Ajatuksia kuolemasta

Näin vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia, jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani. Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä. Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.

Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta

Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri.

Ajatus kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään, että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti. Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä. Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.

Tässä kehityksellisessä taitekohdassa olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan ”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta – olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa. Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.

Ovatko psykiatrit korvanneet papit?

Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni 
elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä.

Avunpiiriin hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen, kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Irtaannuin kirkosta (evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus, satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa, miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan. Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.

Tabu nimeltä kuolema

Työuupumus ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen, miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle, kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä kysymyksiä!

Noutajaa ei lopulta kukaan pääse karkuun.

Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.

Vanhemman kuolema

Elämänkriisit tuppaavat usein kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja lemmikkien kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.

Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta tuplasti vaikeampaa.

Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä

Eroperheen lapsena olen miettinyt paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat. Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta, sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.

Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja
seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä
keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset.
Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan
sijasta valkoisen väriin.

Saattohoitovaiheeseen kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen, ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä – ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuoleman käsittelyä

Vanhemman kuolemalle ei liene ole olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni. Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen. Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.

Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.

Oman vanhemman kuolema on tietyllä tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta, mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää muistellessani vuodattamaan niitä vielä lukemattomia kertoja. Itken hieman tätä kirjoittaessanikin.

Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia
suunnannäyttäjänä.

Kuolema toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.

Pois pimeästä

Koska isäni poismenosta on jo useampi vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni. Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä päivänä olen.

Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa.

Kenties vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana. Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.

Kiitollinen elämästä

Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon, ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen. Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.

 

Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?

• Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
• Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
• Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
• Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
• Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.

Turvaton kiintymyssuhdetyyli ja parisuhde

Kiintymyssuhde on varhaisessa vuorovaikutuksessa syntyvä tunneside lapsen ja vanhemman välillä. Sensitiivinen vanhemmuus ja lapsen tarpeisiin oikea-aikaisesti vastaaminen ennustavat turvallisen kiintymyssuhteen syntyä siinä missä vanhemman epäjohdonmukaisuus ja reagoimattomuus lapsen tunteisiin luovat pohjaa turvattomalle kiintymyssuhteelle. Turvaton kiintymyssuhdetyyli voidaan edelleen jaotella vältteleväksi, ristiriitaiseksi ja kaoottiseksi/organisoimattomaksi. Muodostetulla kiintymyssuhteella ajatellaan olevan kauaskantoisia seurauksia, sillä se luo pohjaa esimerkiksi psyykkiselle hyvinvoinnille, tunteidensäätelytaidoille sekä stressinsietokyvylle. Lapsuudessa syntynyt kiintymyssuhdetyyli toimii mallina myös tuleville ihmissuhteille, ja mallin mukaiset toimintatavat aktivoituvat usein juuri niissä tärkeimmissä ja läheisimmissä suhteissa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen turvattoman kiintymyssuhdetyylin vaikutuksia parisuhteelle omien kokemusten kautta.

Välttelevän turvattomasti kiintynyt

Olen blogissani kirjoitellut omista lapsuudenkokemuksistani, joita on värittänyt muun muassa näkymättömänä lapsena kasvaminen, kylmä tunneilmapiiri ja vanhemmuuttakin haastanut vaikea sisarsuhde. Pitkällisen terapian, erilaisten testien ja rehellisen itsetutkiskelun jälkeen olen ymmärtänyt sisäisen mallini muodostuneen välttelevästi painottuneeksi turvattomaksi kiintymyssuhteeksi. Välttelevästi kiintyneet ovat lapsuudessa jääneet yksin tunneilmaisujensa kanssa, eivätkä vanhemmat ole syystä tai toisesta pystyneet ottamaan vastaan lapsen tunnereaktioita – lapsesta on kasvanut reipas itsekseen pärjäilijä. Välttelevästi kiintyneen sisäistä mallia kuvastavat tunneilmaisujen vaikeudet, itsenäisyyden korostaminen, läheisyyden välttely, luottamusvaikeudet sekä pelko näyttää omaa haavoittuvuuttaan muille. Usein on myös niin, että välttelevästi kiintynyt pitää itseään turvallisesti kiintyneenä – antaahan hän itsestään kuvaa pärjääjänä, muista riippumattomana sekä konfliktien ja turhan draaman välttelijänä.

Vanhempien erolla voi olla hyvin erilaisia 
vaikutuksia lapsille.

Kiintymyssuhdetyyli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa aikuisuuden parisuhteiden taustalla. Omalla kohdallani vanhempien erolla on ollut varsin negatiivisia vaikutuksia nimenomaan parisuhteen solmimisen taustalla. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen ja se horjutti turvallisuuden tunnettani jo valmiiksi herkän iän ohessa. Otin eron hyvin raskaasti ja muistan mielessäni vannoneeni, etten koskaan halua parisuhdetta. Jonkinlainen luottamus sitoutumista ja suhteiden jatkumista kohtaan rikkoutui eikä tilannetta helpottanut se, etteivät vanhempani puhuneet tai käsitelleet eroa kanssani millään tavalla. Välit vanhempiini viilenivät ja välttelevän kiintymyssuhdetyylin mukaiset käyttäytymistavat syvenivät entisestään. Syyllistin myös itseäni tapahtuneesta ja aloin kokea oman olemassaoloni hyvin perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi – eihän ne ihmiset, joista minä olin lähtöisin, enää pitäneetkään toisistaan.

