Onko nainen naiselle susi työelämässä?

Olen kirjoitellut blogissani kokemastani työuupumuksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista seurauksista. Olen kertonut työuupumuksen johtuneen muun muassa puutteellisesta johtamisesta ja heikosta työilmapiiristä. Minulta on ollut tietoinen päätös jättää kertomatta uupumiskokemukseni sukupuolittuneista piirteistä, sillä olen tarvinnut aikaa asioiden kypsyttelyyn. Kuitenkin se, että on 25-vuotiaana nuorena vastavalmistuneena naisena tullut vanhemman, mikromanageroivan naisesimiehen tyrannisoimaksi kielii minusta työuupumukseeni oleellisesti kietoutuvasta sukupuolellisesta kokemuksesta, jota ei voi ohittaa. Olen joutunut harkitsemaan haluanko ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, sillä nykyajassa trendaava sukupuolineutraaliuden korostaminen ei tee käsillä olevan aiheen tarkastelua helpoksi eikä tarkoitukseni toisaalta ole uusintaa misogynistisia eli naisvihamielisiä asenteita. Kirjoitukseni perustuu omiin kokemuksiini ja tarkastelen naisten välisiä suhteita erityisesti työelämän kontekstissa.

Työelämän sukupuolittuneisuus

On yleisesti tiedossa oleva asia, että työelämä voidaan nähdä jossain määrin sukupuolittuneena. Sukupuolella on vaikutuksensa esimerkiksi ammatinvalintaan, hoivavastuuseen ja uralla etenemisen mahdollisuuksiin. Työelämästä löytyy naisten ja miesten ammatteja, sukupuolten välistä palkkaeroa ja kaksilahkeisten johtajien enemmistöä. Työelämä heijastelee olemassa olevia valtarakenteita ja vallitsevia kulttuurinormeja, minkä takia maskuliinisiksi luokitellut ominaisuudet kuten kilpailullisuus, kovuus, röyhkeys ja rohkeus kuvastavat työelämää kenties osuvammin kuin feminiinisyyteen liitetyt piirteet empaattisuudesta tai intuitiivisuudesta. Siksi voidaan ajatella, että miehisillä piirteillä varustetut työntekijät menestyvät feminiinisiä verrokkejaan paremmin, tai ainakin helpommin, työelämän vaatimuksissa. Tällaiset stereotyyppiset yksinkertaistukset ovat toki veteen piirrettyjä viivoja, sillä niin naisista kuin miehistä löytyy sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.

Työelämän sukupuolittuneisuuteen liittyy olennaisesti myös seksuaalinen häirintä, joka on Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan edelleen varsin yleistä työelämässä. Työikäisistä naisista yli puolet ja miehistä joka seitsemäs on kokenut seksuaalista häirintää. Useimmiten häiritsijä on mies ja erityisesti nuoret naiset valikoituvat häiriköinnin kohteeksi. Todennäköisyys kokea seksuaalista häirintää laskee iän myötä. Naisvaltaisilla aloilla häiritsijä on usein työyhteisön ulkopuolinen toimija kuten asiakas, miesvaltaisilla aloilla häiritsijä löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja aloilla, joilla miehiä ja naisia työskentelee tasaisesti, häirintä tapahtuu usein esihenkilöiden toimesta. Pidän tätä varsin valitettavana, mutten lainkaan yllättävänä – minulta loppuvat sormet kesken laskiessani, kuinka monesti olen eri työkokemuksissani saanut vastakkaiselta sukupuolelta liian pitkiä katseita, mukahauskoja vitsejä tai vainoamisen kaltaiseksi eskaloitunutta työkaveruutta.

Vaikka naisvaltaisilla aloilla esiintyy eniten työpaikka-
kiusaamista, myös miehet voivat päätyä kiusatuiksi ja
kiusaajiksi työelämässä.

