Kirjasuositus vaikeista äitisuhteista

Olen kirjoitellut blogissani kylmästä äitisuhteestani, jota on värittänyt emotionaalinen laiminlyönti, yksin jättäminen ja uhriutuminen. Suhteesta aiheutuneiden haavojen työstäminen on ollut tärkeässä roolissa toipumisessani ja voin oikeastaan sanoa tämän osoittautuneen edellytykseksi oman minäni löytymiselle. Vaikka vaikeat äitisuhteet ovat kirjallisuudessa yleisesti esiintyvä teema, olen hakeutunut näiden aiheiden pariin vasta hiljattain. Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä on yksi lukemistani teoksista, joka yllätti minut positiivisesti ja, joka osoittautui hyvinkin sisältörikkaaksi. Teoksen nimi herätti minussa alkuun epäilyksiä, sillä en ole sellaisessa positiossa, että voisin leimata äitiäni tai ketään muutakaan narsistiksi. Itsetuntoon liittyviä narsistisia piirteitä esiintyy jossain määrin meissä jokaisessa, mutta yleisesti voidaan sanoa, että piirteiden ylikorostumisesta seuraa usein patologista narsismia. McBriden teoksessa suurin osa narsististen äitien esimerkeistä kallistuu mielestäni enemmän grandioottiseen narsismiin, mutta esimerkkejä löytyy jonkin verran myös haavoittuvasta narsismista, josta minulta löytyy enemmän kokemusta. Grandioottisuuden ja huomionhakuisuuden sijasta äitini äitinä olemista kuvastavat paremmin piilonarsistiset piirteet kuten passiivisaggressiivisuus, vetäytyvyys ja marttyyrin roolin hakeutuminen.

”Suurimman vahingon aiheuttaa se, ettei narsistinen äiti koskaan hyväksy tytärtään omana itsenään, mitä tytär epätoivoisesti tarvitsisi kasvaakseen itsevarmaksi naiseksi.”

Äitimyytit voivat vaikeuttaa vaikeiden 
äitisuhteiden haitallisuuden 
tarkastelua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tunnistetaan ongelma ja selvitetään, mitä narsismi on ja, miten se ilmenee äidin roolissa olevalla henkilöllä. Ensimmäisessä osassa avataan myös narsistisen kodin dynamiikkaa ja liikkeelle lähdetään siitä oletuksesta, että tytär on ikään kuin äidin jatke. Poika ei samalla tavalla uhkaa äidin asemaa isän suhteen (kuten tyttö tai nainen) ja tämän takia äidin ja pojan suhde on usein hyvin erilainen. Saman perheen sisällä tyttären ja pojan kokemukset äidistä voivat olla kuin yö ja päivä. ”Tytär, joka ei saa alusta alkaen hyväksyntää äidiltään, oppii, ettei hänellä ole merkitystä maailmalle ja etteivät hänen ponnistelunsa tuota tulosta.” Äidin narsististen piirteiden aiheuttamassa äititytär-dynamiikassa korostuvat toistuvat pyrkimykset miellyttää äitiä hinnalla millä hyvänsä, riittämätön tunnetason hoiva sekä sisäistetyt mitätöivät viestit omasta itsestä ja pystyvyydestä. Narsististen äitien tapa suhtautua tyttäriinsä on hyvin kriittinen, eivätkä he hyväksy tyttäriään sellaisina kuin ovat. ”Jos äiti ei pidä lapsestaan tai lapsi ei ole äidin mielestä tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön.” Tyttären minäkuva on heijastus siitä, miten hänen äitinsä hänet näkee ja narsististen äitien kohdalla kuvasta muodostuu varsin kielteinen.

”Jos tytär ei saa hyväksyntää varhaisina kehitysvuosinaan, eikä nuorena naisena kykene arvostamaan itseään, hän usein antaa periksi houkutukselle tehdä enemmän ja yrittää yhä kovemmin saadakseen hyväksyntää muilta.”

