Uupumuksesta toipuminen vie aikaa

Muistan aikanaan törmänneeni tutkimukseen, jonka mukaan työuupumuksen vaikutukset voivat näkyä hermostossa jopa 7–8 vuotta varsinaisen loppuunpalamisen jälkeenkin. Parin viikon sairasloma ei useinkaan ole riittävä uupumuksen selättämiseen ja omakohtaisesti olen havainnut, miten toipuminen ottaa oman aikansa. Tämä on ristiriidassa nykyajan kiivaassa elämisen tempossa, jossa kaiken tulisi tapahtua sormia napsauttamalla. Minulta vei kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen vakavasti uupunut ja, että toipumiseni tulisi viemään aikaa – olisin totta vie halunnut päästä takaisin jaloilleni nopeammin ja tehokkaammin. Tässä postauksessa kertaan kulkemaani matkaa ja nostan aikajanatyyppisesti erinäisiä virstanpylväitä esiin toipumiseni tiellä. Jokaisen toipuminen on toki yksilöllinen, mutta haluan omalla kokemuksellani näyttää, ettei burnoutin läpikäyminen käy käden käänteessä.

Ensimmäinen vuosi romahduksen jälkeen

Sairastuttanut työsuhde oli kestänyt alle vuoden, kun työuupumukseni eskaloitui massiiviseen hermoromahdukseen (noin 9kk kohdalla). Pidän kyseistä romahdusta toipumiseni aloitusajankohtana, vaikka tätä ennenkin olin ollut unettomuuden takia ensimmäisellä viikon mittaisella sairaslomalla (noin 4kk kohdalla) ja toisella muutaman päivän sairaspoissaololla (noin 8kk kohdalla). Nämä lyhyet sairaslomat eivät ollut olleet tilanteessani riittäviä enkä saanut niiden avulla uupumukseni kierrettä katkaistua lainkaan. Vasta romahduksesta seurannut muutaman kuukauden sairaspoissaolo herätteli minua siihen, miten huonosti todellisuudessa voinkaan. Näiden kuukausien aikana työkykyni ei palautunut, enkä siten jatkanut työsuhdettani enää toista vuotta. Kirjoitan oman postaukseni työuupumuksen kustannuksista, mutta tässä kohtaa jäin aluksi sairaspäivärahalle ja sitten työttömyysetuuksien piiriin. Romahduksen myötä hakeuduin myös ammattiavun piiriin ja kuntoutuspsykoterapian aloitin reilu puolen vuoden kuluttua.

Uupumus näytti minulle toteen sen, miten elämää on 
mahdotonta täysin ennakoida.

Toipumiseni ensimmäistä vuotta väritti hyvin pitkälti työelämäkeskeisyys. Olin ennen kaikkea huolissani työelämän ulkopuolelle jäämisestä, CV:hen ilmestyvästä katkoksesta ja siitä, miten selittäisin tilanteeni sitä kysyville. Jaksamiseni heitteli rajusti päivästä toiseen: hyvinä päivinä haeskelin uusia työmahdollisuuksia ja lähetin useita hakemuksia, kun taas huonoina itkin sängyn pohjalla kykenemättä arjen perusasioihin. Vointiani oli mahdotonta ennustaa päivää pidemmälle, ja kaikki tulevaisuuden suunnittelu pysähtyi. Omakuvani värittyi huonommuudesta ja viallisuudesta, ja itsetunnolleni oli kova kolaus siirtyä unelmatyöpaikan asiantuntijan roolista mielenterveyskuntoutujaksi. Olin myös häpeissäni siitä, että olin uupunut ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä oman alan työssäni. Ensimmäisen vuoden aikana en onnekseni työllistynyt, mutta aloitin sivutoimisesti uuden alan opinnot hyvin verkkaisella tahdilla olemattoman kuormituskynnykseni takia — tästähän ei sisäinen suorittajani ollut mielissään. Nykyisin näen, että olisin voinut aloittaa opinnot myöhemminkin, kun uupumus olisi hieman hellittänyt.