Turvattomuudesta turvattomuuteen

Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa viihdyin erinomaisesti sinkkuna eikä minulla ollut minkäänlaisia tietoisia haaveita parisuhteesta, sillä ne näyttäytyivät minulle rajoittavina ja vapautta uhkaavina rakennelmina. Juhlin, pidin hauskaa ja irtaannuin kaikenlaisista säädöistä, jotka olisivat halunneet tutustua minuun vähäänkään enempää – en päästänyt ketään aidosti lähelleni. Minusta tuli taitava tunteiden tukahduttaja ja ulospäin olen varmasti antanut itsestäni vaikutelman hyvinkin riippumattomana ja itsenäisenä, jopa kylmänä. Ympärilläni muodostettiin turvallisilta vaikuttavia parisuhteita ja, vaikka olin tuttavieni puolesta iloinen, en nähnyt sellaisten suhteiden olevan minulle mahdollisia. Jollain syvemmällä tasolla pidin itseäni liian viallisena hyvään ja välittävään parisuhteeseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut onnellisuudesta ja siitä, miten en ole pitänyt itseäni onnen arvoisena. Suosittelen lukemaan kyseisen kirjoituksen, sillä näen tämän tyylisten uskomusten olevan peruja kiintymyssuhteisiinkin liittyvistä haavoista.

Traumasuhteessa ollessani en osannut 
kyseenalaistaa suhteen normaaliutta.

Näin jälkeenpäin arvioituna ymmärrän myös vetäneeni puoleeni toisia turvattomasti kiintyneitä: usein turvattomasti kiintyneet hakeutuvat suhteisiin toisten turvattomasti kiintyneiden kanssa, sillä näiden suhteiden dynamiikka koetaan herkemmin tuttuna ja ”normaalina”. Lisäksi turvattomasti kiintyneet päätyvät helpommin erilaisiin traumasuhteisiin, josta myös minulta löytyy omakohtaista kokemusta.

Traumasuhdekokemukseni voimisti negatiivista suhtautumistani parisuhteita kohtaan ja omakuvani huonona kumppanina voimistui. Huolimatta siitä, että suhteessa oli paljon muitakin asioita pielessä, paljasti se minulle sen, miten kykenemätön olin läheisyyteen, oman tarvitsevuuden osoittamiseen ja vaikeista asioista puhumiseen. Minulla ei ollut minkäänlaisia välineitä käsitellä suhteen aikana muodostuneita tunteita ja olisin mieluummin leikannut kieleni irti kuin keskustellut toisen osapuolen kanssa mieltä painaneista asioista. Olin päivästä toiseen ahdistunut ja stressaantunut, enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että haluan erota. Itse ero osoittautuikin sitten vaikeammaksi, mitä olin etukäteen ajatellut, sillä silloin minulla aktivoitui myös vanhempieni erosta aiheutunut käsittelemätön tunnetaakka. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen traumasuhteesta irtautumisesta.

Turvalliseen suhteeseen

Traumasuhteen jälkeen olin aivan vereslihalla eikä minulla käynyt mielessäkään uuteen suhteeseen hyppäämistä. Sinkkuuteni kestikin hyvän tovin ennen kuin elämä puuttui peliin ja tunteet nykyisen kumppanini kanssa syventyivät rakkaudeksi. Olimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa ja kaveruutemme aikana luotu orastava luottamus muodostui suhteemme tärkeäksi perustaksi: luottamusta ei tarvinnut lähteä rakentamaan nollasta. Tunteet vahvistuivat suhteessa ajan kanssa (ei yhdessä yössä) ja mukana oli alusta alkaen minulle vierasta turvallisuuden kokemista. Kumppanini tarkoitusperiä ei tarvinnut missään vaiheessa arvailla tai epäillä, sillä hän ilmaisi itseään ja omia tunteitaan minulle hyvin selvästi ja suoraan. Hänestä huokui kaipaamaani kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä eikä hän pelännyt puhumista tai läheisyyttä – toisin kuin minä! Minulla oli hänestä alusta alkaen hyvin luottavainen olo ja huumeen sijasta hän tuntui pikemminkin lääkkeeltä: tunsin oloni turvalliseksi, vaikka se olikin minulle suhteellisen vieras olotila.

