Erityissisaruudesta läheisriippuvuuteen

Erityisperheissä sisarussuhteet jäävät herkästi taka-alalle ja erityissisaruuden vaikutuksista puhutaan hyvin vähän. Kiinnostus kohdistuu yleensä erityislapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Oma kokemukseni noudattaa pitkälti tätä linjaa ja erityislapsen sisarena olisinkin kaivannut enemmän tukea ja tietoa tilanteesta kuin mitä lapsuudessani sain. Vasta aikuisiällä olen kyennyt näkemään erityissisaruuden vaikutukset omaan elämääni ja hyväksymään sen, etteivät ne ole pelkästään myönteisiä. Tässä postauksessa tarkastelen sitä, miksi taipumukseni läheisriippuvuuteen on peräisin lapsuudestani ja, minkälaisia toimintatapoja minulle syntyi erityislapsen terveenä sisarena. Suosittelen alkuun lukemaan kirjoitukseni erityissiskoni kanssa kasvamisesta, sillä avaan siinä tarkemmin suhteen taustaa ja dynamiikkaa. Kirjoitukseni pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni: on hyvä muistaa, että erityislapsia ja -perheitä on monenlaisia eivätkä erityissisaruuden seuraukset ole kaikille samoja.

Erityissisaruuden myönteiset puolet

Normaaliuden ja tavallisuuden määritelmiä 
on hyvä kritisoida, sillä niitä vastenhan
"erilaisuus" määrittyy.

Niitä harvoja kirjoituksia, mitä olen erityissisaruudesta elämäni aikana lukenut, yhdistää pitkälti se, että sisaruus esitetään hyvin myönteisenä asiana ja positiivinen näkökulma tuodaan kielteisiä näkökulmia selkeämmin esiin. Erityissisaruuteen liittyy toki paljon hyvää, sillä lapsi voi joutua jo hyvin nuorena sellaisten kysymysten äärelle, mihin moni ei törmää koko elämänsä aikana. Erityislapsen sisaruksista voi kasvaa esimerkiksi vastuuntuntoisia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia, sillä he ovat jo lapsesta asti olleet tekemisissä erilaisuuden teeman parissa. Sisaruksesta saattaa kasvaa varsin avarakatseinen ihminen, jolle heikommassa asemassa olevien puolustaminen ja konfliktien ratkominen voivat olla lapsuudesta aikuisuuteen asti siirtyneitä tavanomaisia tapoja toimia. Sisarus voi hyvin löytää itsensä esimerkiksi ammatista, jossa on keskeistä tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koska lapsuus on merkittävä vaihe ihmisen elämässä, ei ole yllättävää, että erityissisaruuden jäljet näkyvät tavalla tai toisella vielä aikuisuudessakin.

Vanhempien rooli korostuu erityislapsen sisarusten kokemuksissa. Mitä enemmän avoimuutta ja terveidenkin sisarusten yksilöllistä huomioimista vanhemmat pystyvät tilanteessa tarjoamaan, sitä paremmat mahdollisuudet ovat sille, että erityislapsen sisarukset pitävät erityisperheessä kasvamista vahvuutenaan. Kun sisarukset huomioidaan ja sisällytetään osaksi perheen arkea, saavat he kokemuksen siitä, että hekin ovat tärkeitä – vaikka eivät erityisiä olisikaan. Erityislapsen tarpeet voivat viedä ison siivun vanhempien resursseista ja käytettävissä olevasta ajasta, joten vanhempien tasapainoilu lasten välillä on ymmärrettävää. Koska terve sisarus usein ottaa itselleen selviytymiskeinoksi pärjääjän roolin, voi hän senkin myötä jäädä kiireisessä arjessa herkästi jalkoihin. Vanhemmat eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan välttämättä hahmota terveen sisaren tarvetta tulla nähdyksi. Tämä näkyy myös palvelujärjestelmässä, joka kykenee hädin tuskin vastaamaan erityislasten tarpeisiin. Kaikkien näiden tietojen valossa on suhteellisen luonnollistakin, että erityissisaruudesta seuraa kielteisiäkin vaikutuksia.

Erityislapsen siskona vaille jäämisen kokemus

Salailin erityissiskoni käyttäytymistä 
ulkopuolisilta siten, etten juuri koskaan kutsunut
kavereita luokseni kylään. Salailin myös 
sitä, että minulla ylipäänsä on sisko.

Minun kokemustani erityislapsen siskona kasvamisesta värittävät näkymättömäksi jääminen, arvottomaksi itseni tunteminen sekä omien rajojen olemattomuus. Erityislapsiperheessä kasvaminen muovasi minut jo pienestä pitäen taitavaksi muiden mielialojen lukijaksi, omien tunteiden piilottajaksi sekä vastuunkantajaksi toisten tekemisistä. Minulla ei ollut tilaa olla tarvitseva tai näyttää haavoittuvuuttani, sillä perheen dynamiikassa minun roolini oli olla se, joka joustaa ja sopeutuu. Lapsuudenperheessäni ei käyty avointa keskustelua kaksi vuotta vanhemman erityissiskoni tilanteesta ja toistuvat vesiperät avun saamiseksi saivat vanhempani hiljalleen sulkemaan silmänsä hänen käyttäytymiseltänsä. ”Tilanne on hallinnassa.” Epänormaalista käyttäytymisestä kuten päivittäisistä raivokohtauksista, toistuvasta valehtelusta ja lintsailusta tuli perheessämme normaalia. Siskoni neuropsykiatrisista ja älyllisistä vaikeuksista, oppimisen haasteista sekä käyttäytymisen pulmista muodostui lapsuudenperheeni keskipiste, jonka ympärillä kiersimme kaikki kehää. Vanhemmilleni oli tyypillistä vähätellä siskoni käyttäytymisen laajuutta ja tavanomaista oli sekin, että me terveet sisarukset jouduimme syntipukin rooliin siskomme käyttäytymisestä. Lapsuudesta minulle on jäänyt käteen luovuttamisen jalo taito omien oikeuksien puolustamisen kustannuksella, sillä siskoni käynnistämissä riitatilanteissa minun tuli aina järkevämpänä osapuolena toimia sovittelijana ja riitojen väistäjänä.