Ensimmäisen vuoden ajattelu tuntuu minusta ahdistavalta enkä haluaisi palata noihin hetkiin enää uudestaan. Tiesin voivani huonosti, mutta samanaikaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä. Olin epätoivoinen, itkuinen ja äärimmäisen stressiherkkä, mutta en halunnut uskoa, että juuri minä olin uupunut. Tilanteen avaaminen muille tuntui kaikkinensa vaikealta, ja aloin vetäytyä sosiaalisista ympyröistäni. Ajattelin vielä tuolloin, että selättäisin uupumuksen nopeasti tekemällä elämänmuutoksia ja aloittamalla psykoterapian: lopetin esimerkiksi alkoholin ja nikotiinin käytön ja irtaannuin sosiaalisesta mediasta. Toipumiseni ensisijainen tavoite oli palata työelämään mahdollisimman pian. Näin jälkikäteen pidän hyvänä asiana sitä, etten tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka suuren kriisin keskellä oikeasti olin ja minkälainen savotta minulla oli edessäni — työelämään paluu ei tulisi kysymykseen vielä pitkään aikaan.

Toinen vuosi toipumista

Toipumiseni toisena vuonna aloin paremmin hyväksymään uupumukseni ja sen, että työkykyni on laskenut. Voin huonosti ja tarvitsen lepoa, piste. Alkaneen terapian avulla aloin nähdä selkeitä syy-seuraussuhteita sille, miksi juuri minä olin uupunut ja, miksi se oli ollut väistämätön kohtalo kyseisessä työsuhteessa. Näihin aikoihin aloitin myös blogini kirjoittamisen: minulle oli tärkeää saada oma ääneni kuuluviin, sillä uupumiskokemuksessani oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä hiljentäminen ja sanojeni sivuuttaminen. Eteenpäin pääsemiseksikin oli välttämätöntä saada työsuhteessa kokemani vääryydet käsitellyiksi ja sanoitetuiksi. Psykoterapian avulla ymmärsin elämässäni tapahtuneen paljon myös työelämän ulkopuolisia asioita, joita en ollut millään tapaa käsitellyt. Menneisyyteni ja se, kuka minä olinkaan, alkoi näyttäytyä tyystin uudessa valossa. Oli totta kai niin, että työsuhde oli ajanut minut työuupumukseen, mutta ymmärsin uupumukseni taustalla olevan lisäksi jotakin syvempää ja kokonaisvaltaisempaa, menneisyyden painolastin uuvuttamaa.

Uupumuksen hyväksyminen oli askel kohti parempaa.

Toisena vuonna toipumiseni nytkähti liikkeelle, sillä silloin ymmärsin tarpeeni toipua. En enää kieltänyt uupumustani enkä kaunistellut vointiani. Ajattelutavassani tapahtui muutos myös sen suhteen, ettei työelämä ollut ajatuksissani enää päällimmäisenä. Halusin toipua itseäni varten, en työelämää varten. Terapiatyöskentely ja alkoholinkäytön päättäminen alkoivat alun haparoinnin jälkeen kantaa hedelmää, ja toisena vuonna aloin nähdä ensimmäisiä valonpilkahduksia sitten tapahtuneen romahduksen. Toki vointini oli edelleen vaihtelevaa, kuormituskynnykseni matala ja tunteiden säätely vaikeaa. Itkin paljon niin terapiassa kuin sen ulkopuolellakin, mutta en enää suhtautunut siihen yhtä tuomitsevasti. Tässä vaiheessa en myöskään enää syyllistänyt itseäni uupumuksestani, enkä pitänyt mielenterveyteen liittyviä asioita samalla tavalla häpeällisinä kuin alussa.

Toipumiseni hyvin käynnistynyt alku tyssäsi kuitenkin melko äkkinäisesti, sillä toisen vuoden puolivälin jälkeen menetin toisen vanhempani. Edessäni siintäsi jälleen uusi kriisi, vaikken ollut läpikäynyt vielä edellistäkään. Suru ajoi minua syvälle epätoivon kuiluun ja tuntui, että olin palannut takaisin lähtöpisteeseen – oloni oli aivan yhtä uupunut kuin vuosi sitten.

Kolmannen vuoden käänne

Pidän kolmatta vuotta työskentelyvuotena kohti kestävämpää toipumista. Näkökulmani oli käytännössä täysin työelämän ulkopuolella, elämän ja kuoleman kysymyksissä, elämän tarkoituksessa ja kuoleman lopullisuudessa. Surutyöskentelin kokemani menetyksen ammattilaisen avulla ja sain ensimmäisiä kertoja elämässäni läpikäytyä kokemani kriisin alusta loppuun saakka kaikkine tunteineen. Tämä lisäsi onnistumisen tunnetta ja loi varmistusta sille, että toipuminen on mahdollista: minun on ehkä sittenkin mahdollista päästä takaisin jaloilleni. Kaikkinensa käsittelin kokemuksiani ja menneisyyttäni aiempaa syvällisemmin, opettelin uudenlaisia selviytymiskeinoja ja ymmärsin selkeämmin, kuka minä olen ja, mitä elämässäni haluan. Aloin myös havainnoida itseäni ja vointiani uudella tavalla: yhdistin esimerkiksi vointini syklisyyden PMDD:stäkin johtuvaksi ja kyseenalaistin ahdistusherkkänä kofeiinin käyttöni. Aloin joogaamaan ja jaksamistani kuunnellen juoksemaan. Tunsin olevani taas enemmän ohjuksissa ja saaneeni takaisin kontrollia vointini suhteen.