Kenties juuri sen takia, että suhde rakentui turvallisella maaperällä, omat kiintymyssidevaikeuteni ja menneisyyteni traumat nostivat päätään ja muistuttivat omasta olemassaolostaan. Löysin itseni usein tilanteesta, jossa ahdistus vyöryi ylitseni, eivätkä kiintymyssuhteelleni tyypilliset tavat toimia tuosta noin vain muuttuneet. Läheisyys ja sitoutuminen tuntuivat minulle vieraalta, ja menneisyyden käsittelemättömät kokemukset heräsivät henkiin tavanomaisissa tilanteissa. Koin liioitellun suurta haikeutta itsenäisyyteni menettämisestä ja kuvittelin suhteen vievän loputkin vapauteni rippeistä. Minun oli myös hyvin vaikea ottaa vastaan kumppanini kehuja minusta ja ajattelin hänen vitsailevan kertoessaan minulle tunteistaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän minussa näki – itse kun näin itseni varsin negatiivisesti. Minulle oli myös uutta pelätä toisen menettämistä eikä ollut helppoa nähdä itsensä tarvitsevana tai haavoittuvaisena. En pitänyt itse itsestäni suhteessa eikä sitä helpottanut omat, täysin kehittymättömät tavat käsitellä väistämättä syntyviä tunnereaktioita, stressiä tai konflikteja. Omat ylimitoitetut ja lapselliset reaktioni korostuivat erityisen kielteisesti johdonmukaisen, luotettavan ja lämpimän kumppanin vierellä.

Työuupumus vakiinnutti suhdetta

Työuupumus heilautteli minua paikoitellen
myös ristiriitaisesti kiintyneen kaltaiseksi.

Sairastuin työuupumukseen, kun suhdetta oli takanapäin parisen vuotta. Työuupumuksesta tuli merkittävä suhteen tulevaisuutta määrittävä tekijä, sillä se pakotti minua muuttamaan käyttäytymistäni. Minulla ei yksinkertaisesti enää ollut voimavaroja esittää voivani paremmin kuin todellisuudessa tein ja turvallisessa suhteessa oleminen mahdollisti minulle sen, että uskalsin romahtaa. Vaikka muistan, miten musertavalta tuntui pyytää apua, itkeä ja romahtaa kumppanini edessä, muistan vielä selvemmin, miten yhtä aikaa lohdulliselta ja hämmentävältä tuntui, ettei hän mennyt asiasta miksikään. Käänteentekevää oli myös uskallus riidellä. Olin henkeen ja vereen konfliktien välttelijä, ja minulle riidat edustivat riitoja erosta. Siksi se, että ensimmäisen kerran riitelin kumppanini kanssa oli minulle edistysaskel ja, vaikka olinkin vihainen, niin samanaikaisesti taputin itseäni olkapäälle. Työuupumus ajoi minut etsimään rajojani, ja sairastumisen myötä minun tuli opetella ottamaan puheeksi ja sanoittamaan asioita, tunnistamaan omia kipupisteitäni sekä etsimään tapojani osoittaa läheisyyttä.

Työuupumus on ollut tietyllä tavalla suhteen koetinkivi, sillä siihen oleellisesti kuuluneet mielialavaihtelut, unettomat aikakaudet ja työkyvyttömyyden tuomat haasteet ovat tuoneet omat painolastinsa arkeen. Sairastuminen teki minusta tarvitsevan ja haavoittuvan, ja omista pidikkeistä oli tietyllä tavalla pakotettu luopumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kumppaniini, päästää irti ja uskoa, että hän ottaa minut kiinni. Pelkojeni vastaisesti näin tapahtui eikä kumppanini pelästynyt, juossut karkuun tai jättänyt minua yksin – hän oli tukenani ja puolellani koko sairastumisen ja toipumisen ajan enkä usko, että olisin päässyt burnoutista yhtä hyvin jaloilleni ilman häntä. En olisi välttämättä ajatellut olevani esimerkiksi terapian arvoinen ja sinne hakeutuminen olisi saattanut jäädä puolitiehen. Terapialla taas on ollut positiivinen vaikutus myös parisuhteelle ja turvattomasta kiintymyssuhdetyylistä on ollut piirun verran helpompaa siirtyä kohti turvaa ja turvallisempia käyttäytymisenmalleja. Vaikka työuupumus on kiistatta tuonut omat haasteensa suhteelle, niin näen asian enneminkin niin, että ilman uupumusta suhde olisi voinut jäädä liian heikoksi ja kestämättömäksi.