Sisaruuden tietoinen tukeminen korostuu
erityislapsiperheissä.

Näin aikuisena toki ymmärrän, että siskoni aidosti tarvitsi enemmän tukea, mutta lapsena oli vaikea käsittää, mistä oli kyse. Hänen haasteensa eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla kuin esimerkiksi cp-vammassa tai Downin oireyhtymässä. Hämmennystä lisäsi sekin, miksi vanhempiemme sanat ja teot olivat niin räikeästi ristiriidassa keskenään – paljon puhutun tasavertaisen kohtelun sijasta oli selvää, ettei se koskenut minua. Siskoni saamien erivapauksien ohessa minulta odotettiin ymmärrystä ja joustoa. Tunsin usein huonoa omatuntoa, mikäli toimin odotusten vastaisesti ja kuormitin vanhempiani omalla käyttäytymiselläni. Oma tarvitsevuus tuntui väärältä ja opinkin nopeasti tulemaan toimeen yksinäni, ilman aikuisten tukea. Toisiin tukeutumisesta tuli jotain, joka ei ollut minua varten.

Minulta löytyy aikaisempi postaus näkymättömyydestä, jossa kerron, miten jäin näkymättömäksi paitsi vanhemmilleni myös itselleni. Vanhempani eivät viettäneet kanssani kahden keskeistä aikaa ilman, että sitä olisi jollakin tavalla värittänyt erityissiskoni läsnäolo. Mikäli hän ei ollut fyysisesti paikalla, niin puheiden tasolla hän oli tällaisissakin tilanteissa läsnä. Minä tulkitsin tämän siten, etteivät asiani ja tarpeeni olleet yhtä tärkeitä kuin siskoni ja arvottomuuden tunne asettui kiinteäksi osaksi lapsuuteni mielenmaisemaa. Muut ihmiset ovat minua tärkeämpiä. Kuvaavaa onkin, että pystyn vaivatta kertomaan esimerkiksi siskoni lapsuuden lempiruuat, inhokki kouluaineet ja toiveammatit, mutta omista vastaavista en muista mitään. Erillisyyden kokeminen siskostani jäi lapsuudessani puolitiehen, mikä petasi tieni kohti läheisriippuvuutta.

Mitä läheisriippuvuus on?

Lapsuuden kasvuympäristö muovasi minua suuntaamaan huomiotani itsestäni toisiin: muiden käyttäytymiseen, jaksamiseen ja tarpeisiin. Tämä kaikki on ollut läheisriippuvuuden syntymisen taustalla ja hankaloittanut monia ihmissuhteitani. Läheisriippuvuus on suhteissa olemiseen liittyvä opittu tapa, jossa läheisriippuva sysää vastuun onnellisuudestaan ja hyvinvoinnistaan toiselle henkilölle. Läheisriippuvan oma elämä jää varjoihin ja toiselta saatava hyväksyntä ja huomio muodostavat sen hetkisen elämäntarkoituksen. Läheisriippuvuus on tyypillisesti liitetty esimerkiksi alkoholistin puolisoon, joka voi salailun kautta tulla ikään kuin sallineeksi juomisen jatkumisen. Päihde- ja mielen sairaudet ovat yksiä syitä läheisriippuvuuden taustalla, keskeistä on kasvaminen sellaisessa ympäristössä, jossa omat tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi ja sopeutuminen liialliseen vastuuseen on ollut välttämätöntä. Läheisriippuva on oppinut olemaan olematta vaivaksi. Läheisriippuvuuden voimakkuus vaihtelee eri yksilöiden välillä eikä se ole vain parisuhteisiin liitettävä ilmiö.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisten välisissä 
suhteissa.

Minun oli alkuun vaikea hyväksyä omia läheisriippuvuuden piirteitäni, sillä pidin itseäni itsenäisyyden ja muista riippumattomuuden perikuvana. Välttelin läheisiä suhteita ja liiallinen takertuvuus oli minulle punainen vaate. Pidin toiset ihmiset aina käsivarren etäisyydellä itsestäni enkä päästänyt ketään aidosti lähelleni, suojelin minuuttani muilta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymyksiä, mikä hioi miellyttämisen taitojani ja vaikeutti ein sanomistani. Ihmissuhteeni muotoutuivat toisen tarpeista käsin ja tällaisissa suhteissa oli enemmän kuin luonnollista se, että minun tunteeni ja tarpeeni jäivät toissijaisiksi – juuri niin kuin olin lapsuudessa oppinut. Nykyisin näen, ettei läheisyyden välttely tai sitoutumiskammoisuus suojele läheisriippuvuudelta. Tällaista käyttäytymistä ohjaa pelko satutetuksi tulemisesta ja nimenomaan se voi ajaa ihmisen välttelemään läheisyydeltään tasavertaisia ja vastavuoroisia suhteita. Tämä vaatisi omien tunteiden ja tarpeiden näkyväksi tekemistä, mikä on läheisriippuvalle vierasta. Läheisriippuvuus ajaa ihmisen rooleiltaan ja vastuiltaan vääristyneisiin suhteisiin, joissa läheisriippuvan tehtäväksi voi jäädä esimerkiksi hoivaajan, sovittelijan tai vastuunkantajan rooli.