Sukupuolittuneisuuden voi katsoa liittyvän myös työpaikkakiusaamisen ilmenemiseen, sillä monilla naisvaltaisilla työpaikoilla kuten sosiaali-, terveys- ja opetusalalla on todettu esiintyvän eniten työpaikkakiusaamisen kaltaista toimintaa. Näillä aloilla naiset päätyvät miehiä useammin työpaikkakiusatuiksi ja -kiusaajiksi. Siten voidaan ajatella, että naisvaltaisilla aloilla naiset ennemmin kiusaavat kuin seksuaalisesti häiritsevät toisiaan. Kiusaamisen kohteeksi voi joutua periaatteessa kuka tahansa mistä syystä tahansa ja, toisin kuin häirinnässä, ikä ei ole yhtä merkittävä tekijä. Yleistyksiä on kuitenkin varottava, sillä työpaikkakiusaamista ei selitä pelkästään sukupuoleen liittyvät asiat, vaan taustalla vaikuttavat työyhteisön toimimattomuuteen, heikkoon johtamistyöhön, epäselviin työn järjestelyihin ja hiljaisen hyväksymisen kulttuuriin liittyvät tekijät. On mielenkiintoista pohtia, miksi naiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ajaako nimenomaan miehiset valtarakenteet ja juurtuneet toimintatavat altavastaajan asemassa olevia naisia kilpailemaan keskenään?

Niin miehet kuin naisetkin

Aloitin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa pian maisteriksi valmistumiseni jälkeen ja lähtökohtaisesti pidin hyvänä asiana sitä, ettei johdossa ollut miestä. Aikaisempien häirintäkokemusteni takia suhtauduin varauksellisesti työyhteisön vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja koin osaamisestani enemmän epävarmuutta miesten kuin naisten seurassa. Myös esimerkiksi muutamat yliopistossa käymäni sukupuolentutkimuksen kurssit ja mediassa usein esiintyvät narratiivit naisia alistavista miehistä vaikuttivat käsityksiini. Voin sanoa omanneeni jonkinasteista sisäänrakennettua pelkoa toista sukupuolta kohtaan, joka ilmeni niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Näin jälkeenpäin näen tämän vieneen kapasiteettiani arvioida realistisesti saman sukupuolisten haitallista toimintaa ja huomata myös naisten välisiä ongelmia. Esimerkiksi ensimmäisessä kesätyöpaikassani 18-kesäisenä nimenomaan työpaikan naiset suhtautuivat nuoriin tekijöihin nyrpeästi meidän viedessä heidän työpaikkansa ja kaduilla paitsi miehet myös naiset ovat minua häiriköineet tuijottelun, tuhahtelun ja tarpeettomien neuvojen antamisten muodossa.

Työuupumuskokemuksen myötä havahduin paremmin huomaamaan, miten paljon minulta löytyikään nuorena tyttönä koettuja huonoja kokemuksia toisten naisten taholta ja, miten satuttavalta ne olivat tuntuneet – syyt kun eivät paikannu vain sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, vaan usein tikun nokkaan tullaan nostetuksi esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden, käyttäytymisen tai ihan vain oman olemassaolon takia. Työuupumukseen sairastuminen oli ikään kuin viimeinen niitti sille, että aloin ymmärtämään, miten suuri vaikutus sukupuolella on myös naisten välisissä työelämäkohtaamisissa. Jälkiviisaasti olen miettinyt, että olisi voinut olla ihan paikallaan omata samankaltaista pelon ja varauksellisuuden kokemista myös naisia kohtaan kuin mitä olin miehiin alitajuisestikin suunnannut. Ajattelen työuupumuksen tietyllä tavalla tasa-arvoistaneen minua, sillä suhtaudun tätä nykyä miehiin ja naisiin yhtä avoimesti että varauksellisesti.

Eri-ikäisyys haasteena?

Työelämäkokemuksistani löytyy siis negatiivisia, häirintätyyppisiä kokemuksia miesten taholta, mutta myös huonoja kokemuksia työyhteisön naisten kanssa toimimisesta. Minua on muun muassa ulossuljettu, taitojani on voimakkaasti kyseenalaistettu ja olen joutunut juoruilun kohteeksi. Viimeisimpänä kokemukseni työuupumukseen johtaneesta työsuhteesta, jossa minua johtaneen, noin 40-vuotiaan naisesimiehen tyrannisoivat toimintatavat olivat merkittävässä roolissa sairastumiselleni. Kyseinen esimies, vai pitäisikö sanoa esinainen, oli aloittanut työuransa eräässä ”Big Four” yrityksessä piiskurimaisen johdon alaisena, työskennellyt 12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja edennyt urallaan vastoin sukupuolittuneita odotuksia. Ankara suhtautuminen alaisiansa kohtaan lienee peruja hänen omasta työelämähistoriasta.

Oma vanheneminen tulee todennäköisesti muuttamaan omaa
asemoitumistani työelämässä.