Pois oppimista

Minusta on suhteellisen traagista, että nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa omat kipupisteet aktivoituvat ja menneisyyden taakka voi ajaa sabotoimaan käsillä olevia turvallisiakin ihmissuhteita. Turvattomasti kiintynyt on jäänyt vaille turvaa ensimmäisissä läheisissä ihmissuhteissa eikä siksi näe toisia ihmisiä turvan lähteinä. Ihminen voi tämän takia alkaa välttelemään läheisiä ihmissuhteita ja jäädä sen myötä paitsi kaikesta siitä hyvästä, mitä esimerkiksi parisuhteet voisivat parhaimmillaan tarjota. Minä olin esimerkiksi varma omasta viallisuudestani, sillä läheiset ihmissuhteet saivat minussa aikaan suurta ahdistusta ja negatiivisia tunnemyrskyjä. Ylistin sinkkuutta ja välttelin aitoja yhteyksiä, vaikka pinnan alla kaipuu läheisyyteen ja vastavuoroiseen, välittävään suhteeseen oli olemassa. Vertailin myös omaa tilannettani ympäröiviin (turvallisesti kiintyneisiin) ihmisiin, joiden suhteet tuntuivat olevan helpompia ja ongelmattomampia, sekä imin tv-sarjoista ja elokuvista kulttuurisia kuvauksia vaivattomista parisuhteista itseeni. Nämä ruokkivat omia epäonnistumisen ja kyvyttömyyden kokemuksiani entisestään.

Koska kiintymyssuhdetyylien voi ajatella olevan opittuja tapoja, niistä on tietyssä määrin mahdollista oppia pois ja toimia toisin. Minusta ei välttämättä koskaan tule lyhyen tuttavuuden perusteella toiseen heti luottavaa tai mustasukkaisuuden perikuvaa (tunne, jonka olemassaoloa minun on hyvin vaikea tavoittaa), mutta voin tietoisesti pyrkiä toimimaan kiintymyssuhdetyylilleni vähiten ominaisimmilla tavoilla. Kohdallani käänne parempaan lähti liikkeelle turvallisen ihmisen löytämisestä rinnalle, itsetuntemuksen parantamisesta sekä sen ymmärtämisestä, että ihmissuhteet ovat työläitä ja niihin kuuluu tietynlainen haasteellisuus. Heterosuhteista puhuttaessa naisten ja miesten väliset erot luovat jo omat kiekuransa kuvioon, ovathan miehet Marsista ja naiset Venuksesta. Toisaalta erilaiset ajattelutavat täydentävät toisiaan ja opinkin kumppaniltani jatkuvasti uusia näkökulmia erilaisiin asioihin.

Minusta on kuoriutunut parisuhdeihminen

Olen onnellinen, että olen saanut kokea 
hyvässä suhteessa olemisen ja ajattelen 
jääneeni paljosta paitsi aikaisemmin.

Nykyinen suhteeni on kestänyt kuutisen vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut itsestäni ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä enemmän kuin edes tiesin olevan mahdollista. Parisuhteen voi ajatella toimivan peilin tavoin, sillä se heijastaa meille omia tunteita, käyttäytymisen tapoja, toiveita ja haavoja. On ollut raadollista nähdä peilistä omat huonot puolet, toisia satuttavat toimintatavat ja tunnekokemukset, joista on aikaisemmissa ihmissuhteissa jäänyt paitsi. Toisen hyväksyvän ja rakastavan katseen alla on samaten ollut hyvä havaita ja muokata omia kielteisiä käsityksiä itsestä sekä eheytyä menneisyyden ihmissuhdekokemuksista. On ollut myös tärkeää nähdä, mikä vaikutus omalla toiminnalla on toiseen, ja ymmärtää, mikä vaikutus toisella ihmisellä elämässä voi parhaimmillaan olla. Ja pahimmillaan, sillä menettämisen pelon ohessa on havahtunut huomaamaan sen, kuinka helposti voi toista joskus tahtomattaankin vahingoittaa. 

Ajattelin ennen, että en ole parisuhdeihminen, mutta nykyisin ajattelen oikeastaan päinvastaisesti. On mielekästä saada jakaa arkea ja elämää toisen kanssa, olla toisen tukena ja saada toiselta tukea sekä tuntea olevansa rakastettu ja rakastaa toista. Elämä on paljon kevyempää yhdessä, kaksin kulkien.

 

Toisille turvattomasti kiintyneille:

• Tutustu itseesi ja omiin käyttäytymisen tapoihin.
• Ole itsellesi armollinen – olosuhteet ovat olleet muovaamassa sinua sellaiseksi kuin olet. Muutos vie aikaa.
• Lähesty toisia ihmisiä ja luota omaan intuitioon. On ok edetä rauhassa.
• Hae ammattilaiselta tukea omien mallien muokkaamiseksi.
• Iloitse onnistumisista ja toimivista ihmissuhteista!

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.

Somettomuus = yksinäisyys?

Sosiaalisesta mediasta poistuttuani olen pyytämättäni kuullut paljon selityksiä sille, miksi joku toinen ei voisi poistaa omia some-tilejään. Tilejä ei haluta poistaa muun muassa helpottuneen yhteydenpidon ja tiedon jakamisen takia tai siksi, että siellä on kaikki kaverit. Somettomuus voi herättää pelon yksinäisyydestä ja kaiken sosiaalisen elämän ulkopuolelle jäämisestä. Koska somen käytön syyt ovat usein sosiaalisia, sieltä poistumisen voidaan katsoa vaarantavan juuri tätä ihmisluonnolle tyypillistä tarvetta. Tässä kirjoituksessa pohdin, minkälaisia vaikutuksia somesta poistumisella oli ihmissuhteilleni ja muiden kanssa käytävälle vuorovaikutukselle. Tuliko minusta yksinäinen ja, kuten olen joskus kuullut sanottavan, oliko some-tilien poistaminen sosiaalinen itsemurha?

