Saanko olla onnellinen?

Olen työuupumuksesta toipumiseni varrella tehnyt erilaisia havaintoja virheellisistä ydinuskomuksistani. Olen kantanut sisälläni joitakin hieman vinksahtaneita käsityksiä, jotka ovat tietämättäni kaventaneet elämääni ja rajoittaneet suhtautumistani ympäröivään maailmaan. Uudelleen arvioinnin paikka on tullut tarpeeseen, ja viime postauksissa avaamani psykoterapia tarjosi sopivan tilaisuuden näin toimimiselle. Juuri terapiassa havahduin esimerkiksi huomaamaan miten en nähnyt itseäni ihmisenä, joka ansaitsisi olla onnellinen ja meni kauan aikaa ennen kuin minun alkoi olla mahdollista vastata myöntävästi kysymykseen siitä, saanko minä olla onnellinen? Tässä postauksessa tarkastelen tämän kaltaista onnellisuuden teemaan liittyvää haitallista ydinuskomustani, jonka muovautuminen parempaan on ollut avainasemassa työuupumuksesta toipumisessa ja elämänlaatuni parantumisessa.

Mitä tarkoitan onnellisuudella?

Onnellisuudesta löytyy useita eri määritelmiä erilaisista lähteistä. Yleisesti ottaen onnellisuus ilmenee subjektiivisina kokemuksina, jotka koostuvat vaihtelevista elementeistä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi terveys, toimivat ihmissuhteet, myönteiset tunteet ja positiivinen asenne elämää kohtaan. Nykypäivänä onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan varsin tavanomaista ja sen voi katsoa kietoutuvan osaksi yksilökeskeistä kulttuuria. Onnellisuuden saavuttamisesta on tullut tärkeä palanen yksilöiden minuuksien rakennusprojekteissa, joissa sangen usein korostuu kerskakulutus. Myös markkinat ovat tämän huomanneet ja onnellisuus onkin suurta bisnestä kuluttajien ostopäätösten muovaamisessa. Toisaalta yksilöitä voidaan myös syyllistää onnellisuuden tavoittelusta ja kutsua sitä lähinnä yhdeksi ensimmäisen maailman ongelmaksi. 

Kiitollisuuden tunne asettuu lähelle
onnellisuudeksi ymmärtämääni kokemusta.

Pohdin pitkään haluanko käyttää onnellisuuden käsitettä asiani ilmaisussa, sillä koen tarkoittavani postauksessani myös sellaisia tuntemuksia, jotka eivät välttämättä suoraan liity edellä mainitun kaltaiseen ymmärrykseen onnellisuudesta. Tässä postauksessa tarkoitan onnellisuudella sisäistä kokemusta ja tunnetta, joka ilmenee jonkinlaisena tyytyväisyytenä vallitsevaa hetkeä kohtaan. Tunne on irrallinen sitten kun -ajattelusta eikä se ole riippuvainen materialistisista asioista. Minulle onnellisuuden tunne on yhteydessä olemassaoloon ja läsnäoloon eikä ulkoiseen maailmaan liittyvät tekijät varsinaisesti heikennä tai voimista sen perusolemusta – onnellisuus ei ole saavutus. Onnellisuus on ikään kuin vallitseva pohjavire, joka vaikuttaa ohimeneviä tunteita syvemmällä tasolla. Ajatuksiani onnellisuudesta ovat muovanneet paljolti Eckhart Tollen ja Frank Martelan teokset, joita suosittelen lämpimästi myös muille aiheesta kiinnostuneille.

Miksi en ole kokenut olevani onnellisuuden arvoinen?

Elämänhistoriallani on tekemistä sen kanssa, miksi vasta työuupumuksesta seuranneen toipumisen myötä aloin ymmärtää, etten jostain syystä kokenut saavani olla onnellinen. Vaikka jo työuupumus itsessään blokkasi onnellisuuttani, oli minun ollut haastavaa sitäkin ennen nähdä itseäni onnen arvoisena. Uskon tämän kytkeytyneen heikkoon itsearvostukseen sekä lapsuudessa koettuihin näkymättömyyden kokemuksiin. Omakuvaani kun olivat lapsuudesta asti värittäneet erityissiskon rinnalla toiseksi jääminen, huonommuus ja häpeä. Omista onnistumisista iloitsemiset jäivät puolitiehen, kun tiesi, ettei siskoni kykenisi samaan: itseä kohtaan koettua tyytyväisyyttä onkin aina värittänyt jonkin asteinen syyllisyys. Minulla on myös jäänyt lapsuudestani kuva, että perhe- ja työelämän vaatimukset veivät vanhemmiltani paljolti resursseja enkä usko heidän olleen kovinkaan onnellisia. Mallioppimista lienee kohdallani tapahtunut ja toisaalta yrityksiä olla lisäkuormittamatta heitä omalla toiminnallani.

Traumat tekevät värikkäästä maailmasta 
mustavalkoisen.

Uskon traumataustan vaikuttavan ihmisen kykyyn tuntea onnellisuutta. Käsittelemättömät traumat tekevät elämästä usein raskasta, traumojen välttely vie energiaa eikä traumoja kokenut henkilö välttämättä usko elämän tarjoavan hänelle mitään hyvää. Henkilö voi myös ajatella, ettei hän tämän kaltaista hyvää edes ansaitsisi. Traumat siten ikään kuin säilövät onnellisuuden kokemuksen lukkojen taakse. Avainasemassa tämän murtamisessa ovat traumojen työstäminen ja itsemyötätunto (ammattilaisen apu on useimmiten tarpeen). Lisäksi näen, että traumatausta toimii onnellisuutta heikentävänä tekijänä siksikin, että silloin herkemmin ajautuu toistamaan traumojaan ja hakeutuu tilanteisiin, jotka aiheuttavat onnen sijasta kärsimystä. Kohdallani esimerkiksi lapsuudessa koettu henkinen laiminlyönti ohjasi minua aikuisuudessa ihmissuhteisiin, joissa samanlainen käytös toistui. Vaikka minä esimerkiksi tiesin, ettei kokemassani traumasuhteessa ollut kaikki kohdillaan, niin irtaantuminen siitä oli hyvin vaikeaa. En tiennyt paremmasta ja toisaalta syvällä sisimmässäni myös kuvittelin ansaitsevani huonon kohtelun ja henkisen piittaamattomuuden. Onnellisessa suhteessa oleminen tuntui kaukaiselta ja asialta, jonka arvoinen en olisi.