Läheisriippuvuus aikuisuuden ihmissuhteissani

Aikuisuudessani läheisriippuvuus on näkynyt hyvin monenlaisissa suhteissa. Koska läheisriippuvuus sai minut vetäytymään liian läheisistä ja vastavuoroisista suhteista, teki se minusta magneetin varsin itsekeskeisille ihmisille. Ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät tunteneet minua ja, joille se itseasiassa sopi vallan mainiosti. Heille riitti oman itsensä ja tarpeiden korostaminen eikä suhteen toisella osapuolella ollut niinkään väliä. Tämä näyttäytyi minulle hyvin toipumisprosessini aikana, jolloin oman minuuteni ja työuupumuksesta seuranneen tarvitsevuuden esiintulo tuntui olevan monelle liikaa. Läheisriippuva voikin solmia löyhiä ihmissuhteita pelätessään läheisyydestä aiheutuvaa kipua, mutta tällainen löyhyys tuo esiin nimenomaan sen, mitä hän eniten pelkää. Läheisriippuva kun jää näissä suhteissa näkymättömäksi, sivuun työnnetyksi ja emotionaalisesti yksin – aivan kuten aiemmissa kokemuksissa, joista hylätyksi tulemisen pelko on alun perin syntynyt.

Läheisriippuvuus kietoutuu myös työuupumukseeni. Kyvyttömyys sanoa ei ja taipumus miellyttää ovat huono yhdistelmä työelämässä, jossa tällaisilla työelämätaidoilla varustamattomat henkilöt päätyvät herkästi heittopusseiksi. Omassa työuupumuksessani epäasiallinen johtaminen yhdistettynä olemattomiin omiin rajoihini ja arvottomuuden tunteeseeni saivat aikaan sen, etten osannut kyseenalaistaa kokemaani. Yritin toistuvasti etsiä selittäviä tekijöitä ja ymmärtää esimiehen käytöstä. Valittaminen tuntui väärältä ja halusin uskoa tilanteen muuttuvan parempaan, jos vain teen töitä kahta kauheammin. Ajattelin myös jossain määrin ansainneeni huonon käyttäytymisen ja pidin itseäni syypäänä tilanteeseeni. Vaikka luin organisaation toimintaperiaatteita ja eettistä ohjeistoa sekä työsuojelulainsäädäntöä, jostain syystä en ajatellut niiden koskevan minua – niin alhaiseksi itseni arvioin. Omien oikeuksien puolustamisen taitojen valitettava olemattomuus tuli työuupumukseni aikana ilmeiseksi.

Vaikka traumasuhde on ollut vaikea
kokemus, niin se toi hyvin raa'alla tavalla 
esiin omat käyttäytymistavat. 

Parhaiten läheisriippuvuus on näkynyt kohdallani traumasuhteessa. Siinä missä erityissiskoni oli lapsuudenperheessäni kaiken keskipiste, traumasuhteen aikaisten vuosien aikana elämäni keskipisteeksi muodostui traumasuhteen toinen osapuoli. Elämä pyöri suhteen ympärillä, vaihteli hyvien ja huonojen kausien vuoristoradassa ja määrittyi hänen tarpeidensa perusteella. Minun arvoni muodostui hänen sanoistansa eikä minua ollut enää olemassa yksinäni. Hän oli myös aina oikeassa, minä väärässä, hän oli hyvä, minä olin huono. Kyseinen traumasuhde rakentui jo varhaisessa vaiheessa hyvin myrkylliselle pohjalle hänen tehdessä minulle seksuaalista väkivaltaa. Silloinkin minä lähinnä mietin, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin asiasta ilmoituksen. Kierrätin kaikki ajatukseni ja ideani hänen kauttaan: suhteen päättäminenkin kesti kauan minun lähinnä miettiessäni, miten hän tilanteesta selviytyy. Yhteistä meissä kahdessa oli loppu viimein se, että palvoimme samaa kohdetta: hän itseään ja minä häntä. Vasta suhteesta irtaantumisen jälkeen olen kyennyt näkemään, miten vähän hän minusta loppu viimein välittikään. Traumasuhde ja sen jälkeinen kipuilu herätteli minua kyseenalaistamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että tapani toimia suhteissa on vääristynyt ja, että tarvitsen ulkopuolista apua eteenpäin pääsemiseksi.

