Erityissisaruudesta läheisriippuvuuteen

Erityisperheissä sisarussuhteet jäävät herkästi taka-alalle ja erityissisaruuden vaikutuksista puhutaan hyvin vähän. Kiinnostus kohdistuu yleensä erityislapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Oma kokemukseni noudattaa pitkälti tätä linjaa ja erityislapsen sisarena olisinkin kaivannut enemmän tukea ja tietoa tilanteesta kuin mitä lapsuudessani sain. Vasta aikuisiällä olen kyennyt näkemään erityissisaruuden vaikutukset omaan elämääni ja hyväksymään sen, etteivät ne ole pelkästään myönteisiä. Tässä postauksessa tarkastelen sitä, miksi taipumukseni läheisriippuvuuteen on peräisin lapsuudestani ja, minkälaisia toimintatapoja minulle syntyi erityislapsen terveenä sisarena. Suosittelen alkuun lukemaan kirjoitukseni erityissiskoni kanssa kasvamisesta, sillä avaan siinä tarkemmin suhteen taustaa ja dynamiikkaa. Kirjoitukseni pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni: on hyvä muistaa, että erityislapsia ja -perheitä on monenlaisia eivätkä erityissisaruuden seuraukset ole kaikille samoja.

Erityissisaruuden myönteiset puolet

Normaaliuden ja tavallisuuden määritelmiä 
on hyvä kritisoida, sillä niitä vastenhan
"erilaisuus" määrittyy.

Niitä harvoja kirjoituksia, mitä olen erityissisaruudesta elämäni aikana lukenut, yhdistää pitkälti se, että sisaruus esitetään hyvin myönteisenä asiana ja positiivinen näkökulma tuodaan kielteisiä näkökulmia selkeämmin esiin. Erityissisaruuteen liittyy toki paljon hyvää, sillä lapsi voi joutua jo hyvin nuorena sellaisten kysymysten äärelle, mihin moni ei törmää koko elämänsä aikana. Erityislapsen sisaruksista voi kasvaa esimerkiksi vastuuntuntoisia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia, sillä he ovat jo lapsesta asti olleet tekemisissä erilaisuuden teeman parissa. Sisaruksesta saattaa kasvaa varsin avarakatseinen ihminen, jolle heikommassa asemassa olevien puolustaminen ja konfliktien ratkominen voivat olla lapsuudesta aikuisuuteen asti siirtyneitä tavanomaisia tapoja toimia. Sisarus voi hyvin löytää itsensä esimerkiksi ammatista, jossa on keskeistä tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koska lapsuus on merkittävä vaihe ihmisen elämässä, ei ole yllättävää, että erityissisaruuden jäljet näkyvät tavalla tai toisella vielä aikuisuudessakin.

Vanhempien rooli korostuu erityislapsen sisarusten kokemuksissa. Mitä enemmän avoimuutta ja terveidenkin sisarusten yksilöllistä huomioimista vanhemmat pystyvät tilanteessa tarjoamaan, sitä paremmat mahdollisuudet ovat sille, että erityislapsen sisarukset pitävät erityisperheessä kasvamista vahvuutenaan. Kun sisarukset huomioidaan ja sisällytetään osaksi perheen arkea, saavat he kokemuksen siitä, että hekin ovat tärkeitä – vaikka eivät erityisiä olisikaan. Erityislapsen tarpeet voivat viedä ison siivun vanhempien resursseista ja käytettävissä olevasta ajasta, joten vanhempien tasapainoilu lasten välillä on ymmärrettävää. Koska terve sisarus usein ottaa itselleen selviytymiskeinoksi pärjääjän roolin, voi hän senkin myötä jäädä kiireisessä arjessa herkästi jalkoihin. Vanhemmat eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan välttämättä hahmota terveen sisaren tarvetta tulla nähdyksi. Tämä näkyy myös palvelujärjestelmässä, joka kykenee hädin tuskin vastaamaan erityislasten tarpeisiin. Kaikkien näiden tietojen valossa on suhteellisen luonnollistakin, että erityissisaruudesta seuraa kielteisiäkin vaikutuksia.

Erityislapsen siskona vaille jäämisen kokemus

Salailin erityissiskoni käyttäytymistä 
ulkopuolisilta siten, etten juuri koskaan kutsunut
kavereita luokseni kylään. Salailin myös 
sitä, että minulla ylipäänsä on sisko.

Minun kokemustani erityislapsen siskona kasvamisesta värittävät näkymättömäksi jääminen, arvottomaksi itseni tunteminen sekä omien rajojen olemattomuus. Erityislapsiperheessä kasvaminen muovasi minut jo pienestä pitäen taitavaksi muiden mielialojen lukijaksi, omien tunteiden piilottajaksi sekä vastuunkantajaksi toisten tekemisistä. Minulla ei ollut tilaa olla tarvitseva tai näyttää haavoittuvuuttani, sillä perheen dynamiikassa minun roolini oli olla se, joka joustaa ja sopeutuu. Lapsuudenperheessäni ei käyty avointa keskustelua kaksi vuotta vanhemman erityissiskoni tilanteesta ja toistuvat vesiperät avun saamiseksi saivat vanhempani hiljalleen sulkemaan silmänsä hänen käyttäytymiseltänsä. ”Tilanne on hallinnassa.” Epänormaalista käyttäytymisestä kuten päivittäisistä raivokohtauksista, toistuvasta valehtelusta ja lintsailusta tuli perheessämme normaalia. Siskoni neuropsykiatrisista ja älyllisistä vaikeuksista, oppimisen haasteista sekä käyttäytymisen pulmista muodostui lapsuudenperheeni keskipiste, jonka ympärillä kiersimme kaikki kehää. Vanhemmilleni oli tyypillistä vähätellä siskoni käyttäytymisen laajuutta ja tavanomaista oli sekin, että me terveet sisarukset jouduimme syntipukin rooliin siskomme käyttäytymisestä. Lapsuudesta minulle on jäänyt käteen luovuttamisen jalo taito omien oikeuksien puolustamisen kustannuksella, sillä siskoni käynnistämissä riitatilanteissa minun tuli aina järkevämpänä osapuolena toimia sovittelijana ja riitojen väistäjänä.

Sisaruuden tietoinen tukeminen korostuu
erityislapsiperheissä.

Näin aikuisena toki ymmärrän, että siskoni aidosti tarvitsi enemmän tukea, mutta lapsena oli vaikea käsittää, mistä oli kyse. Hänen haasteensa eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla kuin esimerkiksi cp-vammassa tai Downin oireyhtymässä. Hämmennystä lisäsi sekin, miksi vanhempiemme sanat ja teot olivat niin räikeästi ristiriidassa keskenään – paljon puhutun tasavertaisen kohtelun sijasta oli selvää, ettei se koskenut minua. Siskoni saamien erivapauksien ohessa minulta odotettiin ymmärrystä ja joustoa. Tunsin usein huonoa omatuntoa, mikäli toimin odotusten vastaisesti ja kuormitin vanhempiani omalla käyttäytymiselläni. Oma tarvitsevuus tuntui väärältä ja opinkin nopeasti tulemaan toimeen yksinäni, ilman aikuisten tukea. Toisiin tukeutumisesta tuli jotain, joka ei ollut minua varten.

Minulta löytyy aikaisempi postaus näkymättömyydestä, jossa kerron, miten jäin näkymättömäksi paitsi vanhemmilleni myös itselleni. Vanhempani eivät viettäneet kanssani kahden keskeistä aikaa ilman, että sitä olisi jollakin tavalla värittänyt erityissiskoni läsnäolo. Mikäli hän ei ollut fyysisesti paikalla, niin puheiden tasolla hän oli tällaisissakin tilanteissa läsnä. Minä tulkitsin tämän siten, etteivät asiani ja tarpeeni olleet yhtä tärkeitä kuin siskoni ja arvottomuuden tunne asettui kiinteäksi osaksi lapsuuteni mielenmaisemaa. Muut ihmiset ovat minua tärkeämpiä. Kuvaavaa onkin, että pystyn vaivatta kertomaan esimerkiksi siskoni lapsuuden lempiruuat, inhokki kouluaineet ja toiveammatit, mutta omista vastaavista en muista mitään. Erillisyyden kokeminen siskostani jäi lapsuudessani puolitiehen, mikä petasi tieni kohti läheisriippuvuutta.

