Työuupumus ja ylikunto

Työuupumus ei oirehtinut minulla ainoastaan mielen tasolla, vaan se näkyi myös kehollisesti. Vaikka olin uupunut hyvin staattisessa, päätteellä tehtävässä asiantuntijatyössä, kehollinen kokemukseni vastasi pikemminkin useita peräjälkeen juostuja maratoneja. Hermostoni oli aivan finaalissa, olin ylivirittynyt ja levoton, eikä palautumisesta tai rentoutumisesta tullut mitään. Stressihormonitasoni olivat tapissa ja moni arjen askarekin tuntui ylivoimaiselta – olin sekä psyykkisesti että fyysisesti loppu. Tästä huolimatta jatkoin liikkumista ja urheilemista minulle tavanomaisilla määrillä, jätin huomiotta kehon signaalit palautumisen haasteista ja pusersin treenejä läpi fiiliksestä riippumatta.

Liian raskas liikkuminen uupuneena ei 
tue toipumista.

Tässä postauksessa lähden hieman perkaamaan toipumisprosessini aikana tekemiä havaintoja työuupumuksen ja liikkumisen välisestä suhteesta sekä tuon esiin joitakin palautumiseen liittyviä virheitä, joita tein matkan varrella. Tarkastelen työuupumuksen ja ylikunnon välistä suhdetta, ja kerron miten ylikunto näkyi omalla kohdallani. Olen aikaisemmin kirjoittanut liikkeestä lääkkeenä ja nähnyt liikunnan olleen minulle tärkeä henkireikä uupumuksen kourissa. Vaikka liikunta toimi henkisenä lääkkeenä, tuli siitä minulle fyysinen lasku maksettavaksi ylikunnon muodossa. Tämä postaus keskittyy tähän fyysiseen puoleen, mutta suosittelen alkajaisiksi lukemaan tuon jo hieman vanhemman postauksen liikkumisen mentaalipuolen merkityksestä.

Liikkumaan vaikka väkisin

Liikunta on ollut elämässäni aina läsnä ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luonnollisinta hakea työuupumuksen aikana menetettyä toimijuuttani juuri liikunnan parista. Olin joutunut karsimaan liikkumisesta huomattavasti ollessani sairastuttaneessa työsuhteessa, aika ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkeen, joten kun työsuhde tuli päätökseensä, palasin takaisin liikuntaharrastusteni pariin ja harjoittelin samalla intensiteetillä kuin ennen uupumustani. Lihaskuntoharjoittelin kuntosalilla useita kertoja viikossa, juoksin tavoitteellisesti ensimmäistä puolimaratoniani varten ja tein useampia pitkiä vaelluksia eri retkeilykohteissa. Liikkumisen pariin palaaminen toi minulle pystyvyyden tunnetta ja onnistumisen kokemuksia, vaikka samanaikaisesti olinkin hyvin ahdistunut, kiihtynyt ja levoton – olinhan keskellä vakavasta uupumuksesta toipumista. Toipilaana, työelämän ulkopuolelta käsin, minulla oli myös hyvin aikaa liikkua ja harrastaa.

Minun olisi ollut tärkeää kuulla
"varoitteluja" ylikunnon mahdollisuudesta
uupumuksen yhteydessä.

Liikuntaa pidetään yleisesti erinomaisena lääkkeenä moniin mielenterveydellisiin ja somaattisiin oireisiin, ja esimerkiksi lievässä masennuksessa liikunnan on todettu olevan tutkitusti lääkkeitä tehokkaampaa. Sain vahvistusta treenaamiselleni palvelujärjestelmän ja ammattiauttajien taholta, ja ulkoapäin tulevan kannustus sai minut pitämään valintojani terveellisinä ja hyvinvointia tukevina. Kukaan ei puhunut sanallakaan ylikunnon mahdollisuudesta eikä minulle esimerkiksi kerrottu, miten sekä työuupumus että raskas liikunta nostattavat kehon stressihormonitasoja. Jo valmiiksi tapissa olleet kortisolitasoni pysyivät minulla siten edelleen koholla eikä palautumista päässyt tapahtumaan: uupumusoireiluni pitkittyi. Avainasemassa olisi tietysti ollut kevyt liikunta, mutta rajattomana suorittajana ja tekemisiäni kohtaan vaativana keveyden tunnistaminen ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvyys. Työuupumus oli lisäksi heikentänyt lähtötasoani ja rapauttanut kokonaisvaltaista jaksamistani, joten se, mikä ennen oli kevyttä, olikin uupuneena jo huomattavasti raskaampaa.