Teoksen toisessa osassa pureudutaan siihen, kuinka narsistinen äiti vaikuttaa koko elämään: käyttäytymiseen, aikuisiän rakkaussuhteisiin ja omiin vanhemmuustaitoihin. Narsistisen vanhemman lapsena kasvamisella on usein läpi elämän kulkevia seurauksia ja McBride tuo näitä harvinaisen kattavasti ja suorasukaisesti esille. Minusta tällainen laaja lähestymistapa oli erityisen mielekäs ja se avasi paljon uusia näkökulmia muun muassa ihmissuhderintamalleni. Narsistisen vanhemman lapsi kokee herkästi syyllisyyttä ja ”tytär syyttää usein itseään äidin kyvyttömyydestä rakastaa häntä”. Narsistisen äidin tytär valitsee herkästi joko ylisuorittamisen tai itsetuhoisuuden tien ja, vaikka nämä tavat voivat näennäisesti vaikuttaa erilaisilta, ovat ne oikeastaan kolikon kaksi puolta. Molemmissa käyttäytymisen tavoissa toimintaa ohjaa sisäistetty kokemus omasta riittämättömyydestä. On myös niin, että: ”Kiire tai työnarkomania (jonka siemenet kylvetään narsistisessa kodissa) voi olla itsetuhoisen käyttäytymisen muoto, joka muistuttaa alkoholismia, huumeriippuvuutta tai syömishäiriötä.”

”Menneisyyden tapahtumat tulee tunnustaa. Ne vaikuttavat siihen, kuka olet tänään, mutta eivät määrää sitä.”

Teoksen kolmas osa on orientoitunut toipumiseen ja siinä haetaan sisäisiä keinoja narsistisesta perinnöstä kieltäytymiseksi. McBride näkee toipumisen kolmen askeleen avulla: 1) älyllistä 2) tunne 3) suuntaudu uudelleen. Älyllistämisessä on kyse ongelman havaitsemisesta, äidilliseen narsismiin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä, että on jäänyt vaille äidillistä hoivaa. Älyllistämistä seuraa tunteisiin keskittyvä vaihe, joka on usein surun värittämää, kivuliasta ja vaatii ammattiapua. ”Tunteiden käsitteleminen ei ole sama asia kuin niistä puhuminen. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että puhuu traumasta ja kokee samanaikaisesti tuskaa kuin kakofonisessa, äänekkäässä rock-konsertissa.” Eteenpäin menemiseksi äidistä on eriydyttävä, luovuttava epärealistisista odotuksista ja otettava vastuu omasta käytöksestä. ”Päästä irti uskomuksesta, jonka mukaan äitisi voi tai haluaa olla erilainen tai kykenee vielä antamaan sinulle ansaitsemaasi rakkautta.” Omia rajoja tulee vetää ja miettiä, minkä verran siimaa äidille enää antaa. Pidin teoksessa erityisesti siitä, että näin tekemiseksi esiteltiin erilaisia tapoja kuten kohteliaiden välien ylläpitoa, väliaikaisen etäisyyden ottamista, välien katkomista ja jopa äidin viemistä terapiaan. ”Neuvon antamaan anteeksi vain ihmiselle, joka on ottanut vastuun omasta käyttäytymisestään, joka myöntää mitä on tapahtunut, on tullut tietoiseksi siitä ja on aidosti pahoillaan.”

Uudelleen suuntautumiseen kuuluu omaan itseensä tutustuminen ja teoksessa oli esitelty erilaisia tekniikoita ja kysymyspatteristoja näin tekemiseksi. Keskeinen asia uudelleen suuntautumisessa on myös omiin narsistisiin piirteisiin tutustuminen. ”Omien narsististen piirteittesi tunnistaminen ja työstäminen on vastuullista, itseäsi hoivaavaa toimintaa, ja se todistaa, että otat itsesi ja toipumisesi tosissaan.” Narsististen piirteiden sukupolvisesta toistamisesta ei mielestäni tarpeeksi puhuta: itse uskon omien narsististen piirteiden työstämisen olevan ensiarvoisen tärkeää siinä, ettei valitse helpointa uhriutumisen tietä ja siten haluamattaan päädy toistamaan narsistisen vanhemman jalanjälkiä.