Mitä läheisriippuvuus on?

Lapsuuden kasvuympäristö muovasi minua suuntaamaan huomiotani itsestäni toisiin: muiden käyttäytymiseen, jaksamiseen ja tarpeisiin. Tämä kaikki on ollut läheisriippuvuuden syntymisen taustalla ja hankaloittanut monia ihmissuhteitani. Läheisriippuvuus on suhteissa olemiseen liittyvä opittu tapa, jossa läheisriippuva sysää vastuun onnellisuudestaan ja hyvinvoinnistaan toiselle henkilölle. Läheisriippuvan oma elämä jää varjoihin ja toiselta saatava hyväksyntä ja huomio muodostavat sen hetkisen elämäntarkoituksen. Läheisriippuvuus on tyypillisesti liitetty esimerkiksi alkoholistin puolisoon, joka voi salailun kautta tulla ikään kuin sallineeksi juomisen jatkumisen. Päihde- ja mielen sairaudet ovat yksiä syitä läheisriippuvuuden taustalla, keskeistä on kasvaminen sellaisessa ympäristössä, jossa omat tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi ja sopeutuminen liialliseen vastuuseen on ollut välttämätöntä. Läheisriippuva on oppinut olemaan olematta vaivaksi. Läheisriippuvuuden voimakkuus vaihtelee eri yksilöiden välillä eikä se ole vain parisuhteisiin liitettävä ilmiö.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisten välisissä 
suhteissa.

Minun oli alkuun vaikea hyväksyä omia läheisriippuvuuden piirteitäni, sillä pidin itseäni itsenäisyyden ja muista riippumattomuuden perikuvana. Välttelin läheisiä suhteita ja liiallinen takertuvuus oli minulle punainen vaate. Pidin toiset ihmiset aina käsivarren etäisyydellä itsestäni enkä päästänyt ketään aidosti lähelleni, suojelin minuuttani muilta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymyksiä, mikä hioi miellyttämisen taitojani ja vaikeutti ein sanomistani. Ihmissuhteeni muotoutuivat toisen tarpeista käsin ja tällaisissa suhteissa oli enemmän kuin luonnollista se, että minun tunteeni ja tarpeeni jäivät toissijaisiksi – juuri niin kuin olin lapsuudessa oppinut. Nykyisin näen, ettei läheisyyden välttely tai sitoutumiskammoisuus suojele läheisriippuvuudelta. Tällaista käyttäytymistä ohjaa pelko satutetuksi tulemisesta ja nimenomaan se voi ajaa ihmisen välttelemään läheisyydeltään tasavertaisia ja vastavuoroisia suhteita. Tämä vaatisi omien tunteiden ja tarpeiden näkyväksi tekemistä, mikä on läheisriippuvalle vierasta. Läheisriippuvuus ajaa ihmisen rooleiltaan ja vastuiltaan vääristyneisiin suhteisiin, joissa läheisriippuvan tehtäväksi voi jäädä esimerkiksi hoivaajan, sovittelijan tai vastuunkantajan rooli.

Läheisriippuvuus aikuisuuden ihmissuhteissani

Aikuisuudessani läheisriippuvuus on näkynyt hyvin monenlaisissa suhteissa. Koska läheisriippuvuus sai minut vetäytymään liian läheisistä ja vastavuoroisista suhteista, teki se minusta magneetin varsin itsekeskeisille ihmisille. Ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät tunteneet minua ja, joille se itseasiassa sopi vallan mainiosti. Heille riitti oman itsensä ja tarpeiden korostaminen eikä suhteen toisella osapuolella ollut niinkään väliä. Tämä näyttäytyi minulle hyvin toipumisprosessini aikana, jolloin oman minuuteni ja työuupumuksesta seuranneen tarvitsevuuden esiintulo tuntui olevan monelle liikaa. Läheisriippuva voikin solmia löyhiä ihmissuhteita pelätessään läheisyydestä aiheutuvaa kipua, mutta tällainen löyhyys tuo esiin nimenomaan sen, mitä hän eniten pelkää. Läheisriippuva kun jää näissä suhteissa näkymättömäksi, sivuun työnnetyksi ja emotionaalisesti yksin – aivan kuten aiemmissa kokemuksissa, joista hylätyksi tulemisen pelko on alun perin syntynyt.

Läheisriippuvuus kietoutuu myös työuupumukseeni. Kyvyttömyys sanoa ei ja taipumus miellyttää ovat huono yhdistelmä työelämässä, jossa tällaisilla työelämätaidoilla varustamattomat henkilöt päätyvät herkästi heittopusseiksi. Omassa työuupumuksessani epäasiallinen johtaminen yhdistettynä olemattomiin omiin rajoihini ja arvottomuuden tunteeseeni saivat aikaan sen, etten osannut kyseenalaistaa kokemaani. Yritin toistuvasti etsiä selittäviä tekijöitä ja ymmärtää esimiehen käytöstä. Valittaminen tuntui väärältä ja halusin uskoa tilanteen muuttuvan parempaan, jos vain teen töitä kahta kauheammin. Ajattelin myös jossain määrin ansainneeni huonon käyttäytymisen ja pidin itseäni syypäänä tilanteeseeni. Vaikka luin organisaation toimintaperiaatteita ja eettistä ohjeistoa sekä työsuojelulainsäädäntöä, jostain syystä en ajatellut niiden koskevan minua – niin alhaiseksi itseni arvioin. Omien oikeuksien puolustamisen taitojen valitettava olemattomuus tuli työuupumukseni aikana ilmeiseksi.

Vaikka traumasuhde on ollut vaikea
kokemus, niin se toi hyvin raa'alla tavalla 
esiin omat käyttäytymistavat. 

Parhaiten läheisriippuvuus on näkynyt kohdallani traumasuhteessa. Siinä missä erityissiskoni oli lapsuudenperheessäni kaiken keskipiste, traumasuhteen aikaisten vuosien aikana elämäni keskipisteeksi muodostui traumasuhteen toinen osapuoli. Elämä pyöri suhteen ympärillä, vaihteli hyvien ja huonojen kausien vuoristoradassa ja määrittyi hänen tarpeidensa perusteella. Minun arvoni muodostui hänen sanoistansa eikä minua ollut enää olemassa yksinäni. Hän oli myös aina oikeassa, minä väärässä, hän oli hyvä, minä olin huono. Kyseinen traumasuhde rakentui jo varhaisessa vaiheessa hyvin myrkylliselle pohjalle hänen tehdessä minulle seksuaalista väkivaltaa. Silloinkin minä lähinnä mietin, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin asiasta ilmoituksen. Kierrätin kaikki ajatukseni ja ideani hänen kauttaan: suhteen päättäminenkin kesti kauan minun lähinnä miettiessäni, miten hän tilanteesta selviytyy. Yhteistä meissä kahdessa oli loppu viimein se, että palvoimme samaa kohdetta: hän itseään ja minä häntä. Vasta suhteesta irtaantumisen jälkeen olen kyennyt näkemään, miten vähän hän minusta loppu viimein välittikään. Traumasuhde ja sen jälkeinen kipuilu herätteli minua kyseenalaistamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että tapani toimia suhteissa on vääristynyt ja, että tarvitsen ulkopuolista apua eteenpäin pääsemiseksi.

Irti läheisriippuvuudesta

Vaikka tarpeeni ja kokemukseni jäivät erityissisaren jaloissa toissijaisiksi enkä lapsuudessani oppinut puolustamaan oikeuksiani tai näkemään itseäni yhtä tärkeänä kuin muita, olen saanut aikuisuudessa paljon välineitä ja keinoja toisin toimimiseksi. Hakeuduin pitkään terapiaan työuupumuksen takia, mutta se on ollut käänteentekevässä roolissa myös läheisriippuvuudelleni. Avunpiiriin hakeutuessani olin tyystin vieraalla maaperällä: olin mestari salailemaan ja vähättelemään asioiden merkityksiä, itsestä puhumista tai oman haavoittuvuuteni näyttämistä en hallinnut. Tuntui oudolta yrittää puhua vain itsestäni ja tiedostaa samanaikaisesti, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kuka olen. Koko terapian idea vaikutti minusta alkuun hölmöltä ja olin kiinnostuneempi kuulemaan terapeutin ajatuksia kuin kertomaan omistani. Ajan kuluessa luottamus kuitenkin rakentui ja ymmärsin terapeutin toimivan ikään kuin peilin avulla, jonka kautta minun oli mahdollista alkaa näkemään itseni uudella tavalla. En ollutkaan enää vain muiden kannattelija tai sovittelija, vaan olin erillinen ihminen, jolla on omat tunteet, tarpeet ja rajansa. Olin koko elämäni vaiennut suurimmasta osasta lapsuuden aikaisista tapahtumista, joten ääneen niistä puhuminen tuntui aluksi oudolta, sittemmin vapauttavalta. Sain perspektiiviä erityissisaruuden teemoista ja ymmärsin viimein olevani erillinen ihminen suhteessa siskooni ja muihin perheenjäseniini. Toipumisprosessini aikana tulinkin vähitellen näkyväksi itselleni ja ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin tunsin olevani todella olemassa.

