Turvaton kiintymyssuhdetyyli ja parisuhde

Kiintymyssuhde on varhaisessa vuorovaikutuksessa syntyvä tunneside lapsen ja vanhemman välillä. Sensitiivinen vanhemmuus ja lapsen tarpeisiin oikea-aikaisesti vastaaminen ennustavat turvallisen kiintymyssuhteen syntyä siinä missä vanhemman epäjohdonmukaisuus ja reagoimattomuus lapsen tunteisiin luovat pohjaa turvattomalle kiintymyssuhteelle. Turvaton kiintymyssuhdetyyli voidaan edelleen jaotella vältteleväksi, ristiriitaiseksi ja kaoottiseksi/organisoimattomaksi. Muodostetulla kiintymyssuhteella ajatellaan olevan kauaskantoisia seurauksia, sillä se luo pohjaa esimerkiksi psyykkiselle hyvinvoinnille, tunteidensäätelytaidoille sekä stressinsietokyvylle. Lapsuudessa syntynyt kiintymyssuhdetyyli toimii mallina myös tuleville ihmissuhteille, ja mallin mukaiset toimintatavat aktivoituvat usein juuri niissä tärkeimmissä ja läheisimmissä suhteissa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen turvattoman kiintymyssuhdetyylin vaikutuksia parisuhteelle omien kokemusten kautta.

Välttelevän turvattomasti kiintynyt

Olen blogissani kirjoitellut omista lapsuudenkokemuksistani, joita on värittänyt muun muassa näkymättömänä lapsena kasvaminen, kylmä tunneilmapiiri ja vanhemmuuttakin haastanut vaikea sisarsuhde. Pitkällisen terapian, erilaisten testien ja rehellisen itsetutkiskelun jälkeen olen ymmärtänyt sisäisen mallini muodostuneen välttelevästi painottuneeksi turvattomaksi kiintymyssuhteeksi. Välttelevästi kiintyneet ovat lapsuudessa jääneet yksin tunneilmaisujensa kanssa, eivätkä vanhemmat ole syystä tai toisesta pystyneet ottamaan vastaan lapsen tunnereaktioita – lapsesta on kasvanut reipas itsekseen pärjäilijä. Välttelevästi kiintyneen sisäistä mallia kuvastavat tunneilmaisujen vaikeudet, itsenäisyyden korostaminen, läheisyyden välttely, luottamusvaikeudet sekä pelko näyttää omaa haavoittuvuuttaan muille. Usein on myös niin, että välttelevästi kiintynyt pitää itseään turvallisesti kiintyneenä – antaahan hän itsestään kuvaa pärjääjänä, muista riippumattomana sekä konfliktien ja turhan draaman välttelijänä.

Vanhempien erolla voi olla hyvin erilaisia 
vaikutuksia lapsille.

Kiintymyssuhdetyyli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa aikuisuuden parisuhteiden taustalla. Omalla kohdallani vanhempien erolla on ollut varsin negatiivisia vaikutuksia nimenomaan parisuhteen solmimisen taustalla. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen ja se horjutti turvallisuuden tunnettani jo valmiiksi herkän iän ohessa. Otin eron hyvin raskaasti ja muistan mielessäni vannoneeni, etten koskaan halua parisuhdetta. Jonkinlainen luottamus sitoutumista ja suhteiden jatkumista kohtaan rikkoutui eikä tilannetta helpottanut se, etteivät vanhempani puhuneet tai käsitelleet eroa kanssani millään tavalla. Välit vanhempiini viilenivät ja välttelevän kiintymyssuhdetyylin mukaiset käyttäytymistavat syvenivät entisestään. Syyllistin myös itseäni tapahtuneesta ja aloin kokea oman olemassaoloni hyvin perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi – eihän ne ihmiset, joista minä olin lähtöisin, enää pitäneetkään toisistaan.

Turvattomuudesta turvattomuuteen

Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa viihdyin erinomaisesti sinkkuna eikä minulla ollut minkäänlaisia tietoisia haaveita parisuhteesta, sillä ne näyttäytyivät minulle rajoittavina ja vapautta uhkaavina rakennelmina. Juhlin, pidin hauskaa ja irtaannuin kaikenlaisista säädöistä, jotka olisivat halunneet tutustua minuun vähäänkään enempää – en päästänyt ketään aidosti lähelleni. Minusta tuli taitava tunteiden tukahduttaja ja ulospäin olen varmasti antanut itsestäni vaikutelman hyvinkin riippumattomana ja itsenäisenä, jopa kylmänä. Ympärilläni muodostettiin turvallisilta vaikuttavia parisuhteita ja, vaikka olin tuttavieni puolesta iloinen, en nähnyt sellaisten suhteiden olevan minulle mahdollisia. Jollain syvemmällä tasolla pidin itseäni liian viallisena hyvään ja välittävään parisuhteeseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut onnellisuudesta ja siitä, miten en ole pitänyt itseäni onnen arvoisena. Suosittelen lukemaan kyseisen kirjoituksen, sillä näen tämän tyylisten uskomusten olevan peruja kiintymyssuhteisiinkin liittyvistä haavoista.

Traumasuhteessa ollessani en osannut 
kyseenalaistaa suhteen normaaliutta.

Näin jälkeenpäin arvioituna ymmärrän myös vetäneeni puoleeni toisia turvattomasti kiintyneitä: usein turvattomasti kiintyneet hakeutuvat suhteisiin toisten turvattomasti kiintyneiden kanssa, sillä näiden suhteiden dynamiikka koetaan herkemmin tuttuna ja ”normaalina”. Lisäksi turvattomasti kiintyneet päätyvät helpommin erilaisiin traumasuhteisiin, josta myös minulta löytyy omakohtaista kokemusta.

Traumasuhdekokemukseni voimisti negatiivista suhtautumistani parisuhteita kohtaan ja omakuvani huonona kumppanina voimistui. Huolimatta siitä, että suhteessa oli paljon muitakin asioita pielessä, paljasti se minulle sen, miten kykenemätön olin läheisyyteen, oman tarvitsevuuden osoittamiseen ja vaikeista asioista puhumiseen. Minulla ei ollut minkäänlaisia välineitä käsitellä suhteen aikana muodostuneita tunteita ja olisin mieluummin leikannut kieleni irti kuin keskustellut toisen osapuolen kanssa mieltä painaneista asioista. Olin päivästä toiseen ahdistunut ja stressaantunut, enkä kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että haluan erota. Itse ero osoittautuikin sitten vaikeammaksi, mitä olin etukäteen ajatellut, sillä silloin minulla aktivoitui myös vanhempieni erosta aiheutunut käsittelemätön tunnetaakka. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen traumasuhteesta irtautumisesta.

Turvalliseen suhteeseen

Traumasuhteen jälkeen olin aivan vereslihalla eikä minulla käynyt mielessäkään uuteen suhteeseen hyppäämistä. Sinkkuuteni kestikin hyvän tovin ennen kuin elämä puuttui peliin ja tunteet nykyisen kumppanini kanssa syventyivät rakkaudeksi. Olimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa ja kaveruutemme aikana luotu orastava luottamus muodostui suhteemme tärkeäksi perustaksi: luottamusta ei tarvinnut lähteä rakentamaan nollasta. Tunteet vahvistuivat suhteessa ajan kanssa (ei yhdessä yössä) ja mukana oli alusta alkaen minulle vierasta turvallisuuden kokemista. Kumppanini tarkoitusperiä ei tarvinnut missään vaiheessa arvailla tai epäillä, sillä hän ilmaisi itseään ja omia tunteitaan minulle hyvin selvästi ja suoraan. Hänestä huokui kaipaamaani kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä eikä hän pelännyt puhumista tai läheisyyttä – toisin kuin minä! Minulla oli hänestä alusta alkaen hyvin luottavainen olo ja huumeen sijasta hän tuntui pikemminkin lääkkeeltä: tunsin oloni turvalliseksi, vaikka se olikin minulle suhteellisen vieras olotila.