Irti läheisriippuvuudesta

Vaikka tarpeeni ja kokemukseni jäivät erityissisaren jaloissa toissijaisiksi enkä lapsuudessani oppinut puolustamaan oikeuksiani tai näkemään itseäni yhtä tärkeänä kuin muita, olen saanut aikuisuudessa paljon välineitä ja keinoja toisin toimimiseksi. Hakeuduin pitkään terapiaan työuupumuksen takia, mutta se on ollut käänteentekevässä roolissa myös läheisriippuvuudelleni. Avunpiiriin hakeutuessani olin tyystin vieraalla maaperällä: olin mestari salailemaan ja vähättelemään asioiden merkityksiä, itsestä puhumista tai oman haavoittuvuuteni näyttämistä en hallinnut. Tuntui oudolta yrittää puhua vain itsestäni ja tiedostaa samanaikaisesti, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kuka olen. Koko terapian idea vaikutti minusta alkuun hölmöltä ja olin kiinnostuneempi kuulemaan terapeutin ajatuksia kuin kertomaan omistani. Ajan kuluessa luottamus kuitenkin rakentui ja ymmärsin terapeutin toimivan ikään kuin peilin avulla, jonka kautta minun oli mahdollista alkaa näkemään itseni uudella tavalla. En ollutkaan enää vain muiden kannattelija tai sovittelija, vaan olin erillinen ihminen, jolla on omat tunteet, tarpeet ja rajansa. Olin koko elämäni vaiennut suurimmasta osasta lapsuuden aikaisista tapahtumista, joten ääneen niistä puhuminen tuntui aluksi oudolta, sittemmin vapauttavalta. Sain perspektiiviä erityissisaruuden teemoista ja ymmärsin viimein olevani erillinen ihminen suhteessa siskooni ja muihin perheenjäseniini. Toipumisprosessini aikana tulinkin vähitellen näkyväksi itselleni ja ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin tunsin olevani todella olemassa.

Siitäkin huolimatta, että ajattelen itsekkyyden sisältyvän kiinteästi osaksi ihmisluontoa, niin minulle läheisriippuvuudesta irtaantumisessa keskeistä on ollut tietynlaisen itsekkyyden harjoitteleminen. Olen opetellut kääntämään fokuksen muista itseeni ja tunnistamaan, mitä minä haluan ja tarvitsen. Itsestä välittäminen ei tapahdu sormia napauttamalla, sillä opitut lapsuuden mallit istuvat tiukassa ja nousevat herkästi pintaan yhä uudelleen, mutta itsereflektion, toistojen ja pienten onnistumisten kautta se on alkanut kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, mahdollisuudelta voida kaikkinensa paremmin. Itserakkaudesta puhutaan yleensä hyvin kielteiseen sävyyn, mutta omalla kohdallani terveen itserakkauden harjoittaminen on irrottanut minua läheisriippuvuudelle tyypillisistä toimintatavoista kuten toisten miellyttämisestä omien rajojen kustannuksella ja itseni pienentämisestä tehdäkseni toisten olon mukavammaksi. Käytännössä opettelen antamaan itselleni samanlaista arvostusta ja tilaa, mitä olen aina tarjonnut muille.

Läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu
yksin, vaan siihen tarvitaan turvallisia
ihmissuhteita.

Koska läheisriippuvuus kytkeytyy voimakkaasti ihmissuhteisiin, myös sen ratkaisun avaimet löytyvät suhteista ja läheisyyteen kytkeytyvien pelkojen kohtaamisesta. Läheisriippuvuudesta irtaantuminen on väistämättä tarkoittanut kohdallani myös ihmissuhteiden päättymisen hyväksymistä. Sellaiset ihmissuhteet, jotka ovat mahdollistuneet vain oman joustamiseni, hiljentymiseni tai liiallisen vastuunkantoni ansiosta, ovat tulleet tiensä päähän. Tämä on toisaalta luonut tilaa uusille suhteille, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja tasavertaiseen toimimiseen. Itseni näkyväksi tekeminen, haavoittuvuuden paljastaminen ja rajallisuuden osoittaminen ovatkin muuttaneet ympärilleni hakeutuvia ihmisiä enkä enää magneetin lailla vedä puoleeni joustavuuttani hyväksikäyttäviä henkilöitä. Ylipäänsä käsitykseni läheisyydestä ja sen merkityksestä ovat muuttuneet, sillä siinä missä aiemmin pidin läheisyyttä kuluttavana ja työläänä, näen sen nykyään voimavarana ja elämän käänteissä kannattelevana tekijänä. Terveisiinkin ihmissuhteisiin kuuluu haasteita ja kipuja, mutta suhteista saatava turva rakentaa pohjaa paremmalle elämälle.

Heikkouksista vahvuuksiin

Minun oli vielä joitakin vuosia sitten mahdotonta pitää lapsuuttani millään tavalla erityisenä enkä pitänyt itseäni lainkaan läheisriippuvaisena – päinvastoin. Olen kulkenut pitkän tien voidakseni kohdata menneisyyden haamut ja ymmärtääkseni niiden yhteydet tämän päivän toiminnalle. Näkyväksi tuleminen on kohdallani tarkoittanut menneisyyden hyväksymistä, irti päästämistä ja itselleni rehellisenä pysymistä. Tiedostan nykyisin, että erityissisaruus on yhtenä tekijänä muovannut minusta juuri sellaisen kuin tänä päivänä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olen maksanut kovan hinnan läheisriippuvaisesta käyttäytymisestäni, ymmärrän sen olleen lapsuudessani väistämätön keino selviytyä päivästä toiseen. Vaihtoehtoja toisin toimimiselle ei ollut tarjolla. Tämän ymmärtäminen on mahdollistanut läheisriippuvuuden työstämisen ja uudenlaisten toimintatapojen opettelun nykyisessä elinympäristössäni, sillä tätä nykyä minulla on käytössäni laajempi keinovalikoima.

