Turvaton kiintymyssuhdetyyli ja parisuhde

Kiintymyssuhde on varhaisessa vuorovaikutuksessa syntyvä tunneside lapsen ja vanhemman välillä. Sensitiivinen vanhemmuus ja lapsen tarpeisiin oikea-aikaisesti vastaaminen ennustavat turvallisen kiintymyssuhteen syntyä siinä missä vanhemman epäjohdonmukaisuus ja reagoimattomuus lapsen tunteisiin luovat pohjaa turvattomalle kiintymyssuhteelle. Turvaton kiintymyssuhdetyyli voidaan edelleen jaotella vältteleväksi, ristiriitaiseksi ja kaoottiseksi/organisoimattomaksi. Muodostetulla kiintymyssuhteella ajatellaan olevan kauaskantoisia seurauksia, sillä se luo pohjaa esimerkiksi psyykkiselle hyvinvoinnille, tunteidensäätelytaidoille sekä stressinsietokyvylle. Lapsuudessa syntynyt kiintymyssuhdetyyli toimii mallina myös tuleville ihmissuhteille, ja mallin mukaiset toimintatavat aktivoituvat usein juuri niissä tärkeimmissä ja läheisimmissä suhteissa. Tässä kirjoituksessa tarkastelen turvattoman kiintymyssuhdetyylin vaikutuksia parisuhteelle omien kokemusten kautta.

Välttelevän turvattomasti kiintynyt

Olen blogissani kirjoitellut omista lapsuudenkokemuksistani, joita on värittänyt muun muassa näkymättömänä lapsena kasvaminen, kylmä tunneilmapiiri ja vanhemmuuttakin haastanut vaikea sisarsuhde. Pitkällisen terapian, erilaisten testien ja rehellisen itsetutkiskelun jälkeen olen ymmärtänyt sisäisen mallini muodostuneen välttelevästi painottuneeksi turvattomaksi kiintymyssuhteeksi. Välttelevästi kiintyneet ovat lapsuudessa jääneet yksin tunneilmaisujensa kanssa, eivätkä vanhemmat ole syystä tai toisesta pystyneet ottamaan vastaan lapsen tunnereaktioita – lapsesta on kasvanut reipas itsekseen pärjäilijä. Välttelevästi kiintyneen sisäistä mallia kuvastavat tunneilmaisujen vaikeudet, itsenäisyyden korostaminen, läheisyyden välttely, luottamusvaikeudet sekä pelko näyttää omaa haavoittuvuuttaan muille. Usein on myös niin, että välttelevästi kiintynyt pitää itseään turvallisesti kiintyneenä – antaahan hän itsestään kuvaa pärjääjänä, muista riippumattomana sekä konfliktien ja turhan draaman välttelijänä.

Vanhempien erolla voi olla hyvin erilaisia 
vaikutuksia lapsille.

Kiintymyssuhdetyyli ei ole ainoa asia, joka vaikuttaa aikuisuuden parisuhteiden taustalla. Omalla kohdallani vanhempien erolla on ollut varsin negatiivisia vaikutuksia nimenomaan parisuhteen solmimisen taustalla. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen ja se horjutti turvallisuuden tunnettani jo valmiiksi herkän iän ohessa. Otin eron hyvin raskaasti ja muistan mielessäni vannoneeni, etten koskaan halua parisuhdetta. Jonkinlainen luottamus sitoutumista ja suhteiden jatkumista kohtaan rikkoutui eikä tilannetta helpottanut se, etteivät vanhempani puhuneet tai käsitelleet eroa kanssani millään tavalla. Välit vanhempiini viilenivät ja välttelevän kiintymyssuhdetyylin mukaiset käyttäytymistavat syvenivät entisestään. Syyllistin myös itseäni tapahtuneesta ja aloin kokea oman olemassaoloni hyvin perustavanlaatuisella tavalla vialliseksi – eihän ne ihmiset, joista minä olin lähtöisin, enää pitäneetkään toisistaan.