Kenties juuri sen takia, että suhde rakentui turvallisella maaperällä, omat kiintymyssidevaikeuteni ja menneisyyteni traumat nostivat päätään ja muistuttivat omasta olemassaolostaan. Löysin itseni usein tilanteesta, jossa ahdistus vyöryi ylitseni, eivätkä kiintymyssuhteelleni tyypilliset tavat toimia tuosta noin vain muuttuneet. Läheisyys ja sitoutuminen tuntuivat minulle vieraalta, ja menneisyyden käsittelemättömät kokemukset heräsivät henkiin tavanomaisissa tilanteissa. Koin liioitellun suurta haikeutta itsenäisyyteni menettämisestä ja kuvittelin suhteen vievän loputkin vapauteni rippeistä. Minun oli myös hyvin vaikea ottaa vastaan kumppanini kehuja minusta ja ajattelin hänen vitsailevan kertoessaan minulle tunteistaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän minussa näki – itse kun näin itseni varsin negatiivisesti. Minulle oli myös uutta pelätä toisen menettämistä eikä ollut helppoa nähdä itsensä tarvitsevana tai haavoittuvaisena. En pitänyt itse itsestäni suhteessa eikä sitä helpottanut omat, täysin kehittymättömät tavat käsitellä väistämättä syntyviä tunnereaktioita, stressiä tai konflikteja. Omat ylimitoitetut ja lapselliset reaktioni korostuivat erityisen kielteisesti johdonmukaisen, luotettavan ja lämpimän kumppanin vierellä.

Työuupumus vakiinnutti suhdetta

Työuupumus heilautteli minua paikoitellen
myös ristiriitaisesti kiintyneen kaltaiseksi.

Sairastuin työuupumukseen, kun suhdetta oli takanapäin parisen vuotta. Työuupumuksesta tuli merkittävä suhteen tulevaisuutta määrittävä tekijä, sillä se pakotti minua muuttamaan käyttäytymistäni. Minulla ei yksinkertaisesti enää ollut voimavaroja esittää voivani paremmin kuin todellisuudessa tein ja turvallisessa suhteessa oleminen mahdollisti minulle sen, että uskalsin romahtaa. Vaikka muistan, miten musertavalta tuntui pyytää apua, itkeä ja romahtaa kumppanini edessä, muistan vielä selvemmin, miten yhtä aikaa lohdulliselta ja hämmentävältä tuntui, ettei hän mennyt asiasta miksikään. Käänteentekevää oli myös uskallus riidellä. Olin henkeen ja vereen konfliktien välttelijä, ja minulle riidat edustivat riitoja erosta. Siksi se, että ensimmäisen kerran riitelin kumppanini kanssa oli minulle edistysaskel ja, vaikka olinkin vihainen, niin samanaikaisesti taputin itseäni olkapäälle. Työuupumus ajoi minut etsimään rajojani, ja sairastumisen myötä minun tuli opetella ottamaan puheeksi ja sanoittamaan asioita, tunnistamaan omia kipupisteitäni sekä etsimään tapojani osoittaa läheisyyttä.

Työuupumus on ollut tietyllä tavalla suhteen koetinkivi, sillä siihen oleellisesti kuuluneet mielialavaihtelut, unettomat aikakaudet ja työkyvyttömyyden tuomat haasteet ovat tuoneet omat painolastinsa arkeen. Sairastuminen teki minusta tarvitsevan ja haavoittuvan, ja omista pidikkeistä oli tietyllä tavalla pakotettu luopumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kumppaniini, päästää irti ja uskoa, että hän ottaa minut kiinni. Pelkojeni vastaisesti näin tapahtui eikä kumppanini pelästynyt, juossut karkuun tai jättänyt minua yksin – hän oli tukenani ja puolellani koko sairastumisen ja toipumisen ajan enkä usko, että olisin päässyt burnoutista yhtä hyvin jaloilleni ilman häntä. En olisi välttämättä ajatellut olevani esimerkiksi terapian arvoinen ja sinne hakeutuminen olisi saattanut jäädä puolitiehen. Terapialla taas on ollut positiivinen vaikutus myös parisuhteelle ja turvattomasta kiintymyssuhdetyylistä on ollut piirun verran helpompaa siirtyä kohti turvaa ja turvallisempia käyttäytymisenmalleja. Vaikka työuupumus on kiistatta tuonut omat haasteensa suhteelle, niin näen asian enneminkin niin, että ilman uupumusta suhde olisi voinut jäädä liian heikoksi ja kestämättömäksi.

Pois oppimista

Minusta on suhteellisen traagista, että nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa omat kipupisteet aktivoituvat ja menneisyyden taakka voi ajaa sabotoimaan käsillä olevia turvallisiakin ihmissuhteita. Turvattomasti kiintynyt on jäänyt vaille turvaa ensimmäisissä läheisissä ihmissuhteissa eikä siksi näe toisia ihmisiä turvan lähteinä. Ihminen voi tämän takia alkaa välttelemään läheisiä ihmissuhteita ja jäädä sen myötä paitsi kaikesta siitä hyvästä, mitä esimerkiksi parisuhteet voisivat parhaimmillaan tarjota. Minä olin esimerkiksi varma omasta viallisuudestani, sillä läheiset ihmissuhteet saivat minussa aikaan suurta ahdistusta ja negatiivisia tunnemyrskyjä. Ylistin sinkkuutta ja välttelin aitoja yhteyksiä, vaikka pinnan alla kaipuu läheisyyteen ja vastavuoroiseen, välittävään suhteeseen oli olemassa. Vertailin myös omaa tilannettani ympäröiviin (turvallisesti kiintyneisiin) ihmisiin, joiden suhteet tuntuivat olevan helpompia ja ongelmattomampia, sekä imin tv-sarjoista ja elokuvista kulttuurisia kuvauksia vaivattomista parisuhteista itseeni. Nämä ruokkivat omia epäonnistumisen ja kyvyttömyyden kokemuksiani entisestään.

Koska kiintymyssuhdetyylien voi ajatella olevan opittuja tapoja, niistä on tietyssä määrin mahdollista oppia pois ja toimia toisin. Minusta ei välttämättä koskaan tule lyhyen tuttavuuden perusteella toiseen heti luottavaa tai mustasukkaisuuden perikuvaa (tunne, jonka olemassaoloa minun on hyvin vaikea tavoittaa), mutta voin tietoisesti pyrkiä toimimaan kiintymyssuhdetyylilleni vähiten ominaisimmilla tavoilla. Kohdallani käänne parempaan lähti liikkeelle turvallisen ihmisen löytämisestä rinnalle, itsetuntemuksen parantamisesta sekä sen ymmärtämisestä, että ihmissuhteet ovat työläitä ja niihin kuuluu tietynlainen haasteellisuus. Heterosuhteista puhuttaessa naisten ja miesten väliset erot luovat jo omat kiekuransa kuvioon, ovathan miehet Marsista ja naiset Venuksesta. Toisaalta erilaiset ajattelutavat täydentävät toisiaan ja opinkin kumppaniltani jatkuvasti uusia näkökulmia erilaisiin asioihin.

Minusta on kuoriutunut parisuhdeihminen

Olen onnellinen, että olen saanut kokea 
hyvässä suhteessa olemisen ja ajattelen 
jääneeni paljosta paitsi aikaisemmin.