Siitäkin huolimatta, että ajattelen itsekkyyden sisältyvän kiinteästi osaksi ihmisluontoa, niin minulle läheisriippuvuudesta irtaantumisessa keskeistä on ollut tietynlaisen itsekkyyden harjoitteleminen. Olen opetellut kääntämään fokuksen muista itseeni ja tunnistamaan, mitä minä haluan ja tarvitsen. Itsestä välittäminen ei tapahdu sormia napauttamalla, sillä opitut lapsuuden mallit istuvat tiukassa ja nousevat herkästi pintaan yhä uudelleen, mutta itsereflektion, toistojen ja pienten onnistumisten kautta se on alkanut kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, mahdollisuudelta voida kaikkinensa paremmin. Itserakkaudesta puhutaan yleensä hyvin kielteiseen sävyyn, mutta omalla kohdallani terveen itserakkauden harjoittaminen on irrottanut minua läheisriippuvuudelle tyypillisistä toimintatavoista kuten toisten miellyttämisestä omien rajojen kustannuksella ja itseni pienentämisestä tehdäkseni toisten olon mukavammaksi. Käytännössä opettelen antamaan itselleni samanlaista arvostusta ja tilaa, mitä olen aina tarjonnut muille.

Läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu
yksin, vaan siihen tarvitaan turvallisia
ihmissuhteita.

Koska läheisriippuvuus kytkeytyy voimakkaasti ihmissuhteisiin, myös sen ratkaisun avaimet löytyvät suhteista ja läheisyyteen kytkeytyvien pelkojen kohtaamisesta. Läheisriippuvuudesta irtaantuminen on väistämättä tarkoittanut kohdallani myös ihmissuhteiden päättymisen hyväksymistä. Sellaiset ihmissuhteet, jotka ovat mahdollistuneet vain oman joustamiseni, hiljentymiseni tai liiallisen vastuunkantoni ansiosta, ovat tulleet tiensä päähän. Tämä on toisaalta luonut tilaa uusille suhteille, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja tasavertaiseen toimimiseen. Itseni näkyväksi tekeminen, haavoittuvuuden paljastaminen ja rajallisuuden osoittaminen ovatkin muuttaneet ympärilleni hakeutuvia ihmisiä enkä enää magneetin lailla vedä puoleeni joustavuuttani hyväksikäyttäviä henkilöitä. Ylipäänsä käsitykseni läheisyydestä ja sen merkityksestä ovat muuttuneet, sillä siinä missä aiemmin pidin läheisyyttä kuluttavana ja työläänä, näen sen nykyään voimavarana ja elämän käänteissä kannattelevana tekijänä. Terveisiinkin ihmissuhteisiin kuuluu haasteita ja kipuja, mutta suhteista saatava turva rakentaa pohjaa paremmalle elämälle.

Heikkouksista vahvuuksiin

Minun oli vielä joitakin vuosia sitten mahdotonta pitää lapsuuttani millään tavalla erityisenä enkä pitänyt itseäni lainkaan läheisriippuvaisena – päinvastoin. Olen kulkenut pitkän tien voidakseni kohdata menneisyyden haamut ja ymmärtääkseni niiden yhteydet tämän päivän toiminnalle. Näkyväksi tuleminen on kohdallani tarkoittanut menneisyyden hyväksymistä, irti päästämistä ja itselleni rehellisenä pysymistä. Tiedostan nykyisin, että erityissisaruus on yhtenä tekijänä muovannut minusta juuri sellaisen kuin tänä päivänä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olen maksanut kovan hinnan läheisriippuvaisesta käyttäytymisestäni, ymmärrän sen olleen lapsuudessani väistämätön keino selviytyä päivästä toiseen. Vaihtoehtoja toisin toimimiselle ei ollut tarjolla. Tämän ymmärtäminen on mahdollistanut läheisriippuvuuden työstämisen ja uudenlaisten toimintatapojen opettelun nykyisessä elinympäristössäni, sillä tätä nykyä minulla on käytössäni laajempi keinovalikoima.

Lapsuudessa opitut selviytymistavat voivat 
kääntyä aikuisuudessa voimavaroiksi oikein
mitoitettuina.

Nykyisin ajattelen, että erityissisaruudesta on ollut minulle paljon myönteisiäkin vaikutuksia. Mikään määrä opiskelua ja koulun penkillä istumista ei opeta minulle sellaista tilannetajua tai toisen ihmisen lukutaitoa kuin mitä erityisperheessä kasvaneena sain. Kyky empatiaan ja taito sopeutua vaihteleviin tilanteisiin tulevat aina kulkemaan osanani ja näen niiden olevan oikein säädeltyinä taitoja, joista myös muu maailma voi hyötyä. Erityissisaruudesta saatavat vahvuudet eivät välttämättä tule annettuina, vaan ne tulee etsiä ja tunnistaa itsestä. Vasta kun ymmärtää oman erilaisuutensa suhteessa muihin, erilaisessa perheessä kasvamisesta voi tulla voimavara, jota hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt havaitsevani herkästi ilmapiirissä tapahtuvat muutokset, luen rivien väliin jääneitä sanomattomia sanoja sekä tunnistan tilanteet, jolloin kuunteleminen ja hiljaisuus toimivat puhetta rikkaammin. Vaikka erityissisaruudesta aiheutui minulle lapsena paljon vaikeita tunteita, niin aikuisuudessa se on tarjonnut minulle aitiopaikan ymmärtää erilaisuutta ja havainnoida maailmaa toisten silmistä käsin – ilman, että enää kadotan itseni.

 

Läheisriippuvuudesta irti päästäminen voi tuntua pelottavalta.

• Muista, että sinä olet arvokas omana itsenäsi. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
• Läheisriippuvuus on syntynyt syystä ja alkujaan se on toiminut hyvänäkin selviytymiskeinona.
• Vaikka rajojen asettaminen voi herättää syyllisyyttä, rajojen tarkoituksena on sinun ja jaksamisesi suojeleminen.
• Omien tunteiden tunnistaminen ja erottaminen toisten tunteista voi olla vaikeaa – lähde liikkeelle pienistä askelista.
• Vastavuoroisuuteen perustuvat ihmissuhteet ovat dynamiikaltaan terveempiä ja usein kestävämpiä kuin yksipuoliset, riippuvuuteen perustuvat suhteet.
• Muutos vie aikaa ja voi vaatia tuekseen ulkopuolista apua.

 

Traumasuhteesta irtaantuminen

Kirjoitin vuosi sitten kokemastani traumasuhteesta ja tarkoitukseni on nyt jatkaa aiheesta kirjoittelua irtaantumisen näkökulmasta. Traumasuhteella viittaan parikymppisenä kokemaani ihmissuhteeseen, joka oli emotionaalisesti hyvin raskas ja, josta oli erityisen vaikea lähteä. Kolmisen vuotta kestäneen suhteen dynamiikka perustui huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle, ja se sisälsi henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Tässä postauksessa keskityn traumasuhteen päättämiseen ja siitä irtautumisen haasteisiin. Sivusin samaisia teemoja pinnallisesti jo aikaisemmassa kirjoituksessani, mutta nyt haluan käsitellä näitä hieman tarkemmin. Irtaantuminen on ollut pitkä prosessi ja pidän sitä yhtenä tähänastisen elämäni suurimmista haasteista. Minulla ei ole antaa mitään tarkkoja aikaraameja traumasuhteiden jälkeiselle toipumisajalle, mutta karkeasti voin sanoa sen vieneen vähintään kaksinkertaisesti sen ajan, mitä suhde kesti. Postaukseni tarkoituksena ei ole neuvoa toimimaan samoin kuin minä – rehellisyyden nimissä koen jossain määrin edelleenkin, että irtaantumiseni on ollut häpeällisen vaivalloista. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaipaillut siitä lukemista ja toivon voivani kokemuksellani auttaa toisia saman asian kanssa kamppailevia.