Yhteistä kaikille työelämän naiskokemuksilleni on ollut se, että olen ollut nuoremman naisen asemassa ja ongelmia on syntynyt iältään vanhemman naisen kanssa. Asetelma on ikään kuin ollut sellainen, että minua vanhempi nainen on halunnut antaa minulle opetuksen ja katsonut oikeudekseen laittaa minut ruotuun. Mielestäni samankaltaista dynamiikkaa hieman laajemmassa kontekstissa esiintyy myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen perinteessä. Haitallista perinnettä ylläpitävät paitsi kulttuuriset uskomukset ja seksuaalisen kontrollin tavat, myös suvun naiset. Äidit ja isoäidit ovat etulinjassa varmistamassa perinteen jatkumoa. Työelämään kääntäen voidaan ajatella, että jos ja kun työelämä ilmentää varsin miehekästä maailmaa, niin naisten siellä kokemat hankaluudet kääntyvät herkästi nuorempien naistulokkaiden opetuksiksi. Miksi sinun pitäisi päästä helpolla, kun en minäkään päässyt? Saman sukupuoliseen voi olla helpompi projisoida omia tunteita ja ajatuksia kuin eri sukupuoliseen.

Naisten välisissä työelämän konflikteissa voi olla mukana paitsi katkeruuden myös vihan kokemuksia. Elämme suhteellisen ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jolloin ikääntymiseen voi liittyä pelkoa ja uhan tunnetta. Ikääntyvät naiset ovat mediassa aliedustettuina eikä työelämässä välttämättä tunnusteta iän kartuttamaa osaamista. Vanhemman työnhakijan palkkaaminen voi näyttäytyä nuorempaan verrattuna suurempana riskinä, mikä lisää sukupolvien välistä vastakkainasettelua. Tämä voi näkyä erityisesti naisten välillä, sillä toisin kuin miehillä, joilla puristus vallan kahvasta tuntuu iän myötä vain tiukkenevan varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantuessa, naisilla valta tuntuu pikemminkin vähentyvän iän noustessa ja hedelmällisyyden laskiessa. Seksuaalisella vallalla varustettu nuori nainen voi siten herättää vanhemmassa naisessa tiedostamattomia ja vaikeasti selitettävissä olevia vihan tunteita.

Vaikeudet naisvaltaisissa työyhteisöissä

Omat kokemukseni erilaisista työyhteisöistä ovat paljastaneet, että pelkästään yhteisen työpaikan jakaminen ei useinkaan riitä naisvaltaiseen työyhteisöön sisälle pääsemiseksi. Yhteisöissä, joissa on ollut miehiä mukana, olen herkemmin kokenut olevani työyhteisön jäsen ihan vain olemalla työntekijänä samalla työpaikalla. Naisvaltaisissa yhteisöissä sisään pääsemiseksi on vaadittu myös muissa asioissa samanlaisuutta, ja työpaikan ulkopuoliset asiat ovat määrittäneet pitkälti työpaikan sisäistä asemoitumista. Nuorena, lapsettomana ja naimattomana olen usein jäänyt yhteisön reunamille, ja samaistumispintaa työyhteisön muiden naisten kanssa on ollut vähän. Eräässä työpaikassa hienovaraista ulossulkemista tapahtui kahvipöydässä, kun keskusteltiin paikallisen asukkaan lottovoitosta. Naiskollega katsoi minuun ja sanoi, että onneksi voitto ei sentään mennyt lapsettomalle. Olen kirjoittanut työyhteisön ulkopuolisuudesta oman postauksensa.

Naisvaltaisissa työyhteisöissä olen myös kokenut enemmän kilpailullisuutta. Sukupuoli lienee jollain tavalla jaettu kokemus, minkä takia nainen voi herkemmin ajatella pystyvänsä samoihin asioihin toisten naisten kuin miesten kanssa. Tästä voi seurata myös paitsi jäämisen kokemusta ja asia kääntyä siten, että toisen saavutus olisi itseltä pois. Miksi toinen saa asian x, kun periaatteessa minullakin olisi kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi? En osaa sanoa johtuuko kilpailullisuus nimenomaan sukupuolisesta samaistuttavuudesta vai jonkinlaisesta sisäistetystä kulttuurillisesta ajatuksesta, ettei minun naisena edes kannata yrittää kilpailla miesten kanssa – miesten parempi yhteiskunnallinen menestyminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kilpailullisuuteen liittyvää kateutta olen herkemmin kokenut nimenomaan toisten naisten tahoilta ja, koska myös minä koen kateuden tunnetta silloin tällöin, olen huomannut sen kohdistuvan lähes poikkeuksetta saman sukupuolisiin. Sen sijaan parempiin suorituksiin edesauttavaa kannustamista olen tuntunut saavan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajilta, vaikka pyrin itse olemaan kannustava sukupuoleen katsomatta.

