Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.

Traumasuhteen jäljet

Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.

Enemmän kuin yhden yön juttu

Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen.

Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.

Minä en tuohon aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on (hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.

Tunteet järjen edelle

Vaikka haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni kaivannut sitoutumisen peloista huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.

Tunsin myös ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut. Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.

Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia

Kuten edellä kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa. Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika, enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.

Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin
ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä.

Tämänkaltaisista varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä, mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain traumasidoksen syntymiselle.

Luottamus, jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotona, en hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa, ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle, arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi.

Suostumuksellisuudesta

Minulta meni vuosia ennen kuin aloin 
käsittelemään tapahtunutta.

Suostumuksen teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut – pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä, lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.

Suhde ei päättynyt

Minun tekisi seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin, että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti näkemistä.

Tapaaminen palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon saatoin eniten turvautua.

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.

Ongelmallisia toimintatapoja

Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen
sisäiset vaikutukset ovat mittavia.

On inhimillinen tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun ohjanneeni päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys ymmärtää se, ettei tämä olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti, alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan, ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä en olisi mitään.

Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut
enää odottaa.

Loukkaavien sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea, mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta jättämisiä. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille, miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.

Olinko minä vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä, hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin, etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt omaan käytökseeni ja hiljalleen aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui aina vain kaukaisemmalta.

Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä

Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat
pysymään suhteessa. 

Suhde kesti kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti, jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia. Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin, mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi. Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli. On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja saivat minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi jännitykseksi.

Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntenut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.

Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne

Eropäätös syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi. Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja, että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.

Itse eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron prosessointi jäi alkutekijöihin.

Tästä seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut. Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan tapahtunut.

Vaihtelevia tunteita ja kipuilua

Minä tiesin etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon. Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä, ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli halunnut eroon.

Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt 
minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia.

Eron jälkeisinä aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan. Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta. Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina kahden kauppa.

Toipumiseni ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa. Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se, että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.

Lopuksi

Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntenut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.

Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä,
mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon!

Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin, että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin kuoriutunut jotain parempaa.

Minut oli alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen kuuluukin.

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!

Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

• Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
• Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
• Oletko ehdollistanut rakkauden?
• Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
• Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet – et ole täällä vain miellyttämässä muita!