Irtaantuminen ei ollut yksiselitteistä

Traumasuhteen aikainen kipuilu jatkoi vielä pitkään suhteesta 
irtaantumisen jälkeen.

Mennyt traumasuhde tuli päätökseensä minun aloitteestani ja muistan ajatelleeni, että eron myötä suhteeseen liittyvä kipuilu viimein päättyy. En vielä tuolloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan. Traumasuhteen päättämisestä alkoi uudenlainen vaihe, johon on liittynyt huomattava määrä sisäistä kamppailua ja suhteen läpikäyntiä. Suhteen jälkeinen aika näyttäytyy minulle paikoitellen jopa haastavampana kuin sen aikainen, sillä silloin tukahdutetut tunteet ja traumat pääsivät valloilleen. Minkäänlaisesta erohehkusta ei kohdallani ollut tietoakaan: olin syyllisyyden riepottelema, pelokas, ahdistunut ja epätoivoinen. Käsitykset itsestäni ja elämästäni olivat suhteen aikana vaurioituneet eikä elämässä eteenpäin meneminen tuntunut mahdolliselta. En osannut sanoittaa epämääräisiltä ja hajanaisilta tuntuvia kokemuksiani, ja kesti hyvin kauan ennen kuin sain otetta suhteen traumasidoksellisesta puolesta ja kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Terapia on ollut tässä merkittävässä roolissa ja nykyisin kadun lähinnä sitä, etten aloittanut sitä aikaisemmin: päädyin terapiaan työuupumuksen myötä ja useita vuosia traumasuhteesta irtaantumisen jälkeen. Tärkeässä roolissa on ollut myös nykyinen parisuhteeni, joka alkoi joitakin vuosia kokemani traumasuhteen jälkeen. Suhde on laajentanut käsityksiäni turvallisen parisuhteen piirteistä ja toiminut tärkeänä peilipintana omien toimintamallien tarkastelussa. Menneisyyden käsittely olisi ollut huomattavasti työläämpää ilman nykyisessä suhteessa saamaani rakkautta ja turvaa.

Turvallisuudentunteen heikkeneminen ahdisti

Traumasuhteesta irtaantumisen yhteydessä on hyvä muistaa, että väkivallan uhka usein kasvaa eron yhteydessä. Väkivaltaa, kontrollointia ja vallankäyttöä sisältäneissä suhteissa eron hetki ja sen jälkeinen aika voi olla hyvin vaarallista aikaa. Eron aikana ja sen jälkimainingeissa pelkäsinkin paitsi sitä, että suhteen toinen osapuoli tekee itselleen jotain, niin myös sitä, että hän tekee minulle jotain. Vaikka tämä aiheutti minussa häpeää ja soti vastoin kaikkia periaatteitani, niin turvallisuussyistä jouduin jättämään suhteen toisen osapuolen puhelimitse. Eron hoitaminen puhelimessa varmisti sen, ettei hän pystyisi fyysisesti satuttamaan minua eikä traumasuhteille tyypillisesti voisi ympäri puhua minua jäämään esimerkiksi seksin avulla. Kuten aikaisemmassa postauksessa toin esiin, suhteen toinen osapuoli ei uskonut minua. Koska hänelle oli tärkeää olla vallan kahvassa kiinni, oli hänen mahdotonta hyväksyä minun tekemiäni päätöksiä – varsinkaan sellaisia, mitkä oli tehty hänen tietämättään. Toinen osapuoli reagoi eropäätökseeni vihaisilla ja epämiellyttävillä viesteillä sekä läsnäolollaan asuntoni läheisyydessä: eräällä kerralla hän tuli vastoin kieltojani asuntoni läheiselle parkkipaikalle odottelemaan näkemistäni (asuimme eri paikkakunnilla). Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi ymmärtänyt päätöstäni, vaan ennemminkin hänen halustaan hallita tilannetta loppuun asti. Kaikki tämä herätti minussa pelkoa ja ahdistusta, eikä asiaa helpottanut se, että tiesin hänellä olevan aseita ja lupia aseiden käyttöön.

Vaikeasta suhteesta irtaantumisessa on hyvä pitää mielessä eroon liittyvät uhkatekijät ja varautua tilanteeseen esimerkiksi tekemällä turvasuunnitelma, hakemalla ammatillista apua ja pitämällä yhteyttä mahdollisiin läheisiin sekä dokumentoimalla kaikki uhkailut ja yhteydenotot. Turvallisuus on hyvä nostaa keskiöön kaikessa mitä tekee. Kirjoittelen omia kokemuksiani traumasuhteesta, jossa olemme asuneet eri osoitteissa eikä meillä ole ollut yhteisiä lapsia. Huomioitavien asioiden määrä luonnollisestikin lisääntyy tämän kaltaisissa suhteissa ja siksi suosittelen lukemaan Nettiturvakodin sivuilta kattavasti koottuja neuvoja ja ohjeita erilaisten tilanteiden varalle. Omaan kokemukseen on myös hyvä luottaa ja muistaa, että pelon tunne ei synny tyhjiössä. Ulkopuolisten on vaikea arvioida todellisen uhan suuruutta, mikäli heillä ei ole tarpeeksi tietoa suhteen dynamiikasta tai osaamista esimerkiksi väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyvistä riskitekijöistä. Siksi on hyvä hakeutua luotettavien henkilöiden pariin ja ammattilaisten avun piiriin sekä jättää vähemmälle huomiolle tuttavien, lähtökohtaisesti varmaan ihan hyvää tarkoittavat, kommentit liian vilkkaasta mielikuvituksesta tai tilanteen vaarallisuuden ylitulkitsemisesta. Se, että joku toinen ei ole kokenut samaa kuin sinä, ei tarkoita, ettei kyseistä ilmiötä olisi olemassa.

Syyllisyys tukahdutti

Traumasuhteesta irtaantuminen on kaikkinensa ollut pitkä prosessi ja minun on helpointa tarkastella tätä vaikeaa aihetta irtaantumiseen liittyneiden tunnekokemusten kautta. Erosta seurannut vuosi näyttäytyy minulle näin jälkikäteen hyvin epämääräisenä ajanjaksona, jota on värittänyt hankalien tunteiden lisäksi epätietoisuus toisen mahdollisista kostotoimista. Suhteen päättyminen jäi surematta ja surun sijasta minut valtasi syvä syyllisyyden kokeminen. Syyllistin itseäni kaikista suhteen aikana tapahtuneista asioista ja pidin itseäni ainoana syypäänä sen päättymiselle. Välillämme vallinnut side ja yhteys oli rikottu minun toimestani, ja jättäjän roolista käsin toimiminen oli tehnyt minusta suhteen pahiksen. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että päätökseni taustalla vaikuttivat paljolti toisen osapuolen teot ja tekemättä jättämiset – jättäjän taakka olisi siten voinut päätyä yhtä hyvin myös toisen kannettavaksi. Syyllisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan aiheutui paljolti siksikin, että tiesin eropäätökselläni aiheuttavani toiselle kärsimystä.

Tunnollisena minun oli vaikea hyväksyä sitä, että 
 hoidin eron niin huonosti. Traumasuhteille
on kuitenkin tyypillistä se, että kaikenlainen
sopiminen ja keskusteleminen jää hähmäiseksi.