Onko naisten ja miesten välillä eroja johtajuudessa?

Naisilla voi olla miehiä vähemmän kuviteltua auktoriteettia.

Vaikka minkäänlaisia kattavia yleistyksiä sukupuolten eriävistä käyttäytymistavoista työelämässä on likimain mahdotonta tehdä, olen kokenut johtamistavoissa enemmän vaihtelua naisten kuin miesten kesken. Siinä missä miesjohtajat edustavat kokemuksissani enemmän tasaista suoriutumista, minulla on ollut enemmän vaihtelua naisjohtajissa (toiset olleet todella hyviä ja toiset ala-arvoisen huonoja). Naisten johtamisen tavat ovat olleet enemmän sidoksissa siihen, minkälainen nainen on persoonana ja, minkälaisen ihmiskäsityksen hän jakaa. Miehet ovat johtajina olleet enemmän asiakeskeisiä ja he ovat mielestäni kohdanneet alaisensa tasavertaisemmin. Naisjohtajilla voi olla miehiä enemmän näyttämisenhalua ja tarvetta todistaa osaamistaan muille, mikä taas selittynee paitsi yksilöllisillä tekijöillä myös miesjohtajuutta suosivilla työelämän rakenteellisilla seikoilla. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei sukupuoli määritä johtamisen laatua, vaan ennen kaikkea siihen vaikuttavat organisaatiokulttuuri ja johdon tueksi mahdollistettujen rakenteiden ja resurssien saatavuus.

Sukupuolittuneita odotuksia

Työelämän sukupuolittuneisuutta miettiessä on hyvä huomata, ettei naisten työelämässä mukanaolo ole itsestäänselvyys ja monet hyvinvointivaltioon liitetyt ominaisuudet kuten universaali päivähoito ja erilaiset sosiaaliturvaetuudet ovat olleet julkisen sektorin tarjoamien työpaikkojen ohessa mahdollistamassa naisten työelämässä toimimista. Naisten nykyisen kaltainen työelämäosallistuminen on suhteellisen nuori-ikäistä ja siksikin voidaan ajatella, että lasikattoja löytyy rikottavaksi ja työelämän tasa-arvon työstämisessä riittää vielä tekemistä.  Ihmisillä on usein myös erilaisia odotuksia miehille ja naisille, ja yhteiskunnalliset stereotypiat siitä, millaisia naisten ja miesten kuuluisi olla, vaikuttavat käsityksiemme taustalla ja niiden muuttaminen voi olla aikaa vievää. Naisiin liitetään kenties herkemmin odotuksia kodista ja perheestä, mikä voi varjostaa työelämässä toimimista.

Lisäksi yksilötasolla koetulla elämänhistorialla ja erilaisissa ihmissuhteissa koetuilla traumoilla on vaikutuksensa siihen, miten suhtaudumme eri ihmisiin, miehiin ja naisiin. Minä olen esimerkiksi kokenut pahimmat ihmissuhdepettymykseni nimenomaan naisten välisissä suhteissa (pois lukien traumasuhde) ja käsittelemättöminä vaikuttaneet äiti- ja siskohaavani ohjasivat pitkään havaintojani muista naisista. Tämä näkyi siinä, miten kasasin suurempia odotuksia naisille kuin miehille ja toisaalta odotin saavani naisten välisistä suhteista jotain, mistä olin lapsena jäänyt paitsi. Itselläni avainasemassa on ollut oman elämänhistorian ja traumojen työstäminen, sillä se on katkaissut kierteen, jossa menneisyyden kokemuksia toistetaan nykyisissä suhteissa. Eteenpäin pääseminen ja uudenlaisen suhtautumistavan löytäminen on vaikuttanut positiivisesti myös työelämässä toimimiseen. En voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omia suhtautumis- ja reagoimistapojani. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä sitä, että erilaisissa ongelmatilanteissa osataan katsoa peiliin eikä vain osoitella ja syytellä toisia.