”Olet jättämässä ”uhrin” roolin taaksesi ja kehittämässä aikuista minää, joka on vahva, itsenäinen ja rakastava – ja aivan tarpeeksi hyvä.”

Äidillisen narsismin jättämät haavat kulkevat mukana todennäköisesti läpi elämän, mutta niiden työstäminen voi heikentää arpien voimakkuutta. Itse koen olevani tapahtuneiden asioiden kanssa sinut ja hyvällä tolalla toipumisen suhteen. Olen hyväksynyt menneet ja katson tulevaisuuteen luottavaisesti itse itseäni kannustaen. ”Pieneksi tekeytymisesi ei palvele maailmaa. EI ole valistunutta kutistua, jotta muut eivät tuntisi itseään epävarmoiksi seurassasi.” Suosittelen teosta ehdottomasti vaikeista äitisuhteista kärsiville, sillä se käsitteli usein vaiettuja aiheita varsin kattavasti ja läpinäkyvästi. Olisin hyötynyt kyseisen kirjan lukemisesta jo useita vuosia takaperin, mutta sain siitä vielä tänäkin päivänä paljon irti. Lopuksi nostan minuun eniten kolahtaneen sitaatin, sillä se tiivistää jotain hyvin oleellista narsistisen vanhemman tyttärenä kasvamisesta. ”Syvin pelkomme ei liity riittämättömyyteen. Pelkäämme eniten sitä, että olisimme mittaamattoman voimakkaita. Valomme, ei pimeytemme, hirvittää meitä eniten.”

Lukusuositus erityissisaruudesta

Kirjoitin vuosi sitten erityissisaren varjoissa kasvamisesta ja kävin postauksessa läpi erityissiskooni liittyviä asioita omasta näkökulmastani. Kirjoituksen jälkeen halusin lukea aiheesta lisää, mutta pettymyksekseni huomasin erityissisaruuden olevan teema, jota käsitellään kirjallisuudessa hyvin vähäisesti. Lueskelin tuohon aikaan Anja Snellmanin (os. Kauranen) kirjallista tuotantoa ja seuraavaksi lukuvuorossani oli Snellmanin teos Pääoma. En etukäteen tiennyt kirjan aihetta, joten siinä vaiheessa, kun ymmärsin sen kertovan nimenomaan erityissisaruudesta, olin positiivisesti yllättynyt.

Vertaistuen saaminen erityissisaruuteen liittyvistä asioista
olisi tärkeää. Myös kirjoista voi saada paljon apua.

Pääomassa käsitellään Snellmanin ja hänen erityissiskonsa suhdetta lapsesta aikuiseksi, ja keskiössä on Snellmanin kokemukset pikkusiskon roolista käsin kuvattuna. Isosisko Maru on kirjailijaa 10 vuotta vanhempi ja kitalakihalkion myötä Marulla on ongelmia puheentuottamisen ja sosiaalisten suhteiden rakentamisen kanssa. Aikuisuudessa Maru kärsii vaikeasta nivelreumasta, joka entisestään eriyttää häntä tavanomaisesta elämästä. Teos on kirjoitettu siskon kuoleman jälkeen ja, vaikka siinä on paljon eriäväisyyksiä oman tilanteeni kanssa, samaistumispintaa on hämmästyttävänkin paljon. Suosittelen kirjaa kaikille erityissisaruuden teemasta kiinnostuneille.

”Olemmeko ylipäänsä samoista vanhemmista, kumpi meistä on vaihdokas.”

