmeko ylipäänsä samoista vanhemmista, kumpi meistä on vaihdokas.”

Teoksessa pohditaan paljon geenien merkitystä ja sitä, miten onkaan niin pienestä kiinni, minkälaiseksi me tänne synnymme. On sattuman kauppaa, kuinka samanlaisia tai erilaisia sisarukset keskenään ovat, ja tavallisen terve sisar voi jäädä hyvin yksin miksi-kysymysten kanssa. Miksi sinä et ole tavallinen, mikä sinulla on? Ja toisaalta, miksi minä olen terve? Kirjassa vastauksia on haettu jo lapsena ja tietoa erilaisista siskoa mahdollisesti vaivaavista sairauksista on etsitty usein. ”Olisi ollut helpompaa, jos olisit ollut selkeästi Down-lapsi. Tai CP”. Geenit voidaan nähdä pääomana ja erityissisaruuden kontekstissa ymmärrys eriarvoisuudesta voi olla läsnä jo hyvin varhain. ”Olisin antanut vaikka mitä, jos olisit ollut terve”. Kirjailija näkee siskonsa geneettisenä kompassinaan, mikä on mielestäni oivasti kuvattu ja viitanneen osaltaan myös laajempaan kiinnostukseen omista juuristaan. Maru on ikään kuin toiminut siskonsa opettajana ja opettanut omalla olemassaolollaan monia elämän osa-alueita.

”Miksi Maru saa aina möhläillä ja viivytellä, vaan minä en koskaan.”

Erityissisaren terve sisar voi joutua pienestä asti ikään kuin alistumaan kohtaloonsa, tekemään kompromisseja. Toisen ymmärtäminen voi heikentää omien oikeuksien puolesta puhumista. Teoksessa tätä kuvataan siten, että: ”terve itsekkyys, evolutiivinen tappajanvaisto jäi kehittymättä”. Tällainen itsensä pienentäminen herättää laidasta laitaan erilaisia tunteita, raivoa ja kateuttakin, ja voi myötävaikuttaa erinäisten ongelmien syntyyn aikuisuudessa. Itseni kohdalla uskon sen vaikuttaneen miellyttämisenhaluni syntyyn ja altistaneen minua erilaisille mielenterveydellisille haasteille.

”Häpesin sinua ja häpesin itseäni, pikkusiskoa joka häpesi isosiskoaan niin ankarasti.”

Erityissisaruuteen liittyy paljon häpeää ja häpeän häpeämistä. Häpeä syntyy paitsi omista myös ympäristön reaktioista. ”Joskus toljottelin naama jäykkänä ja silmät tappeina, kun olimme Marun kanssa liikkeellä. Halusin, että vastaantulijat kiinnittäisivät huomiota minuun eikä Maruun”. Häpeästä seuraa usein eristäytymistä ja ulkopuolisuuden kokemuksia, mitä kirjassakin kuvataan. ”Humalassa kukaan ei noteeraa hiljaisuuttani ja epävarmuuttani, sitä etten osaa kertoa ensimmäistäkään vitsiä enkä muutenkaan heitellä hauskoja ja ironisia juttuja, varsinkaan perheestäni, sisaruksistani ja suvustani, niin kuin kaikki muut tekevät”. Samanaikaisesti mietitään oman yksinäisyyden kokemisen oikeutusta, kun tiedetään siskon sosiaalisen elämän olevan olematonta. ”Onko toi oikeesti sun sisko? Ei tollanen voi olla”. Teoksessa tuodaan esiin, kuinka hyvin harvat tietävät kirjailijan siskosta tai tämän erityispiirteistä. Vaikenemisen tie on ollut helpompi. ”Minä häpesin sinua. Minä pelkäsin paljastuvani”.

”Juuri tuollaisen sisaren olisin itsekin toivonut saavani.”