Toisin toimimista

Ympäristö ja geenit ohjaavat sekä miesten että naisten käyttäytymistä. Olen joskus lukenut, että naisilla ympäristön vaikutus olisi hieman suurempi, minkä takia voitaisiin ajatella, että työyhteisön ongelmat ja ristiriidat vaikuttavat herkemmin naisiin. Tämän puolesta puhuu sekin, että työuupumukset ovat jonkin verran yleisempiä naisten kuin miesten keskuudessa. Työelämässä naisten keskinäisillä suhteilla on siksikin merkitystä ja positiivisilla kokemuksilla voi olla merkittävä vaikutus työhyvinvointiin. Ylipäänsä ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnille on valtava ja toimivat työyhteisöt voivat osaltaan olla vähentämässä nuorten kasvussa olevia työkyvyttömyyden trendejä.

Iältään vanhemman roolissa oleva nainen tai mies voi
näyttää nuoremmille esimerkkiä ja toimia tärkeänä esi-
kuvana.

Pidän naiseksi kasvamista ja naisena olemista työelämän ja yhteiskunnan ristipaineissa jo itsessään sen verran vaikeana, ettei sitä tarvitse entisestään hankaloittaa toisten naisten toimesta. En halua koskaan löytää itseäni tilanteesta, jossa siirrän omia katkeruuksiani nuorempiini, enkä halua päätyä ihmiseksi, joka nauttii toisten näpäyttelystä ja pahanmielen tuottamisesta. En halua suhtautua kanssaihmisiini ylivertaisesti, vaan ajattelen, että jokaisella on meille opetettavaa. Voin omalla toiminnallani olla mahdollistamassa jollekin toiselle sitä mistä itse jäin paitsi, sillä muistan, miten suuri merkitys sillä olisi ollut, jos olisi parikymppisenä työelämän untuvikkona tullut naiskollegoiden ja -johtajien taholta hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Oli työelämä sitten miten maskuliininen tai miehinen tahansa, niin minulle ei maksa mitään suhtautua kanssasisariin ja -veljiin ystävällisesti ja empaattisesti.

Hiljeneminen ei auta

Tiedän, että löytyy koulukuntia, joiden mukaan kaikki on patriarkaatin syytä. On miesten vika, että naisten välillä on kahnauksia työelämässä ja on miesten vika, että kahnauksia edes ajatellaan olevan olemassa. Minusta tällainen on näköalatonta ja johtaa herkästi edellä kuvatun kaltaiseen nuorempien tulokkaiden opettamiseen, jossa omia huonoja kokemuksia ikään kuin kostetaan seuraavalle sukupolvelle. Tällaisissa toimintaympäristöissä käyttäytymisen syyt ulkoistetaan eikä vastuuta omasta toiminnasta oteta. Olen varma, etteivät kokemukseni ole yksittäistapauksia ja vastaavanlaisia löytyy paljonkin. Työelämän viihtyvyyden ja tasavertaisuuden parantumiseksi olisi ensisijaisen tärkeää, että naisten ja miesten keskinäisistä ongelmista voitaisiin puhua. Hiljeneminen ei edistä tasa-arvoa eikä naisten välisiä ristiriitoja tulisi vähätellä epäammattimaisina sivutuotteina. Ne ansaitsevat tulla käsitellyiksi osana laajempaa keskustelua vallasta, yhteistyöstä ja yhteisistä tavoitteista.

Vaikka postaukseni näkökulma on ollut suhteellisen ongelmalähtöinen, tiedän, että työelämästä löytyy paljolti yhteistyökykyisiä ja vastavuoroisia yhteisöjä, verkostoja ja tiimejä, joissa toisten tukeminen ja kannustaminen ovat arkipäivää – jokaisen ihmisen välillä. Lopuksi haluan vastata otsikon raflaavaan kysymykseen ja muistuttaa, että niin naisista kuin miehistä löytyy erilaisia ihmisiä eikä hyvä tai huono johtajuus rakennu pelkästään sukupuolesta lähtöisin olevien tekijöiden varaan. En näe, että vain nainen olisi naiselle susi – pikemminkin uskon, että ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus.

 

Työelämän ongelmatilanteissa:

• En vähättelisi kokemaani.
• Ottaisin asian puheeksi.
• Selvittäisin kyseisen työpaikan protokollan asian eteenpäin viemiseksi.
• Varmistaisin omat oikeuteni ja velvollisuuteni.
• Vaatisin muutosta tilanteeseen.

Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.