Lapsuudessa opitut selviytymistavat voivat 
kääntyä aikuisuudessa voimavaroiksi oikein
mitoitettuina.

Nykyisin ajattelen, että erityissisaruudesta on ollut minulle paljon myönteisiäkin vaikutuksia. Mikään määrä opiskelua ja koulun penkillä istumista ei opeta minulle sellaista tilannetajua tai toisen ihmisen lukutaitoa kuin mitä erityisperheessä kasvaneena sain. Kyky empatiaan ja taito sopeutua vaihteleviin tilanteisiin tulevat aina kulkemaan osanani ja näen niiden olevan oikein säädeltyinä taitoja, joista myös muu maailma voi hyötyä. Erityissisaruudesta saatavat vahvuudet eivät välttämättä tule annettuina, vaan ne tulee etsiä ja tunnistaa itsestä. Vasta kun ymmärtää oman erilaisuutensa suhteessa muihin, erilaisessa perheessä kasvamisesta voi tulla voimavara, jota hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt havaitsevani herkästi ilmapiirissä tapahtuvat muutokset, luen rivien väliin jääneitä sanomattomia sanoja sekä tunnistan tilanteet, jolloin kuunteleminen ja hiljaisuus toimivat puhetta rikkaammin. Vaikka erityissisaruudesta aiheutui minulle lapsena paljon vaikeita tunteita, niin aikuisuudessa se on tarjonnut minulle aitiopaikan ymmärtää erilaisuutta ja havainnoida maailmaa toisten silmistä käsin – ilman, että enää kadotan itseni.

 

Läheisriippuvuudesta irti päästäminen voi tuntua pelottavalta.

• Muista, että sinä olet arvokas omana itsenäsi. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
• Läheisriippuvuus on syntynyt syystä ja alkujaan se on toiminut hyvänäkin selviytymiskeinona.
• Vaikka rajojen asettaminen voi herättää syyllisyyttä, rajojen tarkoituksena on sinun ja jaksamisesi suojeleminen.
• Omien tunteiden tunnistaminen ja erottaminen toisten tunteista voi olla vaikeaa – lähde liikkeelle pienistä askelista.
• Vastavuoroisuuteen perustuvat ihmissuhteet ovat dynamiikaltaan terveempiä ja usein kestävämpiä kuin yksipuoliset, riippuvuuteen perustuvat suhteet.
• Muutos vie aikaa ja voi vaatia tuekseen ulkopuolista apua.

 

Ajatuksia kuolemasta

Näin vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia, jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani. Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä. Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.

Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta

Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri.

Ajatus kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään, että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti. Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä. Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.

Tässä kehityksellisessä taitekohdassa olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan ”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta – olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa. Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.

Ovatko psykiatrit korvanneet papit?

Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni 
elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä.

Avunpiiriin hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen, kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Irtaannuin kirkosta (evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus, satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa, miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan. Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.

Tabu nimeltä kuolema

Työuupumus ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen, miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle, kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä kysymyksiä!

Noutajaa ei lopulta kukaan pääse karkuun.

Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.

Vanhemman kuolema

Elämänkriisit tuppaavat usein kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja lemmikkien kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.

Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta tuplasti vaikeampaa.

Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä

Eroperheen lapsena olen miettinyt paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat. Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta, sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.

Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja
seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä
keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset.
Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan
sijasta valkoisen väriin.

Saattohoitovaiheeseen kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen, ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä – ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuoleman käsittelyä

Vanhemman kuolemalle ei liene ole olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni. Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen. Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.

Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.

Oman vanhemman kuolema on tietyllä tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta, mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää muistellessani vuodattamaan niitä vielä lukemattomia kertoja. Itken hieman tätä kirjoittaessanikin.

Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia
suunnannäyttäjänä.

Kuolema toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.

Pois pimeästä

Koska isäni poismenosta on jo useampi vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni. Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä päivänä olen.

Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa.

Kenties vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana. Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.

Kiitollinen elämästä

Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon, ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen. Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.

 

Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?

• Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
• Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
• Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
• Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
• Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.

Turvaton kiintymyssuhdetyyli ja parisuhde

Kiintymyssuhde on varhaisessa vuorovaikutuksessa syntyvä tunneside lapsen ja vanhemman välillä. Sensitiivinen vanhemmuus ja lapsen tarpeisiin oikea-aikaisesti vastaaminen ennustavat turvallisen kiintymyssuhteen syntyä siinä missä vanhemman epäjohdonmukaisuus ja reagoimattomuus lapsen tunteisiin luovat pohjaa turvattomalle kiintymyssuhteelle. Turvaton kiintymyssuhdetyyli voidaan edelleen jaotella vältteleväksi, ristiriitaiseksi ja kaoottiseksi/organisoimattomaksi. Muodostetulla kiintymyssuhteella ajatellaan olevan kauaskantoisia seurauksia, sillä se luo pohjaa esimerkiksi psyykkiselle hyvinvoinnille, tunteidensäätelytaidoille sekä stressinsietokyvylle. Lapsuudessa syntynyt kiintymyssuhdetyyli toimii mallina myös tuleville ihmissuhteille, ja mallin mukaiset toimintatavat aktivoituvat usein juuri niissä tärkeimmissä ja läheisimmissä suhteissa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen turvattoman kiintymyssuhdetyylin vaikutuksia parisuhteelle omien kokemusten kautta.