Onnellisuuden tunteen esiintulosta

Toipumiseni edetessä aloin hiljalleen tuntea minulle melkoisen vierasta positiivista tunnetta, jonka identifioin alun epäilysteni jälkeen onnen kokemiseksi. Tunne oli minulle sen verran vieras, että sen tunteminen herätti minussa alkuun ristiriitaisiakin ajatuksia. Vanhasta tottumuksesta koin hyvästä olostani syyllisyyttä ja häpeää, sillä mieleni muistutteli minua siitä, kuinka jollakin toisella on asiat kuitenkin huonommin, eikä minun siitä syystä olisi ok voida liian hyvin. Nykyisin pidän tällaista ajattelutapaa hyvin haitallisena, sillä minun onnellisuuteni ei ole keneltäkään muulta pois enkä tarvitse siihen lupaa keneltäkään. Onnen kokeminen ihan vain omasta olemassaolosta ei riistä ketään millään tavalla. Suuressa osassa toipumistani on ollut haitallisten ihmissuhteiden uudelleen tarkastelu ja etäisyyden ottaminen sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ole mahdollista voida hyvin. Kohdallani tämä on tarkoittanut esimerkiksi toista vanhempaa.

Onnellisuus tuntui minusta alkuun vieraalta.

Muistan orastavan onnellisuuden herättäneen minussa myös pelkoa, sillä jostain syystä pelkäsin, josko vointini huononisi sen seurauksesta entistä pahemmaksi. Näin onnellisuuden asiana, josta väistämättä seuraisi rangaistus. Tästä syystä epäröinkin uuden, onnellisemman sivun kääntämistä elämässäni. Vanhoista ja kuormittaneista (mutta tutuista) asioista irti päästäminen tuntui alkuun pelottavalta ja vei myös hetken ennen kuin luotin itseeni sen suhteen, etten ole sabotoimassa omaa onneani heti tilaisuuden tullen. Asioiden työstäminen toi epäilyksiini helpotusta ja oma itseluottamukseni vahvistui sitä mukaan, kun sain toimijuuttani takaisin toipumisen myötä. Myös onnellisuuden tunteminen voimistui sitä mukaan, kun vointini koheni ja terapian loppuvaiheilla saatoin jo luottaa siihen, ettei tunne ole ihan heti häviämässä elämästäni.

Minun täytyy myös todeta, että alkuun tuntui varsin oudolta tuntea olonsa niin onnelliseksi siitäkin syystä, että ulkopuolisen silmissä näyttäydyin kaikkea muuta kuin onnellisen ihmisen prototyyppinä. Olin työtön mielenterveyskuntoutuja, jonka viikkoaktiviteetteihin kuului terapiassa käyminen. Olin siis kaukana siitä median luomasta onnellisen ihmisen kuvasta, johon usein liittyy menestystä ja ulkoisia saavutuksia. Tämä on kenties yksi syy, miksi ylipäänsä haluan aiheesta kirjoittaa. Onnellisuus on lopultakin sisäinen kokemus ja vaikka ulkoisilla asioilla on totta kai vaikutuksensa ihmiseen, niin näen niiden kalpenevan olemassaolosta kumpuavan tunnekokemuksen rinnalla. Lottovoitto tekisi minut varmasti iloiseksi ja kenties lisäisi kokemaani onnellisuutta hetkellisesti, mutta sisäistä maailmaani se ei välttämättä rikastuttaisi lainkaan – kenties päinvastoin. Toki on hyvä huomata, että omalla kohdallani maksullinen terapia on ollut tärkeässä roolissa onnellisuuden herättelyssä ja siten rahalla on ollut tässä oma välineellinen roolinsa.

Onnellisuus on oikeus

Onnellisuus asuu meissä jokaisessa.

Nykyisin minussa herää tietynlaista surua sitä nuorta minääni kohtaan, kuka ei ajatellut saavansa olla onnellinen. Jos voisin niin palaisin ajassa taaksepäin, halaisin häntä ja kertoisin hänen olevan kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä tuo tullessaan. Vaikka kukaan ei tätä koskaan minulle kertonutkaan, niin olen tullut siihen lopputulemaan, että onnellisuus on perusoikeus ja se löytyy ihan vain olemalla olemassa. Uskon myös, ettei onnellisuus vähene jakamalla: muiden ihmisten huomioiminen, ystävällinen kohtelu ja avun antaminen eivät vaadi paljoa, mutta voivat antaa sitäkin enemmän niin avun kohteena olijalle kuin itse auttajallekin.

Minulla onnellisuutta on parhaiten edistänyt henkinen hyvinvointi ja traumojen työstäminen. Elämänhistorian uudelleen tarkastelu ja epämukavien tunteiden sietämisen opettelu on ollut raskasta, mutta kaiken sen työn arvoista. Minun ei enää tarvitse tehdä onnellisuuttani sabotoivia valintoja tai miettiä loukkaako hyvä oloni jotakuta toista, vaan voin kevyin mielin ottaa hetkestä ilon irti. En enää usko siihen, etten jostain syystä saisi olla onnellinen, vaan tiedän nykyisin paremmin: minä saan ja haluan olla onnellinen – aivan kuten kuka tahansa muukin!

 

Millä tavalla omia uskomuksia voi lähteä työstämään?

• Tutustu omiin ajattelutapoihin.
• Tunnista uskomusten joukosta haitallisia ja sinua vähiten palvelevia.
• Haasta epäedullisia uskomuksia ja etsi vaihtoehtoja.
• Uudelleen arvioi ja luovu tarvittaessa sellaisista käsityksistä, jotka heikentävät elämänlaatuasi.
• Suuntaudu kohti uutta ja parempaa huomista!

Miksi kävin terapiassa?

Terapiassa käyminen oli minulle alkuun hyvin vierasta ja kesti kauan ennen kuin hyväksyin, ettei terapia ole merkki epäonnistumisesta. Olen kirjoittanut enemmän kuntoutuspsykoterapian käytännön asioista täällä sekä vaikutuksista täällä. Vaikka Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa tarvitaan diagnoosi mielenterveyden häiriöstä, unohdetaan hetkeksi diagnoosit ja keskitytään perkaamaan muita syitä terapiassa käymiseni takana. Olisin itse kaivannut tämän kaltaista ei-diagnoosiin-liittyvää-tietoa harkitessani terapiaan menemistä, sillä silloin olisin mahdollisesti löytänyt itseni terapeutin vastaanotolta aikaisemmin ja voinut siten mieleltäni paremmin jo pidempään.

✤ Julkisen puolen hoito oli riittämätöntä

Olen kirjoitellut hoitoon hakeutumisen poluista täällä sekä kritisoinut saamaani hoitoa muun muassa täällä. Pidän saamaani hoitoa yksiselitteisesti riittämättömänä enkä näe sen vastanneen tarpeisiini juuri lainkaan. Minut nähtiin diagnoosin värittämien silmälasien läpi ja kertomiani asioita irroteltiin asiayhteyksistä diagnostisten kriteereiden täyttymiseksi. Kokemuksistani tuli todisteita häiriölle, traumaoireiluni jäi tunnistamatta ja persoonallisuuden piirteitäni (kuten suhteellisen korkeaa neuroottisuutta) diagnosoitiin poikkeaviksi. En tullut aidosti kuulluksi eikä minuun suhtauduttu ymmärtäväisesti, jostain syystä tunsin olevani jatkuvasti kuin suurennuslasin alla hoitohenkilökuntaa tavatessani. Tämä kaikki oli minusta luotaantyöntävää sitäkin taustaa vasten, miten vaikeaa minun oli ensimmäisiä kertoja elämässäni yrittää avata sisäistä kokemusmaailmaani. Jälkeenpäin ajateltuna näen saamani hoidon olleen hyödyllisen sijasta enemmänkin haitallista, ja ylemmältä taholta tullut tuomio omasta ”häiriintyneisyydestä”, viallisuudesta ja vääränlaisuudesta oli asia, jota jouduin myöhemmin kuntoutuspsykoterapiassa käsittelemään ja työstämään.