Nykyinen suhteeni on kestänyt kuutisen vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut itsestäni ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä enemmän kuin edes tiesin olevan mahdollista. Parisuhteen voi ajatella toimivan peilin tavoin, sillä se heijastaa meille omia tunteita, käyttäytymisen tapoja, toiveita ja haavoja. On ollut raadollista nähdä peilistä omat huonot puolet, toisia satuttavat toimintatavat ja tunnekokemukset, joista on aikaisemmissa ihmissuhteissa jäänyt paitsi. Toisen hyväksyvän ja rakastavan katseen alla on samaten ollut hyvä havaita ja muokata omia kielteisiä käsityksiä itsestä sekä eheytyä menneisyyden ihmissuhdekokemuksista. On ollut myös tärkeää nähdä, mikä vaikutus omalla toiminnalla on toiseen, ja ymmärtää, mikä vaikutus toisella ihmisellä elämässä voi parhaimmillaan olla. Ja pahimmillaan, sillä menettämisen pelon ohessa on havahtunut huomaamaan sen, kuinka helposti voi toista joskus tahtomattaankin vahingoittaa. 

Ajattelin ennen, että en ole parisuhdeihminen, mutta nykyisin ajattelen oikeastaan päinvastaisesti. On mielekästä saada jakaa arkea ja elämää toisen kanssa, olla toisen tukena ja saada toiselta tukea sekä tuntea olevansa rakastettu ja rakastaa toista. Elämä on paljon kevyempää yhdessä, kaksin kulkien.

 

Toisille turvattomasti kiintyneille:

• Tutustu itseesi ja omiin käyttäytymisen tapoihin.
• Ole itsellesi armollinen – olosuhteet ovat olleet muovaamassa sinua sellaiseksi kuin olet. Muutos vie aikaa.
• Lähesty toisia ihmisiä ja luota omaan intuitioon. On ok edetä rauhassa.
• Hae ammattilaiselta tukea omien mallien muokkaamiseksi.
• Iloitse onnistumisista ja toimivista ihmissuhteista!

Onko nainen naiselle susi työelämässä?

Olen kirjoitellut blogissani kokemastani työuupumuksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista seurauksista. Olen kertonut työuupumuksen johtuneen muun muassa puutteellisesta johtamisesta ja heikosta työilmapiiristä. Minulta on ollut tietoinen päätös jättää kertomatta uupumiskokemukseni sukupuolittuneista piirteistä, sillä olen tarvinnut aikaa asioiden kypsyttelyyn. Kuitenkin se, että on 25-vuotiaana nuorena vastavalmistuneena naisena tullut vanhemman, mikromanageroivan naisesimiehen tyrannisoimaksi kielii minusta työuupumukseeni oleellisesti kietoutuvasta sukupuolellisesta kokemuksesta, jota ei voi ohittaa. Olen joutunut harkitsemaan haluanko ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, sillä nykyajassa trendaava sukupuolineutraaliuden korostaminen ei tee käsillä olevan aiheen tarkastelua helpoksi eikä tarkoitukseni toisaalta ole uusintaa misogynistisia eli naisvihamielisiä asenteita. Kirjoitukseni perustuu omiin kokemuksiini ja tarkastelen naisten välisiä suhteita erityisesti työelämän kontekstissa.

Työelämän sukupuolittuneisuus

On yleisesti tiedossa oleva asia, että työelämä voidaan nähdä jossain määrin sukupuolittuneena. Sukupuolella on vaikutuksensa esimerkiksi ammatinvalintaan, hoivavastuuseen ja uralla etenemisen mahdollisuuksiin. Työelämästä löytyy naisten ja miesten ammatteja, sukupuolten välistä palkkaeroa ja kaksilahkeisten johtajien enemmistöä. Työelämä heijastelee olemassa olevia valtarakenteita ja vallitsevia kulttuurinormeja, minkä takia maskuliinisiksi luokitellut ominaisuudet kuten kilpailullisuus, kovuus, röyhkeys ja rohkeus kuvastavat työelämää kenties osuvammin kuin feminiinisyyteen liitetyt piirteet empaattisuudesta tai intuitiivisuudesta. Siksi voidaan ajatella, että miehisillä piirteillä varustetut työntekijät menestyvät feminiinisiä verrokkejaan paremmin, tai ainakin helpommin, työelämän vaatimuksissa. Tällaiset stereotyyppiset yksinkertaistukset ovat toki veteen piirrettyjä viivoja, sillä niin naisista kuin miehistä löytyy sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.

Työelämän sukupuolittuneisuuteen liittyy olennaisesti myös seksuaalinen häirintä, joka on Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan edelleen varsin yleistä työelämässä. Työikäisistä naisista yli puolet ja miehistä joka seitsemäs on kokenut seksuaalista häirintää. Useimmiten häiritsijä on mies ja erityisesti nuoret naiset valikoituvat häiriköinnin kohteeksi. Todennäköisyys kokea seksuaalista häirintää laskee iän myötä. Naisvaltaisilla aloilla häiritsijä on usein työyhteisön ulkopuolinen toimija kuten asiakas, miesvaltaisilla aloilla häiritsijä löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja aloilla, joilla miehiä ja naisia työskentelee tasaisesti, häirintä tapahtuu usein esihenkilöiden toimesta. Pidän tätä varsin valitettavana, mutten lainkaan yllättävänä – minulta loppuvat sormet kesken laskiessani, kuinka monesti olen eri työkokemuksissani saanut vastakkaiselta sukupuolelta liian pitkiä katseita, mukahauskoja vitsejä tai vainoamisen kaltaiseksi eskaloitunutta työkaveruutta.

Vaikka naisvaltaisilla aloilla esiintyy eniten työpaikka-
kiusaamista, myös miehet voivat päätyä kiusatuiksi ja
kiusaajiksi työelämässä.

Sukupuolittuneisuuden voi katsoa liittyvän myös työpaikkakiusaamisen ilmenemiseen, sillä monilla naisvaltaisilla työpaikoilla kuten sosiaali-, terveys- ja opetusalalla on todettu esiintyvän eniten työpaikkakiusaamisen kaltaista toimintaa. Näillä aloilla naiset päätyvät miehiä useammin työpaikkakiusatuiksi ja -kiusaajiksi. Siten voidaan ajatella, että naisvaltaisilla aloilla naiset ennemmin kiusaavat kuin seksuaalisesti häiritsevät toisiaan. Kiusaamisen kohteeksi voi joutua periaatteessa kuka tahansa mistä syystä tahansa ja, toisin kuin häirinnässä, ikä ei ole yhtä merkittävä tekijä. Yleistyksiä on kuitenkin varottava, sillä työpaikkakiusaamista ei selitä pelkästään sukupuoleen liittyvät asiat, vaan taustalla vaikuttavat työyhteisön toimimattomuuteen, heikkoon johtamistyöhön, epäselviin työn järjestelyihin ja hiljaisen hyväksymisen kulttuuriin liittyvät tekijät. On mielenkiintoista pohtia, miksi naiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ajaako nimenomaan miehiset valtarakenteet ja juurtuneet toimintatavat altavastaajan asemassa olevia naisia kilpailemaan keskenään?

