Ajatuksia kuolemasta

Näin vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia, jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani. Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä. Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.

Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta

Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri.

Ajatus kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään, että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti. Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä. Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.

Tässä kehityksellisessä taitekohdassa olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan ”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta – olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa. Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.

Ovatko psykiatrit korvanneet papit?

Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni 
elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä.

Avunpiiriin hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen, kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Irtaannuin kirkosta (evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus, satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa, miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan. Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.

Tabu nimeltä kuolema

Työuupumus ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen, miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle, kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä kysymyksiä!

Noutajaa ei lopulta kukaan pääse karkuun.

Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.

Vanhemman kuolema

Elämänkriisit tuppaavat usein kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja lemmikkien kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.

Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta tuplasti vaikeampaa.

Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä

Eroperheen lapsena olen miettinyt paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat. Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta, sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.

Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja
seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä
keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset.
Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan
sijasta valkoisen väriin.

Saattohoitovaiheeseen kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen, ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä – ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuoleman käsittelyä

Vanhemman kuolemalle ei liene ole olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni. Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen. Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.

Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.

Oman vanhemman kuolema on tietyllä tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta, mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää muistellessani vuodattamaan niitä vielä lukemattomia kertoja. Itken hieman tätä kirjoittaessanikin.

Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia
suunnannäyttäjänä.

Kuolema toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.

Pois pimeästä

Koska isäni poismenosta on jo useampi vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni. Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä päivänä olen.

Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa.

Kenties vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana. Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.

Kiitollinen elämästä

Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon, ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen. Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.

 

Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?

• Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
• Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
• Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
• Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
• Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.

Aknen vaikutukset itsetuntoon

Kirjoitellessani alkoholisuhteestani toin esiin yläasteikäisenä sairastamani aknen. Akne eli finnitauti on ihon tulehdussairaus, jota esiintyy tyypillisesti murrosiässä ja, jonka vaikeusaste ja hoitomuodot vaihtelevat. Lupailin kokemuksistani omaa kirjoitusta ja tarkoituksena onkin seuraavaksi tarkastella aknen vaikutuksia itsetunnolleni ja sitä, miten sen vaikutukset vielä tänäkin päivänä, näin kolmekymppisenä, ovat nähtävissä. Olisin aikoinani halunnut aiheesta enemmän luettavaa ja kirjoitukseni tarkoitus onkin tarjota vertaistukea ja ymmärrystä siitä, miten akne on paljon muutakin kuin muutama näppylä.

Iho räjähtää yläasteella

Akne oli vaivanani koko yläasteen.

Ensimmäisiä yksittäisiä finnejä minulle alkoi tulla ala-asteen loppuvaiheilla ja, vaikka ne aiheuttivat mielipahaa, olivat ne suhteellisen tavanomaisia ja helposti hoidettavissa. Yhden näppylän parannuttua, ei toista ollut heti tulossa. Tähän tuli kuitenkin muutos ja yläasteikäisenä, noin 14–15-vuotiaana, ihoni tilanne alkoi hiljalleen luisua hallitsemattomaksi enkä enää pysynyt perässä epäpuhtauksien määrässä. Yhtä hoidettua näppylää seurasi viisi uutta isoa ja märkivää paisetta. Finnit valtasivat alaa kaikkialta kasvoistani eikä mennyt kauan, että poskeni olivat aknen valtaamat. Ihoni alkoi myös arpeutumaan eikä parantuneet näppylät siten enää tuoneet huojennusta, sillä ne jättivät jälkeensä näkyviä jälkiä. Oloni oli kaikkinensa lyöty ja epätoivoinen.