Nykyisessä terveydenhuoltojärjestelmässä 
pidän sairasvakuutusta ensisijaisen tärkeänä 
erityisesti tilanteissa, joissa ei kuulu työ-
tai opiskelijaterveyden piiriin.

Hoidon kohtaamattomuuden myöntäminen oli pelottavaa, sillä olinhan aikaisemmin saanut terveydenhuollosta tarvitsemaani apua aina sitä tarvitessani (elimellisiin vaivoihin) eikä minulla ollut ollut mitään syytä suhtautua lääketiedettä ja lääkärikuntaa kohtaan epäröiden. Ensikosketukset psykiatriaan toivat tähän kuitenkin särön ja harmikseni minulle selveni nopeasti, että epäröintini käännettiin osaksi mielenterveydellistä oirehdintaa. Luottamukseni lääketiedettä ja varsinkin psykiatriaa kohtaan mureni eikä se ole vielä tänäkään päivänä samalla tasolla kuin ennen työuupumustani. Minulle oli myös uutta kritisoida palvelua, joka on ilmaista: ilmaisesta terveydenhuollostahan tulisi olla kiitollinen. Se, että jokin asia on ilmaista, ei kuitenkaan tee siitä automaattisesti hyvää tai koskematonta kritiikille. Eikö nimenomaan sellaisen hoidon, joka on riippumatonta varallisuudesta, tulisi keskittyä olemaan laadukasta ja asianmukaista? Hoito saavuttaa lukuisia, kaikenlaisia ihmisiä, joten myös sen vaikutusten voidaan arvioida olevan laajoja.

✤ Halusin selvittää syitä oireiluni takana

Olen joskus miettinyt sitä, mikä minun tilanteeni olisi tänä päivänä, jos olisin vain noudattanut sitä hoitopolkua, jolle minut oli laitettu, enkä olisi aktiivisesti hakeutunut psykoterapiaa kohti. Jos olisin vain syönyt määrättyjä psyykenlääkkeitä, tarkkaillut sairaanhoitajan kanssa oireitani ja ollut käsittelemättä syitä oireideni takana. On varmasti ihan totta, että lyhyellä aikavälillä olisin saanut lääkkeillä tarvittavaa turrutusta ja näennäisesti lisääntynyttä toimintakykyä, mutta pidemmällä aikavälillä olisin lienee voinnillisesti jämähtänyt matalahkolle tasolle ja painisin edelleen samojen, käsittelemättömien ongelmien kanssa. Ehkä kärsisin lisäksi uusista ongelmista kuten lääkityksestä seuranneista sivuvaikutuksista tai turhan voimakkaasta sairausidentiteetistä. Pidän edelleen varsin kummeksuttavana sitä, miten hanakasti minun haluttiin syövän ties miten vahvoja neuroleptejä, mutta keskusteluavusta tai Kelan tukemasta kuntoutuspsykoterapiasta ei hiiskuttu sanaakaan. Minun myös ajateltiin pärjäävän omillaan joitakin kuukausia kestäneen avohuollon hoitojaksoni jälkeen eikä edes mietitty sitä, mitä hoidossa ammolleen revityille ja aukinaisiksi jääneille psyykkisille haavoilleni tulisi tehdä.

Lääketieteessä ja psykiatriassa hoito keskittyy oireiden lieventämiseen, eikä syiden selvittäminen ole keskiössä. En sano, etteikö oireiden lieventäminen monissa tapauksissa olisi paikallaan, mutta näen mielenterveyden häiriöiden syntyyn vaikuttavien syiden selvittämisen keskeiseksi osaksi hoitoa. Usein jo pelkästään se, että tietää, mistä jokin asia mahdollisesti johtuu, toimii lieventävänä tekijänä ja voi auttaa oireiden paremmassa hallitsemisessa. Minulle keskeisessä roolissa toipumiseni matkalla on ollut omaan elämänhistoriaani tutustuminen ja sieltä erinäisten omaa käyttäytymistä ohjaavien tekijöiden havaitseminen. Itseäni häiritsee hyvin paljon sekin, miten huonosti lääketiede onnistuu vastaamaan mielenterveydellisten häiriöiden yksilölliseen ilmenemiseen: sairastunutta lähestytään hyvin yleisellä tasolla ja usein varsin yksilölliselläkin tavalla ilmenevä oirehdinta halutaan pusertaa yksittäisen diagnoosin alle. Ihmistä ei myöskään kohdata kokonaisuutena ja aikaisempi kirjoitukseni PMDD:stä paljastaa sen, miten ala-arvoisesti terveydenhuollossa ymmärretään esimerkiksi hormonaalisten tekijöiden vaikutuksista mielenterveyteen. Lisäksi näen, että mielenterveyden hoitaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, mikä jo itsessään on ristiriidassa palvelujärjestelmän tehokkuusajattelun kanssa. Muutokset eivät tapahdu hetkessä ja vuosia vallinneiden käyttäytymistapojen poisoppiminen vaatii lukuisia toistoja.

Minusta on täysin ok valita, minkä tieteenalan lähestymistapaa haluaa mielenterveytensä hoidossa hyödyntää. Tulen jatkossakin kallistumaan psykologisen ja keskusteluun perustuvan hoitomuodon puoleen kuin lääkityksen ja lääketieteen, jossa yksilön oman kokemusmaailman tunnustaminen jää heikoksi. Lääkäreiden asettamia diagnooseja tarvitaan totta kai esimerkiksi sairauslomia varten, mutta itse hoitoa voi hyvin hyödyntää muista lähteistä.