Vaikka minua ahdisti erosta seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, niin vielä enemmän tunnuin pelkäävän sitä, että traumasuhteen toisen osapuoli tekisi itsellensä jotain. Sydämeni jätti lyöntejä välistä lukiessani uutisointeja junan alle jääneistä tai metron eteen hypänneistä, ja löysinkin itseni toistuvasti tarkkailemasta traumasuhteen toisen osapuolen sosiaalisen median kanavista elon merkkejä. Hän ei koskaan uhannut tekevänsä itsellensä mitään, mutta jostain syystä minulle oli tällainen pelko syntynyt enkä pitänyt ajatusta mitenkään mahdottomana. Itseni vastuullistaminen toisen tunteista ja teoista jatkui siten eronkin jälkeen, mikä edelleen voimisti kokemaani syyllisyyden tunnetta siitä, että olin tehnyt väärin päättäessäni suhteen. Huomioni oli suuntautuneena suhteen toiseen osapuoleen ja hänen selviytymiseensä niin tiiviisti vielä suhteen päättymisenkin jälkeen, että oman mieleni asteittainen synkkeneminen meni minulta täysin huomaamatta. Nauru ja unelmointi katosivat elämästäni kuin varkain, ja vei useampia vuosia ennen kuin sain fokuksen takaisin itseeni ja omaan selviytymiseeni – saati siihen, että aloin taas nähdä tulevaisuuteni valoisana.

Häpeä toisen ikävöinnistä

Häpeän tunteesta muodostui syyllisyyden ohessa toinen merkittävä, jokapäiväinen seuralainen irtaantumisprosessin aikana. Traumasuhteen aikana olin kuvitellut, että ero päättäisi suhteeseen tiiviisti kytkeytyneen tunteiden vuoristoradan. Näin ei käynyt, vaan uusi vuoristorata muotoutui erosta katumisen ja päätöksessä pysymisen välille. Vaikka minulla oli tuoreessa muistissa suhteen aikainen tunnehelvetti ja minua järkytti sen päättymisestä seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, eropäätöksessä pysyminen tuntui raastavalta. Mieleni muuttui irtaantumisen osalta useita kertoja yksittäisen päivän aikana ja yritin epätoivoisesti kerrata syitä päätökseni taustalla. Huomasin odottavani toisen yhteydenottoja ja miettiväni, mitä hänelle mahdollisesti sanoisin: miten ilmaisisin sen, että olin tullut toisiin aatoksiin. Alkoholin vaikutuksen alaisena sorruinkin useampaan kertaan laittelemaan toiselle kännisiä viestejä, joita sitten seuraavana päivänä häpeissäni poistelin. Ensimmäisen erosta seuranneen vuoden aikana olisin tehnyt likimain mitä tahansa saadakseni olla vielä hetken toisen kanssa ja oli hiuskarvan varassa, että näin ei käynyt. Toista osapuolta kohtaan kokema ikävä hävetti ja kaiken lisäksi se tuntui vähenemisen sijasta pikemminkin vain kasvavan. Tuntui myös väärältä ikävöidä jotakin, josta on halunnut eroon ja, joka on kaikkinensa ollut minulle haitallista.

Häpeä on kietoutunut myös siihen, miten olen katsonut ”onnistuneeni” irtaantumisprosessissa. Ajattelin pitkään tekeväni edistystä liian hitaasti, liian heikosti ja liian epäjohdonmukaisesti. Häpeää syntyi voimakkaista tunnereaktioistani ja omasta käyttäytymisestäni, osaamattomuudestani päästää irti ja kyvyttömyydestäni olla esimerkiksi selailematta toisen sosiaalisen median kanavia. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi tahdonvoimaa olla ajattelematta suhteen toista osapuolta. Irtaantumisen aikana olenkin usein kokenut itseni epäonnistuneeksi, irrationaaliseksi ja lapselliseksi – juuri sellaiseksi kuin minua oli läpi suhteen ajan kuvailtu. Minulle oli karvas pettymys ymmärtää, ettei toisesta erossa olemisesta tulisi yhtään sen helpompaa kuin yhdessä olemisestakaan. Riippuvuuteni toisesta ei päättynyt suhteen mukana. Kaikki tämä hävetti minua niin paljon, että ystäville puhuminen kävi mahdottomaksi ja jäin kamppailemaan häpeän kanssa yksin – olemattomien tunteiden käsittelytaitojen kanssa.

Ihmissuhteiden päättymiset eivät tietystikään koskaan ole helppoja, oli kyseessä sitten traumasuhde tai ei. Vaikka suhteeseen olisikin liittynyt paljolti negatiivisiakin piirteitä, suhteen toista osapuolta kohtaan voidaan herkästi tuntea ikävää – onhan häneen saatettu muodostaa hyvinkin läheinen kiintymyssuhde. Omalla kohdallani ikävöintiä oli vaikea sanoittaa, mitä minä aidosti tässä ikävöin, ja siitä tuli jonkin sortin tapa, jota en saanut katkaistua. Todellisuudessa olin tekemääni eropäätökseen tyytyväinen ja eron jälkeiset turvattomuuden ylilyönnit lähinnä vain vahvistivat päätöksessä pysymistäni. Päätöksessä pysymistä vahvisti myös sen tiedostaminen, ettei yhteen paluu olisi millään muotoa edes realistinen: toinen osapuoli saisi erosta syyn uhriutua ja siitä tulisi rangaistus minua vastaan. Mitään tällaista en enää halunnut, olinhan kertaalleen jo päässyt pois. Kaikkien näiden vaikeiden tunteiden keskellä ymmärsin senkin, että erosta seurannut aika oli yksinomaan minun taisteluni, johon toisella ei ollut enää asiaa. Minun tuli löytää omat ratkaisuni ja kääntää huomioni toisesta takaisin itseeni.

Vihasta apua

Ahdistus, syyllisyys ja häpeä värittivät traumasuhteen jälkeisiä tunnekokemuksiani hyvin kauan, ja näitä pyrin myös tehokkaasti välttelemään juomisen, juhlimisen ja suorittamisen avulla. Työnsin menneitä kokemuksia mieleni perukoille ja pidin itseni kiireellisenä vältelläkseni niiden kohtaamista. Traumasuhteen ja siitä eroamisen tunnepohjainen käsittely alkoikin kunnolla vasta päädyttyäni terapiaan työuupumukseni yhteydessä. Tässä kohtaa erosta oli kulunut jo useampi vuosi. Terapiassa pääsin käsiksi toista osapuolta kohtaan kokemaani vihan tunteeseen, jota olin onnistuneesti tukahduttanut suhteen alkuajoista lähtien. Viha mahdollisti menneiden tarkastelun uudessa valossa ja vihan avulla uskalsin kohdata myös tukahdutetut seksuaalisen ja henkisen väkivallan kokemukset, joiden kohteeksi traumasuhteen aikana jouduin. Terapia mahdollisti minulle uuden opettelun ja tarjosi minulle tilan ilmentää erilaisia tunteita, sillä vihan kokeminen oli minulle itsessään vierasta, jopa pelottavaa. Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva tekijä irtaantumisprosessissa enkä usko, että olisin tänä päivänä yhtä hyvässä pisteessä kuin olenkaan ilman kokemaani vihaa.

Toisen realistisempi tarkastelu mahdollistui ajan myötä.

Vihan tunne leimahti kaikessa yksinkertaisuudessaan sen ymmärtämisestä, miten itsekäs toinen olikaan suhteen aikana ollut. Miten toinen oli kaiken aikaa nähnyt itsensä minua arvokkaampana, parempana ja tärkeämpänä, ja katsonut oikeudekseen polkea minun oikeuksiani suhteessa hänen omiinsa. Miten minun kustannuksellani vitsailu oli enemmän kuin sallittua, mutta toisin päin toteutettuna ankarasti kiellettyä. Miten toinen oli aktiivisesti tuonut esiin huonommuuttani ja nostanut itseään jalustalle asioissa, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hirvittävintä tässä oli sen havaitseminen, että olin ottanut toisen sanat totena: minä olin mielestäni suhteen toista osapuolta arvottomampi ja itsestäni lähtöisin olevat tekijät toimivat selittävinä tekijöinä hänen käytökselleen. Nykyisin näihin ajatuksiin on hieman haastava palata, mutta karkeasti ottaen näin muut ihmiset aina minua epäitsekkäämpinä ja itseni syypäänä kaikelle traumasuhteen aikana ja sen jälkeen tapahtuneille asioille.