Huolimatta siitä, että finnien määrä lisääntyi hallitsemattomasti, olin jostain syystä (mainonnan uhrina?) varsin luottavainen, että saan tilanteen korjatuksi oikeanlaisilla ihonhoitotuotteilla ja muilla vippaskonsteilla. Tietämykseni ihonhoidosta kasvoi noihin aikoihin valtavasti ja opiskelin tuotteiden ainesisältöjä ja niiden vaikutuksia iholle, tutkin ja etsin parhaita arvosteluja saaneita tuotteita ja vertailin erilaisia vaihtoehtoja keskenään. Minussa olisi varmasti ollut potentiaalia kosmetologiksi. Useimmiten valitsin tuotteiksi apteekista saatavat akneen tarkoitetut tuotteet ja, vaikka varoin ylihoitamasta ihoani, saivat ne aina silloin tällöin nuoren ihoni punoittamaan ja hilseilemään kuivuudesta. Merkittävää vaikutusta itse akneen ei näillä erilaisilla ihonhoitotuotteilla ollut ja ne myös veivät valtaosan käytettävissä olevista rahoistani. Ihonhoidon lisäksi kokeilin muun muassa vähentää ruokavaliostani maitotuotteita ja pidättäytyä suklaan syömisestä, mutta näilläkään toimilla ei ollut mainittavaa vaikutusta ihoni kuntoon. Lisäksi pidin huolen, etten puristele näppylöitä tai koskettele kasvojani turhaan.

Ei-toimivaa hoitoa

Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että akne on ihotauti, sairaus, ja, että en siitä omin toimin parane. Toimivan hoidon saaminen ei tosin ollut yksiselitteistä ja ensimmäisen kerran hakeuduin terveydenhoitajalle ihoni kunnon vuoksi yläasteen alkupuolella. Muistan käynniltä eläväisesti sen, miten radiosta kuului uutisointia tapahtuneista kouluampumisista ja sen, miten hoitaja suhtautui vaivaani jotenkin ylenkatsovasti. Maailmassa, jossa on ihan oikeitakin murheita, minä tunsin häpeän voimistuvan omia turhamaisia ongelmiani kohtaan. Sain kotiin viemisiksi jonkinlaisen lääkevoiteen, jonka vaikutus iholleni oli lopulta yhtä tyhjän kanssa. Olin tietenkin pettynyt ja harmistunut, ettei voiteesta ollut apua ja jonkin ajan kuluttua otin uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon. Sain ajan koululääkärille, joka määräsi ihoni hoitoon antibioottikuurin ja toisenlaisia voiteita. Tyynyliinat värjäytyivät voiteista, mutta ihoni jatkoi kukkimistaan lääkityksestä huolimatta. Aloin olla epätoivoinen ja otettuani uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon, minun suositeltiin menevän ihotautilääkärille.

Ihotautilääkärille meno ei tietystikään ollut ilmaista, eikä minulla 15-vuotiaana ollut sellaisia rahoja omasta takaa. Kirjoittaessani tätä herää tietysti kysymys, missä minun vanhempani ovat tänä aikana olleet. Olen tuonut esiin lapsuuden traumojani ja sitä, miten jäin asioiden kanssa toistuvasti oman onneni nojaan. Aknen hoitamisessa tämä konkretisoitui hyvin selkeästi, sillä vaikka äitini muistaakseni alkujaan kehottikin minua ottamaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon (voi myös olla, että haluan muistella asian näin ja todellisuudessa olen tehnyt näin tyystin itsenäisesti), hän ei nähnyt syytä maksaa ihotautilääkärikäyntiä minulle. ”Eihän sinulla mitään ole.” Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tämä tuntuu käsittämättömältä, sillä tuolloin otetuissa kuvissa minua katsoo takaisin teini-ikäinen hyvin näkyvän ja laajalle levinneen aknen kanssa. En usko, että taloudelliset syyt ovat olleet kielteisen suhtautumisen taustalla, vaan kenties asioiden torjuminen ja maton alle lakaisu vääristävät ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä halutaan nähdä. Noihin aikoihin vanhempani myös erosivat, mikä on toisaalta vienyt vanhempieni huomiota ja toisaalta voinut olla laukaiseva vaikutus sille, että ihoni puhkesi täysimittaiseen akneen.

Lukioikäisenä ihotautilääkärille

Minulla kävi hoidon saamisen suhteen 
hyvä tuuri, vaikkei tämän tulisikaan olla 
tuurista kiinni.