Turvattomuudesta turvattomuuteen

Nuoruudessa ja varhaisaikuisuudessa viihdyin erinomaisesti sinkkuna eikä minulla ollut minkäänlaisia tietoisia haaveita parisuhteesta, sillä ne näyttäytyivät minulle rajoittavina ja vapautta uhkaavina rakennelmina. Juhlin, pidin hauskaa ja irtaannuin kaikenlaisista säädöistä, jotka olisivat halunneet tutustua minuun vähäänkään enempää – en päästänyt ketään aidosti lähelleni. Minusta tuli taitava tunteiden tukahduttaja ja ulospäin olen varmasti antanut itsestäni vaikutelman hyvinkin riippumattomana ja itsenäisenä, jopa kylmänä. Ympärilläni muodostettiin turvallisilta vaikuttavia parisuhteita ja, vaikka olin tuttavieni puolesta iloinen, en nähnyt sellaisten suhteiden olevan minulle mahdollisia. Jollain syvemmällä tasolla pidin itseäni liian viallisena hyvään ja välittävään parisuhteeseen. Olen aikaisemmin kirjoittanut onnellisuudesta ja siitä, miten en ole pitänyt itseäni onnen arvoisena. Suosittelen lukemaan kyseisen kirjoituksen, sillä näen tämän tyylisten uskomusten olevan peruja kiintymyssuhteisiinkin liittyvistä haavoista.

Traumasuhteessa ollessani en osannut 
kyseenalaistaa suhteen normaaliutta.

Näin jälkeenpäin arvioituna ymmärrän myös vetäneeni puoleeni toisia turvattomasti kiintyneitä: usein turvattomasti kiintyneet hakeutuvat suhteisiin toisten turvattomasti kiintyneiden kanssa, sillä näiden suhteiden dynamiikka koetaan herkemmin tuttuna ja ”normaalina”. Lisäksi turvattomasti kiintyneet päätyvät herkemmin erilaisiin traumasuhteisiin, josta myös minulta löytyy omakohtaista kokemusta.

Traumasuhdekokemukseni voimisti negatiivista suhtautumistani parisuhteita kohtaan ja omakuvani huonona kumppanina voimistui. Huolimatta siitä, että suhteessa oli paljon muitakin asioita pielessä, paljasti se minulle sen, miten kykenemätön olin läheisyyteen, oman tarvitsevuuden osoittamiseen ja vaikeista asioista puhumiseen. Minulla ei ollut minkäänlaisia välineitä käsitellä suhteen aikana muodostuneita tunteita ja olisin mieluummin leikannut kieleni irti kuin keskustellut toisen osapuolen kanssa mieltä painaneista asioista. Olin päivästä toiseen ahdistunut ja stressaantunut, enkä kyennyt ajatelmaan mitään muuta kuin sitä, että haluan erota. Itse ero osoittautuikin sitten vaikeammaksi, mitä olin etukäteen ajatellut, sillä silloin minulla aktivoitui myös vanhempieni erosta aiheutunut käsittelemätön tunnetaakka. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen traumasuhteesta irtautumisesta.

Turvalliseen suhteeseen

Traumasuhteen jälkeen olin aivan vereslihalla eikä minulla käynyt mielessäkään uuteen suhteeseen hyppäämistä. Sinkkuuteni kestikin hyvän tovin ennen kuin elämä puuttui peliin ja tunteet nykyisen kumppanini kanssa syventyivät rakkaudeksi. Olimme tunteneet toisemme jo pidemmän aikaa ja kaveruutemme aikana luotu orastava luottamus muodostui suhteemme tärkeäksi perustaksi: luottamusta ei tarvinnut lähteä rakentamaan nollasta. Tunteet vahvistuivat suhteessa ajan kanssa (ei yhdessä yössä) ja mukana oli alusta alkaen minulle vierasta turvallisuuden kokemista. Kumppanini tarkoitusperiä ei tarvinnut missään vaiheessa arvailla tai epäillä, sillä hän ilmaisi itseään ja omia tunteitaan minulle hyvin selvästi ja suoraan. Hänestä huokui kaipaamaani kärsivällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä eikä hän pelännyt puhumista tai läheisyyttä – toisin kuin minä! Minulla oli hänestä alusta alkaen hyvin luottavainen olo ja huumeen sijasta hän tuntui pikemminkin lääkkeeltä: tunsin oloni turvalliseksi, vaikka se olikin minulle suhteellisen vieras olotila.