Niin miehet kuin naisetkin

Aloitin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa pian maisteriksi valmistumiseni jälkeen ja lähtökohtaisesti pidin hyvänä asiana sitä, ettei johdossa ollut miestä. Aikaisempien häirintäkokemusteni takia suhtauduin varauksellisesti työyhteisön vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja koin osaamisestani enemmän epävarmuutta miesten kuin naisten seurassa. Myös esimerkiksi muutamat yliopistossa käymäni sukupuolentutkimuksen kurssit ja mediassa usein esiintyvät narratiivit naisia alistavista miehistä vaikuttivat käsityksiini. Voin sanoa omanneeni jonkinasteista sisäänrakennettua pelkoa toista sukupuolta kohtaan, joka ilmeni niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Näin jälkeenpäin näen tämän vieneen kapasiteettiani arvioida realistisesti saman sukupuolisten haitallista toimintaa ja huomata myös naisten välisiä ongelmia. Esimerkiksi ensimmäisessä kesätyöpaikassani 18-kesäisenä nimenomaan työpaikan naiset suhtautuivat nuoriin tekijöihin nyrpeästi meidän viedessä heidän työpaikkansa ja kaduilla paitsi miehet myös naiset ovat minua häiriköineet tuijottelun, tuhahtelun ja tarpeettomien neuvojen antamisten muodossa.

Työuupumuskokemuksen myötä havahduin paremmin huomaamaan, miten paljon minulta löytyikään nuorena tyttönä koettuja huonoja kokemuksia toisten naisten taholta ja, miten satuttavalta ne olivat tuntuneet – syyt kun eivät paikannu vain sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, vaan usein tikun nokkaan tullaan nostetuksi esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden, käyttäytymisen tai ihan vain oman olemassaolon takia. Työuupumukseen sairastuminen oli ikään kuin viimeinen niitti sille, että aloin ymmärtämään, miten suuri vaikutus sukupuolella on myös naisten välisissä työelämäkohtaamisissa. Jälkiviisaasti olen miettinyt, että olisi voinut olla ihan paikallaan omata samankaltaista pelon ja varauksellisuuden kokemista myös naisia kohtaan kuin mitä olin miehiin alitajuisestikin suunnannut. Ajattelen työuupumuksen tietyllä tavalla tasa-arvoistaneen minua, sillä suhtaudun tätä nykyä miehiin ja naisiin yhtä avoimesti että varauksellisesti.

Eri-ikäisyys haasteena?

Työelämäkokemuksistani löytyy siis negatiivisia, häirintätyyppisiä kokemuksia miesten taholta, mutta myös huonoja kokemuksia työyhteisön naisten kanssa toimimisesta. Minua on muun muassa ulossuljettu, taitojani on voimakkaasti kyseenalaistettu ja olen joutunut juoruilun kohteeksi. Viimeisimpänä kokemukseni työuupumukseen johtaneesta työsuhteesta, jossa minua johtaneen, noin 40-vuotiaan naisesimiehen tyrannisoivat toimintatavat olivat merkittävässä roolissa sairastumiselleni. Kyseinen esimies, vai pitäisikö sanoa esinainen, oli aloittanut työuransa eräässä ”Big Four” yrityksessä piiskurimaisen johdon alaisena, työskennellyt 12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja edennyt urallaan vastoin sukupuolittuneita odotuksia. Ankara suhtautuminen alaisiansa kohtaan lienee peruja hänen omasta työelämähistoriasta.

Oma vanheneminen tulee todennäköisesti muuttamaan omaa
asemoitumistani työelämässä.

Yhteistä kaikille työelämän naiskokemuksilleni on ollut se, että olen ollut nuoremman naisen asemassa ja ongelmia on syntynyt iältään vanhemman naisen kanssa. Asetelma on ikään kuin ollut sellainen, että minua vanhempi nainen on halunnut antaa minulle opetuksen ja katsonut oikeudekseen laittaa minut ruotuun. Mielestäni samankaltaista dynamiikkaa hieman laajemmassa kontekstissa esiintyy myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen perinteessä. Haitallista perinnettä ylläpitävät paitsi kulttuuriset uskomukset ja seksuaalisen kontrollin tavat, myös suvun naiset. Äidit ja isoäidit ovat etulinjassa varmistamassa perinteen jatkumoa. Työelämään kääntäen voidaan ajatella, että jos ja kun työelämä ilmentää varsin miehekästä maailmaa, niin naisten siellä kokemat hankaluudet kääntyvät herkästi nuorempien naistulokkaiden opetuksiksi. Miksi sinun pitäisi päästä helpolla, kun en minäkään päässyt? Saman sukupuoliseen voi olla helpompi projisoida omia tunteita ja ajatuksia kuin eri sukupuoliseen.

Naisten välisissä työelämän konflikteissa voi olla mukana paitsi katkeruuden myös vihan kokemuksia. Elämme suhteellisen ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jolloin ikääntymiseen voi liittyä pelkoa ja uhan tunnetta. Ikääntyvät naiset ovat mediassa aliedustettuina eikä työelämässä välttämättä tunnusteta iän kartuttamaa osaamista. Vanhemman työnhakijan palkkaaminen voi näyttäytyä nuorempaan verrattuna suurempana riskinä, mikä lisää sukupolvien välistä vastakkainasettelua. Tämä voi näkyä erityisesti naisten välillä, sillä toisin kuin miehillä, joilla puristus vallan kahvasta tuntuu iän myötä vain tiukkenevan varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantuessa, naisilla valta tuntuu pikemminkin vähentyvän iän noustessa ja hedelmällisyyden laskiessa. Seksuaalisella vallalla varustettu nuori nainen voi siten herättää vanhemmassa naisessa tiedostamattomia ja vaikeasti selitettävissä olevia vihan tunteita.

Vaikeudet naisvaltaisissa työyhteisöissä

Omat kokemukseni erilaisista työyhteisöistä ovat paljastaneet, että pelkästään yhteisen työpaikan jakaminen ei useinkaan riitä naisvaltaiseen työyhteisöön sisälle pääsemiseksi. Yhteisöissä, joissa on ollut miehiä mukana, olen herkemmin kokenut olevani työyhteisön jäsen ihan vain olemalla työntekijänä samalla työpaikalla. Naisvaltaisissa yhteisöissä sisään pääsemiseksi on vaadittu myös muissa asioissa samanlaisuutta, ja työpaikan ulkopuoliset asiat ovat määrittäneet pitkälti työpaikan sisäistä asemoitumista. Nuorena, lapsettomana ja naimattomana olen usein jäänyt yhteisön reunamille, ja samaistumispintaa työyhteisön muiden naisten kanssa on ollut vähän. Eräässä työpaikassa hienovaraista ulossulkemista tapahtui kahvipöydässä, kun keskusteltiin paikallisen asukkaan lottovoitosta. Naiskollega katsoi minuun ja sanoi, että onneksi voitto ei sentään mennyt lapsettomalle. Olen kirjoittanut työyhteisön ulkopuolisuudesta oman postauksensa.

Naisvaltaisissa työyhteisöissä olen myös kokenut enemmän kilpailullisuutta. Sukupuoli lienee jollain tavalla jaettu kokemus, minkä takia nainen voi herkemmin ajatella pystyvänsä samoihin asioihin toisten naisten kuin miesten kanssa. Tästä voi seurata myös paitsi jäämisen kokemusta ja asia kääntyä siten, että toisen saavutus olisi itseltä pois. Miksi toinen saa asian x, kun periaatteessa minullakin olisi kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi? En osaa sanoa johtuuko kilpailullisuus nimenomaan sukupuolisesta samaistuttavuudesta vai jonkinlaisesta sisäistetystä kulttuurillisesta ajatuksesta, ettei minun naisena edes kannata yrittää kilpailla miesten kanssa – miesten parempi yhteiskunnallinen menestyminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kilpailullisuuteen liittyvää kateutta olen herkemmin kokenut nimenomaan toisten naisten tahoilta ja, koska myös minä koen kateuden tunnetta silloin tällöin, olen huomannut sen kohdistuvan lähes poikkeuksetta saman sukupuolisiin. Sen sijaan parempiin suorituksiin edesauttavaa kannustamista olen tuntunut saavan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajilta, vaikka pyrin itse olemaan kannustava sukupuoleen katsomatta.