Ymmärrettyäni sen, etten tule pääsemään ihotautilääkärille vanhempieni avulla, aloin säästämään käyntiä varten rahaa. En omin rahoin vastaanotolle kuitenkaan mennyt, vaan sain käyntiin ulkopuolisen tahon tarjoaman tuen. Lukion ensimmäisellä ollessani törmäsin nimittäin eräässä lehdessä ilmoitukseen, jossa haettiin aknea sairastavia nuoria heidän hoitopolustaan kertovaan juttusarjaan. Päätin hakea ja, vaikka kasvokuvien ottaminen oli tuohon aikaan epämiellyttävää, lähetin hakemuksen kuvien kera. Olin saanut kuulla vähättelyä ihoni kunnosta, joten olin itsekin alkanut epäillä, josko vain kuvittelen ihoni huonommaksi kuin se todellisuudessa on, ja siksi minulle tuli valtavana yllätyksenä se, että tulin valituksi tähän kyseiseen juttusarjaan. Minusta tehtiin asian tiimoilta useampi lehtikirjoitus ja vastaavasti kaikki hoidossa ilmenneet kulut katettiin toimituksen kautta. Minua tietysti nolotti ja hävetti se, että päädyin ihoineni lehteen kaikkien pällisteltäväksi, mutta pidin asian tiimoilta matalaa profiilia. En usko kenenkään tuttavani nähneen juttuja tai ainakaan kukaan ei niistä minulle mitään kommentoinut. Vanhemmilleni taisin asiasta mainita ohimennen, mutta itse lehtijuttuja en heille näyttänyt.

Ihotautilääkärin käynnistä minulla on jäänyt mieleen itkemiseni. Olin niin turhautunut tilanteeseen ja siihen, etten saa tarvitsemaani apua tai tarpeeksi vaikuttavaa hoitoa, että käynti sai tunteeni purskahtelemaan. Tunsin kuitenkin, että tulin ensimmäisiä kertoja vaivani kanssa kuulluksi ja lääkäri ymmärsi, että ihoni kunto vaatii hoitoa. Minulle määrättiin puolen vuoden isotretinoiini-kuuri saatuani lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että en ole 16-vuotiaana perustamassa perhettä. Minusta tuntui melkoisen absurdilta vakuutella lääkäriä tällaisesta, tunsinhan oloni kuin Frankensteinin hirviöksi, jolla ei ollut niin minkäänlaisia kanssakäymisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joka tapauksessa, isotretinoiini aiheuttaa vakavia sikiön epämuodostamia, joten lääkettä käytettäessä on ehdottoman tärkeää välttää raskaaksi tuloa. Samaten se voi aiheuttaa maksahäiriöitä ja minulta otettiinkin säännöllisin väliajoin verikokeita tämän seuraamiseksi. Kuurin aikana iho, huulet, silmät ja limakalvot myös usein kuivuvat ja erilaisten kosteuttavien rasvojen ja tippojen käyttöä voi joutua harjoittamaan ahkerasti.

Kaikkien sivuoiremahdollisuuksien myötä aloitin kuurin pelonsekaisin tunnelmin ja huojennuin onnekseni helpotuksesta, sillä ainut vaikutus mitä lääkkeellä minuun oli, oli se, että finnien tulo loppui kuin seinään ja parannuin aknestani. Olin todella onnellinen, että lääkkeen vaikutus alkoi miltei välittömästä ja sain lopulta täyttää 17 vuotta ilman kukkivia kasvoja. Samalla koin myös hämmennystä siitä, miten helposti akneni olikaan parannettavissa. Olin kärsinyt asian tiimoilta useamman vuoden, kokeillut lukemattoman määrän erilaisia tuotteita, ravannut eri hoitohenkilöillä ja lopulta saanut valtavan hyödyn yksittäisestä lääkkeestä. Ymmärrän, että kuuri on hyvin voimakas, mutta näin jälkeenpäin olen pohtinut, josko sen myöntämistä jossain määrin pihtailtiin ja, josko kuurin aiempi saaminen olisi säästänyt minua enemmiltä arvilta. Minä en myöskään tarvinnut jatkokuureja, vaan akneni parantui tuolla yksittäisellä kuurilla eikä ole sen jälkeen minua enää vaivannut.