✤ Tarvitsin ”kasvatusta” aikuisuuteen

Ajattelen terapian toimineen tietyiltä osin kuin kasvatuksellisena jatkeena, vaikkei terapeutti tietenkään asiakkaan vanhempi olekaan. Minä en täysi-ikäistymiseni jälkeen saanut vanhemmiltani paljoakaan tukea tai apua, ja jäin painimaan monien nuoreen aikuisuuteen kuuluvien haasteiden kanssa yksin. Yksin selviytyminen ajoi minua pärjäilemään, käyttäytymään ikäistäni vanhemmilla tavoilla ja hakemaan hyväksyntää vääränlaisilta ihmisiltä. Siitä seurasi myös yleistä ajelehtimista elämässä: mistä minä pidän ja, mitä minä haluan tehdä -tyyppisten kysymysten edessä olin suhteellisen hukassa. Vaikka tilanne oli minulle lapsuudesta saakka tuttu, olinhan jatkuvasti tullut toisena erityissisaren varjoissa, olisi itsenäistyminen ollut kenties piirun verran helpompaa vanhempien tukemana. Iän karttuessa aloin ymmärtämään saamaani kasvatusta ja sitä myöten hyväksymään sen, että olen jäänyt asioista paitsi. Jossain määrin koenkin, että terapiassa paikkailtiin tämänkaltaisia aukkoja ja oltiin ensimmäisiä kertoja kiinnostuneita monista sellaisista asioista, joita en vanhempieni kanssa koskaan päässyt ruotimaan. Sain luvan kanssa käydä läpi kokemuksiani, vastoinkäymisiäni, haasteitani ja onnistumisiani. Terapiassa sain kokemuksen siitä, että minä ja asiani ovat tärkeitä – monille itsestään selvä asia, mutta minulle omalla henkilöhistoriallani hyvinkin vieras. Asioiden läpikäyminen mahdollisti myös sen, että uskalsin katsoa eteenpäin ja ottaa tarvittavia askelia aikuisuuteni polulla.

Varhaista itsenäistymistä korostava kasvatus-
kulttuuri voi lisätä yksinäisyyttä.

Uskallan väittää, että monissa perheissä suhtautuminen nuorta kohtaan muuttuu tämän täyttäessä 18 vuotta. Suomalainen kasvatustapa on perinteisesti korostanut varhaista itsenäistymistä ja itsekseen pärjäämistä, jolloin lapsen/nuoren asioihin puuttuminen voidaan herkästi nähdä itsenäistymistä haittaavana paapomisena. Kenties pelätään, että autetaan liikaa, sillä silloin vaarannetaan nuoren omia kykyjä pärjätä maailmassa. Tiedän omalla kohdallani tämänkaltaisten asenteiden ohjanneen kasvatustani ja, vaikka itsenäisyyden korostamisessa ei sinänsä ole mitään vikaa, niin liiallisissa määrin se voi muodostua ongelmaksi. Avun pyytämistä kohtaan saatetaan esimerkiksi suhtautua hyvin negatiivisesti ja se voidaan nähdä epäonnistumisena ja heikkoutena. Näkisin, että vanhempien olisi hyvä olla kiinnostuksen osoittamisessa se aktiivisempi osapuoli ja muistaa, ettei 18-vuotiaan elämästä katoaminen tee kenellekään palvelusta. Minä olisin tarvinnut vanhempieni tukea vielä pitkälle 20-vuotiaaksi.

✤ Minulla ei ollut turvallisia ihmissuhteita, joissa puhua

Toinen merkittävä syy terapiaan hakeutumiseni taustalla löytyi ympäröivistä ihmissuhteistani. Minulla oli kyllä elämässäni ihmisiä, mutta suhteet eivät olleet laadultaan sellaisia, että niissä olisi ollut mahdollista avautua mieltä painavista asioista. Olin ympäröinyt itseni ihmisillä, jotka eivät olleet tukenani vaikeina aikoina (eivätkä itseasiassa hyvinäkään aikoina, sillä kateuden kohteeksi joutuminen sai minut piilottamaan onnistumisiani) ja, jotka eivät halunneet kuulla ongelmistani. Ymmärsin kelpaavani ystäväksi silloin, kun minulla meni hyvin ja olin muiden tukena. Moni käänsikin minulle selkänsä juuri silloin kuin olisin kaikista kipeimmin tarvinnut ystävää ja ymmärrystä. Vaikka tämän kaiken havaitseminen oli oma järkytyksensä, sain selityksen pitkään kalvaneelle ulkopuolisuuden tunteelleni ja ihmissuhteissani kokemalleni tyytymättömyydelle.

Terapiaan hakeutuminen selkeytti paljon jäljelle jääneitä ihmissuhteitani ja opin erinäisiä taitoja, joiden avulla suhteiden syventäminen ja vastavuoroisuuden rakentaminen onnistuivat paremmin. Opin asettamaan rajojani, sanomaan ei sekä havaitsemaan, minkälaisten ihmisten ympäröimänä minun on hyvä olla. Sain tarvittavaa rohkeutta luopua yksinkertaisesti huonoista suhteista, joissa ei ollut mahdollista voida hyvin ja, joissa uuden minäni esiintuloon suhtauduttiin vieroksuen. Minusta on tärkeää, että ystävilleen voi puhua esimerkiksi mielenterveyteen liittyvistä asioista, mutta on myös hyvä pitää mielessä, että he ovat ystäviä, ei ammattilaisia.

✤ En enää selviytynyt yksin

Ihmissuhteisiin liittyviä haasteita ratkotaan 
harvemmin yksin, ratkaisuja löydetään 
parhaiten toisten ihmisten kanssa.

Vaikka minulla ei ollut tarpeeksi turvallisia ihmissuhteita ympärilläni, on myös niin, että muihin ihmisiin tukeutuminen oli minulle hyvin haastavaa. Olin tottunut piilottamaan omat murheeni muilta, sillä aikaisemmat kokemukseni olivat opettaneet sen olevan hyödytöntä. Itseni piilottaminen muilta oli keinoni suojautua pettymyksiä vastaan. Jollain tapaa kuitenkin tiesin tämän olevan ongelmallista, ja terapiaan hakeutuessani tilanteeni oli se, että olin valmis ottamaan riskin ja kokeilemaan avun saamista toiselta ihmiseltä. Minulla oli vuosien mittaan kertynyt lukematon määrä käsittelemättömiä asioita, mitkä nakersivat hyvinvointiani ja tekivät arjestani tuskallista. Olin survonut menneisyyteni kokemukset kaappien perukoille, jotka työuupumuksen laukaisemina alkoivat hitaasti mutta varmasti pullistella yli äyräidensä. Elämää hankaloitti myös traumataustani ja käsittelemättömät traumat, joita vähättelin siitäkin huolimatta, että ne aiheuttivat erinäisiä oireita. 

Vaikka olin miltei kolmikymppiseksi asti pärjännyt pitkälti omin avuin, seinä nousi vastaan liian korkeaksi eikä tilanteessani ollut enää mahdollista olla muuttumatta. Avun hakeminen pelotti minua, mutta se oli ehdottomasti sen arvoista. En enää suhtaudu toisiin turvautumiseen heikkoutena enkä näe millään muotoa ideaalina liiallista yksinpärjäämistä. Pidän hyvin mahdollisena sitä, että tulen vielä joskus käymään uudestaan terapiassa ja itselleni tämä on lähinnä huojentava ajatus – tiedän, että apua on tarjolla ja sitä on mahdollista saada.