Välttelevän turvattomasti kiintynyt

Olen blogissani kirjoitellut omista lapsuudenkokemuksistani, joita on värittänyt muun muassa näkymättömänä lapsena kasvaminen, kylmä tunneilmapiiri ja vanhemmuuttakin haastanut vaikea sisarsuhde. Pitkällisen terapian, erilaisten testien ja rehellisen itsetutkiskelun jälkeen olen ymmärtänyt sisäisen mallini muodostuneen välttelevästi painottuneeksi turvattomaksi kiintymyssuhteeksi. Välttelevästi kiintyneet ovat lapsuudessa jääneet yksin tunneilmaisujensa kanssa, eivätkä vanhemmat ole syystä tai toisesta pystyneet ottamaan vastaan lapsen tunnereaktioita – lapsesta on kasvanut reipas itsekseen pärjäilijä. Välttelevästi kiintyneen sisäistä mallia kuvastavat tunneilmaisujen vaikeudet, itsenäisyyden korostaminen, läheisyyden välttely, luottamusvaikeudet sekä pelko näyttää omaa haavoittuvuuttaan muille. Usein on myös niin, että välttelevästi kiintynyt pitää itseään turvallisesti kiintyneenä – antaahan hän itsestään kuvaa pärjääjänä, muista riippumattomana sekä konfliktien ja turhan draaman välttelijänä.

Vanhempien erolla voi olla hyvin erilaisia 
vaikutuksia lapsille.

Kiintymyssuhdetyyli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa aikuisuuden parisuhteiden taustalla. Omalla kohdallani vanhempien erolla on ollut varsin negatiivisia vaikutuksia nimenomaan parisuhteen solmimisen taustalla. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen ja se horjutti turvallisuuden tunnettani jo valmiiksi herkän iän ohessa. Otin eron hyvin raskaasti ja muistan mielessäni vannoneeni, etten koskaan halua parisuhdetta. Jonkinlainen luottamus sitoutumista ja suhteiden jatkumista kohtaan rikkoutui eikä tilannetta helpottanut se, etteivät vanhempani puhuneet tai käsitelleet eroa kanssani millään tavalla. Välit vanhempiini viilenivät ja välttelevän kiintymyssuhdetyylin mukaiset käyttäytymistavat syvenivät entisestään. Syyllistin myös itseäni tapahtuneesta ja aloin kokea oman olemassaoloni hyvin perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi – eihän ne ihmiset, joista minä olin lähtöisin, enää pitäneetkään toisistaan.

Turvattomuudesta turvattomuuteen

Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa viihdyin erinomaisesti sinkkuna eikä minulla ollut minkäänlaisia tietoisia haaveita parisuhteesta, sillä ne näyttäytyivät minulle rajoittavina ja vapautta uhkaavina rakennelmina. Juhlin, pidin hauskaa ja irtaannuin kaikenlaisista säädöistä, jotka olisivat halunneet tutustua minuun vähäänkään enempää – en päästänyt ketään aidosti lähelleni. Minusta tuli taitava tunteiden tukahduttaja ja ulospäin olen varmasti antanut itsestäni vaikutelman hyvinkin riippumattomana ja itsenäisenä, jopa kylmänä. Ympärilläni muodostettiin turvallisilta vaikuttavia parisuhteita ja, vaikka olin tuttavieni puolesta iloinen, en nähnyt sellaisten suhteiden olevan minulle mahdollisia. Jollain syvemmällä tasolla pidin itseäni liian viallisena hyvään ja välittävään parisuhteeseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut onnellisuudesta ja siitä, miten en ole pitänyt itseäni onnen arvoisena. Suosittelen lukemaan kyseisen kirjoituksen, sillä näen tämän tyylisten uskomusten olevan peruja kiintymyssuhteisiinkin liittyvistä haavoista.

Traumasuhteessa ollessani en osannut 
kyseenalaistaa suhteen normaaliutta.

Näin jälkeenpäin arvioituna ymmärrän myös vetäneeni puoleeni toisia turvattomasti kiintyneitä: usein turvattomasti kiintyneet hakeutuvat suhteisiin toisten turvattomasti kiintyneiden kanssa, sillä näiden suhteiden dynamiikka koetaan herkemmin tuttuna ja ”normaalina”. Lisäksi turvattomasti kiintyneet päätyvät helpommin erilaisiin traumasuhteisiin, josta myös minulta löytyy omakohtaista kokemusta.

Traumasuhdekokemukseni voimisti negatiivista suhtautumistani parisuhteita kohtaan ja omakuvani huonona kumppanina voimistui. Huolimatta siitä, että suhteessa oli paljon muitakin asioita pielessä, paljasti se minulle sen, miten kykenemätön olin läheisyyteen, oman tarvitsevuuden osoittamiseen ja vaikeista asioista puhumiseen. Minulla ei ollut minkäänlaisia välineitä käsitellä suhteen aikana muodostuneita tunteita ja olisin mieluummin leikannut kieleni irti kuin keskustellut toisen osapuolen kanssa mieltä painaneista asioista. Olin päivästä toiseen ahdistunut ja stressaantunut, enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että haluan erota. Itse ero osoittautuikin sitten vaikeammaksi, mitä olin etukäteen ajatellut, sillä silloin minulla aktivoitui myös vanhempieni erosta aiheutunut käsittelemätön tunnetaakka. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen traumasuhteesta irtautumisesta.