Minun oli alkuun vaikea puhua suhteesta ja sen aikaisista tapahtumista, sillä tuntui siltä kuin olisi pettänyt toisen luottamuksen. Kerroin ikään kuin minulle kannettavaksi jääneitä salaisuuksia ulkopuolisille, vaikka nimenomaan tällaisten salaisuuksien jakaminen heikensi traumasidettä entisestään ja toi kaipaamaani keveyttä olotilaani. Ulkopuolisten näkemykset olivat enemmän kuin tervetulleita ja ne avasivat omat silmäni menneen traumasuhteen todellisesta luonteesta. Kokemusten jakaminen teki kipeää ja välillä epäröin sen hyödyllisyyttä. Syvälle mieleni perukoille työnnetyt muistot eivät tuntuneet jättävän minua rauhaan, mikä toi mukanaan pelon siitä, jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi pyörimään päähäni. Muistojen työstäminen teki niistä kuitenkin ajan kanssa vähemmän satuttavia, käsittelyn avulla uudet näkökulmat avartuivat ja irti päästäminen mahdollistui.

Raivon tunne heräsi

Tuntuu oudolta kirjoittaa, että traumasuhteen aikana olin pimennossa kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Toki minulla oli omat epäilykseni siitä, onko tämä normaalia, mutta aiempien elämänkokemusten valossa minulle oli luontevaa olla antamatta painoarvoa omille kokemuksilleni. Samaten toisen osapuolen harjoittama manipulaatio minua kohtaan osui ja upposi. Jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa tilastojen valossa, niin en pidä kokemaani millään tavalla yllättävänä. Yli puolet suomalaisista naisista on kokenut lähisuhdeväkivaltaa ja tekijä on useimmiten nykyinen tai entinen kumppani/puoliso. Naisten kokema väkivalta tapahtuu usein yksityisissä tiloissa ja tämän kaltaisen sukupuolittuneen väkivallan valossa Suomen on argumentoitu olevan yksi turvattomimmista valtioista naisille EU:n tasolla. THL on listannut seuraavat asiat parisuhdeväkivallan riskitekijöiksi:

✤ Taipumus syyttää muita omista ongelmista

✤ Jyrkät ja jäykät näkemykset sukupuolten rooleista ja tehtävistä

✤ Kontrolloiva käytös, mustasukkaisuus ja omistamisenhalu

✤ Seksiin liittyvät vaatimukset

✤ Julmuus eläimiä kohtaan

✤ Leikinomainen toisen vähättely ja halveksunta

✤ Väkivaltakokemukset omassa lapsuuden perheessä

✤ Suhde etenee nopeasti alussa, niin sanottu salamarakkaus

✤ Käytös on selkeästi erilaista läheisten ja ”ulkopuolisten” kanssa

Irtaantumisprosessin aikana vihaa ja raivoa on syntynyt erityisesti traumasuhteen aikana kokemistani seksuaalisen väkivallan teoista, sillä oli hirveää ymmärtää tulleensa hyväksikäytetyksi sellaisen ihmisen toimesta, johon oli luottanut ja, jota kohtaan oli ollut vahvoja tunteita. Traumasuhteen toinen osapuoli raiskasi minut suhteen alkuaikoina ja ylitti seksuaalisia rajojani toistuvasti suhteen aikana. Tekijä sai minut kokemaan teoistansa häpeää ja syyllisyyttä sekä uskomaan niiden olleen minusta lähtöisin olleita suostumuksellisia tekoja. (Tämä ei toki poista sitä faktaa, että suhteessa oli myös myönteinen ja suostumuksellinen seksuaalinen puolensa.) Vaikka minä tiesin kyseisten tekojen olleen väärin, halusin vain yrittää unohtaa ne ja jatkaa elämääni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja tekojen haitallisuus näkyi muun muassa sisäisenä myllerryksenä, kasvaneena alkoholinkäyttönä ja vaikeutena luottaa toisiin ihmisiin. Minun hiljenemiseni oli tietysti hyvä asia tekijälle, jonka uskon etukäteen laskeneen sen varaan, että en vie asioita eteenpäin. Kiinni jäämisen riski jäi siten pieneksi ja opportunistina hän katsoi oikeudekseen arvottaa oman halunsa ja seksuaalisen tarpeensa minun oikeuksieni ja rajojeni yläpuolelle.

Alkoholinkäyttöni lisääntyi hyväksikäyttöjen jälkeen, mutta 
tekohetkellä alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneissa.
Tekijä eli suhteen toinen osapuoli oli täysin
kantasuomalainen.

Valtaosa lähisuhteessa tapahtuneista väkivallan teoista jää pimentoon eikä tapahtumista raportoida eteenpäin viranomaisille. Minunkaan kokemukseni eivät näy tilastoissa, sillä en ole tehnyt niistä ilmoituksia ja tänä päivänä rikokset ovat jo vanhentuneet. Uskotuksi tulemisen pelko oli tärkeä syy sille, miksi en koskaan raportoinut tapahtuneista eteenpäin. Olin tekoaikoihin parikymppinen opiskelija ja tekijä työskenteli poliisina – sana sanaa vastaan tilanteessa uskottavuuteni olisi varmasti ollut heikompi. Ylipäänsä ajattelen, että hänen ammattinsa saattoi vaikuttaa siihen, miksi luotin häneen ja, miten toisaalta halusin uskoa hänen näkemyksiinsä tapahtumien kulusta. Kognitiivinen dissonanssi sai minut sivuuttamaan suhteen jatkamiseen liittyvät epäilykseni oman mielenterveyteni kustannuksella. On myös hyvä muistaa, että seksuaalirikoksissa voi viedä vuosia ennen kuin uhri on valmis viemään asioita eteenpäin tai ylipäänsä käsittelemään kokemuksiaan.

Uudelleenmuotoilua menneestä

Edellä kuvaamani on ollut merkittävässä roolissa suhteeseen liittyvien käsitysteni uudelleen muotoilussa. Suhteen vahingollisuuden hahmottaminen ja traumapuoleen kiinni pääseminen mahdollisti minulle suhteen realistisemman tarkastelun. Toinen ei enää näyttäytynyt minulle minkäänlaisena sielunkumppanina, vaan traumasiteen toisena osapuolena, jonka herättämä tuttuuden tunne liittyi lapsuudesta opittuihin kaavoihin rakkauden ehdollisuudesta. Tuntui hirveältä ymmärtää, että rakkauden sijaan kyse oli ollut pitkälti riippuvuudesta, jossa olin ollut koukussa suhteen huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle. Huipulta saatavat palkinnot olivat roikuttaneet minua mukana aivan liian kauan ja erosta aiheutuneet tuskaiset ajat näyttäytyvät minusta nykyisin vieroitusoireiden värittäminä. Minun oli tärkeää ymmärtää se, että olen ihan yhtä rakkauden kipeä ja tarvitseva kuin kuka tahansa muukin ja toisin kuin olin luullut, en ollut muista riippumaton tai itsenäisyyden perikuva. Läheisriippuvuuden toimintalogiikkaan tutustuminen selkeytti kokemaani, antoi eväitä eteenpäin pääsemiseksi ja muutti omakuvaani inhimillisempään suuntaan.

Viime kirjoituksessa toin esiin, kuinka traumasuhteessa ollessa minulle tuli nähdyksi tulemisen tunne ja toinen tuntui alkujaan hyväksyvän minut sellaisena kuin olen. Tarkennan tätä sen verran, että ajattelen suhteen toisen osapuolen ennemminkin havainneen minun heikkouksiani ja varjojani – ja hyödyntäneen näistä keräämiään tietoja omiin manipulointi- ja määrittely-yrityksiinsä. Tunsin itseni hyvin heikosti tuolloin, joten toisen määritelmät tuntuivat itsestä varteenotettavilta ja aiheuttivat virheellisen nähdyksi tulemisen tunteen. Tätä nykyä minulla nousee niskakarvat pystyyn, mikäli joku hyvin vähäisen tuntemisen perusteella kertoisi minulle näkemyksiään siitä, minkälainen ihminen olen.

Aika on ollut tärkeässä roolissa suhteeseen liittyvien 
perspektiivien laajentamisessa.