 

Edellä mainittujen tekijöiden lisäksi terapiassa käyminen voi:

• Vahvistaa itsetuntemusta.
• Saada aikaan muutoksia käyttäytymisessä.
• Parantaa elämänlaatua.
• Lisätä luottamusta ympäröivää maailmaa kohtaan.

Pitkän psykoterapian jälkeen

Työuupumukseni myötä aloin käymään Kelan tukemassa kuntoutuspsykoterapiassa, joka tuli jokunen aika sitten päätökseensä. Kolmen vuoden mittaisesta terapiajaksosta tuli merkittävä kokemus elämässäni ja se on herättänyt minussa paljon ajatuksia, joita tulen seuraavaksi avaamaan. Olen aikaisemmin kirjoitellut psykoterapian käytännön asioista täällä, ja suosittelenkin lukemaan sen alkajaisiksi. Tässä postauksessa keskityn terapian aikaisiin kokemuksiini ja havaintoihin sen päätyttyä. Vastoin pelkojani, että terapia ei jostain syystä tepsisi minuun, voin sanoa saaneeni terapiasta oikeastaan enemmän kuin uskalsin edes toivoa.

Psykoterapian alkamisesta

Avun pyytäminen vaatii uskallusta ja on usein 
askel parempaan.

Minulle terapian aloittaminen oli vaikeaa aikaa. Olin täysin tottumaton puhumaan omista asioistani ja ylipäänsä näin itseni hyvin heikosti avunsaamisen arvoisena. Minun oli vaikea luottaa muihin ja pidin vieroksuttavana sitä, että joku olisi aidosti kiinnostunut kuulemaan mitä minulla on sanottavana. Olin tottunut pärjäämään yksin, minkä myötä koin itseni jossain määrin epäonnistuneeksikin hakeutuessani terapeutin paikkeille. Ajattelin myös vieväni paikan sellaiselta, joka tarvitsee terapiaa enemmän kuin minä. Tällainen ajattelutapa on kuitenkin ongelmallista ja kohdallani se oikeastaan paljasti sen, että todella olin terapian tarpeessa. Minun ongelmani olivat aivan yhtä varteenotettavia kuin muidenkin ja aika oli tullut sille, että alan asettamaan itseäni etusijalle. Vaikka kyseinen ajattelutapa usein kietoutuu osaksi mielenterveyden häiriöitä, haluan muistuttaa, että kuntoutuspsykoterapian saatavuus ja Kela-korvaukset ovat poliittisia päätöksiä: ei ole tarpeen, että yksittäiset palvelunkäyttäjät syyllistävät itseään palveluiden mahdollisista valuvioista.

Terapian alkaessa olin burnoutin uuvuttama ja syvän epävarmuuden värittämä. Olin myös hiljattain lopettanut alkoholinkäytön ja sen myötä kauhuissani, sillä löysin itseni tilanteesta, jossa menneisyyteni käsittelemättömät luurangot räsähtelivät päälleni samanaikaisesti. Minulla ei ollut voimia tai osaamista päästä tilanteesta eteenpäin omin avuin ja jollain tasolla ymmärsin myös sen, että tarvitsen uusia välineitä asioiden selvittelyyn. Välttely, torjunta ja vaikeneminen olivat tulleet tiensä päähän. Koska terapia oli kuntoutuspsykoterapiaa, terapian tavoitteet liittyivät kuntoutumiseen ja työ- ja opiskelukyvyn eheyttämiseen. Henkilökohtaiset tavoitteeni liittyivät näiden lisäksi vahvasti tasapainon löytämiseen, sillä terapian alkaessa koin olevani poissa raiteilta. Mielessä myllersi, vireystilat heittelivät ja hetkessä eläminen tuntui utopialta. Vaikka hetkellisesti näytti siltä, että terapian alkaminen suisti minua pahempaan epätasapainoon, terapian edetessä aloin jälleen löytämään itseäni ja saavuttamaan vakaampaa homeostaasia. Kirjoitan mahdollisesti oman postauksen terapiaan hakeutumisen syistäni.

Raskas hoitomuoto

Psykoterapia on vuorovaikutuksessa tapahtuvaa hoitoa, jolla pyritään lieventämään erilaista mielenterveydellistä problematiikkaa. Hoitomuotona se on pitkäjänteistä ja asiakkaalle usein hyvinkin raskasta. Terapiassa käsitellään vaikeita tunteita ja sanoitetaan kokemuksia, joille ei välttämättä löydy sanoja ja, jotka voivat tulla ensimmäisiä kertoja kerrotuksi jollekin toiselle. Oman haastavuuden tuo se, että terapeutti on alkujaan ventovieras ihminen. Kivuliaiden asioiden jakaminen on työlästä ja itsensä asettaminen alttiiksi terapeutin reaktioille voi olla haavoittavaa. Luottamuksen rakentaminen ottaa oman aikansa, ja usein luottamuksen lisääntyessä myös asioiden jakamisesta tulee luontevampaa. Luottamuksen vahvistuminen ja yhteistyöhön perustuvan suhteen rakentuminen on usein avainasemassa terapian onnistumisessa. Myös muutos on aina vaikeaa ja psykoterapian kuormittavuutta voi ajatella lisäävän se, että terapiassa altistetaan itseys, oma toiminta ja tavat muutokselle. On helpompaa osoittaa sormella ja vaatia muita muuttumaan kuin löytää itsestä ja omista käyttäytymismalleista tarvetta muutokselle. Psykoterapia konkretisoi minulle oikeastaan sen, miten muiden ihmisten sijasta voin lopultakin muuttaa vain itseäni ja suhtautumistapojani muihin.

Minulle ei olisi riittänyt lyhytpsykoterapia, mutta
on hyvä muistaa, että terapioita on eri pituisia.

Psykoterapiani kesti kolme vuotta ja sen ajan tunsin olevani kuin vereslihalla. Huomasin olevan erityisen herkillä ihmissuhteisiin liittyvissä asioissa, kaipaavan hyvin vähän minkäänlaisia muutoksia elämääni ja tarvitsevan aiempaa enemmän unta. Halusin rauhoittaa ulkoista elämääni, sillä sisäinen maailmani myrskysi senkin edestä. Oman elämän prosessointi vei aikaa ja huomiota, ja mieleni tuntui vaeltelevan menneisyydessä tämän tästä. Tämä lienee hyvinkin yleistä psykoterapiamatkan aikana, sillä työtä tehdään paitsi terapeutin vastaanotolla myös sen ulkopuolella. Samaten minulla jäi tavanomaista vähemmän energiaa muiden ihmisten huomioimiselle, koska katse oli niin voimakkaasti omaan elämään ja sisäänpäin suuntautuneena. Välillä tuntui erikoiseltakin tavata tuttavia, jotka olivat kuin aina ennenkin, sillä silloin minulle konkretisoitui oma muutosmyllerrykseni. Terapian jälkeen olo on ollut kuin pitkän ja raskaan tutkimusmatkan jäljiltä, ja olen ymmärtänyt muutosten koskeneen nimenomaan minua, ei muita.