Ylikunnon oireet

Ylikunnossa ja työuupumuksessa on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa, ja koska molemmat ovat lähtöisin liiallisesta kuormituksesta suhteessa palautumisen kapasiteettiin, muistuttavat niiden oirekuvat toisiaan. Sydämentykytykset, sykkeen vaihtelut, uneen liittyvät ongelmat, ylivirittyneisyys ja alhainen stressinsietokyky ovat oireita, joita esiintyy niin ylikunnossa kuin työuupumuksessakin. Molempiin liittyy myös erilaisia psyykkisiä oireita kuten mielialan laskua ja ärtyneisyyttä sekä keskittymiskyvyn ja motivaation puutetta. Tämän takia oireiden syiden erittely on haastavaa, ja työuupumuksen ja ylikunnon erottaminen toisistaan pitkälti mahdotonta. Varovaisesti uskaltaisin jopa epäillä, että jokaiseen vakavaan työuupumukseen liittyy eriasteista ylikuntoa ja ylikuntoon taas uupumusta.

Joudutin ylikuntoa omalla toiminnallani liikkumalla kuormittuneena yli äyräiden, mikä taas lisäsi ylikuntoon liittyvää oirehdintaa ja vaikeutti uupumusoireiluani. Selkeinten ylikunnon oireet paikantuvat kohdallani suorituskykyyn liittyvinä haasteina, kuten peruskunnon romahtamisena ja voimatasojen tippumisena. En jaksanut enää yhtään samoja asioita kuin ennen, sykkeet huitelivat herkästi taivaissa, ja kaikenlainen progressio ja kehittyminen tulivat tiensä päähän. Lisäksi kärsin harjoitusten jälkeisistä hyvin vaikeista lihaskivuista, jotka saattoivat helposti kestää viikonkin ajan ja, joihin kuuluivat kivuliaat krampit ja suonenvedot. Tämän kaltaiset kivut eivät olleet seurausta maksimien tekemisestä, vaan ne saattoivat tulla varsin tavanomaisten, kevyidenkin treenien jälkeen, eikä magnesiumilla, tulehduskipulääkkeillä tai relaksanteilla ollut oireisiin juurikaan vaikutusta. Kenties kaiken tämän seurauksena liikkuminen ja erityisesti kuntosalilla käyminen alkoi tuntua vastenmieliseltä eikä liikunta tuntunut antavan minulle enää samanlaista mielihyvän tunnetta kuin aikaisemmin. Tämä ajoi minut vähentämään liikkumisiani, mikä silloin suuresti harmitti minua, mutta mihin nykyisin suhtaudun kiitollisuudella: olihan se askel kohti parempaa toipumista.

Mikä auttoi ylikuntoon?

Minulla meni työuupumuksen eskaloitumisen jälkeen vuodesta puoleentoista vuoteen ennen kuin aidosti siirryin liikkumaan jaksamistani ja palautumiskykyäni kuunnellen. Vähensin salikäyntimääriäni huomattavasti, vaihdoin valtaosan juoksulenkeistä kävelylenkeiksi enkä enää orjallisesti noudattanut suunnittelemaani treeniaikataulua, jätin treenikertojakin välistä. Hyväksyin sen, että tarvitsen lepoa. En lopettanut liikkumista tyystin, vaan siirryin pikemminkin kiinnittämään huomiota sen hetkiseen jaksamiseeni ja tekemään asioita sen mukaisesti. Vointini ei tämän seurauksena välittömästi kohentunut, ja ylikunto-oireet vaivasivat minua ilman raskaita treenejäkin vielä kauan. Koska stressi kroonistuu herkästi, työuupumus ja ylikunto ovat seuralaisia, joista on hankala päästä eroon ja, jotka uusiutuvat herkästi. Työuupumuksesta toipuminen onkin vienyt minulta useamman vuoden ja saman mittainen ajanjakso on mennyt myös ylikunnon selättämiseen. Käyn seuraavaksi läpi asioita, jotka ovat olleet matkan aikana isossa roolissa ylikunnosta eroon pääsemiseksi.