Kolmantena toipumisvuonna sain kuin sainkin kauan odotetun käänteen ja uupumuksesta seurannut laskusuhdanne kääntyi pienimuotoiseen nousukiitoon. Aloin saada elämästä taas otetta, värit kirkastuivat ympärilläni ja oloni oli silloin tällöin jopa toiveikas. Jaksamiseni määrä kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja hyviä päiviä alkoi olla useammin kuin huonoja. Terapia vei toki voimiani, käsittelin isoja asioita ja kuormituin edelleen herkästi, mutta suuria romahduksia ei enää säännöllisesti tapahtunut. Myös työelämän saralla kolmas vuosi oli aiempia vuosia kiireellisempi, sillä silloin suoritin opintoihini liittyvän muutaman kuukauden harjoittelujakson ja tämän jälkeen aloitin osa-aikaisesti toiset työt. Työelämässä vointini ei kuitenkaan ollut entisensä ja työpäivistä palautuminen vei selkeästi paljon aikaa. Myös sosiaalinen patterini oli olematon ja kaikenlaiset isommat sosiaaliset tilaisuudet söivät jaksamistani useammalta päivältä. Itsemyötätunnon harjoittelu ja tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttoivat minua suhtautumaan jaksamattomuuteeni lempeämmin (vaikkei se aina helppoa ollutkaan).

Uusien oppien vakiinnuttamista elämään neljäntenä vuonna

Oli palkitsevaa huomata, miten pitkän 
matkan oli kulkenut romahduksen jäljiltä.

Terapiassa oppimani uudet tavat suhtautua itseeni, muihin ja ympäröivään maailmaan tulivat toipumiseni neljäntenä vuonna aiempaa vakiintuneimmiksi, lukuisten toistojen kautta. Totuttelin elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin, koin lisääntynyttä tyytyväisyyttä arjessa ja suhtauduin positiivisesti stressitasojeni palautumista kohtaan. En oikeastaan enää hävennyt työuupumustani tai mielenterveyteni romahdusta, vaan suhtauduin kokemaani varsin neutraalisti. Jaksoin ja kykenin myös aiempaa enemmän ja, vaikka silloin tällöin surin elämästäni kaikonneiden sosiaalisten suhteiden perään, iloitsin jäljelle jääneistä vastavuoroisista suhteista. Ystävien näkemisestä tuntui taas saavan enemmän energiaa, opintoni sujuivat paremmin ja työskentelin pariin otteeseen eräissä projekteissa parantuneella palautumiskapasiteetilla: työpäivien jälkeen ei täytynyt viettää loppupäivää peiton alla. Neljäntenä vuonna myös kolmen vuoden terapia tuli päätökseensä ja, vaikka se oli tietyllä tavalla haikeaa, tiesin olevani siihen valmis. Olin varma, että pärjään saamillani eväillä eteenpäin.

Ennen työuupumustani rakastin matkustamista, halusin nähdä maailmaa ja haikailin kansainvälisen uran perään. Kansainvälisessä tehtävässä työuupumukseen sairastuminen kuitenkin kuoppasi ulkomaiset urahaaveeni ja sammutti matkustusintoni. Toipumisvuosina en nähnyt mitään järkeä matkustamiselle ja tuntui kaukaiselta edes ajatella sitä entistä minääni, joka siintäsi reppu selässä kaukomailla. Uupumus ikään kuin vei aikaisemman intohimoni, mikä oli minulle yksi kaikista vaikeitten siedettävissä oleva ja eniten pettymystä aiheuttava tekijä koko romahduksessani. Mielenkiinnonkohteet toki muuttuvat elämän aikana ja toipumisen värittämien vuosien aikana hyväksyin hiljalleen sen, että näin on käynyt myös minun kohdallani. Olin kuitenkin hyvin huojentunut ja ilahtunut, kun kolmannen-neljännen toipumisvuoteni aikana matkustuskuume alkoi jälleen nostattamaan minussa päätään – tuntui kuin olisin saanut uupumuksesta erävoiton ja palasen itsestäni takaisin. Neljännen vuoden aikana, terapian päättymisen jälkeen lähdinkin sitten usean vuoden tauon jälkeen pidemmälle reissuun, mikä oli siinä hetkessä juuri se mitä kaipasin. Matkan aikana tiesin olevani selvillä vesillä ja pahimman olevan jo takanapäin.