Haluan tuoda esiin psykoterapian kuormittavuutta, sillä vaikka olen tietyssä mielessä sitä mieltä, että terapia tekisi hyvää kenelle tahansa, on hyvä tiedostaa, ettei se ole pelkästään helppoa ja kivaa. Terapian alkuvaiheet ovat useammille haastavia ja on tavanomaista, että siinä vaiheessa vointi jopa huononee. Vaikeiden asioiden käsitteleminen vie voimia, ja minulla notkahduksia aiheutti senkin tajuaminen, ettei elämäni ollutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. Traumojen myöntäminen ja työstäminen sai minut näkemään tilanteeni ja itseni uudenlaisessa valossa. Terapian kuormittavuuteen voi varautua esimerkiksi siten, että pyrkii pitämään elämäntilanteensa mahdollisimman tasaisena ja suosii vastavuoroisia ja hyviä ihmissuhteita. Haastavuudesta on hyvä puhua myös terapeutin kanssa ja tuoda se yhdeksi käsiteltävistä asioista. On myös niin, että ei terapia koko ajan ole raskasta, vaan se on syklittäistä ja vaihtelee helpompien ja vaikeampien aikojen suhteen. En heti uudestaan lähtisi samanlaiseen useamman vuoden prosessiin, vaikka ajattelenkin raskaita terapiavuosiani antoisina.

Suurimmat oivallukseni

Parantunut itsetuntemus on lisännyt 
ymmärrystäni sen suhteen, kuka minä olen.

Terapian suurimmat läpimurtoni liittyvät omakuvaani ja ihmissuhteisiini, ja terapiasuhteessa pääsin peilaamaan omia kokemuksiani ja käsityksiäni hyvin monesta eri asiasta. Minun oli alkuun todella vaikeaa puhua omista asioistani ilman, että tunsin oloni itsekkääksi. Tästä seurasi havaintoni siitä, miten olinkaan ihmissuhteissani aina se toisista kiinnostunut osapuoli. Minun kuulumiseni jäivät toisten jalkoihin enkä useinkaan kokenut luontevaksi jakaa omista asioistani muille. Terapian aikana itsestä puhumisen taitoni vahvistui ja aloin nähdä sen tärkeäksi myös muissa ihmissuhteissani. Myös miellyttämisenhaluni tuli tarkastelun kohteeksi ja ymmärsin antavani aivan liikaa painoarvoa sille, mitä muut ovat minusta mieltä. Olen hyväksynyt itseni vain, jos olen saanut validaatiota toisilta, sillä oma suhtautuminen itseeni on ollut toissijaista ja arvottomuuden värittämää. Yhdistettynä korkeahkoon empatiaan olen ollut kuin magneetti ihmisille, jotka haluavat valjastaa tämän omiin tarkoitusperiinsä ja hyväksikäyttää minua väärillä tavoilla. Esimerkiksi kokemassani traumasuhteessa ja työuupumukseen johtaneessa esimiessuhteessa tällainen käytös on ollut näkyvissä. Olen aikaisemminkin tästä kirjoittanut, mutta parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä, joita tämän kaltaiset ihmiset yleisesti hyödyntävät osana manipulointiyrityksiään.

Terapiasuhde toi päivänvaloon myös sen, mistä kaikesta olen jäänyt paitsi. Minulle oli uutta tulla nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi, minkä myötä pystyin tarkastella menneisyyttänikin uudessa valossa. Ymmärsin lapsuuteni sisältäneen vaikeita asioita, joilla on ollut suuri vaikutus siihen, miten näen itseni ja muut. Eräs merkittävin terapiassa saamani oivallus liittyy erillisyyden kokemiseen: minä olen erillinen ihminen kaikista muista. Minä en ole siskoni tai vanhempani. Myös vallinneet ihmissuhteeni näyttäytyivät minulle uudenlaisessa, realistisemmassa valossa. Olin hyväksynyt suhteissani paljon välinpitämättömyyttä ja itsekkyyttä, sillä jostain syystä olin pitänyt sellaista luonnollisena ja hyväksyttävänä. Sen sijaan, että olisin nähnyt muissa parantamisen varaa, syyllistin itseäni ja etsin itsestäni vikoja. Liiallisesta syyllisyyden tunteesta eroon pääseminen on tuntunut huojentavalta: kaikki ei ole aina minun syytäni. Terapian myötä olen alkanut hahmottamaan rajojani ja asettamaan niitä myös muille ihmisille. Olen uskaltanut sanoa ei ja irtaantunut sellaisista ihmissuhteista, joissa ei ole aidosti mahdollista voida hyvin.

On ollut virkistävää pohtia syitä työkeskeisyyteni
ja suorittamiseni takana.

Pääsin myös ensimmäisiä kertoja elämässäni pohtimaan sitä, mitä minä haluan tehdä. Minulla ei ole ollut elämäni varrella ketään, kenen kanssa olisin asiaa pallotellut. Olin ajautunut vakavaan työuupumukseen osittain siksi, että arvotin työelämän ja työnteon varsin korkealla elämäni tärkeysjärjestyksessä. Suorittamisenhaluni kumpuamisen tarkastelu loi minulle uutta perspektiiviä siitä, miksi koen olevani arvokas vain tekojeni kautta. On ollut mielekästä saada laskettua työn merkitystä elämäni kärkisijoilta ja alkaa suhtautua sitä kohtaan vähemmän vakavasti. Se on tuonut elämääni paljon tilaa ja vähentänyt työhön liittyvää ahdistustani. Myös ylipäänsä se, että on tullut hyväksytyksi, on saanut minutkin suhtautumaan itseäni kohtaan arvostavammin. Itseäni kohtaan kokema häpeä on hälventynyt ja pystyn näkemään itseni uudenlaisessa, paljon positiivisemmassa valossa. Peilistä katsoo nykyisin takaisin paljon hyväksyvämmin ja lempeämmin itseensä suhtautuva ihminen, ei enää häpeänkyllästämä orjapiiskuri.

Terapian päätyttyä

Minulle terapian päättyminen ei ollut pelottava asia, sillä olin luottavainen omiin kykyihini selvitä eteeni tulevista tilanteista ilman terapeuttiani. Tiesin, että on aika laittaa käytäntöön kolmen vuoden oppini ja jatkaa elämääni. Terapian jälkeen vointini jatkoi kohenemistaan ja paikoitellen huomasin ihmetteleväni, että tältäkö suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu? Olin voinut sen verran huonosti jo pidemmän aikaa, että olin turtunut olooni ja unohtanut, miltä kepeys ja toiveikkuus tuntuvat. Terapian päätyttyä tunsin oloni myös nuorekkaammaksi, mitä terapian alussa, sillä silloin tunsin itseni epämääräisellä tavalla vanhaksi ja väsyneeksi. Terapiassa opin realistisempaa ajantajua ja kolmen vuoden mittainen hoitoon sitoutumiseni opetti minulle pitkäjänteisyyttä ja parempaa sitoutumista pitkän aikavälin tavoitteisiin. Elämä on maraton, ei sprintti. En myöskään enää samalla tavalla pelkää edessä väistämättä siintäviä vaikeitakin aikoja ja kipeitä tunteita, sillä tiedän pystyväni selättämään ne. Vaikeat tunteet eivät vieläkään tunnu helpoilta, mutta siedän niitä paremmin ja tiedän niiden loppuvan aikanaan. Koska olen selvinnyt pitkästä terapiasta ja mahdottomalta tuntuneiden asioiden kohtaamiselta, tiedän pärjääväni jatkossakin. Terapian vaikutukset eivät näy positiivisena vain omassa olossani, vaan olen huomannut vaikutusten levinneen myös ihmissuhteisiini, parisuhteeseeni ja työkykyyni — yhtään liioittelematta, sanoisin pitäväni elämästäni enemmän kuin koskaan.