Kirjailija on usein ajatellut älykkäitä tuttaviaan, heidän sisaruksiaan ja salaa toivonut heidän olevan omia sisaruksiaan – kitkerän häpeänmaun saattelemana. Tunnistan tämän käyttäytymisen myös itsessäni, sillä olen saattanut tuntea voimakastakin katkeruutta tuttavieni hyvistä sisaruussuhteista. Olen kuvitellut mielessäni, minkälaista elämäni olisi, jos minulla olisi ollut terve sisko ja siten tavanomaisempi siskosuhde. Tietynlainen kokemus luopumisesta limittyykin osaksi erityissisaruutta. ”En koskaan voinut lukea niitä ääneen, yhteisiä horoskooppejamme”. Pääomassa oli hauska yhteensattuma, sillä yhtenevien horoskooppien lisäksi minäkään en voinut lukea horoskoopeista kertovia kirjoituksia siskolleni (ne pitivät niin huonosti paikkansa hänen kohdallaan). Absurdi ja pieni yksityiskohta, mutta sitäkin kiperämpi. En myöskään usko, että tämä on sattumaa, mutta minun jokainen naispuolinen kaverini on sisaruskatraidensa vanhimman roolissa. Olen varmasti tiedostomattani hakeutunut isosiskon asemassa olevien seuraan ja toivonut sitä kautta saavani siskoudesta edes pienen siivun osakseni.

”Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää.”

Syyllisyys lienee tunne, joka on jollain muotoa läsnä läpi elämän erityislasten ja -sisarten kanssa eläneillä. Syyllisyyden syntymiseen haetaan usein syypäitä ja selityksiä. Teoksessa syyllisyyttä koetaan alusta loppuun, lapsuudesta aikuisuuteen ja Marun kuolemaan. Erityisesti nuoruudessa ja itsenäistymisen vaiheissa se on läsnä, sillä: ”Välillä tunnen syyllisyyttä omista menoistani, kavereistani, orastavista ihastuksistani”. Tieto siitä, mistä kaikesta sisko jää ja tulee jäämään elämässään paitsi voi tuntua hyvin lamauttavalta ja saada suhtautumaan omiin tekemisiin kielteisesti. Saanko minä tehdä näitä asioita, kun sinä et voi? Syyllisyyttä voi kokea säälistä ja kaikesta siitä, mitä erityissisarta kohtaan tuntee. ”Minä säälin vain itseäni”.

”Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun pitää elää kahden edestä.”

Kiitän Snellmania tästä oivalluksesta, sillä tämä oli minulle paitsi uutta myös erittäin paikkaansa pitävää. En ole asiaa aikaisemmin miettinyt, mutta minun kohdallani kahden edestä eläminen on selkeästi näkyvissä oleva asia. Kuten kirjassakin esitetään, myös minä olen matkustellut kahden ihmisen edestä ja tehnyt paljolti erilaisia asioita aina burnouttiin asti. Olen tiedostanut sen, miten pientä ja rajattua elämää siskoni elää, ja kokenut sen myötä, että minun tulisi tätä jotenkin paikata. Uskon, että tällaisen käyttäytymismallin havaitseminen näin kolmekymppisenä on tervetullutta ja välttämätöntä omien voimavarojen kestävämmässä säätelyssä.

 

Kaikkinensa Pääoma oli lukukokemuksena varsin miellyttävä, vaikka paikoitellen siinä oli myös raskaampia sävyjä. Snellman on sivunnut erityissisaruuden aihetta jonkin verran muissakin teoksissaan, mutta ei yhtä kattavasti ja omakohtaisesti kuin Pääomassa. Suositan teosta kaikille aiheesta kiinnostuneille ja kuulen mielelläni muitakin kirjaehdotuksia, joissa käsitellään vaikeita sisarussuhteita.

Somettomuus = yksinäisyys?