Toipuminen oli hidasta mutta kestävää

Viidentenä toipumisvuonna huokaisin helpotuksesta, sillä silloin tuntui aidosti siltä, että olin päässyt takaisin omille jaloilleni: viidennen vuoden rajapyykistä olen kirjoittanut oman postauksensa. Vaikka tuntuikin siltä, että eräänä aamuna vain heräsin parantuneena, tiedän sen vaatineen paljon työtä – kohdallani useamman vuoden. Toipumiseni vuosia on paikoitellen hankala hahmottaa, sillä niissä on paljon myös sumun peitossa olevia asioita. Lisäksi huomautan, että työstä aiheutuneen uupumuksen lisäksi minua vaivasivat käsittelemättömät traumat, identiteettikriisi ja läheisen menetyksestä seurannut suru. Todennäköisesti toipumiseni olisi rivakampaa, mikäli nyt uupuisin työn takia, sillä taustalla ei olisi enää niin paljoa kaikkea muuta käsittelemätöntä paskaa. On myös selvää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Vaikka olen saanut hermostoni tasapainoon ja palautumiskynnykseni normalisoitua, minulla on yhä työstettävää ollakseni parempi ihminen — sekä itselleni että muille.

Nykyisin välillä kauhistelen sitä, miten 
työelämäkeskeinen tosiasiassa olinkaan.

En parannellut uupumustani palaamalla asteittain samoihin työtehtäviin (kuten useimmiten tehdään), koska jättäydyin pois paitsi samasta työsuhteesta myös muista kokoaikaisista työmahdollisuuksista. Työelämän ulkopuolella oleminen antoi minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa käydä läpi hyvin tuskaistakin henkistä prosessia kestävästi. Pidän tätä omanlaisena investointina tulevaisuuden hyvinvointiini, sillä kulkemani toipumismatkan takia minun on vaikea nähdä kohdalleni enää yhtä vakavaa uupumusta. Pitkiä työelämäkatkoksia usein kauhistellaan ja ollaan huolissaan kadonneista työelämätaidoista. En ole omalla kohdallani tästä huolissani, sillä ajattelen työelämätaitojeni päinvastoin vahvistuneen näiden vuosien aikana. Ihmissuhdetaitoni ovat parantuneet, koska voin itse paremmin, hahmotan omat rajani selkeämmin ja tiedän nykyisin olevani omien oikeuksieni puolustamisen arvoinen.

Vaikka toipumiseen tarvittavan ajan määrä on yksilöllistä, on mielenterveyden eheytyminen usein pitkä prosessi. Omakohtaisesti tiedän, miten vaikeaa voi olla selitellä sekä itselle että muille, että tarvitsee edelleen aikaa asioiden työstämiseen. Toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin voi tuntua siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan, vaikka todellisuudessa tämän tyyppinen hitaus on osa paranemista. Omassa toipumisessani keskiössä on ollut pitkäkestoinen kuntoutuspsykoterapia, lyhytpsykoterapia ei olisi ollut minulle riittävä. Tästä syystä pidän jokseenkin huolestuttavana sitä, miten julkisessa keskustelussa on viime vuosina korostettu lyhyempien terapioiden suosimista pidempien kustannuksella. Vaikka lyhyet terapiat voivat olla taloudellisesta näkökulmasta houkuttelevia, ne eivät kaikissa tapauksissa ole riittäviä: vakavasti uupuneilla on usein taustallaan isompaakin problematiikkaa. Mielen pulmien ratkaisuun ei ole olemassa oikotietä ja joskus juuri aika voi olla se paras lääke, joka sillä hetkellä on saatavilla.

Toipumiseni tukena minua on auttanut:

• Vastavuoroiset ihmissuhteet.
• Mielekkäät harrastukset.
• Terveelliset elämäntavat: sopivasti liikuntaa, ravintorikasta ruokaa ja riittävästi unta.
• Kirjoittaminen ja lukeminen.
• Ammattiapu sekä asteittain palaavat usko ja toivo paremmasta huomisesta.