Turvalliseen suhteeseen

Traumasuhteen jälkeen olin aivan vereslihalla eikä minulla käynyt mielessäkään uuteen suhteeseen hyppäämistä. Sinkkuuteni kestikin hyvän tovin ennen kuin elämä puuttui peliin ja tunteet nykyisen kumppanini kanssa syventyivät rakkaudeksi. Olimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa ja kaveruutemme aikana luotu orastava luottamus muodostui suhteemme tärkeäksi perustaksi: luottamusta ei tarvinnut lähteä rakentamaan nollasta. Tunteet vahvistuivat suhteessa ajan kanssa (ei yhdessä yössä) ja mukana oli alusta alkaen minulle vierasta turvallisuuden kokemista. Kumppanini tarkoitusperiä ei tarvinnut missään vaiheessa arvailla tai epäillä, sillä hän ilmaisi itseään ja omia tunteitaan minulle hyvin selvästi ja suoraan. Hänestä huokui kaipaamaani kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä eikä hän pelännyt puhumista tai läheisyyttä – toisin kuin minä! Minulla oli hänestä alusta alkaen hyvin luottavainen olo ja huumeen sijasta hän tuntui pikemminkin lääkkeeltä: tunsin oloni turvalliseksi, vaikka se olikin minulle suhteellisen vieras olotila.

Kenties juuri sen takia, että suhde rakentui turvallisella maaperällä, omat kiintymyssidevaikeuteni ja menneisyyteni traumat nostivat päätään ja muistuttivat omasta olemassaolostaan. Löysin itseni usein tilanteesta, jossa ahdistus vyöryi ylitseni, eivätkä kiintymyssuhteelleni tyypilliset tavat toimia tuosta noin vain muuttuneet. Läheisyys ja sitoutuminen tuntuivat minulle vieraalta, ja menneisyyden käsittelemättömät kokemukset heräsivät henkiin tavanomaisissa tilanteissa. Koin liioitellun suurta haikeutta itsenäisyyteni menettämisestä ja kuvittelin suhteen vievän loputkin vapauteni rippeistä. Minun oli myös hyvin vaikea ottaa vastaan kumppanini kehuja minusta ja ajattelin hänen vitsailevan kertoessaan minulle tunteistaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän minussa näki – itse kun näin itseni varsin negatiivisesti. Minulle oli myös uutta pelätä toisen menettämistä eikä ollut helppoa nähdä itsensä tarvitsevana tai haavoittuvaisena. En pitänyt itse itsestäni suhteessa eikä sitä helpottanut omat, täysin kehittymättömät tavat käsitellä väistämättä syntyviä tunnereaktioita, stressiä tai konflikteja. Omat ylimitoitetut ja lapselliset reaktioni korostuivat erityisen kielteisesti johdonmukaisen, luotettavan ja lämpimän kumppanin vierellä.

Työuupumus vakiinnutti suhdetta

Työuupumus heilautteli minua paikoitellen
myös ristiriitaisesti kiintyneen kaltaiseksi.

Sairastuin työuupumukseen, kun suhdetta oli takanapäin parisen vuotta. Työuupumuksesta tuli merkittävä suhteen tulevaisuutta määrittävä tekijä, sillä se pakotti minua muuttamaan käyttäytymistäni. Minulla ei yksinkertaisesti enää ollut voimavaroja esittää voivani paremmin kuin todellisuudessa tein ja turvallisessa suhteessa oleminen mahdollisti minulle sen, että uskalsin romahtaa. Vaikka muistan, miten musertavalta tuntui pyytää apua, itkeä ja romahtaa kumppanini edessä, muistan vielä selvemmin, miten yhtä aikaa lohdulliselta ja hämmentävältä tuntui, ettei hän mennyt asiasta miksikään. Käänteentekevää oli myös uskallus riidellä. Olin henkeen ja vereen konfliktien välttelijä, ja minulle riidat edustivat riitoja erosta. Siksi se, että ensimmäisen kerran riitelin kumppanini kanssa oli minulle edistysaskel ja, vaikka olinkin vihainen, niin samanaikaisesti taputin itseäni olkapäälle. Työuupumus ajoi minut etsimään rajojani, ja sairastumisen myötä minun tuli opetella ottamaan puheeksi ja sanoittamaan asioita, tunnistamaan omia kipupisteitäni sekä etsimään tapojani osoittaa läheisyyttä.

Työuupumus on ollut tietyllä tavalla suhteen koetinkivi, sillä siihen oleellisesti kuuluneet mielialavaihtelut, unettomat aikakaudet ja työkyvyttömyyden tuomat haasteet ovat tuoneet omat painolastinsa arkeen. Sairastuminen teki minusta tarvitsevan ja haavoittuvan, ja omista pidikkeistä oli tietyllä tavalla pakotettu luopumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kumppaniini, päästää irti ja uskoa, että hän ottaa minut kiinni. Pelkojeni vastaisesti näin tapahtui eikä kumppanini pelästynyt, juossut karkuun tai jättänyt minua yksin – hän oli tukenani ja puolellani koko sairastumisen ja toipumisen ajan enkä usko, että olisin päässyt burnoutista yhtä hyvin jaloilleni ilman häntä. En olisi välttämättä ajatellut olevani esimerkiksi terapian arvoinen ja sinne hakeutuminen olisi saattanut jäädä puolitiehen. Terapialla taas on ollut positiivinen vaikutus myös parisuhteelle ja turvattomasta kiintymyssuhdetyylistä on ollut piirun verran helpompaa siirtyä kohti turvaa ja turvallisempia käyttäytymisenmalleja. Vaikka työuupumus on kiistatta tuonut omat haasteensa suhteelle, niin näen asian enneminkin niin, että ilman uupumusta suhde olisi voinut jäädä liian heikoksi ja kestämättömäksi.