Onko naisten ja miesten välillä eroja johtajuudessa?

Naisilla voi olla miehiä vähemmän kuviteltua auktoriteettia.

Vaikka minkäänlaisia kattavia yleistyksiä sukupuolten eriävistä käyttäytymistavoista työelämässä on likimain mahdotonta tehdä, olen kokenut johtamistavoissa enemmän vaihtelua naisten kuin miesten kesken. Siinä missä miesjohtajat edustavat kokemuksissani enemmän tasaista suoriutumista, minulla on ollut enemmän vaihtelua naisjohtajissa (toiset olleet todella hyviä ja toiset ala-arvoisen huonoja). Naisten johtamisen tavat ovat olleet enemmän sidoksissa siihen, minkälainen nainen on persoonana ja, minkälaisen ihmiskäsityksen hän jakaa. Miehet ovat johtajina olleet enemmän asiakeskeisiä ja he ovat mielestäni kohdanneet alaisensa tasavertaisemmin. Naisjohtajilla voi olla miehiä enemmän näyttämisenhalua ja tarvetta todistaa osaamistaan muille, mikä taas selittynee paitsi yksilöllisillä tekijöillä myös miesjohtajuutta suosivilla työelämän rakenteellisilla seikoilla. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei sukupuoli määritä johtamisen laatua, vaan ennen kaikkea siihen vaikuttavat organisaatiokulttuuri ja johdon tueksi mahdollistettujen rakenteiden ja resurssien saatavuus.

Sukupuolittuneita odotuksia

Työelämän sukupuolittuneisuutta miettiessä on hyvä huomata, ettei naisten työelämässä mukanaolo ole itsestäänselvyys ja monet hyvinvointivaltioon liitetyt ominaisuudet kuten universaali päivähoito ja erilaiset sosiaaliturvaetuudet ovat olleet julkisen sektorin tarjoamien työpaikkojen ohessa mahdollistamassa naisten työelämässä toimimista. Naisten nykyisen kaltainen työelämäosallistuminen on suhteellisen nuori-ikäistä ja siksikin voidaan ajatella, että lasikattoja löytyy rikottavaksi ja työelämän tasa-arvon työstämisessä riittää vielä tekemistä.  Ihmisillä on usein myös erilaisia odotuksia miehille ja naisille, ja yhteiskunnalliset stereotypiat siitä, millaisia naisten ja miesten kuuluisi olla, vaikuttavat käsityksiemme taustalla ja niiden muuttaminen voi olla aikaa vievää. Naisiin liitetään kenties herkemmin odotuksia kodista ja perheestä, mikä voi varjostaa työelämässä toimimista.

Lisäksi yksilötasolla koetulla elämänhistorialla ja erilaisissa ihmissuhteissa koetuilla traumoilla on vaikutuksensa siihen, miten suhtaudumme eri ihmisiin, miehiin ja naisiin. Minä olen esimerkiksi kokenut pahimmat ihmissuhdepettymykseni nimenomaan naisten välisissä suhteissa (pois lukien traumasuhde) ja käsittelemättöminä vaikuttaneet äiti- ja siskohaavani ohjasivat pitkään havaintojani muista naisista. Tämä näkyi siinä, miten kasasin suurempia odotuksia naisille kuin miehille ja toisaalta odotin saavani naisten välisistä suhteista jotain, mistä olin lapsena jäänyt paitsi. Itselläni avainasemassa on ollut oman elämänhistorian ja traumojen työstäminen, sillä se on katkaissut kierteen, jossa menneisyyden kokemuksia toistetaan nykyisissä suhteissa. Eteenpäin pääseminen ja uudenlaisen suhtautumistavan löytäminen on vaikuttanut positiivisesti myös työelämässä toimimiseen. En voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omia suhtautumis- ja reagoimistapojani. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä sitä, että erilaisissa ongelmatilanteissa osataan katsoa peiliin eikä vain osoitella ja syytellä toisia.

Toisin toimimista

Ympäristö ja geenit ohjaavat sekä miesten että naisten käyttäytymistä. Olen joskus lukenut, että naisilla ympäristön vaikutus olisi hieman suurempi, minkä takia voitaisiin ajatella, että työyhteisön ongelmat ja ristiriidat vaikuttavat herkemmin naisiin. Tämän puolesta puhuu sekin, että työuupumukset ovat jonkin verran yleisempiä naisten kuin miesten keskuudessa. Työelämässä naisten keskinäisillä suhteilla on siksikin merkitystä ja positiivisilla kokemuksilla voi olla merkittävä vaikutus työhyvinvointiin. Ylipäänsä ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnille on valtava ja toimivat työyhteisöt voivat osaltaan olla vähentämässä nuorten kasvussa olevia työkyvyttömyyden trendejä.

Iältään vanhemman roolissa oleva nainen tai mies voi
näyttää nuoremmille esimerkkiä ja toimia tärkeänä esi-
kuvana.

Pidän naiseksi kasvamista ja naisena olemista työelämän ja yhteiskunnan ristipaineissa jo itsessään sen verran vaikeana, ettei sitä tarvitse entisestään hankaloittaa toisten naisten toimesta. En halua koskaan löytää itseäni tilanteesta, jossa siirrän omia katkeruuksiani nuorempiini, enkä halua päätyä ihmiseksi, joka nauttii toisten näpäyttelystä ja pahanmielen tuottamisesta. En halua suhtautua kanssaihmisiini ylivertaisesti, vaan ajattelen, että jokaisella on meille opetettavaa. Voin omalla toiminnallani olla mahdollistamassa jollekin toiselle sitä mistä itse jäin paitsi, sillä muistan, miten suuri merkitys sillä olisi ollut, jos olisi parikymppisenä työelämän untuvikkona tullut naiskollegoiden ja -johtajien taholta hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Oli työelämä sitten miten maskuliininen tai miehinen tahansa, niin minulle ei maksa mitään suhtautua kanssasisariin ja -veljiin ystävällisesti ja empaattisesti.

Hiljeneminen ei auta

Tiedän, että löytyy koulukuntia, joiden mukaan kaikki on patriarkaatin syytä. On miesten vika, että naisten välillä on kahnauksia työelämässä ja on miesten vika, että kahnauksia edes ajatellaan olevan olemassa. Minusta tällainen on näköalatonta ja johtaa herkästi edellä kuvatun kaltaiseen nuorempien tulokkaiden opettamiseen, jossa omia huonoja kokemuksia ikään kuin kostetaan seuraavalle sukupolvelle. Tällaisissa toimintaympäristöissä käyttäytymisen syyt ulkoistetaan eikä vastuuta omasta toiminnasta oteta. Olen varma, etteivät kokemukseni ole yksittäistapauksia ja vastaavanlaisia löytyy paljonkin. Työelämän viihtyvyyden ja tasavertaisuuden parantumiseksi olisi ensisijaisen tärkeää, että naisten ja miesten keskinäisistä ongelmista voitaisiin puhua. Hiljeneminen ei edistä tasa-arvoa eikä naisten välisiä ristiriitoja tulisi vähätellä epäammattimaisina sivutuotteina. Ne ansaitsevat tulla käsitellyiksi osana laajempaa keskustelua vallasta, yhteistyöstä ja yhteisistä tavoitteista.