Viisi vuotta psyykkisestä romahduksestani

Psyykkisestä romahduksestani on tullut kuluneeksi viitisen vuotta. Tämä on saanut minut pohtimaan kulkemaani matkaa toipumisen tiellä ja tunnen tyytyväisyyttä ymmärtäessäni, miten pitkälle olenkaan päässyt. Mennyt ajanjakso on opettanut minulle enemmän kuin olen koulunpenkillä koskaan oppinut, ja romahduksen myötä olen saanut kurkistuksia elämän eri puolista, joiden olemassaolosta olin aikaisemmin tyystin tietämätön. Vaikka menneet vuodet ovat sisältäneet paljon vaikeuksia, epätoivon hetkiä ja menneestä luopumisen tuskaa, ovat ne kaikessa haasteellisuudessaan kasvattaneet minua ja tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Voisin kaikessa kliseisyydessään sanoa löytäneeni paitsi itseni myös uudenlaisen tavan olla suhteessa kanssakulkijoihin. Tässä postauksessa tarkoitukseni on reflektoida romahduksen jälkeisiä vuosiani ja tekemiäni havaintoja, kirjaimellisesti nostalgisoida mennyttä.

Jossittelu ei kannata

Työuupumus ja siitä seurannut romahdus on 
nykyisin yksi osa elämänhistoriaani.

Ajankulusta on omalla tavallaan vaikea saada otetta, ja samanaikaisesti voi kokea jonkin menneisyyden hetken tapahtuneen joko aivan hiljattain tai toisaalta kuin ikuisuus sitten. Työuupumukseni ja siitä seurannut romahdus tuntuu minusta juuri tällaiselta ja mietin usein, onko siitä tosiaan jo, vai vasta, viisi vuotta. Viisi vuotta on toisaalta pitkä aika, mutta suhteutettuna koko elämän mittaan se näyttäytyy lyhyenä ajanjaksona. Lyhyenä, mutta silti sellaisena, joka ehti muovata minua yllättävänkin kokonaisvaltaisesti. Minusta tuntuu ihmeelliseltä verrata tämänhetkistä vointiani siihen viiden vuoden takaiseen voimakkaaseen hukassa olemisen kokemukseen ja tunteeseen siitä kuin maailma olisi romahtanut jalkojeni alta. En olisi tuolloin uskonut, että toipuminen ja jaloilleen takaisin pääseminen on mahdollista – saati että sieltä voisi nousta entistä vahvempana. Toipuminen on vienyt aikaa ja prosessi on ollut pitkä, mutta tänä päivänä voin huokaista helpotuksesta, minä selvisin.

Nykyhetkessä on mahdollista tietää, minkälaisia seurauksia menneisyyden valinnoillamme on ollut, mutta tulevaisuuteen emme voi koskaan suoraan nähdä. Jälkiviisaus onkin tästä syystä niin helppoa ja toisaalta armotonta. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, haluaisin suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Viisi vuotta sitten, tilanteeni vakavuuden paljastuessa ja ymmärrettyäni sairastuneeni pahemman kerran työuupumukseen, koin voimakasta epäonnistumisen ja häpeän tunnetta. Ajattelin, että minussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun valmistumisestani oli kulunut vasta parisen vuotta ja uuvuin jo ensimmäisessä varsinaisessa oman alan työpaikassani – tosiasiassahan työuupumusriski on usein korkeimmillaan juuri työuran alkuvaiheilla. Minun oli pitkään mahdotonta nähdä tilanteeseeni muita syyllisiä kuin itseni, ja oman pahoinvoinnin hyväksyminen tuntui lähes mahdottomalta. Meni useampi vuosi ennen kuin kykenin hahmottamaan tilanteeseeni liittyvän kokonaiskuvan ja ymmärtämään, että työuupumus oli pitkälti väistämätön seuraus minusta riippumattomista tekijöistä. Vaikka uupumukseni eskaloitui verrattain nopeasti myös omien taipumusteni takia, olisi työpaikan heikko johtaminen, kielteinen työilmapiiri sekä liian suuri työtaakka uuvuttanut minut varmuudella ennemmin tai myöhemmin. Traumataustani, stressiherkkyyteni ja epäsuotuisat elämäntapani esimerkiksi alkoholin käytön suhteen vain nopeuttivat tätä.