Teoksessa pohditaan paljon geenien merkitystä ja sitä, miten onkaan niin pienestä kiinni, minkälaiseksi me tänne synnymme. On sattuman kauppaa, kuinka samanlaisia tai erilaisia sisarukset keskenään ovat, ja tavallisen terve sisar voi jäädä hyvin yksin miksi-kysymysten kanssa. Miksi sinä et ole tavallinen, mikä sinulla on? Ja toisaalta, miksi minä olen terve? Kirjassa vastauksia on haettu jo lapsena ja tietoa erilaisista siskoa mahdollisesti vaivaavista sairauksista on etsitty usein. ”Olisi ollut helpompaa, jos olisit ollut selkeästi Down-lapsi. Tai CP”. Geenit voidaan nähdä pääomana ja erityissisaruuden kontekstissa ymmärrys eriarvoisuudesta voi olla läsnä jo hyvin varhain. ”Olisin antanut vaikka mitä, jos olisit ollut terve”. Kirjailija näkee siskonsa geneettisenä kompassinaan, mikä on mielestäni oivasti kuvattu ja viitanneen osaltaan myös laajempaan kiinnostukseen omista juuristaan. Maru on ikään kuin toiminut siskonsa opettajana ja opettanut omalla olemassaolollaan monia elämän osa-alueita.

”Miksi Maru saa aina möhläillä ja viivytellä, vaan minä en koskaan.”

Erityissisaren terve sisar voi joutua pienestä asti ikään kuin alistumaan kohtaloonsa, tekemään kompromisseja. Toisen ymmärtäminen voi heikentää omien oikeuksien puolesta puhumista. Teoksessa tätä kuvataan siten, että: ”terve itsekkyys, evolutiivinen tappajanvaisto jäi kehittymättä”. Tällainen itsensä pienentäminen herättää laidasta laitaan erilaisia tunteita, raivoa ja kateuttakin, ja voi myötävaikuttaa erinäisten ongelmien syntyyn aikuisuudessa. Itseni kohdalla uskon sen vaikuttaneen miellyttämisenhaluni syntyyn ja altistaneen minua erilaisille mielenterveydellisille haasteille.

”Häpesin sinua ja häpesin itseäni, pikkusiskoa joka häpesi isosiskoaan niin ankarasti.”

Erityissisaruuteen liittyy paljon häpeää ja häpeän häpeämistä. Häpeä syntyy paitsi omista myös ympäristön reaktioista. ”Joskus toljottelin naama jäykkänä ja silmät tappeina, kun olimme Marun kanssa liikkeellä. Halusin, että vastaantulijat kiinnittäisivät huomiota minuun eikä Maruun”. Häpeästä seuraa usein eristäytymistä ja ulkopuolisuuden kokemuksia, mitä kirjassakin kuvataan. ”Humalassa kukaan ei noteeraa hiljaisuuttani ja epävarmuuttani, sitä etten osaa kertoa ensimmäistäkään vitsiä enkä muutenkaan heitellä hauskoja ja ironisia juttuja, varsinkaan perheestäni, sisaruksistani ja suvustani, niin kuin kaikki muut tekevät”. Samanaikaisesti mietitään oman yksinäisyyden kokemisen oikeutusta, kun tiedetään siskon sosiaalisen elämän olevan olematonta. ”Onko toi oikeesti sun sisko? Ei tollanen voi olla”. Teoksessa tuodaan esiin, kuinka hyvin harvat tietävät kirjailijan siskosta tai tämän erityispiirteistä. Vaikenemisen tie on ollut helpompi. ”Minä häpesin sinua. Minä pelkäsin paljastuvani”.

”Juuri tuollaisen sisaren olisin itsekin toivonut saavani.”