En olekaan suosittu

Sosiaaliset suhteeni olivat somessa 
vääristyneet.

Suosittelen alkajaisiksi lukemaan some-tilien poistamista koskevan kirjoitukseni, sillä käsittelen siinä poistosta seuranneita henkilökohtaisia vaikutuksia, joilla on ollut oma vaikutuksensa myös ihmissuhteisiin. Minulla oli eri alustoilla joitakin satoja seuraajia, ja näin jälkeenpäin ymmärrän, että tämän takia minulle oli muodostunut alitajuinen kuva itsestäni suositumpana kuin todellisuudessa olinkaan. Pidin itseäni ihmisten ympäröimänä ja tiukan paikan tullen uskoin olevani kanssaihmisten tuen piirissä. Kenties tästä syystä minulle tuli lievänä shokkina se, ettei minun somesta vetäytymistäni tunnuttu edes huomaavan. Kukaan ei ollut minuun poiston yhteydessä yhteyksissä eikä yksikään kaveri, tuttava tai seuraaja kysellyt perääni (esimerkiksi käyttämässäni WhatsAppissa) ja ihmetellyt, minne katosin. Niin suosittu minä todellisuudessa olin. Aluksi tämän havaitseminen oli totta kai kuin jääkylmä suihku, mutta hiljalleen sain laitettua asioita oikeaan perspektiiviin. Ymmärsin, että some oli saanut minut pitämään monia suhteellisen vieraitakin ihmisiä minulle läheisempinä kuin he todellisuudessa olivat. Some oli hämärtänyt minun käsitykseni ihmisen luonnollisesta sosiaalisesta piiristä ja saanut minut luulemaan sosiaalista piiriäni huomattavasti todellisuutta suuremmaksi. Poiston myötä minulle selveni, ketkä aidosti kuuluvat lähipiiriini, ketkä ovat ystäviäni ja, ketkä lopultakin vain lukemia Metan alustoilla: satojen ihmisten sijasta lähipiirini ja ystäväni on tätä nykyä mahdollista laskea yhden-kahden käden sormilla.

Ihmissuhteet vähenivät

Somesta poistumisella oli selviä vaikutuksia ihmissuhteilleni, vaikka onkin huomattava, että ihmissuhteeni ovat olleet myllerryksessä myös työuupumuksen ja alkoholin käytön lopettamisen takia. Siksi on mahdotonta osoittaa sormella vain yhtä syytä. Olen sosiaalisen piirini ainoa someton henkilö ja se on ollut yksi merkittävä haasteita luova tekijä. Olen esimerkiksi huomannut jääneeni osalle tyystin unholaan sen jälkeen, kun olen poistunut heidän syötteestään. Out of sight, out of mind. Toisille somesta poistumiseni taas on näyttäytynyt virheellisesti siten, etten olisi enää heidän elämistänsä kiinnostunut. Näissä suhteissa vastuu vuorovaikutuksesta on sysätty yksipuolisesti minun harteilleni, sillä on katsottu, että minä olen somettomuudellani sitä hankaloittanut: suhteen jatkumisen varmistaminen, tapaamisten sopiminen ja kuulumisten tiedustelu ovat minulle somettomana sopivia tehtäviä. Minun ei myöskään ajatella tekevän mitään erityisen mielenkiintoista ja poistumiseni syyksi pääteltiin olevan halu elää tylsää, ei-jakamisen arvoista elämää. Lisäksi tiedän olevani viimeisiä, joille asioita jaetaan (jos muistetaan), sillä somessa on sen verran helppoa ja nopeaa jakaa asioita isolle määrälle ihmisiä ja olettaa, että tämän jälkeen kaikki ovat asioista perillä. Yksittäisille somettomille henkilöille asioiden jakamisen kynnys voi nousta erityisesti, jos heitä ei näe kasvokkain. Kaikkinensa somesta poistumistani ei ole katsottu vain hyvällä eikä moni ole sitä täysin ymmärtänyt tai halunnut hyväksyä, ja minun silmiini somellisten käytös on paikoitellen vaikuttanut suhteellisen itsekkäältä, epäempaattiselta ja välinpitämättömien piirteiden värittämältä.

Some tuntuu olevan kasvokkaisissakin 
vuorovaikutustilanteissa jollain tapaa aina 
läsnä.