Sosiaalisesta mediasta poistuttuani olen pyytämättäni kuullut paljon selityksiä sille, miksi joku toinen ei voisi poistaa omia some-tilejään. Tilejä ei haluta poistaa muun muassa helpottuneen yhteydenpidon ja tiedon jakamisen takia tai siksi, että siellä on kaikki kaverit. Somettomuus voi herättää pelon yksinäisyydestä ja kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle jäämisestä. Koska somen käytön syyt ovat usein sosiaalisia, sieltä poistumisen voidaan katsoa vaarantavan juuri tätä ihmisluonnolle tyypillistä tarvetta. Tässä kirjoituksessa pohdin, minkälaisia vaikutuksia somesta poistumisella oli ihmissuhteilleni ja muiden kanssa käytävälle vuorovaikutukselle. Tuliko minusta yksinäinen ja, kuten olen joskus kuullut sanottavan, oliko some-tilien poistaminen sosiaalinen itsemurha?

En olekaan suosittu

Sosiaaliset suhteeni olivat somessa 
vääristyneet.

Suosittelen alkajaisiksi lukemaan some-tilien poistamista koskevan kirjoitukseni, sillä käsittelen siinä poistosta seuranneita henkilökohtaisia vaikutuksia, joilla on ollut oma vaikutuksensa myös ihmissuhteisiin. Minulla oli eri alustoilla joitakin satoja seuraajia, ja näin jälkeenpäin ymmärrän, että tämän takia minulle oli muodostunut alitajuinen kuva itsestäni suositumpana kuin todellisuudessa olinkaan. Pidin itseäni ihmisten ympäröimänä ja tiukan paikan tullen uskoin olevani kanssaihmisten tuen piirissä. Kenties tästä syystä minulle tuli lievänä shokkina se, ettei minun somesta vetäytymistäni tunnuttu edes huomaavan. Kukaan ei ollut minuun poiston yhteydessä yhteyksissä eikä yksikään kaveri, tuttava tai seuraaja kysellyt perääni (esimerkiksi käyttämässäni WhatsAppissa) ja ihmetellyt, minne katosin. Niin suosittu minä todellisuudessa olin. Aluksi tämän havaitseminen oli totta kai kuin jääkylmä suihku, mutta hiljalleen sain laitettua asioita oikeaan perspektiiviin. Ymmärsin, että some oli saanut minut pitämään monia suhteellisen vieraitakin ihmisiä minulle läheisempinä kuin he todellisuudessa olivat. Some oli hämärtänyt minun käsitykseni ihmisen luonnollisesta sosiaalisesta piiristä ja saanut minut luulemaan sosiaalista piiriäni huomattavasti todellisuutta suuremmaksi. Poiston myötä minulle selveni, ketkä aidosti kuuluvat lähipiiriini, ketkä ovat ystäviäni ja, ketkä lopultakin vain lukemia Metan alustoilla: satojen ihmisten sijasta lähipiirini ja ystäväni on tätä nykyä mahdollista laskea yhden-kahden käden sormilla.

Ihmissuhteet vähenivät

Somesta poistumisella oli selviä vaikutuksia ihmissuhteilleni, vaikka onkin huomattava, että ihmissuhteeni ovat olleet myllerryksessä myös työuupumuksen ja alkoholin käytön lopettamisen takia. Siksi on mahdotonta osoittaa sormella vain yhtä syytä. Olen sosiaalisen piirini ainoa someton henkilö ja se on ollut yksi merkittävä haasteita luova tekijä. Olen esimerkiksi huomannut jääneeni osalle tyystin unholaan sen jälkeen, kun olen poistunut heidän syötteestään. Out of sight, out of mind. Toisille somesta poistumiseni taas on näyttäytynyt virheellisesti siten, etten olisi enää heidän elämistänsä kiinnostunut. Näissä suhteissa vastuu vuorovaikutuksesta on sysätty yksipuolisesti minun harteilleni, sillä on katsottu, että minä olen somettomuudellani sitä hankaloittanut: suhteen jatkumisen varmistaminen, tapaamisten sopiminen ja kuulumisten tiedustelu ovat minulle somettomana sopivia tehtäviä. Minun ei myöskään ajatella tekevän mitään erityisen mielenkiintoista ja poistumiseni syyksi pääteltiin olevan halu elää tylsää, ei-jakamisen arvoista elämää. Lisäksi tiedän olevani viimeisiä, joille asioita jaetaan (jos muistetaan), sillä somessa on sen verran helppoa ja nopeaa jakaa asioita isolle määrälle ihmisiä ja olettaa, että tämän jälkeen kaikki ovat asioista perillä. Yksittäisille somettomille henkilöille asioiden jakamisen kynnys voi nousta erityisesti, jos heitä ei näe kasvokkain. Kaikkinensa somesta poistumistani ei ole katsottu vain hyvällä eikä moni ole sitä täysin ymmärtänyt tai halunnut hyväksyä, ja minun silmiini somellisten käytös on paikoitellen vaikuttanut suhteellisen itsekkäältä, epäempaattiselta ja välinpitämättömien piirteiden värittämältä.