Kirjailija on usein ajatellut älykkäitä tuttaviaan, heidän sisaruksiaan ja salaa toivonut heidän olevan omia sisaruksiaan – kitkerän häpeänmaun saattelemana. Tunnistan tämän käyttäytymisen myös itsessäni, sillä olen saattanut tuntea voimakastakin katkeruutta tuttavieni hyvistä sisaruussuhteista. Olen kuvitellut mielessäni, minkälaista elämäni olisi, jos minulla olisi ollut terve sisko ja siten tavanomaisempi siskosuhde. Tietynlainen kokemus luopumisesta limittyykin osaksi erityissisaruutta. ”En koskaan voinut lukea niitä ääneen, yhteisiä horoskooppejamme”. Pääomassa oli hauska yhteensattuma, sillä yhtenevien horoskooppien lisäksi minäkään en voinut lukea horoskoopeista kertovia kirjoituksia siskolleni (ne pitivät niin huonosti paikkansa hänen kohdallaan). Absurdi ja pieni yksityiskohta, mutta sitäkin kiperämpi. En myöskään usko, että tämä on sattumaa, mutta minun jokainen naispuolinen kaverini on sisaruskatraidensa vanhimman roolissa. Olen varmasti tiedostomattani hakeutunut isosiskon asemassa olevien seuraan ja toivonut sitä kautta saavani siskoudesta edes pienen siivun osakseni.

”Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää.”

Syyllisyys lienee tunne, joka on jollain muotoa läsnä läpi elämän erityislasten ja -sisarten kanssa eläneillä. Syyllisyyden syntymiseen haetaan usein syypäitä ja selityksiä. Teoksessa syyllisyyttä koetaan alusta loppuun, lapsuudesta aikuisuuteen ja Marun kuolemaan. Erityisesti nuoruudessa ja itsenäistymisen vaiheissa se on läsnä, sillä: ”Välillä tunnen syyllisyyttä omista menoistani, kavereistani, orastavista ihastuksistani”. Tieto siitä, mistä kaikesta sisko jää ja tulee jäämään elämässään paitsi voi tuntua hyvin lamauttavalta ja saada suhtautumaan omiin tekemisiin kielteisesti. Saanko minä tehdä näitä asioita, kun sinä et voi? Syyllisyyttä voi kokea säälistä ja kaikesta siitä, mitä erityissisarta kohtaan tuntee. ”Minä säälin vain itseäni”.

”Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun pitää elää kahden edestä.”

Kiitän Snellmania tästä oivalluksesta, sillä tämä oli minulle paitsi uutta myös erittäin paikkaansa pitävää. En ole asiaa aikaisemmin miettinyt, mutta minun kohdallani kahden edestä eläminen on selkeästi näkyvissä oleva asia. Kuten kirjassakin esitetään, myös minä olen matkustellut kahden ihmisen edestä ja tehnyt paljolti erilaisia asioita aina burnouttiin asti. Olen tiedostanut sen, miten pientä ja rajattua elämää siskoni elää, ja kokenut sen myötä, että minun tulisi tätä jotenkin paikata. Uskon, että tällaisen käyttäytymismallin havaitseminen näin kolmekymppisenä on tervetullutta ja välttämätöntä omien voimavarojen kestävämmässä säätelyssä.

 

Kaikkinensa Pääoma oli lukukokemuksena varsin miellyttävä, vaikka paikoitellen siinä oli myös raskaampia sävyjä. Snellman on sivunnut erityissisaruuden aihetta jonkin verran muissakin teoksissaan, mutta ei yhtä kattavasti ja omakohtaisesti kuin Pääomassa. Suositan teosta kaikille aiheesta kiinnostuneille ja kuulen mielelläni muitakin kirjaehdotuksia, joissa käsitellään vaikeita sisarussuhteita.

