Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä sen, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyyden sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.