Some tuntuu olevan kasvokkaisissakin 
vuorovaikutustilanteissa jollain tapaa aina 
läsnä.

Vaikutukset ovat näkyneet myös kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa. Olen huomannut, miten somettomuuteni haastaa vuorovaikutusta. Minut nähdessäni toinen ei etukäteen tiedä, mitä olen tehnyt tai, mitä olen tekemässä ja siten tapaamisissa joutuu aivan eri tavalla olemaan läsnä, kuuntelemaan toista ja vielä muistamaan esiin tuodut asiat – niitä kun ei voi tarkistaa jälkikäteen somesta. Nämä suhteellisen tavanomaiset sosiaaliset taidot tuntuvat olevan monilla hieman hakusessa ja uskon yhden syyn löytyvän juuri sosiaalisesta mediasta, joka muiden huomioimisen sijasta opettaa lähinnä itsen esiintuomisen taitoja. Jos katse on koko ajan omassa navassa, miten voi nähdä muut? Somesta poistuttuani olen havainnut, miten vähän kasvokkaisissa tapaamisissa ollaankaan läsnä ja, miten usein ruuduille pamahtavat ilmoitukset katkaisevat keskustelun, puheen ja kuuntelemisen. Jatkuva kuvaaminen ja tapaamisista somejulkaisujen tehtailu on saanut minut myös kyseenalaistamaan saamiani kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin: halutaanko minut aidosti paikalle vai tulenko vain yhteiskuviin täytteeksi? Onko minun läsnäoloni vain todiste seuraajia varten? Somesta poistuttuani olen tullut allergiseksi alustojen sosiaalisen hyväksynnän hakemiselle ja edes epäily siitä, että läsnäoloani käytetään välineenä tällaiseen, on tuntunut erikoisenkin pahalle.

Huonot ihmissuhteet ovat olleet myös 
heikentyneen mielenterveyteni taustalla.

Ei ole salaisuus, että somesta poistumiseni karsi ympärilläni olevia ihmissuhteita huomattavasti, itseasiassa enemmän kuin olin odottanut. Jouduin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa niistä suhteista, jotka sosiaalisen median aikanani loin (eli 19-vuotiaasta ylöspäin), olivat pohjautuneet somen käyttöön. Ne olivat syntyneet, muovautuneet ja vahvistuneet suhteita ylläpitävien some-alustojen pyörteissä ja lopulta niitä rikkoutui siksi, että minä noilta alustoilta poistuin. Aivan kuten alkoholin käytön lopettaminen päätti ihmissuhteita, jotka olivat rakentuneet vain bilettämisen varaan, myös somesta poistuminen päätti suhteita, joissa some näytteli merkittävää osaa. Tämä tuli itselleni jonkinmoisena yllätyksenä, sillä aidosti pidin suurta osaa ihmissuhteitani vielä somessa ollessani hyvinä ja sellaisina, joilla olisi tulevaisuutta myös virtuaalimaailman ulkopuolella. Somen ulkopuolella nuo suhteet osoittautuivat kuitenkin varsin pinnallisiksi, epäaidoiksi ja vastavuorottomiksi – sellaisiksi, jotka väistämättä päätyivät offlineen.