Tarkastelin myös uudelleen ensikohtaamistamme – hetkeä, johon olin vuosien ajan liittänyt käsityksiä jostakin suuremmasta, lähes kohtalonomaisesta sattumasta. Todellisuudessa tapasimme yökerhossa, iltana, josta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia humalatilani vuoksi. Muistini palasi takaisin vasta seuraavana päivänä, joten koko tämän ajan olen ollut toisen kertomuksen varassa – kertomuksen, jossa minä olin aktiivinen ja aloitteellinen, en suinkaan kaatokännit kiskaissut, viittä vaille sammunut. Vasta vuosien jälkeen aloin hahmottamaan, miten tuo nimenomainen versio palveli häntä, miten olin sen morkkiksissani kyseenalaistamatta hyväksynyt ja, miten tarkasti se itseasiassa kuvasti koko tuon sairaan suhteen dynamiikkaa. Nykyään saan suurta tyydytystä siitä, ettei vastaavanlainen tilanne olisi enää mahdollinen: olen jättänyt alkoholinkäytön taakseni, en vietä aikaani yökerhoissa enkä missään olosuhteissa lähtisi toisten haavoittavaa tilannetta hyväksikäyttävien matkaan.

Uudelleen tarkastelu liittyi kaikkinensa suhteen luonteen rehelliseen tarkasteluun ja siihen, mitä minä itseasiassa tiesinkään toisen osapuolen tunteista. Minä tiedän ainoastaan sen, miten olen itse kokenut menneen eron ja sen, minkälaisia tunteita minulla on toista kohtaan suhteen aikana ollut. Toinen osapuoli ei koskaan sanoin kertonut minulle mitään tunnepuolen asioista, enkä siten toisin sanoen tiedä, mitä mieltä hän oli suhteesta tai sen päättymisestä. Jos teot puhuvat enemmän kuin sanat, niin teot kielivät mielestäni ennemminkin välinpitämättömyydestä ja oman edun tavoittelusta. Kaikkien näiden tietojen valossa pidänkin hyvin todennäköisenä sitä, että minulla oli suhteen aikana ja sen jälkeen enemmän tunteita pelissä kuin toisella. Tämän ymmärtäminen tuntui aluksi siltä kuin olisi tullut huijatuksi, mutta omalla tavallaan se on ollut huojentavaa ja mahdollistanut irti päästämisen. Ei ole ollut mitään, mistä pitää kiinni ja, mihin jäädä roikkumaan. Ei ole ollut varsinaista parisuhdetta, vain epämääräinen ja puhumattomuuden värittämä riippuvuuteen perustunut ihmissuhde.

Irti syyllisyydestä

Olen kiitollinen itselleni, että uskalsin päästää irti.

Ylenpalttisesta syyllisyydestä irti pääseminen on ollut oma lukunsa. Vaikka minäkin tein suhteen aikana paljon huonoja valintoja ja toimisin monessa asiassa tänä päivänä toisin, aloin ymmärtämään, etten ollut yksin syypää suhteen epäonnistumiseen tai sen aikaisiin tapahtumiin. It takes two to tango. Syyllisyyden taakasta irti pääseminen on ollut vapauttavaa ja tilalle on tullut kiitollisuutta poispääsemisestä. Olen saanut pienimuotoista tyydytystä siitäkin, että juuri minä sain olla jättäjän roolissa – päätökselläni olen mahdollisesti satuttanut toista ja antanut toiselle edes pienen osan siitä kivusta, mitä läpi suhteen koin. Mikäli ajattelisin, että suhteen toisella osapuolella löytyi korostuneet narsistiset piirteet, niin minua lohduttaa tieto siitä, että tällaisilla henkilöillä on usein huomattava hylkäämisenpelko. Jätetyksi tuleminen voi siten olla hyvin vaikeasti siedettävissä oleva kokemus itsekeskeisille, manipuloiville ja valta-asemaa hakeville henkilöille. Samaan hengen vetoon on todettava, että omasta turvallisuudesta on näissä tilanteissa pidettävä erityistä huolta.

Suremiselle tuli tilaa

Vihan myötä pääsin viimein käsiksi surun tunteeseen, joka osoittautui aiempien tunteiden rinnalla helpoiten siedettäväksi ja vähiten kestäväksi. Suru kohdistui lähinnä siihen, mitä olisi voinut olla, mikäli sepittämäni tarina suuresta rakkaudesta olisi vastannut todellisuutta. Surin siten jotain, mitä ei koskaan ollut olemassakaan. Kuvitelmaa, toivetta, odotusta – jotain, minkä luulin olevan totta. Surin traumasuhteeseen ajautunutta 20-vuotiasta minää, suhteen aikaisia raskaita vuosia ja sen jälkeisiä vaikeita aikoja. Sitä, että olin luottanut ja tullut satutetuksi. Omalla tavallaan suruni kohdistui kysymykseen siitä, olisiko parikymppinen minä päässyt elämässä helpommalla ilman kyseisen traumasuhteen olemassaoloa.

En surrut pelkästään traumasuhdetta, vaan suru laajeni koskemaan myös muita ihmissuhteitani, sillä uskon heikkojen ihmissuhteiden olevan merkittävä syy traumasuhteisiin ajautumisen ja niissä pysymisen taustalla. Muissa ihmissuhteissa syntyneet paitsi jäämisen kokemukset, virheelliset uskomukset ja heikot käsitykset itsestä voivat saada ihmisen luulemaan huonoja suhteita hyviksi. Minulla ei varsinaisesti ollut käsitystä siitä, mitä rakkaus on (traumasuhteen jälkeen osaan helpommin sanoa, mitä se ei ole), eikä minulla oikein ollut ketään, kenelle kertoa suhteen aikana tapahtuneista asioista.

Kohdallani suru kanavoitui siten myös oman yksinäisyyteni kohtaamiseen, sillä se näyttäytyi minulle kunnolla ensimmäisiä kertoja traumasuhteen päättymisen yhteydessä. Vaikka yksinäisyys roihahti eron jälkeen, tiedostin sen olleen jotain, jota olin aina kantanut mukanani ja, joka oli ollut läsnä myös traumasuhteen aikana. Tunne oli tuttu. Yksinäisyyden käsittely ja yhteyteen pääseminen on vaatinut omaan elämänhistoriaan tutustumista ja eristäytymistä aiheuttavan häpeän kohtaamista. Ihmissuhteiden rehellinen tarkastelu ja omiin kiintymyssuhdemalleihin perehtyminen onkin ollut isossa roolissa osana irtautumisprosessia. Itse traumasuhteen sureminen ei lopulta kestänyt kovinkaan kauan ja sitä seurasi kauan odottamani hyväksymisen vaihe, joka oli viimeinen steppi lopullisessa irtaantumisessani.

Tapahtuneiden asioiden hyväksyminen

Hyväksymisen vaiheessa ymmärsin sen, etten pysty muuttamaan mennyttä. Traumasuhde on ja pysyy osana menneisyyttäni enkä saa sitä tuosta noin vain pyyhittyä muististani pois. Minun on ollut tärkeää oppia se, että parikymppisenä tapahtuneet asiat jättävät usein erityisen voimakkaan muistijäljen, sillä silloin monenlaisia asioita koetaan ensimmäisiä kertoja. Siten se, että minulla on paljon muistijälkiä traumasuhteen ajalta, ei ainoastaan kerro suhteen merkityksellisyydestä vaan myös muistojen muodostumisen logiikasta – ja sama juttu unien näkökulmasta. Siinä missä suhteen päättymisen jälkeen minua hävetti ja hirvitti traumasuhteen värittämät unet, suhtaudun niihin nykyisin neutraalisti. Unet ovat alitajunnan keino erilaisten tapahtumien ja kokemusten käsittelemiseksi ja selkeyttämiseksi – ne eivät ole todellisuuteen rinnastettavissa olevia kuvia. Lisäksi pidän kuulemastani havainnosta, jonka mukaan aivot toimivat syntymästä asti moitteettomasti, 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa, aina siihen hetkeen asti, kun rakastumme. Kenties minulle kävi juuri näin ja toipuminen on vienyt aikaa siksikin, että aivojen toiminnan normalisoituminen on ottanut oman aikansa.

Irtaantumisprosessin aikana olen oppinut 
itsestäni uusia puolia.