Vaikka postaukseni näkökulma on ollut suhteellisen ongelmalähtöinen, tiedän, että työelämästä löytyy paljolti yhteistyökykyisiä ja vastavuoroisia yhteisöjä, verkostoja ja tiimejä, joissa toisten tukeminen ja kannustaminen ovat arkipäivää – jokaisen ihmisen välillä. Lopuksi haluan vastata otsikon raflaavaan kysymykseen ja muistuttaa, että niin naisista kuin miehistä löytyy erilaisia ihmisiä eikä hyvä tai huono johtajuus rakennu pelkästään sukupuolesta lähtöisin olevien tekijöiden varaan. En näe, että vain nainen olisi naiselle susi – pikemminkin uskon, että ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus.

 

Työelämän ongelmatilanteissa:

• En vähättelisi kokemaani.
• Ottaisin asian puheeksi.
• Selvittäisin kyseisen työpaikan protokollan asian eteenpäin viemiseksi.
• Varmistaisin omat oikeuteni ja velvollisuuteni.
• Vaatisin muutosta tilanteeseen.

Kirjasuositus vaikeista äitisuhteista

Olen kirjoitellut blogissani kylmästä äitisuhteestani, jota on värittänyt emotionaalinen laiminlyönti, yksin jättäminen ja uhriutuminen. Suhteesta aiheutuneiden haavojen työstäminen on ollut tärkeässä roolissa toipumisessani ja voin oikeastaan sanoa tämän osoittautuneen edellytykseksi oman minäni löytymiselle. Vaikka vaikeat äitisuhteet ovat kirjallisuudessa yleisesti esiintyvä teema, olen hakeutunut näiden aiheiden pariin vasta hiljattain. Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä on yksi lukemistani teoksista, joka yllätti minut positiivisesti ja, joka osoittautui hyvinkin sisältörikkaaksi. Teoksen nimi herätti minussa alkuun epäilyksiä, sillä en ole sellaisessa positiossa, että voisin leimata äitiäni tai ketään muutakaan narsistiksi. Itsetuntoon liittyviä narsistisia piirteitä esiintyy jossain määrin meissä jokaisessa, mutta yleisesti voidaan sanoa, että piirteiden ylikorostumisesta seuraa usein patologista narsismia. McBriden teoksessa suurin osa narsististen äitien esimerkeistä kallistuu mielestäni enemmän grandioottiseen narsismiin, mutta esimerkkejä löytyy jonkin verran myös haavoittuvasta narsismista, josta minulta löytyy enemmän kokemusta. Grandioottisuuden ja huomionhakuisuuden sijasta äitini äitinä olemista kuvastavat paremmin piilonarsistiset piirteet kuten passiivisaggressiivisuus, vetäytyvyys ja marttyyrin roolin hakeutuminen.

”Suurimman vahingon aiheuttaa se, ettei narsistinen äiti koskaan hyväksy tytärtään omana itsenään, mitä tytär epätoivoisesti tarvitsisi kasvaakseen itsevarmaksi naiseksi.”

Äitimyytit voivat vaikeuttaa vaikeiden 
äitisuhteiden haitallisuuden 
tarkastelua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tunnistetaan ongelma ja selvitetään, mitä narsismi on ja, miten se ilmenee äidin roolissa olevalla henkilöllä. Ensimmäisessä osassa avataan myös narsistisen kodin dynamiikkaa ja liikkeelle lähdetään siitä oletuksesta, että tytär on ikään kuin äidin jatke. Poika ei samalla tavalla uhkaa äidin asemaa isän suhteen (kuten tyttö tai nainen) ja tämän takia äidin ja pojan suhde on usein hyvin erilainen. Saman perheen sisällä tyttären ja pojan kokemukset äidistä voivat olla kuin yö ja päivä. ”Tytär, joka ei saa alusta alkaen hyväksyntää äidiltään, oppii, ettei hänellä ole merkitystä maailmalle ja etteivät hänen ponnistelunsa tuota tulosta.” Äidin narsististen piirteiden aiheuttamassa äititytär-dynamiikassa korostuvat toistuvat pyrkimykset miellyttää äitiä hinnalla millä hyvänsä, riittämätön tunnetason hoiva sekä sisäistetyt mitätöivät viestit omasta itsestä ja pystyvyydestä. Narsististen äitien tapa suhtautua tyttäriinsä on hyvin kriittinen, eivätkä he hyväksy tyttäriään sellaisina kuin ovat. ”Jos äiti ei pidä lapsestaan tai lapsi ei ole äidin mielestä tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön.” Tyttären minäkuva on heijastus siitä, miten hänen äitinsä hänet näkee ja narsististen äitien kohdalla kuvasta muodostuu varsin kielteinen.

”Jos tytär ei saa hyväksyntää varhaisina kehitysvuosinaan, eikä nuorena naisena kykene arvostamaan itseään, hän usein antaa periksi houkutukselle tehdä enemmän ja yrittää yhä kovemmin saadakseen hyväksyntää muilta.”

Teoksen toisessa osassa pureudutaan siihen, kuinka narsistinen äiti vaikuttaa koko elämään: käyttäytymiseen, aikuisiän rakkaussuhteisiin ja omiin vanhemmuustaitoihin. Narsistisen vanhemman lapsena kasvamisella on usein läpi elämän kulkevia seurauksia ja McBride tuo näitä harvinaisen kattavasti ja suorasukaisesti esille. Minusta tällainen laaja lähestymistapa oli erityisen mielekäs ja se avasi paljon uusia näkökulmia muun muassa ihmissuhderintamalleni. Narsistisen vanhemman lapsi kokee herkästi syyllisyyttä ja ”tytär syyttää usein itseään äidin kyvyttömyydestä rakastaa häntä”. Narsistisen äidin tytär valitsee herkästi joko ylisuorittamisen tai itsetuhoisuuden tien ja, vaikka nämä tavat voivat näennäisesti vaikuttaa erilaisilta, ovat ne oikeastaan kolikon kaksi puolta. Molemmissa käyttäytymisen tavoissa toimintaa ohjaa sisäistetty kokemus omasta riittämättömyydestä. On myös niin, että: ”Kiire tai työnarkomania (jonka siemenet kylvetään narsistisessa kodissa) voi olla itsetuhoisen käyttäytymisen muoto, joka muistuttaa alkoholismia, huumeriippuvuutta tai syömishäiriötä.”

”Menneisyyden tapahtumat tulee tunnustaa. Ne vaikuttavat siihen, kuka olet tänään, mutta eivät määrää sitä.”

Teoksen kolmas osa on orientoitunut toipumiseen ja siinä haetaan sisäisiä keinoja narsistisesta perinnöstä kieltäytymiseksi. McBride näkee toipumisen kolmen askeleen avulla: 1) älyllistä 2) tunne 3) suuntaudu uudelleen. Älyllistämisessä on kyse ongelman havaitsemisesta, äidilliseen narsismiin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä, että on jäänyt vaille äidillistä hoivaa. Älyllistämistä seuraa tunteisiin keskittyvä vaihe, joka on usein surun värittämää, kivuliasta ja vaatii ammattiapua. ”Tunteiden käsitteleminen ei ole sama asia kuin niistä puhuminen. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että puhuu traumasta ja kokee samanaikaisesti tuskaa kuin kakofonisessa, äänekkäässä rock-konsertissa.” Eteenpäin menemiseksi äidistä on eriydyttävä, luovuttava epärealistisista odotuksista ja otettava vastuu omasta käytöksestä. ”Päästä irti uskomuksesta, jonka mukaan äitisi voi tai haluaa olla erilainen tai kykenee vielä antamaan sinulle ansaitsemaasi rakkautta.” Omia rajoja tulee vetää ja miettiä, minkä verran siimaa äidille enää antaa. Pidin teoksessa erityisesti siitä, että näin tekemiseksi esiteltiin erilaisia tapoja kuten kohteliaiden välien ylläpitoa, väliaikaisen etäisyyden ottamista, välien katkomista ja jopa äidin viemistä terapiaan. ”Neuvon antamaan anteeksi vain ihmiselle, joka on ottanut vastuun omasta käyttäytymisestään, joka myöntää mitä on tapahtunut, on tullut tietoiseksi siitä ja on aidosti pahoillaan.”