Vaikutukset ovat näkyneet myös kasvokkaisissa vuorovaikutustilanteissa. Olen huomannut, miten somettomuuteni haastaa vuorovaikutusta. Minut nähdessäni toinen ei etukäteen tiedä, mitä olen tehnyt tai, mitä olen tekemässä ja siten tapaamisissa joutuu aivan eri tavalla olemaan läsnä, kuuntelemaan toista ja vielä muistamaan esiin tuodut asiat – niitä kun ei voi tarkistaa jälkikäteen somesta. Nämä suhteellisen tavanomaiset sosiaaliset taidot tuntuvat olevan monilla hieman hakusessa ja uskon yhden syyn löytyvän juuri sosiaalisesta mediasta, joka muiden huomioimisen sijasta opettaa lähinnä itsen esiintuomisen taitoja. Jos katse on koko ajan omassa navassa, miten voi nähdä muut? Somesta poistuttuani olen havainnut, miten vähän kasvokkaisissa tapaamisissa ollaankaan läsnä ja, miten usein ruuduille pamahtavat ilmoitukset katkaisevat keskustelun, puheen ja kuuntelemisen. Jatkuva kuvaaminen ja tapaamisista somejulkaisujen tehtailu on saanut minut myös kyseenalaistamaan saamiani kutsuja erilaisiin tilaisuuksiin: halutaanko minut aidosti paikalle vai tulenko vain yhteiskuviin täytteeksi? Onko minun läsnäoloni vain todiste seuraajia varten? Somesta poistuttuani olen tullut allergiseksi alustojen sosiaalisen hyväksynnän hakemiselle ja edes epäily siitä, että läsnäoloani käytetään välineenä tällaiseen, on tuntunut erikoisenkin pahalle.

Huonot ihmissuhteet ovat olleet myös 
heikentyneen mielenterveyteni taustalla.

Ei ole salaisuus, että somesta poistumiseni karsi ympärilläni olevia ihmissuhteita huomattavasti, itseasiassa enemmän kuin olin odottanut. Jouduin kasvokkain sen tosiasian kanssa, että suurin osa niistä suhteista, jotka sosiaalisen median aikanani loin (eli 19-vuotiaasta ylöspäin), olivat pohjautuneet somen käyttöön. Ne olivat syntyneet, muovautuneet ja vahvistuneet suhteita ylläpitävien some-alustojen pyörteissä ja lopulta niitä rikkoutui siksi, että minä noilta alustoilta poistuin. Aivan kuten alkoholin käytön lopettaminen päätti ihmissuhteita, jotka olivat rakentuneet vain bilettämisen varaan, myös somesta poistuminen päätti suhteita, joissa some näytteli merkittävää osaa. Tämä tuli itselleni jonkinmoisena yllätyksenä, sillä aidosti pidin suurta osaa ihmissuhteitani vielä somessa ollessani hyvinä ja sellaisina, joilla olisi tulevaisuutta myös virtuaalimaailman ulkopuolella. Somen ulkopuolella nuo suhteet osoittautuivat kuitenkin varsin pinnallisiksi, epäaidoiksi ja vastavuorottomiksi – sellaisiksi, jotka väistämättä päätyivät offlineen.

Omat ihmissuhdetaidot hakusessa

Somen poistosta seurasi myös omien ihmissuhdetaitojeni kyseenalaistaminen – ymmärsin, miten minäkin olin jo useiden vuosien ajan ulkoistanut ihmissuhteideni ylläpidon somealustoille. Yhteiskuvat olivat esimerkiksi olleet minulle julkisia ystävyyden osoituksia ja olin nähnyt suhteiden olevan hyvällä tolalla toisten postailuja tykkäilemällä, reaktioita lähettämällä ja emojilitanioita silloin tällöin toivottamalla. Kasvokkaisten tapaamisten sijasta eri alustoilla tapahtuva seuraaminen riitti osoitukseksi välittämisestä ja merkittäviä omaa elämää koskevia asioita jaettiin ennemmin somessa kuin reaalielämän tapaamisissa. Hirvittävintä tässä on se, että somessa vielä ollessani, pidin itseäni hyvänä ja aktiivisena ihmissuhdetaiturina, joka näki muiden eteen vaivaa. Todellisuudessa olin varsin laiska ja pidin monia ihmissuhteita itsestäänselvyyksinä. Alustojen saattelemana minut oli saatu pitämään ihmissuhteita yksinkertaisina ja helppoina ja suhteisiin luonnollisesti kuuluva työläys ja haasteellisuus tuntui minulle vieraalta. Luulen, että some saa myös suosimaan ystäväporukoita kahdenkeskisten suhteiden sijasta, sillä siinä saadaan useampi kärpänen yhdellä iskulla: jaettua itsestä kuvaa suosittuna ja pidettyä yhdellä klikkauksella yhteyttä useampaan kuin yhteen kerralla. Kätevää ja nopeaa läheisyyden ja syvempien kohtaamisten kustannuksella. Some-tilien poiston myötä tilanteeni oli siten se, että sadat seuraajat olivat kaikonneet ja jäljelle oli jäänyt enää minä itse – varsin naiivien sosiaalisten taitojeni kanssa.