Terapian päätyttyä tuntui, että elämässäni alkoi uusi,
parempi aikakausi.

Terapian alussa muistan toivoneeni parantumista ja palaamista ennalleen. Terapian aikaansaama muutos on kuitenkin ollut sen verran kokonaisvaltainen, ettei paluuta vanhaan enää ole. Vaikka olen periaatteessa edelleen sama ihminen kuin terapian alkaessa, niin jollain syvemmällä tasolla olen sen verran muuttunut, että en enää tyystin tunnista itseäni reilu kolmen vuoden takaisesta minästä. Vaikutukset ovat varmasti kohdallani olleet positiivisia siksikin, että pääsin terapiaan oikea-aikaisesti: olin kyllästynyt tilanteeseeni, valmis ottamaan apua vastaan ja halusin työstää kokemuksiani. Kolmenkympin kriiseilykin jäi terapian ansiosta vähäiseksi. Jollain tapaahan psykoterapian vaikuttavuus tuntuu uskomattomalta, kun kyseessä on vain keskusteluun perustuvaa hoitoa. Kuitenkin se, että on tullut täysin varauksetta nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi omana itsenäni on ollut minulle käänteentekevää ja luonut perustan uudenlaiselle olemiselle.

Törmäsin jokin aika sitten Einsteinin sitaattiin: ”The most important decision we make is whether we believe we live in a friendly or hostile universe.” Tämä kolahti minuun, sillä tajusin eläneeni maailmassa, joka näyttäytyi epäystävällisenä ja vihamielisenä. Terapian myötä olen kuitenkin alkanut näkemään maailmaa hieman uudelta kantilta ja alkanut pitämään ympäröivää todellisuuttani aiempaa enemmän hyvätahtoisena. Tämän kaltainen näkökannan muutos on osaltaan ollut mahdollistamassa parempaa vointianikin: ystävällisessä maailmassa on helpompaa voida hyvin. Pidän itseäni onnekkaana, että pääsin terapiaan, löysin itselleni soveltuvan terapeutin ja uskalsin työstää vaikeitakin asioita. Vaikka se ei ole aina ollut helppoa, niin se on pitkällä aikavälillä ollut hedelmällistä ja tälläkin hetkellä korjaan työni satoa kohentuneen mielenterveyden ja parantuneen hyvinvoinnin muodossa. Toivoisin jokaisen saavan kokea vastaavaa ja, vaikka tuetun kuntoutuspsykoterapian hakemisessa onkin omat koukeronsa, niin oman kokemukseni mukaan se on kyllä sen arvoista.

 

Terapiaprosessin tueksi:

• Asioiden käsittelyssä on hyvä lähteä liikkeelle rauhassa ja ajan kanssa. Luottamuksen rakentaminen sinun ja terapeutin välille ottaa oman aikansa.
• Nauti onnistumisista ja huomaa oma edistymisesi. Kirjoita ajatuksiasi ylös esimerkiksi päiväkirjaan.
• Terapiassa käyminen on raskasta ja se vie voimia – puhu terapeutillesi avoimesti myös terapiaan liittyvistä haasteista ja mahdollisista ongelmatilanteista.
• Vaikka vointisi tulee todennäköisesti heittelemään matkan aikana, niin luota prosessiin ja ole avoin muutokselle.
• Ota vastaan kaikki se hyvä, mitä terapialla on sinulle tarjottavaa, sillä olet sen ansainnut.

Lukusuositus erityissisaruudesta

Kirjoitin vuosi sitten erityissisaren varjoissa kasvamisesta ja kävin postauksessa läpi erityissiskooni liittyviä asioita omasta näkökulmastani. Kirjoituksen jälkeen halusin lukea aiheesta lisää, mutta pettymyksekseni huomasin erityissisaruuden olevan teema, jota käsitellään kirjallisuudessa hyvin vähäisesti. Lueskelin tuohon aikaan Anja Snellmanin (os. Kauranen) kirjallista tuotantoa ja seuraavaksi lukuvuorossani oli Snellmanin teos Pääoma. En etukäteen tiennyt kirjan aihetta, joten siinä vaiheessa, kun ymmärsin sen kertovan nimenomaan erityissisaruudesta, olin positiivisesti yllättynyt.

Vertaistuen saaminen erityissisaruuteen liittyvistä asioista
olisi tärkeää. Myös kirjoista voi saada paljon apua.

Pääomassa käsitellään Snellmanin ja hänen erityissiskonsa suhdetta lapsesta aikuiseksi, ja keskiössä on Snellmanin kokemukset pikkusiskon roolista käsin kuvattuna. Isosisko Maru on kirjailijaa 10 vuotta vanhempi ja kitalakihalkion myötä Marulla on ongelmia puheentuottamisen ja sosiaalisten suhteiden rakentamisen kanssa. Aikuisuudessa Maru kärsii vaikeasta nivelreumasta, joka entisestään eriyttää häntä tavanomaisesta elämästä. Teos on kirjoitettu siskon kuoleman jälkeen ja, vaikka siinä on paljon eriäväisyyksiä oman tilanteeni kanssa, samaistumispintaa on hämmästyttävänkin paljon. Suosittelen kirjaa kaikille erityissisaruuden teemasta kiinnostuneille.

”Olemmeko ylipäänsä samoista vanhemmista, kumpi meistä on vaihdokas.”

Teoksessa pohditaan paljon geenien merkitystä ja sitä, miten onkaan niin pienestä kiinni, minkälaiseksi me tänne synnymme. On sattuman kauppaa, kuinka samanlaisia tai erilaisia sisarukset keskenään ovat, ja tavallisen terve sisar voi jäädä hyvin yksin miksi-kysymysten kanssa. Miksi sinä et ole tavallinen, mikä sinulla on? Ja toisaalta, miksi minä olen terve? Kirjassa vastauksia on haettu jo lapsena ja tietoa erilaisista siskoa mahdollisesti vaivaavista sairauksista on etsitty usein. ”Olisi ollut helpompaa, jos olisit ollut selkeästi Down-lapsi. Tai CP”. Geenit voidaan nähdä pääomana ja erityissisaruuden kontekstissa ymmärrys eriarvoisuudesta voi olla läsnä jo hyvin varhain. ”Olisin antanut vaikka mitä, jos olisit ollut terve”. Kirjailija näkee siskonsa geneettisenä kompassinaan, mikä on mielestäni oivasti kuvattu ja viitanneen osaltaan myös laajempaan kiinnostukseen omista juuristaan. Maru on ikään kuin toiminut siskonsa opettajana ja opettanut omalla olemassaolollaan monia elämän osa-alueita.