Toimimattomia selviytymiskeinoja

Mikäli kaikki olisi ollut vain minusta kiinni, en tietystikään olisi halunnut uupua. Työuupumus toi kuitenkin päivänvaloon sellaisia asioita, joiden läpikäyminen oli lopulta välttämätöntä. Viisi vuotta sitten häpesin erityisesti sitä, että minut nähtäisiin nuorena ihmisenä, joka ei ole valmis työelämään ja, jonka tulisi mennä kotiin kasvamaan. Omasta mielestäni olin tuolloin kypsä aikuinen, enkä kokenut kantavani mukanani menneisyyden taakkaa. Näin jälkeenpäin olen kuitenkin kyennyt näkemään totuudensiemenen kyseisessä ajatuksessa. Olin vielä raakile ja vailla monia työelämässä tarvittavia taitoja: minulla ei ollut rajoja, realistisia käsityksiä jaksamisestani tai osaamisestani enkä osannut asettaa terveyttäni etusijalle. Yksinkertaisesti en ollut valmis työelämän myllytykseen – enkä varsinkaan työuupumuksen aiheuttaneeseen työpaikkaan, josta puuttui useita työhyvinvoinnin ja jopa lainsäädännön edellyttämiä käytäntöjä. Oman terveyteni ja tulevaisuuteni kannalta aikalisän ottaminen oli välttämätöntä.

Lapsuudessa opitut selviytymiskeinot vaativat
 päivittämistä ajan tasalle.

Romahduksesta takaisin jaloille pääsemiseni keskiössä on ollut oman kypsymättömyyteni kohtaaminen. On tehnyt kipeää oivaltaa, miten vähän olen saanut eväitä lapsuudenkodistani ja kasvatuksestani, ja miten heppoisin varustein minun on täytynyt lähteä rakentamaan elämääni. Vaikka olen kasvanut näennäisesti tavanomaisissa perheoloissa, elämässäni ei juuri ollut turvallisia aikuisia, jotka olisivat aidosti olleet kiinnostuneita asioistani tai, joiden kanssa olisi voinut keskustella esimerkiksi elämän arvoista tai tulevaisuuden suunnitelmista. En ole koskaan käynyt vanhempieni kanssa minkäänlaisia kasvuun tai kehitykseen liittyviä keskusteluja, eikä perheessämme ollut emotionaalista, saati fyysistä läheisyyttä. Minun tuli selviytyä lapsuudessa ja nuoruudessa pitkälti yksin. Täysi-ikäistyttyäni minut käytännössä työnnettiin pois kotoa, toivotettiin hyvää elämää ja annettiin ymmärtää, ettei takaisin ollut syytä palata. Jos nyt ei aivan näillä sanoilla, niin käyttäytymisen perusteella viesti ei jäänyt epäselväksi.

Minusta tuli siten 18-vuotiaana hyvin näennäinen aikuinen, jolla oli vahva normi yksin pärjäämisestä ja avun pyytämättömyydestä. Kapasiteettini vaikeiden asioiden käsittelyyn oli olematon, ja välttelin sekä tunteita että aitoa läheisyyttä. Työuupumus ja siitä seurannut romahdus paljastivat lopulta tämän kestämättömyyden. Toipumiseni kannalta on ollut keskeistä hyväksyä menneisyyden kokemukset osaksi elämänhistoriaani, sillä se on tuonut tarvittavaa armollisuutta itseäni kohtaan. En voi vaatia itseltäni sellaisia asioita, joihin en ole saanut välineitä, enkä voi verrata itseäni muihin ihmisiin, sillä jokainen meistä tulee hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisilla voi olla valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä paitsi työelämässä myös yleisesti elämässä kuin niillä, jotka alkavat opetella näitä taitoja vasta aikuisuuden puolella.

Avun hakeminen ei ole heikkoutta

Kontrollista irti päästäminen ja toisiin luottaminen on 
eheyttänyt minua.

Ulkopuolisen avun piiriin hakeutuminen ja omista asioista kertominen oli minulle viisi vuotta sitten maailman vaikeinta. Se soti vastoin kaikkea sitä, mitä olin lapsuudessani oppinut. Yksi isoimmista minussa tapahtuneista muutoksista näiden vuosien aikana onkin se, että uskallan nykyisin pyytää apua. Uskallan pyytää apua niin kanssaihmisiltä kuin ammattiauttajilta, sillä siinä ei ole mitään hävettävää. Se ei ole heikkoutta, vaan aitoa rohkeutta ja kykyä nähdä itsensä avun arvoisena. Ylipäänsä suhtaudun nykyisin kriittisesti liialliseen itsenäisyyteen ja ajatukseen, että kaiken pitäisi onnistua omin avuin. Ihminen on laumaeläin eikä sille ole luontaistakaan selviytyä kaikesta yksin. Jälkikäteen ajattelen olleen kuin tikittävä aikapommi ja, että romahdus oli lopultakin vain ajan kysymys. Selviytymiskeinoni olivat aivan liian jäykkiä ja kehittymättömiä, enkä olisi niiden varassa pitkälle pötkinyt. Olen kiitollinen siitä, että pelosta huolimatta uskaltauduin myöntämään, etten enää selviä omin avuin ja, että avun kurkottamiseeni vastattiin auttavien tahojen toimesta.