Uudelleen suuntautumiseen kuuluu omaan itseensä tutustuminen ja teoksessa oli esitelty erilaisia tekniikoita ja kysymyspatteristoja näin tekemiseksi. Keskeinen asia uudelleen suuntautumisessa on myös omiin narsistisiin piirteisiin tutustuminen. ”Omien narsististen piirteittesi tunnistaminen ja työstäminen on vastuullista, itseäsi hoivaavaa toimintaa, ja se todistaa, että otat itsesi ja toipumisesi tosissaan.” Narsististen piirteiden sukupolvisesta toistamisesta ei mielestäni tarpeeksi puhuta: itse uskon omien narsististen piirteiden työstämisen olevan ensiarvoisen tärkeää siinä, ettei valitse helpointa uhriutumisen tietä ja siten haluamattaan päädy toistamaan narsistisen vanhemman jalanjälkiä.

”Olet jättämässä ”uhrin” roolin taaksesi ja kehittämässä aikuista minää, joka on vahva, itsenäinen ja rakastava – ja aivan tarpeeksi hyvä.”

Äidillisen narsismin jättämät haavat kulkevat mukana todennäköisesti läpi elämän, mutta niiden työstäminen voi heikentää arpien voimakkuutta. Itse koen olevani tapahtuneiden asioiden kanssa sinut ja hyvällä tolalla toipumisen suhteen. Olen hyväksynyt menneet ja katson tulevaisuuteen luottavaisesti itse itseäni kannustaen. ”Pieneksi tekeytymisesi ei palvele maailmaa. EI ole valistunutta kutistua, jotta muut eivät tuntisi itseään epävarmoiksi seurassasi.” Suosittelen teosta ehdottomasti vaikeista äitisuhteista kärsiville, sillä se käsitteli usein vaiettuja aiheita varsin kattavasti ja läpinäkyvästi. Olisin hyötynyt kyseisen kirjan lukemisesta jo useita vuosia takaperin, mutta sain siitä vielä tänäkin päivänä paljon irti. Lopuksi nostan minuun eniten kolahtaneen sitaatin, sillä se tiivistää jotain hyvin oleellista narsistisen vanhemman tyttärenä kasvamisesta. ”Syvin pelkomme ei liity riittämättömyyteen. Pelkäämme eniten sitä, että olisimme mittaamattoman voimakkaita. Valomme, ei pimeytemme, hirvittää meitä eniten.”

Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

Saanko olla onnellinen?

Olen työuupumuksesta toipumiseni varrella tehnyt erilaisia havaintoja virheellisistä ydinuskomuksistani. Olen kantanut sisälläni joitakin hieman vinksahtaneita käsityksiä, jotka ovat tietämättäni kaventaneet elämääni ja rajoittaneet suhtautumistani ympäröivään maailmaan. Uudelleen arvioinnin paikka on tullut tarpeeseen, ja viime postauksissa avaamani psykoterapia tarjosi sopivan tilaisuuden näin toimimiselle. Juuri terapiassa havahduin esimerkiksi huomaamaan miten en nähnyt itseäni ihmisenä, joka ansaitsisi olla onnellinen ja meni kauan aikaa ennen kuin minun alkoi olla mahdollista vastata myöntävästi kysymykseen siitä, saanko minä olla onnellinen? Tässä postauksessa tarkastelen tämän kaltaista onnellisuuden teemaan liittyvää haitallista ydinuskomustani, jonka muovautuminen parempaan on ollut avainasemassa työuupumuksesta toipumisessa ja elämänlaatuni parantumisessa.

Mitä tarkoitan onnellisuudella?

Onnellisuudesta löytyy useita eri määritelmiä erilaisista lähteistä. Yleisesti ottaen onnellisuus ilmenee subjektiivisina kokemuksina, jotka koostuvat vaihtelevista elementeistä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi terveys, toimivat ihmissuhteet, myönteiset tunteet ja positiivinen asenne elämää kohtaan. Nykypäivänä onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan varsin tavanomaista ja sen voi katsoa kietoutuvan osaksi yksilökeskeistä kulttuuria. Onnellisuuden saavuttamisesta on tullut tärkeä palanen yksilöiden minuuksien rakennusprojekteissa, joissa sangen usein korostuu kerskakulutus. Myös markkinat ovat tämän huomanneet ja onnellisuus onkin suurta bisnestä kuluttajien ostopäätösten muovaamisessa. Toisaalta yksilöitä voidaan myös syyllistää onnellisuuden tavoittelusta ja kutsua sitä lähinnä yhdeksi ensimmäisen maailman ongelmaksi. 

Kiitollisuuden tunne asettuu lähelle
onnellisuudeksi ymmärtämääni kokemusta.

Pohdin pitkään haluanko käyttää onnellisuuden käsitettä asiani ilmaisussa, sillä koen tarkoittavani postauksessani myös sellaisia tuntemuksia, jotka eivät välttämättä suoraan liity edellä mainitun kaltaiseen ymmärrykseen onnellisuudesta. Tässä postauksessa tarkoitan onnellisuudella sisäistä kokemusta ja tunnetta, joka ilmenee jonkinlaisena tyytyväisyytenä vallitsevaa hetkeä kohtaan. Tunne on irrallinen sitten kun -ajattelusta eikä se ole riippuvainen materialistisista asioista. Minulle onnellisuuden tunne on yhteydessä olemassaoloon ja läsnäoloon eikä ulkoiseen maailmaan liittyvät tekijät varsinaisesti heikennä tai voimista sen perusolemusta – onnellisuus ei ole saavutus. Onnellisuus on ikään kuin vallitseva pohjavire, joka vaikuttaa ohimeneviä tunteita syvemmällä tasolla. Ajatuksiani onnellisuudesta ovat muovanneet paljolti Eckhart Tollen ja Frank Martelan teokset, joita suosittelen lämpimästi myös muille aiheesta kiinnostuneille.

Miksi en ole kokenut olevani onnellisuuden arvoinen?

Elämänhistoriallani on tekemistä sen kanssa, miksi vasta työuupumuksesta seuranneen toipumisen myötä aloin ymmärtää, etten jostain syystä kokenut saavani olla onnellinen. Vaikka jo työuupumus itsessään blokkasi onnellisuuttani, oli minun ollut haastavaa sitäkin ennen nähdä itseäni onnen arvoisena. Uskon tämän kytkeytyneen heikkoon itsearvostukseen sekä lapsuudessa koettuihin näkymättömyyden kokemuksiin. Omakuvaani kun olivat lapsuudesta asti värittäneet erityissiskon rinnalla toiseksi jääminen, huonommuus ja häpeä. Omista onnistumisista iloitsemiset jäivät puolitiehen, kun tiesi, ettei siskoni kykenisi samaan: itseä kohtaan koettua tyytyväisyyttä onkin aina värittänyt jonkin asteinen syyllisyys. Minulla on myös jäänyt lapsuudestani kuva, että perhe- ja työelämän vaatimukset veivät vanhemmiltani paljolti resursseja enkä usko heidän olleen kovinkaan onnellisia. Mallioppimista lienee kohdallani tapahtunut ja toisaalta yrityksiä olla lisäkuormittamatta heitä omalla toiminnallani.