Arpien hoitoa

Vaikka uusien finnien tulo päättyikin lääkityksen avulla, ihoani jäivät koristamaan erityisesti poskenseuduilla näkyvät arvet. Ne eivät häirinneet minua yhtä paljon kuin itse akne, mutta toisinaan myös ne saivat mieleni matalaksi. Arpien hoidosta käynnistyikin seuraava ihoprojektini ja käytin niiden hoitoon erilaisia voiteita kuten etanarasvaa ja arville suunnattuja öljyjä. Rullailin niitä myös dermarollereiden avulla ja kävin muistaakseni kunnollisessa arpien hionnassakin ihotautilääkärillä 18–19-vuotiaana. Tilasin eBaysta minulle kemiallisen happokuorinnan ainekset ja tein tämänkaltaisia kuorintoja arvilleni kotioloissa melko useinkin. Tänä päivänä tuollaiset tuotteet ovat toivon mukaan kielletty EU:n alueella. Huomasin myös, että arvet haalenivat ruskettuessa, joten yhdessä vaiheessa kävin tästä syystä useaan otteeseen solariumissa. En suosittele näitä epäterveellisiäkin keinoja, mutta ne näyttävät kenties sen, miten paljon aikaa ja vaivaa myös arpienhoito voi viedä kasvattaen siten aknen aiheuttamaa kokonaiskärsimystä huomattavasti. Ajan myötä arvet ovat toki haalistuneet (17-vuotiaana ärsytti eniten kuulla, että arpiin auttaa aika) ja erityisesti ne ovat hälvenneet alkoholin lopettamisen myötä. En tiedä, onko tässä syy-yhteyttä, mutta olen pitänyt tätä varsin tervetulleena.

Vaikutukset itsetuntoon

Kamppailen jossain määrin edelleen sen ajatuksen kanssa, että on turhamaista valittaa ulkonäköön liittyvästä kosmeettisesta haitasta. Samanaikaisesti tiedän, että akne on sairaus ja sen vaikutukset mielenterveydelle ovat massiiviset: omalla kohdallani se aiheutti esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden välttelyä, pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja häpeää omasta olemassaolostani. Pienensin itseäni, välttelin valokeilaa ja totuin kulkemaan pää kumarassa. Olin hyvin tietoinen itsestäni ja asettelin itseni muiden eteen se poski edellä, jossa oli silloin vähemmän paukamia. Kasvojen merkitys sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on valtava, ne kiinnittävät usein ensimmäisenä toisen huomion, ja minusta olikin erittäin raastavaa joutua näyttämään omat näppylöiden valtaamani muille ja havaita syntyneitä reaktioita muiden ilmeistä. En tiedä, miten tänä päivänä suhtautuisin puhjenneeseen akneen, menisikö se yhtä ihon alle ja, olisiko sen vaikutukset itsetunnolleni yhtä voimakkaat. Sen kuitenkin tiedän, että kärsin aknesta hyvin herkässä ikävaiheessa eikä teini-ikää ainakaan yhtään helpota krooninen ihosairaus, jota tarkastellaan kypsymättömien aivojen avulla. Kohdallani tilannetta vaikeutti myös aikuisten puute, hylätyksi tulemisen tunne ja se, että jäin asian kanssa yksin.

Oli lannistavaa tulla nähdyksi aknen kautta ja
sen seuraukset itsetuntoon seurasivat minua
pitkälle aikuisikään.

Olin tuttavapiirissäni ainut, joka kärsi aknesta ja tämän myötä erilaisuuden ja virheellisyyden kokemukset tulivat minulle tutuiksi. Ajattelin olevani huonompi, epähygieenisempi ja pelkäsin ihmisten pelkäävän koskemistani ja aknen tartuttamista. Näin painajaisia ihoni haukkumisesta ja julkisesta nolaamisesta – olinkin jatkuvasti varpaillani ja välttelin liian riskialttiita sosiaalisia tilanteita. Olin myös kateellinen muiden hehkuvasta ja posliinimaisesta ihosta ja mietin, miten helpolla he mahtavatkaan päästä, olisin tehnyt mitä tahansa, että omani olisi ollut yhtä virheetön ja finnitön. Minulle syntyi varmasti jonkinlainen ihokompleksi, eikä tuolloin ollut päiväkään, jolloin en olisi miettinyt ihoani tai ollut inhoamatta peilikuvaani. Olin myös tarkka siitä, etten näyttäydy missään ilman peittävää meikkikerrosta ja pidin huolen siitä, ettei kukaan näe ihoni todellista kuntoa. Lääkärillä käynnit meikittä olivat siksikin niin hirveitä, että pelkäsin törmääväni tuttuihin matkalla. Ensimmäiset kerrat ihmisten ilmoilla ilman peite- ja meikkivoiteita ovat jääneet mieleeni ja tuntuivat silloin hyvin suurilta saavutuksilta. Muistan myös edelleen kirkkaasti, kuinka sain parikymppisenä ulkomailla ollessani kehun kauniista ihostani – silloin tuntui, että olen parantunut ja, että muut näkevät minussa muutakin kuin aknen.