Muiden käytöksen muuttamisen sijasta
olen keskittynyt toimimaan itse toisin.

Käytännön tasolla tästä seurasi se, että aloin opettelemaan somesta riippumattomia tapoja ihmissuhteiden ylläpitämiseksi. Aloin panostamaan kasvokkaiseen vuorovaikutukseen olemalla läsnä, opettelin puhumaan ja viestimään suhteisiin liittyvistä tarpeista ja toiveista sekä aloin vaalimaan niitä ihmissuhteita, joilla oli aidosti merkitystä. Minun ei enää tarvinnut vaalia sellaisia suhteita, jotka näyttävät somessa hyvältä, vaan aloin panostamaan suhteisiin, joissa on aidosti hyvä olla. Ymmärsin ajan rajallisuuden ja sen, ettei ihmissuhteitakaan voi määräänsä enempää olla. Laatu korvaa määrän. Muutos somellisesta somettomaksi ei ole ollut missään nimessä pelkästään helppoa ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa ja se on vaatinut paljon työstämistä ja toistoja. Muutosta on silti paljolti tapahtunut ja tänä päivänä pitäisin todella absurdina sitä, että ihmissuhteideni näyttämönä olisi reaalimaailman tuolla puolen toimivat alustat. Omat haasteensa uusien ihmissuhdetaitojen opettelussa ja täytäntöönpanossa ovat tulleet siitä, mitä edelläkin totesin, ettei ympärilläni ollut muita somettomia henkilöitä. Somesta poistuttuani olen nähnyt kirkkaasti sen, mitä kaikkea some saakaan aikaan ja siksi olen halunnut tietoisesti toimia toisin. Vaikka ihmiset ympärilläni käyttäytyisivät epäsosiaalisesti ja tapaamisissa puhelin olisi liimattu heidän käsiinsä, minulle on ollut tärkeää saada toteuttaa elämääni ja siihen sisältyviä ihmissuhteita ruuduttomasti – enemmän läsnä ollen ja paremmin muita huomioiden.

Eli olenko tuntenut oloni yksinäiseksi?

Minä olen menettänyt ihmissuhteita somesta poistuttuani ja tavallaan voisi olla loogista sanoa kokeneensa tästä yksinäisyyttä. Totuus on kuitenkin päinvastainen. Näin jälkeenpäin koen, että olen eniten tuntenut yksinäisyyttä aikakautena, jolloin sosiaalisessa mediassa vielä olin. Kun minulla oli näennäisesti paljon ihmisiä ympärilläni, koin oloni yksinäisemmäksi kuin koskaan enkä esimerkiksi tiennyt keneen olisin hädän hetkellä ollut yhteydessä. Muistan myös ajatukset, joita mielessäni pyöri, kun vietin aikaa yksin ja syötteestä näin mitä kaikkea muut ihmiset tekivät ja keiden kanssa. Muistan, miltä tuntui kun näki kuvia ja videoita ystävistäsi ilman sinua viettämässä aikaa keskenään ja muistan, miltä tuntui kun ystäväsi loivat uusia ryhmiä ilman sinua eri viestipalveluille. Muistan ulkopuolisuudesta aiheutuneen kivun ja ihmettelyn, miksi minun pitää tämä kaikki omin silmin todistaa. Jotkut puhuvat näistä kokemuksista fomona, pelkona jäädä kokemusten ulkopuolelle, mutta minusta näissä on pelon sijasta ennemminkin kyse puhtaasta ulkopuolelle jäämisestä, joka jo evoluution näkökulmasta on vaikeasti siedettävä kokemus. Siksi en pidä lainkaan ihmeellisenä, jos tällaisissa tilanteissa kokee erinäisiä negatiivisia tunteita kuten yksinäisyyttä.

Minä saan tietää asioista, jotka minulle 
halutaan jakaa ja kertoa.

Some on mielestäni virheellisesti normalisoinut sen, että olisi täysin ok ja ihmiselämälle välttämätöntä tietää ja nähdä jatkuvalla syötöllä, mitä muut, ystäväsi tekevät. Somesta poistuttuani minua peloteltiin juuri tällä, sitten en enää tiedä, mitä muut tekevät. Tämä on kääntynyt minulle todella suureksi helpotukseksi, ja ilman että se tekee minusta itsekästä tai ylimielistä, niin tätä nykyä en oikeastaan edes halua tietää, ellei minulle niistä erikseen kerrota. On todella vapauttavaa olla tietämättä, miten tai kenen kanssa paras ystäväsi, koulukaverisi, entinen heilasi tai serkkusi aikaansa viettää, ja on myös todella vapauttavaa olla jakamatta muille sitä, mitä itsekään tekee. Somettomuus on synnyttänyt minussa rauhan sen suhteen, että uskon saavani tietää juuri sellaiset asiat, jotka minun kuuluukin tietää. En ole enää somen ruokkimalla tavalla utelias, vaan olen palannut takaisin realistiselle tasolle ja hyväksynyt sen tosiasian, että somettomana kaikki asiat eivät kulkeudu korviini ja jään väistämättä joissakin asioissa ulkopuolelle. Tämä on ollut minulle kuitenkin pieni hinta somettomuuden aikaansaamasta mielenrauhasta.