Minun on täytynyt hyväksyä sekin, että olen herkkä ihminen. Traumasuhde meni minulla ihoni alle ja siitä irtaantuminen on vienyt aikaa – joku toinen olisi pystynyt tähän kaikkeen huomattavasti tehokkaammin ja nopeammin. Joku toinen ei olisi välttämättä lainkaan pitänyt kokemiani asioita haitallisina tai satuttavina. Tämä ei silti tee minun kokemuksistani yhtään sen huonompaa tai vähemmän arvokkaana pidettävää. Ihmiset ovat erilaisia. Osana hyväksymisprosessia minun on täytynyt tarkastella itseäni myös uhrin positiosta käsin, mikä oli alkuun hyvinkin vaikeaa. Nykyisin minun on helpompi todeta olleeni uhri ja syytön toisen harjoittamassa väkivallassa. Traumasuhteen seurauksena kompleksiseen PTSD:hen sairastuminen ei ole ollut mikään pieni vaiva, mutta ajattelen silti päässeeni menneestä irti selviytyjänä. Minä selvisin ja tiedän tänäkin päivänä pystyväni selviämään toistamiseen.

Irtaantumisprosessin aikana hyväksyin myös oman avuntarpeeni ja sen, että en pysty itse hoitamaan suhteen aikana muodostuneita psyykkisiä haavoja. Tiesin olevani ulkopuolisen avun tarpeessa, vaikka epäilin, voisiko terapiasta olla apua myös traumasuhteen käsittelyssä. Pidin kokemaani liian monimutkaisena ja vaikeasti lähestyttävänä. Epäilykseni osoittautuivat vääriksi, sillä sain mahdottomalta tuntuneeseen apua ja epätoivoisen räpiköimisen ja pelkän päivästä toiseen selviytymisen tilalle tuli edistymistä ja eheytymistä verrattain nopeastikin. Nykyään olen varma, että olisin jäänyt irtaantumisprosessissani puolitiehen ilman ulkopuolisen avun tarjoamaa tukea.

Lopuksi

Tämän postauksen kirjoittaminen on tuntunut siltä kuin rakentaisin Iisakin kirkkoa. Kirjoittaminen on vienyt aikaa yrittäessäni luoda selkoa traumasuhteen päättymisen epämääräisyyteen. Ymmärrettävyyden takia olen joutunut yksinkertaistamaan irtaantumiseen liittynyttä prosessia ja esittänyt kokemani tunteet jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Tunteet ovat karkeasti noudattaneet esittämääni järjestystä, mutta prosessiin on kuulunut myös eri tunteiden välillä pomppimista, samanaikaista kokemista ja menneisiin tunteisiin palaamista – tämän kirjoittaminen millään tapaa järkevästi olisi ollut mahdotonta. Kirjoittamisprosessin vaikeus ilmentää omalla tavallansa irtaantumisprosessin vaikeutta ja postauksen pituus kertoo omaa tarinaansa siitä, miten traumasuhteesta irtaantumisen tie on ollut pitkä ja kivinen.

Olen oppinut kantapään kautta sen, että 
asioiden välttely ei kannata. Minkä 
taakseen jättää, sen edestänsä löytää – korkojen
kera.

En usko, että traumasuhteen jälkeinen irtaantuminen on kaikilla yhtä tuskallinen. Omalla kohdallani sitä vaikeutti se, että olin aikoinaan jättänyt vanhempien eron käsittelemättä. Käsittelemätön menneisyys ja siihen liittyneet vaikea tunteet lomittuivat osaksi henkilökohtaisen eron prosessointia, ja tällaisen menneisyyden painolastinkin takia irtaantumisesta tuli työlästä ja monisyistä. Tämän takia liputan asioiden perinpohjaisen käsittelyn puolesta enkä näe, että traumasuhteen läpikäyminen olisi menneisyydessä roikkumista – päinvastoin. Se on mahdollistanut irti päästämisen ja vapautumisen, mikä on vaikuttanut positiivisesti nykyisiin ihmissuhteisiini. Olen löytänyt omat rajani sekä oppinut jälleen luottamaan toisiin.

Minulla ei ole enää mitään tunteita jäljellä traumasuhteeseen liittyen enkä ole esimerkiksi katkera menneistä tapahtumista – takki on niin sanotusti tyhjänä. Vaikka prosessi on ollut pitkä, niin muistan edelleen kirkkaasti hetken, jolloin tajusin, että toisella ei ole enää valtaa minuun. Kyseinen hetki todisti minun olleen väärässä, sillä olin luullut vapautumisen olleen minulle mahdotonta. Kenties joku, joka tunnistaa olevansa traumasuhteessa tai irtaantumisen vaiheessa, voi saada tästä toivoa ja luottoa siihen, että elämä kantaa ja suhteen jälkeen tulee vielä se päivä, jolloin menneisyys ei enää määritä sinua. Traumasuhteesta irtaantuminen on mahdollista.

 

Irtaantumisen apuna toimineet käytännön asiat:

• Turvallisuuden huomioiminen. Suunnittele eron toteuttaminen, laadi turvasuunnitelma ja ryhdy tarvittaviin oikeudellisiin toimiin tilanteen niin vaatiessa.
• Ammattiavun piiriin hakeutuminen. Tilanteessa yksin jääminen ei kannata ja ulkopuolisen avun piiriin olisi kannattavaa hakeutua hyvissä ajoin.
• Päiväkirjan kirjoittaminen. Kirjoittaminen selkeytti epäselviä ajatuksiani ja toi esiin edistymisen. Minua harmittaa ainoastaan se, etten kirjoittanut päiväkirjaa suhteen aikana – aika kultaa herkästi huonommatkin muistot.
• Yhteydenpidon rajoittaminen. Kohdallani tämä on tarkoittanut toisen yhteystietojen ja sosiaalisen median kanavien estämistä. Mielelle ei tee hyvää nähdä toisesta virtuaalimateriaalia, sillä se voi virheellisesti viestiä toisen edelleen kuuluvan elämääsi.
• Uusiin tuuliin hakeutuminen. Maisemanvaihdos esimerkiksi muuton tai matkan myötä kiskaisee pois ympäristöstä, johon voi liittyä vaikeita muistoja. Itsensä ympäröiminen uusilla, terveillä ihmissuhteilla virkistää ja voi auttaa näkemään epäterveet suhteet realistisemmassa valossa. Myös jo olemassa olevia ihmissuhteita voi pyrkiä vahvistamaan.
• Mieluisien asioiden tekeminen. Vaikeiden asioiden keskellä on hyvä keskittyä myös hyvään ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut iloiseksi.

 

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Traumasuhteen jäljet

Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.

Enemmän kuin yhden yön juttu

Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen.

Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.

Minä en tuohon aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on (hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.

Tunteet järjen edelle

Vaikka haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni kaivannut sitoutumisen peloista huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.

Tunsin myös ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut. Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.

Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia

Kuten edellä kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa. Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika, enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.

Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin
ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä.

Tämänkaltaisista varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä, mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain traumasidoksen syntymiselle.

Luottamus, jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotoa, en hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa, ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle, arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi.

Suostumuksellisuudesta

Minulta meni vuosia ennen kuin aloin 
käsittelemään tapahtunutta.

Suostumuksen teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut – pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä, lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.

Suhde ei päättynyt

Minun tekisi seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin, että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti näkemistä.

Tapaaminen palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon saatoin eniten turvautua.

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.

Ongelmallisia toimintatapoja

Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen
sisäiset vaikutukset ovat mittavia.

On inhimillinen tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun ohjanneen päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys ymmärtää se, ettei tämä olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti, alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan, ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä en olisi mitään.

Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut
enää odottaa.

Loukkaavien sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea, mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta jättämisiä. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille, miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.

Olinko minä vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä, hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin, etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt omaan käytökseeni ja hiljalleen aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui aina vain kaukaisemmalta.

Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä

Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat
pysymään suhteessa. 

Suhde kesti kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti, jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia. Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin, mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi. Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli. On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja saivat minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi jännitykseksi.

Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntenut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.

Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne

Eropäätös syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi. Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja, että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.

Itse eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron prosessointi jäi alkutekijöihin.

Tästä seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut. Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan tapahtunut.

Vaihtelevia tunteita ja kipuilua

Minä tiesin etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon. Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä, ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli halunnut eroon.

Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt 
minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia.

Eron jälkeisinä aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan. Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta. Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina kahden kauppa.

Toipumiseni ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa. Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se, että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.

Lopuksi

Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntenut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.

Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä,
mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon!

Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin, että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin kuoriutunut jotain parempaa.

Minut oli alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen kuuluukin.

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.