Pois oppimista

Minusta on suhteellisen traagista, että nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa omat kipupisteet aktivoituvat ja menneisyyden taakka voi ajaa sabotoimaan käsillä olevia turvallisiakin ihmissuhteita. Turvattomasti kiintynyt on jäänyt vaille turvaa ensimmäisissä läheisissä ihmissuhteissa eikä siksi näe toisia ihmisiä turvan lähteinä. Ihminen voi tämän takia alkaa välttelemään läheisiä ihmissuhteita ja jäädä sen myötä paitsi kaikesta siitä hyvästä, mitä esimerkiksi parisuhteet voisivat parhaimmillaan tarjota. Minä olin esimerkiksi varma omasta viallisuudestani, sillä läheiset ihmissuhteet saivat minussa aikaan suurta ahdistusta ja negatiivisia tunnemyrskyjä. Ylistin sinkkuutta ja välttelin aitoja yhteyksiä, vaikka pinnan alla kaipuu läheisyyteen ja vastavuoroiseen, välittävään suhteeseen oli olemassa. Vertailin myös omaa tilannettani ympäröiviin (turvallisesti kiintyneisiin) ihmisiin, joiden suhteet tuntuivat olevan helpompia ja ongelmattomampia, sekä imin tv-sarjoista ja elokuvista kulttuurisia kuvauksia vaivattomista parisuhteista itseeni. Nämä ruokkivat omia epäonnistumisen ja kyvyttömyyden kokemuksiani entisestään.

Koska kiintymyssuhdetyylien voi ajatella olevan opittuja tapoja, niistä on tietyssä määrin mahdollista oppia pois ja toimia toisin. Minusta ei välttämättä koskaan tule lyhyen tuttavuuden perusteella toiseen heti luottavaa tai mustasukkaisuuden perikuvaa (tunne, jonka olemassaoloa minun on hyvin vaikea tavoittaa), mutta voin tietoisesti pyrkiä toimimaan kiintymyssuhdetyylilleni vähiten ominaisimmilla tavoilla. Kohdallani käänne parempaan lähti liikkeelle turvallisen ihmisen löytämisestä rinnalle, itsetuntemuksen parantamisesta sekä sen ymmärtämisestä, että ihmissuhteet ovat työläitä ja niihin kuuluu tietynlainen haasteellisuus. Heterosuhteista puhuttaessa naisten ja miesten väliset erot luovat jo omat kiekuransa kuvioon, ovathan miehet Marsista ja naiset Venuksesta. Toisaalta erilaiset ajattelutavat täydentävät toisiaan ja opinkin kumppaniltani jatkuvasti uusia näkökulmia erilaisiin asioihin.

Minusta on kuoriutunut parisuhdeihminen

Olen onnellinen, että olen saanut kokea 
hyvässä suhteessa olemisen ja ajattelen 
jääneeni paljosta paitsi aikaisemmin.

Nykyinen suhteeni on kestänyt kuutisen vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut itsestäni ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä enemmän kuin edes tiesin olevan mahdollista. Parisuhteen voi ajatella toimivan peilin tavoin, sillä se heijastaa meille omia tunteita, käyttäytymisen tapoja, toiveita ja haavoja. On ollut raadollista nähdä peilistä omat huonot puolet, toisia satuttavat toimintatavat ja tunnekokemukset, joista on aikaisemmissa ihmissuhteissa jäänyt paitsi. Toisen hyväksyvän ja rakastavan katseen alla on samaten ollut hyvä havaita ja muokata omia kielteisiä käsityksiä itsestä sekä eheytyä menneisyyden ihmissuhdekokemuksista. On ollut myös tärkeää nähdä, mikä vaikutus omalla toiminnalla on toiseen, ja ymmärtää, mikä vaikutus toisella ihmisellä elämässä voi parhaimmillaan olla. Ja pahimmillaan, sillä menettämisen pelon ohessa on havahtunut huomaamaan sen, kuinka helposti voi toista joskus tahtomattaankin vahingoittaa. 

Ajattelin ennen, että en ole parisuhdeihminen, mutta nykyisin ajattelen oikeastaan päinvastaisesti. On mielekästä saada jakaa arkea ja elämää toisen kanssa, olla toisen tukena ja saada toiselta tukea sekä tuntea olevansa rakastettu ja rakastaa toista. Elämä on paljon kevyempää yhdessä, kaksin kulkien.

 

Toisille turvattomasti kiintyneille:

• Tutustu itseesi ja omiin käyttäytymisen tapoihin.
• Ole itsellesi armollinen – olosuhteet ovat olleet muovaamassa sinua sellaiseksi kuin olet. Muutos vie aikaa.
• Lähesty toisia ihmisiä ja luota omaan intuitioon. On ok edetä rauhassa.
• Hae ammattilaiselta tukea omien mallien muokkaamiseksi.
• Iloitse onnistumisista ja toimivista ihmissuhteista!

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.