Omat ihmissuhdetaidot hakusessa

Somen poistosta seurasi myös omien ihmissuhdetaitojeni kyseenalaistaminen – ymmärsin, miten minäkin olin jo useiden vuosien ajan ulkoistanut ihmissuhteideni ylläpidon somealustoille. Yhteiskuvat olivat esimerkiksi olleet minulle julkisia ystävyyden osoituksia ja olin nähnyt suhteiden olevan hyvällä tolalla toisten postailuja tykkäilemällä, reaktioita lähettämällä ja emojilitanioita silloin tällöin toivottamalla. Kasvokkaisten tapaamisten sijasta eri alustoilla tapahtuva seuraaminen riitti osoitukseksi välittämisestä ja merkittäviä omaa elämää koskevia asioita jaettiin ennemmin somessa kuin reaalielämän tapaamisissa. Hirvittävintä tässä on se, että somessa vielä ollessani, pidin itseäni hyvänä ja aktiivisena ihmissuhdetaiturina, joka näki muiden eteen vaivaa. Todellisuudessa olin varsin laiska ja pidin monia ihmissuhteita itsestäänselvyyksinä. Alustojen saattelemana minut oli saatu pitämään ihmissuhteita yksinkertaisina ja helppoina ja suhteisiin luonnollisesti kuuluva työläys ja haasteellisuus tuntui minulle vieraalta. Luulen, että some saa myös suosimaan ystäväporukoita kahdenkeskisten suhteiden sijasta, sillä siinä saadaan useampi kärpänen yhdellä iskulla: jaettua itsestä kuvaa suosittuna ja pidettyä yhdellä klikkauksella yhteyttä useampaan kuin yhteen kerralla. Kätevää ja nopeaa läheisyyden ja syvempien kohtaamisten kustannuksella. Some-tilien poiston myötä tilanteeni oli siten se, että sadat seuraajat olivat kaikonneet ja jäljelle oli jäänyt enää minä itse – varsin naiivien sosiaalisten taitojeni kanssa.

Muiden käytöksen muuttamisen sijasta
olen keskittynyt toimimaan itse toisin.

Käytännön tasolla tästä seurasi se, että aloin opettelemaan somesta riippumattomia tapoja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Aloin panostamaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen olemalla läsnä, opettelin puhumaan ja viestimään suhteisiin liittyvistä tarpeista ja toiveista sekä aloin vaalimaan niitä ihmissuhteita, joilla oli aidosti merkitystä. Minun ei enää tarvinnut vaalia sellaisia suhteita, jotka näyttävät somessa hyvältä, vaan aloin panostamaan suhteisiin, joissa on aidosti hyvä olla. Ymmärsin ajan rajallisuuden ja sen, ettei ihmissuhteitakaan voi määräänsä enempää olla. Laatu korvaa määrän. Muutos somellisesta somettomaksi ei ole ollut missään nimessä pelkästään helppoa ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja se on vaatinut paljon työstämistä ja toistoja. Muutosta on silti paljolti tapahtunut ja tänä päivänä pitäisin todella absurdina sitä, että ihmissuhteideni näyttämönä olisi reaalimaailman tuolla puolen toimivat alustat. Omat haasteensa uusien ihmissuhdetaitojen opettelussa ja täytäntöönpanossa ovat tulleet siitä, mitä edelläkin totesin, ettei ympärilläni ollut muita somettomia henkilöitä. Somesta poistuttuani olen nähnyt kirkkaasti sen, mitä kaikkea some saakaan aikaan ja siksi olen halunnut tietoisesti toimia toisin. Vaikka ihmiset ympärilläni käyttäytyisivät epäsosiaalisesti ja tapaamisissa puhelin olisi liimattu heidän käsiinsä, minulle on ollut tärkeää saada toteuttaa elämääni ja siihen sisältyviä ihmissuhteita ruuduttomasti – enemmän läsnä ollen ja paremmin muita huomioiden.