Lukusuositus depressiosta

Kirjailija William Styron on kuvannut masennustaan osuvasti: ”Like anyone else I have always had times when I felt deeply depressed, but this was something altogether new in my experience – a despairing, unchanging paralysis of the spirit beyond anything I had ever known or imagined could exist.” Sitaatti on resonoinut minussa voimakkaasti: sekä tunnistan itseni että näen sen vangitsevan jotain varsin oleellista siitä, mistä minäkin blogissani kirjoitan. Sitaatin saattelemana päädyin lukemaan Styronin teoksen Pimeän kuva: muistelma hulluudesta enkä pettynyt. Muistelma on ensimmäisiä depressiota käsitteleviä teoksia, joka on saanut minut ymmärtämään omaa mielenterveyttäni aivan uudella tavalla. Vaikka teos on reilu kolmekymmentä vuotta vanha ja, vaikka olen lukenut aiheesta paljon, kyseinen teos peittoaa omalla vangitsevalla kuvauksellaan monet nykyaikaisemmat ja tieteellisemmätkin selvitykset. Olen saanut sanoja asioille, joiden kuvaaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Suositan kirjaa aivan jokaiselle ja, vaikka nykypäivänä lukeminen on laskusuhdanteessa, niin teoksen hyvä puoli on sekin, että siinä on alle sata sivua.

”Depression sää on sävytön, sen valo himmennetty. Se on todellinen myrsky, mutta myrsky pohjamudissa.”

Styron kuvaa vakavan masennuksensa alkaneen hiipien ja kertoo lopulta tulleen tyystin sairauden yllättämäksi, sairauden, josta hän ei, lukeneisuudestaan huolimatta, tietänytkään paljoa. Ja niinhän se on, että depressio on paljastanut salaisuuksiaan tieteelle paljon vastahakoisemmin kuin monet muut meitä vaivaavista vakavista sairauksista. Eikä se ole yksilöllisten ilmenemismuotojensakaan takia helposti tai yksiselitteisesti hoidettavissa. Myös syyt sairastumiselle ovat moninaisia ja yhdeksi tällaiseksi Styron esittää alkoholinkäytön lopettamisen, joka myös minulla vapautti tilaisuuttaan odottaneet demonit häkeistään.

”Depression hulluus on yleisesti katsoen väkivaltaisuuden antiteesi.”

Opettajana luetuttaisin kyseisen teoksen oppilaillani.

Kirjailijan oireidenkuva oli sietämätön: hermostunutta levottomuutta, itsevihaa, omanarvontunteen romahtamista ja ankeaa ilottomuutta, tietoisuuden outoa muuttumista. Tietoisuuden muuttuminen oli omassa romahduksessani vahvasti läsnä, mutten oikein saanut siitä otetta eikä sen sanallistaminen minulta onnistunut. Styron kärsi puhekyvyn ja libidon laskusta sekä unettomuudesta ja totesi, miten ”äärimmäinen uupumus yhdistettynä unettomuuteen on harvinaislaatuista kidutusta”. Muistelmassa tuodaan esiin myös, kuinka monet syvässä depressiossa olevat ihmiset ovat huomanneet tuntevansa, että heidän vierellään on koko ajan toinen – aavemainen tarkkailija. Minun toiseni oli ankara ja halveksiva, jatkuvasti läsnä oleva painostaja. On myös niin, että valitettavan usein tällaisen ymmärtäminen voi hoidontarjoajilla olla vähäinen ja keskustelu voikin siirtyä aivan väärille tolille. Depression kaameimpaan vaiheeseen kuuluvat epärealistinen toivottomuus, riivaavat liioitellut vaivat ja kohtalokkaat uhkakuvat, joilla ei ole mitään yhteyttä todelliseen nykyhetkeen ja, jotka liittyvät sairauteen kiinteästi kuuluvaan mielen sisäiseen kamppailuun. Mieli kääntyy tuskallisesti sisäänpäin ja siten sitä sairastavat ovat tavallisesti vaarallisia vain itselleen. Kirjassa avataan Styronin matkaa itsemurhan partaalle ja lisätään ymmärrystä masennusten tappavuudesta.

”Useimmille depression kokeneille tuon sairauden kauhu on niin murskaava, että se on täysin kuvaamisen tuolla puolen, ja siitä johtuu jopa suurempien taiteilijoiden teoksissa ilmenevä turhautunut riittämättömyyden tunne.”