Kenties juuri sen takia, että suhde rakentui turvallisella maaperällä, omat kiintymyssidevaikeuteni ja menneisyyteni traumat nostivat päätään ja muistuttivat omasta olemassaolostaan. Löysin itseni usein tilanteesta, jossa ahdistus vyöryi ylitseni, eivätkä kiintymyssuhteelleni tyypilliset tavat toimia tuosta noin vain muuttuneet. Läheisyys ja sitoutuminen tuntuivat minulle vieraalta, ja menneisyyden käsittelemättömät kokemukset heräsivät henkiin tavanomaisissa tilanteissa. Koin liioitellun suurta haikeutta itsenäisyyteni menettämisestä ja kuvittelin suhteen vievän loputkin vapauteni rippeistä. Minun oli myös hyvin vaikea ottaa vastaan kumppanini kehuja minusta ja ajattelin hänen vitsailevan kertoessaan minulle tunteistaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän minussa näki – itse kun näin itseni varsin negatiivisesti. Minulle oli myös uutta pelätä toisen menettämistä eikä ollut helppoa nähdä itsensä tarvitsevana tai haavoittuvaisena. En pitänyt itse itsestäni suhteessa eikä sitä helpottanut omat, täysin kehittymättömät tavat käsitellä väistämättä syntyviä tunnereaktioita, stressiä tai konflikteja. Omat ylimitoitetut ja lapselliset reaktioni korostuivat erityisen kielteisesti johdonmukaisen, luotettavan ja lämpimän kumppanini vierellä.

Työuupumus vakiinnutti suhdetta

Työuupumus heilautteli minua paikoitellen
myös ristiriitaisesti kiintyneen kaltaiseksi.

Sairastuin työuupumukseen, kun suhdetta oli takanapäin parisen vuotta. Työuupumuksesta tuli merkittävä suhteen tulevaisuutta määrittävä tekijä, sillä se pakotti minua muuttamaan käyttäytymistäni. Minulla ei yksinkertaisesti enää ollut voimavaroja esittää voivani paremmin kuin todellisuudessa tein ja turvallisessa suhteessa oleminen mahdollisti minulle sen, että uskalsin romahtaa. Vaikka muistan, miten musertavalta tuntui pyytää apua, itkeä ja romahtaa kumppanini edessä, muistan vielä selvemmin, miten yhtä aikaa lohdulliselta ja hämmentävältä tuntui, ettei hän mennyt asiasta miksikään. Käänteentekevää oli myös uskallus riidellä. Olin henkeen ja vereen konfliktien välttelijä, ja minulle riidat edustivat riitoja erosta. Siksi se, että ensimmäisen kerran riitelin kumppanini kanssa oli minulle edistysaskel ja, vaikka olinkin vihainen, niin samanaikaisesti taputin itseäni olkapäälle. Työuupumus ajoi minut etsimään rajojani, ja sairastumisen myötä minun tuli opetella ottamaan puheeksi ja sanoittamaan asioita, tunnistamaan omia kipupisteitäni sekä etsimään tapojani osoittaa läheisyyttä.

Työuupumus on ollut tietyllä tavalla suhteen koetinkivi, sillä siihen oleellisesti kuuluneet mielialavaihtelut, unettomat aikakaudet ja työkyvyttömyyden tuomat haasteet ovat tuoneet omat painolastinsa arkeen. Sairastuminen teki minusta tarvitsevan ja haavoittuvan, ja omista pidikkeistäni oli tietyllä tavalla pakotettu luopumaan. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luottaa kumppaniini, päästää irti ja uskoa, että hän ottaa minut kiinni. Pelkojeni vastaisesti näin tapahtui eikä kumppanini pelästynyt, juossut karkuun tai jättänyt minua yksin – hän oli tukenani ja puolellani koko sairastumisen ja toipumisen ajan enkä usko, että olisin päässyt burnoutista yhtä hyvin jaloilleni ilman häntä. En olisi välttämättä ajatellut olevani esimerkiksi terapian arvoinen ja sinne hakeutuminen olisi saattanut jäädä puolitiehen. Terapialla taas on ollut positiivinen vaikutus myös parisuhteelle ja turvattomasta kiintymyssuhdetyylistä on ollut piirun verran helpompaa siirtyä kohti turvaa ja turvallisempia käyttäytymisenmalleja. Vaikka työuupumus on kiistatta tuonut oman haasteensa suhteelle, niin näen asian enneminkin niin, että ilman uupumusta suhde olisi voinut jäädä liian heikoksi ja kestämättömäksi.