Eli olenko tuntenut oloni yksinäiseksi?

Minä olen menettänyt ihmissuhteita somesta poistuttuani ja tavallaan voisi olla loogista sanoa kokeneensa tästä yksinäisyyttä. Totuus on kuitenkin päinvastainen. Näin jälkeenpäin koen, että olen eniten tuntenut yksinäisyyttä aikakautena, jolloin sosiaalisessa mediassa vielä olin. Kun minulla oli näennäisesti paljon ihmisiä ympärilläni, koin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan enkä esimerkiksi tiennyt keneen olisin hädän hetkellä ollut yhteydessä. Muistan myös ajatukset, joita mielessäni pyöri, kun vietin aikaa yksin ja syötteestä näin mitä kaikkea muut ihmiset tekivät ja keiden kanssa. Muistan, miltä tuntui kun näki kuvia ja videoita ystävistäsi ilman sinua viettämässä aikaa keskenään ja muistan, miltä tuntui kun ystäväsi loivat uusia ryhmiä ilman sinua eri viestipalveluille. Muistan ulkopuolisuudesta aiheutuneen kivun ja ihmettelyn, miksi minun pitää tämä kaikki omin silmin todistaa. Jotkut puhuvat näistä kokemuksista fomona, pelkona jäädä kokemusten ulkopuolelle, mutta minusta näissä on pelon sijasta ennemminkin kyse puhtaasta ulkopuolelle jäämisestä, joka jo evoluution näkökulmasta on vaikeasti siedettävä kokemus. Siksi en pidä lainkaan ihmeellisenä, jos tällaisissa tilanteissa kokee erinäisiä negatiivisia tunteita kuten yksinäisyyttä.

Minä saan tietää asioista, jotka minulle 
halutaan jakaa ja kertoa.

Some on mielestäni virheellisesti normalisoinut sen, että olisi täysin ok ja ihmiselämälle välttämätöntä tietää ja nähdä jatkuvalla syötöllä, mitä muut, ystäväsi tekevät. Somesta poistuttuani minua peloteltiin juuri tällä, sitten en enää tiedä, mitä muut tekevät. Tämä on kääntynyt minulle todella suureksi helpotukseksi, ja ilman että se tekee minusta itsekästä tai ylimielistä, niin tätä nykyä en oikeastaan edes halua tietää, ellei minulle niistä erikseen kerrota. On todella vapauttavaa olla tietämättä, miten tai kenen kanssa paras ystäväsi, koulukaverisi, entinen heilasi tai serkkusi aikaansa viettää, ja on myös todella vapauttavaa olla jakamatta muille sitä, mitä itsekään tekee. Somettomuus on synnyttänyt minussa rauhan sen suhteen, että uskon saavani tietää juuri sellaiset asiat, jotka minun kuuluukin tietää. En ole enää somen ruokkimalla tavalla utelias, vaan olen palannut takaisin realistiselle tasolle ja hyväksynyt sen tosiasian, että somettomana kaikki asiat eivät kulkeudu korviini ja jään väistämättä joissakin asioissa ulkopuolelle. Tämä on ollut minulle kuitenkin pieni hinta somettomuuden aikaansaamasta mielenrauhasta.