”Miksi Maru saa aina möhläillä ja viivytellä, vaan minä en koskaan.”

Erityissisaren terve sisar voi joutua pienestä asti ikään kuin alistumaan kohtaloonsa, tekemään kompromisseja. Toisen ymmärtäminen voi heikentää omien oikeuksien puolesta puhumista. Teoksessa tätä kuvataan siten, että: ”terve itsekkyys, evolutiivinen tappajanvaisto jäi kehittymättä”. Tällainen itsensä pienentäminen herättää laidasta laitaan erilaisia tunteita, raivoa ja kateuttakin, ja voi myötävaikuttaa erinäisten ongelmien syntyyn aikuisuudessa. Itseni kohdalla uskon sen vaikuttaneen miellyttämisenhaluni syntyyn ja altistaneen minua erilaisille mielenterveydellisille haasteille.

”Häpesin sinua ja häpesin itseäni, pikkusiskoa joka häpesi isosiskoaan niin ankarasti.”

Erityissisaruuteen liittyy paljon häpeää ja häpeän häpeämistä. Häpeä syntyy paitsi omista myös ympäristön reaktioista. ”Joskus toljottelin naama jäykkänä ja silmät tappeina, kun olimme Marun kanssa liikkeellä. Halusin, että vastaantulijat kiinnittäisivät huomiota minuun eikä Maruun”. Häpeästä seuraa usein eristäytymistä ja ulkopuolisuuden kokemuksia, mitä kirjassakin kuvataan. ”Humalassa kukaan ei noteeraa hiljaisuuttani ja epävarmuuttani, sitä etten osaa kertoa ensimmäistäkään vitsiä enkä muutenkaan heitellä hauskoja ja ironisia juttuja, varsinkaan perheestäni, sisaruksistani ja suvustani, niin kuin kaikki muut tekevät”. Samanaikaisesti mietitään oman yksinäisyyden kokemisen oikeutusta, kun tiedetään siskon sosiaalisen elämän olevan olematonta. ”Onko toi oikeesti sun sisko? Ei tollanen voi olla”. Teoksessa tuodaan esiin, kuinka hyvin harvat tietävät kirjailijan siskosta tai tämän erityispiirteistä. Vaikenemisen tie on ollut helpompi. ”Minä häpesin sinua. Minä pelkäsin paljastuvani”.

”Juuri tuollaisen sisaren olisin itsekin toivonut saavani.”

Kirjailija on usein ajatellut älykkäitä tuttaviaan, heidän sisaruksiaan ja salaa toivonut heidän olevan omia sisaruksiaan – kitkerän häpeänmaun saattelemana. Tunnistan tämän käyttäytymisen myös itsessäni, sillä olen saattanut tuntea voimakastakin katkeruutta tuttavieni hyvistä sisaruussuhteista. Olen kuvitellut mielessäni, minkälaista elämäni olisi, jos minulla olisi ollut terve sisko ja siten tavanomaisempi siskosuhde. Tietynlainen kokemus luopumisesta limittyykin osaksi erityissisaruutta. ”En koskaan voinut lukea niitä ääneen, yhteisiä horoskooppejamme”. Pääomassa oli hauska yhteensattuma, sillä yhtenevien horoskooppien lisäksi minäkään en voinut lukea horoskoopeista kertovia kirjoituksia siskolleni (ne pitivät niin huonosti paikkansa hänen kohdallaan). Absurdi ja pieni yksityiskohta, mutta sitäkin kiperämpi. En myöskään usko, että tämä on sattumaa, mutta minun jokainen naispuolinen kaverini on sisaruskatraidensa vanhimman roolissa. Olen varmasti tiedostomattani hakeutunut isosiskon asemassa olevien seuraan ja toivonut sitä kautta saavani siskoudesta edes pienen siivun osakseni.

”Syyllisyys lähimmäisestä, jota en ole synnyttänyt tähän maailmaan, jonka puutteisiin en ole syypää.”

Syyllisyys lienee tunne, joka on jollain muotoa läsnä läpi elämän erityislasten ja -sisarten kanssa eläneillä. Syyllisyyden syntymiseen haetaan usein syypäitä ja selityksiä. Teoksessa syyllisyyttä koetaan alusta loppuun, lapsuudesta aikuisuuteen ja Marun kuolemaan. Erityisesti nuoruudessa ja itsenäistymisen vaiheissa se on läsnä, sillä: ”Välillä tunnen syyllisyyttä omista menoistani, kavereistani, orastavista ihastuksistani”. Tieto siitä, mistä kaikesta sisko jää ja tulee jäämään elämässään paitsi voi tuntua hyvin lamauttavalta ja saada suhtautumaan omiin tekemisiin kielteisesti. Saanko minä tehdä näitä asioita, kun sinä et voi? Syyllisyyttä voi kokea säälistä ja kaikesta siitä, mitä erityissisarta kohtaan tuntee. ”Minä säälin vain itseäni”.

”Jossain vaiheessa minulle tuli tunne, että minun pitää elää kahden edestä.”

Kiitän Snellmania tästä oivalluksesta, sillä tämä oli minulle paitsi uutta myös erittäin paikkaansa pitävää. En ole asiaa aikaisemmin miettinyt, mutta minun kohdallani kahden edestä eläminen on selkeästi näkyvissä oleva asia. Kuten kirjassakin esitetään, myös minä olen matkustellut kahden ihmisen edestä ja tehnyt paljolti erilaisia asioita aina burnouttiin asti. Olen tiedostanut sen, miten pientä ja rajattua elämää siskoni elää, ja kokenut sen myötä, että minun tulisi tätä jotenkin paikata. Uskon, että tällaisen käyttäytymismallin havaitseminen näin kolmekymppisenä on tervetullutta ja välttämätöntä omien voimavarojen kestävämmässä säätelyssä.

 

Kaikkinensa Pääoma oli lukukokemuksena varsin miellyttävä, vaikka paikoitellen siinä oli myös raskaampia sävyjä. Snellman on sivunnut erityissisaruuden aihetta jonkin verran muissakin teoksissaan, mutta ei yhtä kattavasti ja omakohtaisesti kuin Pääomassa. Suositan teosta kaikille aiheesta kiinnostuneille ja kuulen mielelläni muitakin kirjaehdotuksia, joissa käsitellään vaikeita sisarussuhteita.