Traumat tekevät värikkäästä maailmasta 
mustavalkoisen.

Uskon traumataustan vaikuttavan ihmisen kykyyn tuntea onnellisuutta. Käsittelemättömät traumat tekevät elämästä usein raskasta, traumojen välttely vie energiaa eikä traumoja kokenut henkilö välttämättä usko elämän tarjoavan hänelle mitään hyvää. Henkilö voi myös ajatella, ettei hän tämän kaltaista hyvää edes ansaitsisi. Traumat siten ikään kuin säilövät onnellisuuden kokemuksen lukkojen taakse. Avainasemassa tämän murtamisessa ovat traumojen työstäminen ja itsemyötätunto (ammattilaisen apu on useimmiten tarpeen). Lisäksi näen, että traumatausta toimii onnellisuutta heikentävänä tekijänä siksikin, että silloin herkemmin ajautuu toistamaan traumojaan ja hakeutuu tilanteisiin, jotka aiheuttavat onnen sijasta kärsimystä. Kohdallani esimerkiksi lapsuudessa koettu henkinen laiminlyönti ohjasi minua aikuisuudessa ihmissuhteisiin, joissa samanlainen käytös toistui. Vaikka minä esimerkiksi tiesin, ettei kokemassani traumasuhteessa ollut kaikki kohdillaan, niin irtaantuminen siitä oli hyvin vaikeaa. En tiennyt paremmasta ja toisaalta syvällä sisimmässäni myös kuvittelin ansaitsevani huonon kohtelun ja henkisen piittaamattomuuden. Onnellisessa suhteessa oleminen tuntui kaukaiselta ja asialta, jonka arvoinen en olisi.

Onnellisuuden tunteen esiintulosta

Toipumiseni edetessä aloin hiljalleen tuntea minulle melkoisen vierasta positiivista tunnetta, jonka identifioin alun epäilysteni jälkeen onnen kokemiseksi. Tunne oli minulle sen verran vieras, että sen tunteminen herätti minussa alkuun ristiriitaisiakin ajatuksia. Vanhasta tottumuksesta koin hyvästä olostani syyllisyyttä ja häpeää, sillä mieleni muistutteli minua siitä, kuinka jollakin toisella on asiat kuitenkin huonommin, eikä minun siitä syystä olisi ok voida liian hyvin. Nykyisin pidän tällaista ajattelutapaa hyvin haitallisena, sillä minun onnellisuuteni ei ole keneltäkään muulta pois enkä tarvitse siihen lupaa keneltäkään. Onnen kokeminen ihan vain omasta olemassaolosta ei riistä ketään millään tavalla. Suuressa osassa toipumistani on ollut haitallisten ihmissuhteiden uudelleen tarkastelu ja etäisyyden ottaminen sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ole mahdollista voida hyvin. Kohdallani tämä on tarkoittanut esimerkiksi toista vanhempaa.

Onnellisuus tuntui minusta alkuun vieraalta.

Muistan orastavan onnellisuuden herättäneen minussa myös pelkoa, sillä jostain syystä pelkäsin, josko vointini huononisi sen seurauksesta entistä pahemmaksi. Näin onnellisuuden asiana, josta väistämättä seuraisi rangaistus. Tästä syystä epäröinkin uuden, onnellisemman sivun kääntämistä elämässäni. Vanhoista ja kuormittaneista (mutta tutuista) asioista irti päästäminen tuntui alkuun pelottavalta ja vei myös hetken ennen kuin luotin itseeni sen suhteen, etten ole sabotoimassa omaa onneani heti tilaisuuden tullen. Asioiden työstäminen toi epäilyksiini helpotusta ja oma itseluottamukseni vahvistui sitä mukaan, kun sain toimijuuttani takaisin toipumisen myötä. Myös onnellisuuden tunteminen voimistui sitä mukaan, kun vointini koheni ja terapian loppuvaiheilla saatoin jo luottaa siihen, ettei tunne ole ihan heti häviämässä elämästäni.

Minun täytyy myös todeta, että alkuun tuntui varsin oudolta tuntea olonsa niin onnelliseksi siitäkin syystä, että ulkopuolisen silmissä näyttäydyin kaikkea muuta kuin onnellisen ihmisen prototyyppinä. Olin työtön mielenterveyskuntoutuja, jonka viikkoaktiviteetteihin kuului terapiassa käyminen. Olin siis kaukana siitä median luomasta onnellisen ihmisen kuvasta, johon usein liittyy menestystä ja ulkoisia saavutuksia. Tämä on kenties yksi syy, miksi ylipäänsä haluan aiheesta kirjoittaa. Onnellisuus on lopultakin sisäinen kokemus ja vaikka ulkoisilla asioilla on totta kai vaikutuksensa ihmiseen, niin näen niiden kalpenevan olemassaolosta kumpuavan tunnekokemuksen rinnalla. Lottovoitto tekisi minut varmasti iloiseksi ja kenties lisäisi kokemaani onnellisuutta hetkellisesti, mutta sisäistä maailmaani se ei välttämättä rikastuttaisi lainkaan – kenties päinvastoin. Toki on hyvä huomata, että omalla kohdallani maksullinen terapia on ollut tärkeässä roolissa onnellisuuden herättelyssä ja siten rahalla on ollut tässä oma välineellinen roolinsa.

Onnellisuus on oikeus

Onnellisuus asuu meissä jokaisessa.

Nykyisin minussa herää tietynlaista surua sitä nuorta minääni kohtaan, kuka ei ajatellut saavansa olla onnellinen. Jos voisin niin palaisin ajassa taaksepäin, halaisin häntä ja kertoisin hänen olevan kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä tuo tullessaan. Vaikka kukaan ei tätä koskaan minulle kertonutkaan, niin olen tullut siihen lopputulemaan, että onnellisuus on perusoikeus ja se löytyy ihan vain olemalla olemassa. Uskon myös, ettei onnellisuus vähene jakamalla: muiden ihmisten huomioiminen, ystävällinen kohtelu ja avun antaminen eivät vaadi paljoa, mutta voivat antaa sitäkin enemmän niin avun kohteena olijalle kuin itse auttajallekin.

Minulla onnellisuutta on parhaiten edistänyt henkinen hyvinvointi ja traumojen työstäminen. Elämänhistorian uudelleen tarkastelu ja epämukavien tunteiden sietämisen opettelu on ollut raskasta, mutta kaiken sen työn arvoista. Minun ei enää tarvitse tehdä onnellisuuttani sabotoivia valintoja tai miettiä loukkaako hyvä oloni jotakuta toista, vaan voin kevyin mielin ottaa hetkestä ilon irti. En enää usko siihen, etten jostain syystä saisi olla onnellinen, vaan tiedän nykyisin paremmin: minä saan ja haluan olla onnellinen – aivan kuten kuka tahansa muukin!

 

Millä tavalla omia uskomuksia voi lähteä työstämään?

• Tutustu omiin ajattelutapoihin.
• Tunnista uskomusten joukosta haitallisia ja sinua vähiten palvelevia.
• Haasta epäedullisia uskomuksia ja etsi vaihtoehtoja.
• Uudelleen arvioi ja luovu tarvittaessa sellaisista käsityksistä, jotka heikentävät elämänlaatuasi.
• Suuntaudu kohti uutta ja parempaa huomista!