Minä hain somen käytölläni verkostoista yhteenkuuluvuudentunnetta, sosiaalista hyväksyntää ja sosiaalisuutta ylipäänsä. Näennäisesti näitä tunteita varmasti koinkin, mutta samanaikaisesti muistan kasvokkaisten vuorovaikutustilanteiden olleen jollain tapaa enemmän epätyydyttäviä ja toisten kanssa eri aaltopituuksilla seilailua. Yksinäisyyttäkin oli tilanteissa läsnä. Sosiaalisesta mediasta poistuttuani onkin ollut jännä huomata, miten somesta hakemani positiiviset tunteet ovat siirtyneet reaalimaailman ihmissuhteisiini. Koska sosiaalisuuden kaipuuni ja toisten kanssa bondailu tapahtuu minulle tätä nykyä tässä ja nyt tapahtuvissa ihmissuhteissa, sosiaaliset tarpeeni täyttyvät virtuaalimaailman sijasta oikeissa suhteissa. Tästä on seurannut positiivinen kierre jäljelle jääneille ihmissuhteilleni, jotka ovat entisestään syventyneet ja muuttuneet aiempaa aidommiksi. En koe enää yksinäisyyttä seurassa, vaan ne hetkittäiset yksinäisyyden kokemukset, jotka silloin tällöin nostattavat päätään syntyvät lähes poikkeuksetta yksin ollessani. Tämä on ollut minulle helpommin hyväksyttävissä oleva tunnekokemus ja saanut minut entistä enemmän arvostamaan ja vaalimaan somettomuuteni kestäneitä ihmissuhteita. Siksi minä en omalla kohdallani voi vetää yhtäsuuruusmerkkiä somettomuuden ja yksinäisyyden välille.

Somen tuolla puolen

Somesta poistuminen on saanut myös
uudella tavalla arvostamaan yksinoloa ja
omaa seuraa.

Tämänkään kirjoitukseni tarkoitus ei ole vaatia muita poistamaan some-tilejään, vaan tuoda esiin omia kokemuksia ja ehkä hieman haastaa sitä näkemystä, että somettomuudesta väistämättä seuraisi yksinäisyyttä. En myöskään sano, etteikö somesta voisi saada paljonkin hyviä sosiaalisuuden kokemuksia ja tunteita, vaikka väitänkin näiden tunteiden olevan vahvempia ja tyydyttävämpiä reaalimaailmassa koettuina. Ihmisiä on myös erilaisia ja toiset arvottavat suhteiden laadun sijasta määrää eivätkä edes kaipaile suhteisiinsa syvyyttä, jolloin somesta voi paremmin löytää tarvitsemansa ja somettomuudesta seurata enemmän yksinäisyyden kaltaisia kokemuksia. Ikäkin vaikuttaa: minun olisi varmasti ollut vaikeampaa valita somettomuus kaksikymppisenä kuin mitä se kolmekymppisenä oli. Kaikkinensa niin somessa olollani kuin somettomuudella on ollut seurauksia ihmissuhteilleni, eivätkä vaikutukset ole olleet vain negatiivisia tai positiivisia. En lähtisi liiaksi pelkäämään some-tilien poistamista yksinäisyyden pelossa, sillä vastoin kaikkia pelotteluja, somesta poistumisen myötä olen kokenut vähemmän erillisyyttä ja enemmän yhteenkuuluvuudentunnetta muiden ihmisten kanssa – ihmisten, jotka ovat minulle nykyisin paljon enemmän kuin nimimerkkejä, mielipiteitä ja selfiekuvia. Minulle somesta luopuminen on käytännössä tuonut elämääni sitä, mitä somesta yritin saada: sosiaalisuutta ja toimivia ihmissuhteita.

 

Kannustan pohtimaan ihmissuhteiden merkitystä itselle esimerkiksi seuraavien avulla:

• Voi tarkastella ihmissuhteiden nykytilannetta ja sitä, minkälaista roolia sosiaalinen media suhteissa näyttelee.
• Koska ihmisellä on rajallinen määrä aikaa ja energiaa käytettäessä, voi miettiä panostaako enemmän virtuaali- vai reaalimaailman suhteisiin?
• Milloin olet viimeksi kuullut läheisesi itsensä kertomana, mitä hänelle kuuluu?
• Voisiko seuraavan kerran mieluummin soittaa toiselle kuin laittaa hänelle monologia ääniviestinä?
• Ehkä puhelimen voi laittaa seuraavan kerran ystävää tavatessa pois näkyviltä, jopa äänettömälle?
• Emojien sijasta voit sanallistaa ystävällesi hänen olevan sinulle tärkeä.