Minä hain somen käytölläni verkostoista yhteenkuuluvuudentunnetta, sosiaalista hyväksyntää ja sosiaalisuutta ylipäänsä. Näennäisesti näitä tunteita varmasti koinkin, mutta samanaikaisesti muistan kasvokkaisten vuorovaikutustilanteiden olleen jollain tapaa enemmän epätyydyttäviä ja toisten kanssa eri aaltopituuksilla seilailua. Yksinäisyyttäkin oli tilanteissa läsnä. Sosiaalisesta mediasta poistuttuani onkin ollut jännä huomata, miten somesta hakemani positiiviset tunteet ovat siirtyneet reaalimaailman ihmissuhteisiini. Koska sosiaalisuuden kaipuuni ja toisten kanssa bondailu tapahtuu minulle tätä nykyä tässä ja nyt tapahtuvissa ihmissuhteissa, sosiaaliset tarpeeni täyttyvät virtuaalimaailman sijasta oikeissa suhteissa. Tästä on seurannut positiivinen kierre jäljelle jääneille ihmissuhteilleni, jotka ovat entisestään syventyneet ja muuttuneet aiempaa aidommiksi. En koe enää yksinäisyyttä seurassa, vaan ne hetkittäiset yksinäisyyden kokemukset, jotka silloin tällöin nostattavat päätään syntyvät lähes poikkeuksetta yksin ollessani. Tämä on ollut minulle helpommin hyväksyttävissä oleva tunnekokemus ja saanut minut entistä enemmän arvostamaan ja vaalimaan somettomuuteni kestäneitä ihmissuhteita. Siksi minä en omalla kohdallani voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä somettomuuden ja yksinäisyyden välille.

Somen tuolla puolen

Somesta poistuminen on saanut myös
uudella tavalla arvostamaan yksinoloa ja
omaa seuraa.

Tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ei ole vaatia muita poistamaan some-tilejään, vaan tuoda esiin omia kokemuksia ja ehkä hieman haastaa sitä näkemystä, että somettomuudesta väistämättä seuraisi yksinäisyyttä. En myöskään sano, etteikö somesta voisi saada paljonkin hyviä sosiaalisuuden kokemuksia ja tunteita, vaikka väitänkin näiden tunteiden olevan vahvempia ja tyydyttävämpiä reaalimaailmassa koettuina. Ihmisiä on myös erilaisia ja toiset arvottavat suhteiden laadun sijasta määrää eivätkä edes kaipaile suhteisiinsa syvyyttä, jolloin somesta voi paremmin löytää tarvitsemansa ja somettomuudesta seurata enemmän yksinäisyyden kaltaisia kokemuksia. Ikäkin vaikuttaa: minun olisi varmasti ollut vaikeampaa valita somettomuus kaksikymppisenä kuin mitä se kolmekymppisenä oli. Kaikkinensa niin somessa olollani kuin somettomuudella on ollut seurauksia ihmissuhteilleni, eivätkä vaikutukset ole olleet vain negatiivisia tai positiivisia. En lähtisi liiaksi pelkäämään some-tilien poistamista yksinäisyyden pelossa, sillä vastoin kaikkia pelotteluja, somesta poistumisen myötä olen kokenut vähemmän erillisyyttä ja enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden ihmisten kanssa – ihmisten, jotka ovat minulle nykyisin paljon enemmän kuin nimimerkkejä, mielipiteitä ja selfiekuvia. Minulle somesta luopuminen on käytännössä tuonut elämääni sitä, mitä somesta yritin saada: sosiaalisuutta ja toimivia ihmissuhteita.

 

Kannustan pohtimaan ihmissuhteiden merkitystä itselle esimerkiksi seuraavien avulla:

• Voi tarkastella ihmissuhteiden nykytilannetta ja sitä, minkälaista roolia sosiaalinen media suhteissa näyttelee.
• Koska ihmisellä on rajallinen määrä aikaa ja energiaa käytettäessä, voi miettiä panostaako enemmän virtuaali- vai reaalimaailman suhteisiin?
• Milloin olet viimeksi kuullut läheisesi itsensä kertomana, mitä hänelle kuuluu?
• Voisiko seuraavan kerran mieluummin soittaa toiselle kuin laittaa hänelle monologia ääniviestinä?
• Ehkä puhelimen voi laittaa seuraavan kerran ystävää tavatessa pois näkyviltä, jopa äänettömälle?
• Emojien sijasta voit sanallistaa ystävällesi hänen olevan sinulle tärkeä.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.