Pois oppimista

Minusta on suhteellisen traagista, että nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa omat kipupisteet aktivoituvat ja menneisyyden taakka voi ajaa sabotoimaan käsillä olevia turvallisiakin ihmissuhteita. Turvattomasti kiintynyt on jäänyt vaille turvaa ensimmäisissä läheisissä ihmissuhteissa eikä siksi näe toisia ihmisiä turvan lähteinä. Ihminen voi tämän takia alkaa välttelemään läheisiä ihmissuhteita ja jäädä sen myötä paitsi kaikesta siitä hyvästä, mitä esimerkiksi parisuhteet voisivat parhaimmillaan tarjota. Minä olin esimerkiksi varma omasta viallisuudestani, sillä läheiset ihmissuhteet saivat minussa aikaan suurta ahdistusta ja negatiivisia tunnemyrskyjä. Ylistin sinkkuutta ja välttelin aitoja yhteyksiä, vaikka pinnan alla kaipuu läheisyyteen ja vastavuoroiseen, välittävään suhteeseen oli olemassa. Vertailin myös omaa tilannettani ympäröiviin (turvallisesti kiintyneisiin) ihmisiin, joiden suhteet tuntuivat olevan helpompia ja ongelmattomampia, sekä imin tv-sarjoista ja elokuvista kulttuurisia kuvauksia vaivattomista parisuhteista itseeni. Nämä ruokkivat omia epäonnistumisen ja kyvyttömyyden kokemuksiani entisestään.

Koska kiintymyssuhdetyylien voi ajatella olevan opittujen tapoja, niistä on tietyssä määrin mahdollista oppia pois ja toimia toisin. Minusta ei välttämättä koskaan tule lyhyen tuttavuuden perusteella toiseen heti luottavaa tai mustasukkaisuuden perikuvaa (tunne, jonka olemassaoloa minun on hyvin vaikea tavoittaa), mutta voin tietoisesti pyrkiä toimimaan kiintymyssuhdetyylilleni vähiten ominaisimmilla tavoilla. Kohdallani käänne parempaan lähti liikkeelle turvallisen ihmisen löytämisestä rinnalle, itsetuntemuksen parantamisesta sekä sen ymmärtämisestä, että ihmissuhteet ovat työläitä ja niihin kuuluu tietynlainen haasteellisuus. Heterosuhteista puhuttaessa naisten ja miesten väliset erot luovat jo omat kiekuransa kuvioon, ovathan miehet Marsista ja naiset Venuksesta. Toisaalta erilaiset ajattelutavat täydentävät toisiaan ja opin kumppaniltani jatkuvasti uusia näkökulmia erilaisiin asioihin.

Minusta on kuoriutunut parisuhdeihminen

Olen onnellinen, että olen saanut kokea 
hyvässä suhteessa olemisen ja ajattelen 
jääneeni paljosta paitsi aikaisemmin.

Nykyinen suhteeni on kestänyt kuutisen vuotta ja näiden vuosien aikana olen oppinut itsestäni ja ihmisten välisestä kanssakäymisestä enemmän kuin edes tiesin olevan mahdollista. Parisuhteen voi ajatella toimivan peilin tavalla, sillä se heijastaa meille omia tunteita, käyttäytymisen tapoja, toiveita ja haavoja. On ollut raadollista nähdä peilistä omat huonot puolet, toisia satuttavat toimintatavat ja tunnekokemukset, joista on aikaisemmissa ihmissuhteissa jäänyt paitsi. Toisen hyväksyvän ja rakastavan katseen alla on samaten ollut hyvä havaita ja muokata omia kielteisiä käsityksiä itsestä sekä eheytyä menneisyyden ihmissuhdekokemuksista. On ollut myös tärkeää nähdä, mikä vaikutus omalla toiminnalla on toiseen, ja ymmärtää, mikä vaikutus toisella ihmisellä elämässä voi parhaimmillaan olla. Ja pahimmillaan, sillä menettämisen pelon ohessa on havahtunut huomaamaan sen, kuinka helposti voi toista joskus tahtomattaankin vahingoittaa. 

Ajattelin ennen, että en ole parisuhdeihminen, mutta nykyisin ajattelen oikeastaan päinvastaisesti. On mielekästä saada jakaa arkea ja elämää toisen kanssa, olla toisen tukena ja saada toiselta tukea sekä tuntea olevansa rakastettu ja rakastaa toista. Elämä on paljon kevyempää yhdessä, kaksin kulkien.

 

Toisille turvattomasti kiintyneille:

• Tutustu itseesi ja omiin käyttäytymisen tapoihin.
• Ole itsellesi armollinen – olosuhteet ovat olleet muovaamassa sinua sellaiseksi kuin olet.
• Lähesty toisia ihmisiä ja luota omaan intuitioon. On ok edetä rauhassa.
• Hae ammattilaiselta tukea omien mallien muokkaamiseksi.
• Iloitse onnistumisista ja toimivista ihmissuhteista!