Alkoholin juomisen lopetettuani, muutama vuosi takaperin, palasin ikään kuin niihin hetkiin, jolloin olin aloittanut alkoholin käytön ja juhlimisen. Minulle nuo hetket paikantuvat 17-vuotiaaseen minuun, joka on juuri päättänyt isotretinoiini-kuurin ja vapautunut vuosia jatkuneesta ihosairaudesta. Vaikka sain lääkityksestä ulkoisen helpotuksen, sisäinen työ jäi tekemättä ja alkoholi tuli kuvioihin lääkitsemään sisäistä kipuiluani. Työuupumuksen myötä aloitettu terapia onkin ollut osana korjailemassa aknen vääristämiä käsityksiä itsestäni ja saanut minut näkemään itseni aiempaa realistisemmin. Siten voin sanoa, että aknen vaikutukset itsetunnolleni ovat olleet suhteellisen pysyviä ja vasta kolmekymppisenä olen saanut niitä paremmin korjailtua. Enää en pidä itseäni rumana, karttamisen arvoisena tai epämiellyttävänä. En katso itseäni aknen sävyttämin silmälasein eikä peilistä katso takaisin itseään häpeillen peittävä hirviö. Olen ymmärtänyt sen, mistä huonommuuden kokemukseni ovat kummunneet ja, miten niiden kanssa eläminen on minuun vaikuttanut. Tätä nykyä pidän itseäni yhtä arvokkaana kuin ketä tahansa muutakin ja, vaikka akne toi elämääni yllättävän paljon negatiivista, on se saanut minut katsomaan ulkonäköä pidemmälle ja ymmärtämään, miten paljon enemmän ihminen onkaan kuin pelkkä ulkoinen olemus.

Ole tukena!

Tuen tarjoaminen nuorelle osoittaa myös sen,
että hänen kokemuksensa ovat valideja.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on osittain myös se, että haluan kannustaa lukijoita olemaan nuorten tukena tällaisissakin tilanteissa. Kaikki eivät tietenkään ota finnejä yhtä raskaasti kuin minä tein, mutta en jaksa uskoa, että niistä kukaan erityisemmin nauttiikaan. Kenties maailmassa, jossa sosiaalinen media on arkipäivää ja ulkonäön merkitys siten korostunutta, voi akne olla entistä pulmallisempi siitä kärsivälle. Vaikket pystyisi asettumaan nuoren saappaisiin, voi häntä auttaa esimerkiksi hoitoon pääsyssä. Ihotautilääkärille olisi suositeltavaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä ole huono idea mennä käynnille mukaan ja tuoda esiin mahdollisia muutoksia käyttäytymisessä tai mielialoissa. Ennen kaikkea sairauteen apua hakevan nuoren avunpyyntöihin tulisi suhtautua tarvittavalla huolella ja muistaa muutenkin kertoa nuorelle tämän olevan tärkeä. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja pitää mielessä se, että tehokkaan hoidon nopea saaminen tulee pitkässä juoksussa maksamaan itsensä takaisin.

Asioita, joita olisin halunnut akneaikoinani kuulla:

• Sinä et ole syypää tilanteeseesi.
• Akne on sairaus eikä se tee sinusta yhtään muita huonompaa.
• Olet paljon muutakin kuin ulkoinen olemuksesi!
• Akneen löytyy toimivia hoitomuotoja ja sinä olet oikeutettu niitä saamaan.
• Mikään ei kestä ikuisesti ja tämäkin vaihe tulee menemään ohi.

Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!

Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

• Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
• Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
• Oletko ehdollistanut rakkauden?
• Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
• Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet – et ole täällä vain miellyttämässä muita!