Avun hakeminen oli vaikeaa myös siksi, että minun oli vaikea myöntää epäonnistuneeni. Määritin itseäni voimakkaasti tekemisten ja suoritusten kautta, joten teki kipeää tulla esiin ihmisenä, joka ei enää vastannutkaan omissa silmissäni ideaalia pärjääjää. Psyykkisen vointini romahdus myllersi suhtautumistani suorittamiseen ja sitä kautta työntekoon hyvin voimakkaasti. Ennen uupumustani olin hyvin suorituskeskeinen ja työorientoitunut enkä voinut kuvitellakaan, että voisin olla onnellinen tekemättömyyden tilassa. Työ on toki merkittävä osa ihmisen elämää, mutta toipumiseni myötä suhtautumiseni sitä kohtaan on muuttunut välineellisemmäksi: työ on minulle ansaintakeino ja ajanvietettä, ihmisarvoani se ei enää määritä. Yllätyksekseni tämä on tuonut elämääni lisää kepeyttä, enkä enää suhtaudu yhtä vakavasti esimerkiksi työuralla etenemiseen. Teen asioita ja kuljen sitä kohti, mikä minusta tuntuu hyvältä – en sitä kohti, mikä näyttäisi ulospäin oikealta tai olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Työuupumus toi mukanansa uusia tuulia myös työuralla suuntautumiseen liittyen, ja niiden myötä olen parhaillani palannut koulun penkille. Kirjoitan kenties myöhemmin oman postauksen tarkemmin siitä, mitä teen nykyisin.

Omaksi itseksi tulemista

Itsetuntemuksen suhteen olin viisi vuotta sitten lähinnä varjo nykyisestä versiostani. Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, etten olekaan sellainen ihminen, joksi silloin kuvittelin itseni. En myöskään ole sellainen, jollainen toivoin olevani: en muista riippumattoman vahva, ulospäinsuuntautunut tai kovinkaan huoleton, vaan ärsyttävänkin neuroottinen ja seurapiirejä karttava omissa oloissaan viihtyjä. Haluaisin olla helposti lähestyttävä, mutta todellisuudessa olen varautunut ja helposti sulkeutunut. En myöskään useimmiten ole rento, sillä jännitän monia asioita, ja toisaalta kyllästyn nopeasti ja olen kärsimätön. Vastoin oletuksiani en tosiaankaan ole immuuni stressille tai mielenterveydellisille haasteille enkä osaa ratkoa kaikkea omin avuin. Olen myös havainnut olevani äärimmäisen herkkä (hermostollisestikin) ja ymmärtänyt sen olevan piirre, jota toisten on helppo hyväksikäyttää. Viiden vuoden aikana itseni puolustamis- ja suojelemistaidot ovatkin kehittyneet, ja näen nyt sisimpäni olevan suojelun arvoista. Elämästäni on kaikonnut monet vastavuorottomat ihmissuhteet, jotka olivat läsnä vain hyvinä aikoina.

On toki niin, että mielenterveydelliset haasteet voivat korostaa tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, kuten neuroottisuutta, ja voinnin parantuessa myös luonteenpiirteet tasoittuvat. Omalla kohdallani tämä on näkynyt ylivirittyneisyyden vähenemisen myötä rauhallisempana olemuksena ja optimistisempana suhtautumisena elämää kohtaa. Minulle on uutta se, että aidosti pidän itsestäni ja koen romahduksen ikään kuin kuljettaneen minua lähemmäs omaa itseäni. Itseni hyväksyminen kaikkine piirteineen on ollut ajoittain vaikeaa, mutta se on tuonut mukanansa tarvittavaa mielen hyvinvointia. Olen myös kiitollinen siitä, että olen jättänyt alkoholin käytön taakseni, sillä aiemmin juuri alkoholi toimi kohdallani välineenä esittää jotakuta toista kuin sitä, kuka aidosti olen.