Muistelman ansiot liittyvät mielestäni juuri yritykseen kuvata mielenterveyden romahtamiseen liittyvää sanoin kuvaamattomuutta. Silti depression kuvauksessa onnistutaan ja saadaan tavoitetuksi monia asioita, jotka tuntuvat sairastumisessa varsin käsittämättömiltä. Minun oli ja on edelleen paikoitellen vaikea päästä käsiksi niihin kaikista syvimpiin vesiin, joissa tuli oltua ja mieli tuntuu ikään kuin osaltaan blokkaavan näitä tietoja ulottumattomiin. Siksi kokemuksista kirjoittaminenkin tuntuu kattavan vain pintaraapaisun sisäisistä kokemuksista. Toisekseen Styron onnistuu valaisemaan sitä, miksi niin kovin usein mieleltään sairastunut tuntuu jäävän vointinsa kanssa yksin. ”Tämä ymmärtämättömyys ei tavallisesti ole johtunut myötätunnon puutteesta vaan siitä, että terveet ihmiset eivät kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan kärsimystä, joka on niin vierasta arkikokemukselle.” Tämän käsittäminen on vähentänyt katkeruuden kokemista ja lisännyt näkökulmia monia ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jotka eivät olleet sairastumisessa ja toipumisessa läsnä tai tukena. Samaistumispintaa ei yksinkertaisesti ole ja miten voisikaan olla, jos kaiken sanoittaminen on siitä kärsivällekin likimain mahdotonta? Se on myös auttanut ymmärtämään sitä, miksi minun on aikaisemmin ollut vaikea käsittää mielenterveyden sairauksia ja, miksi oma sairastuminen oli niin vaikeaa hyväksyä.

”Salaperäisenä tulossaan, salaperäisenä lähdössään depressio kulkee kulkunsa, ja sen uhri löytää rauhan.”

Kirjaan oli sisällytetty paljon toivoa ja lukijaa muistutettiin siitä, miten ”Depressio ei ole sielun tuho, sillä lukemattomat miehet ja naiset, jotka ovat parantuneet tästä sairaudesta, ovat todisteina sen luultavasti ainoasta pelastavasta armosta, siitä että se on voitettavissa”. Styronin mukaan olisi välttämättömän tärkeää kertoa ja vakuuttaa sairastunutta siitä, että sairaus kulkee omaa kulkuaan ja että he selviäisivät siitä. Tämän kuuleminen olisi itsellekin ollut tärkeää kaiken sen epätietoisuuden ja toivottomuuden vesissä, joissa tuli oltua. Erityisesti hoidontarjoajien voisi olla tehokkaampaa hyödyntää tämän tapaista lähestymistapaa vähättelyn tai piristymistoivotusten sijasta. ”Sillä jokainen, joka on saanut terveytensä takaisin, on lähes aina saanut kyvyn kokea mielenrauhaa ja iloa, ja se saattaa olla riittävä korvaus siitä, että hän on kokenut epätoivon epätoivon tuolla puolen.” Sairastumisesta voi tosiaan jäädä käteen loppujen lopuksi paljonkin hyvää, näitä tulen vielä omissa kirjoituksessaan tarkemmin käymään läpi. Masennukseen sairastuneista lähes puolet sairastuvat elämänsä aikana uudestaan, mutta tähänkin teoksessa tuodaan toiveikkuutta, sillä mieli kykenee usein uusiutumiskerroilla paremmin käsittämään, mistä on kyse ja se on mahdollisesti oppinut aikaisemmasta kerrasta jonkinlaisia selviytymiskeinoja tilanteeseen. Kirjailija siteeraa runoilija Charles Baudelairea: ”Olen tuntenut hulluuden siiven sipaisun”, minkä rinnalla omat tulkinnat sairastumisesta kalpenevat. Nerokas kuvaus siitä, mitä mielenterveyden horjumisessa tapahtuu ja, minkälaisesta sipaisusta myös minulla on kokemusta.