Toivoa on!

Työuupumuksesta voi seurata myönteisiäkin 
muutoksia elämässä.

Psyykkinen romahdus muutti minua ihmisenä ja järjesteli elämääni uudella tavalla. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaivannut uupumukseni alkuvaiheessa enemmän rohkaisua ja tulevaisuuspuhetta. Uupumus näyttäytyi minulle ennemmin loppuna kuin uuden alkuna, vaikka näin jälkeenpäin näen sen olleen lähtölaukaus uudentyyppiselle suhtautumiselle itseäni ja muita kohtaan. Postaukseni tarkoitus ei ole liiaksi hehkuttaa psyykkisen romahduksen vaikutuksia: olisin varmasti kehittynyt ihmisenä ilmankin kokemaani työuupumusta, todennäköisesti vain vähemmän pakotetusti ja pidemmän aikavälin aikana. Haluan kuitenkin tuoda esiin toipumiseen liittyvää kasvua ja valaa uskoa niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa. Työuupumuksista ja psyykkisistä romahduksista on mahdollista selviytyä. Vaikka se vie aikaa, koittaa lopulta päivä, jolloin uuteen päivään herääminen on taas helpompaa ja rinnassa pamppailee, kenties roihuaakin, toivon kipinä. Silloin voi myös huomata, ettei ole enää sama ihminen kuin ennen – onkin aiempaa vahvempi, tasapainoisempi ja ennen kaikkea lempeämpi itseä kohtaan.

Toipumisessa hyödylliseksi havaitsemiani asioita:

• Aika. Toipuminen on vienyt aikaa, sen hyväksyminen on tuonut rauhan ja luvan olla kiirehtimättä.
• Terapia. Pitkä psykoterapia oli raskasta, mutta palkitsevaa. Terapiassa sain välineitä menneisyyden käsittelemiseksi ja eteenpäin menemiseksi.
• Läheiset. Toipumisen myötä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka kestävät myös vaikeiden aikojen läpi.
• Oma aika. Rauhallinen yksinolo on minulle palauttavaa ja tärkeä voimavara niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
• Läsnäolo. Käsillä olevaan hetkeen keskittyminen on vähentänyt mielen myllerrystä. Vahvistin jätä jättäytymällä pois sosiaalisesta mediasta sekä harjoittamalla mindfulnessia ja joogaa.
• Säännöllisyys. Säännöllisen unirytmin ja terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen auttoi minua saamaan terveyteni takaisin.
• Kivojen asioiden tekeminen. Vaikka pahimpina aikoina mikään ei tuntuisi miltään, niin vielä koittaa hetki kun aiemmin kivoista asioista saa taas mielihyvää. Arjen pienistä hetkistä voi yrittää nauttia.

Ajatuksia kuolemasta

Näin vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia, jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani. Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä. Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.

Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta

Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri.

Ajatus kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään, että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti. Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä. Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.

Tässä kehityksellisessä taitekohdassa olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan ”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta – olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa. Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.

Ovatko psykiatrit korvanneet papit?

Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni 
elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä.

Avunpiiriin hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen, kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko kuoleman jälkeistä elämää?

Irtaannuin kirkosta (evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus, satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa, miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan. Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.

Tabu nimeltä kuolema

Työuupumus ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen, miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle, kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä kysymyksiä!

Noutajaa ei lopulta kukaan pääse karkuun.

Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.

Vanhemman kuolema

Elämänkriisit tuppaavat usein kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja lemmikkien kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.

Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta tuplasti vaikeampaa.

Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä

Eroperheen lapsena olen miettinyt paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat. Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta, sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.

Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja
seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä
keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset.
Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan
sijasta valkoisen väriin.

Saattohoitovaiheeseen kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen, ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä – ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.

Kuoleman käsittelyä

Vanhemman kuolemalle ei liene ole olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni. Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen. Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.

Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.

Oman vanhemman kuolema on tietyllä tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta, mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää muistellessani vuodattamaan niitä vielä lukemattomia kertoja. Itken hieman tätä kirjoittaessanikin.

Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia
suunnannäyttäjänä.

Kuolema toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin, jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.

Pois pimeästä

Koska isäni poismenosta on jo useampi vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni. Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä päivänä olen.

Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa.

Kenties vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana. Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.

Kiitollinen elämästä

Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon, ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen. Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.

 

Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?

• Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
• Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
• Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
• Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
• Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.