Raskaan liikunnan vähentäminen ja 
elämäntavalliset muutokset auttoivat
ylikuntooni.

Suhtaudun tätä nykyä työuupumukseen (ja ylikuntoon) sekä psyykkisenä että fyysisenä oireyhtymänä, jonka hoidossa olisi hyvä huomioida molemmat ulottuvuudet. Kohdallani tämä tarkoitti karkeasti ottaen sitä, että eheytin psyykkistä puoltani psykoterapiassa ja fyysistä puoltani esimerkiksi hieronnassa (tästä olen kirjoittanut enemmän aiemmassa liikuntaa käsittelevässä postauksessani). Tein myös elämäntavallisia muutoksia, joiden vaikutukset näkyivät niin psyykkisessä kuin fyysisessä voinnissani. Yksi tällainen merkittävä muutos oli alkoholin käytön lopettaminen, mikä osaltaan vaikutti positiivisesti kortisolitasoihini hermostoa rauhoittaen. Toinen varsin yksinkertainen ja arjessa selkeinten näkyvä asia hermostoni tasapainottamisessa on ollut energiajuomien ja kahvin juomisen lopettaminen. Vetämättömyyden paikkaileminen kofeiinin avulla oli kohdallani merkittävä tekijä ylivirittyneisyyden ja ylikunto-oireiluni taustalla: kofeiini häiritsee hermovälittäjäaine asetyylikoliinin rauhoittavaa vaikutusta parasympaattisessa hermostossa ja voi siksi lisätä ahdistusta. Kofeiinin saannin rajoittaminen siten paitsi rauhoitti minua myös laski stressitasojani, katkaisi toistuvan taistele tai pakene -olotilan sekä paransi unenlaatuani. Kaikkinensa lopettaminen kävi kohdallani ilman vieroitusoireita, olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä. Minusta on erikoista, miten vähän kofeiinin kielteisistä vaikutuksista puhutaan ja, miten ahdistukseen usein tyrkytetään lääkkeitä, vaikka kestävämpi vaihtoehto voisi löytyä ihan vain kofeiinin saannin vähentämisestä. Kenties sitä voi pitää simppelinä keinona myös ylikuntoa vastaan.

Jooga lääkkeenä

Vaikka työuupumus ja ylikunto aiheuttivat voimakasta vetämättömyyttä, minussa oli paljon kehollisesti patoutunutta energiaa, jonka käyttöön valjastaminen oli oireiluni takia haastavaa. Ylikunto aiheutti minulle isosti lihasjumeja, joten ajauduin hieman sattuman kautta joogan pariin, sillä halusin löytää dynaamisen vaihtoehdon kehonhuollolle ja venyttelylle. Halusin kokeilla jotakin uutta, kotoa käsin tehtävää harjoittelua matalalla kynnyksellä, ja päädyin YouTuben kautta erilaisten joogavideoiden pariin. Olin aikaisemminkin joogaillut yksittäisiä kertoja, mutta se ei oikein koskaan ollut säväyttänyt minua: Hatha- ja Yin-joogien hidastempoisuus tuntui minusta rentouttavan sijasta pikemminkin puuduttavalle ja ärsyttävälle. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin hieman nopeatempoisempaa Vinyasa Flow-joogaa ja voisin melkein sanoa, että olin kerrasta myyty. Flow-jooga antoi minulle tarpeeksi haastetta, sain kaipaamaani rentoutusta liikkeen avulla ja voimistelutaustani takia tuntui kuin olisin palannut takaisin kotiin, johonkin tuttuun, jota olin tietämättäni elämääni kaivannut. Olin pitkästä aikaa yhtä kehoni ja mieleni kanssa, ja tuntui käsittämättömälle minkälainen vaikutus vain 15 minuutin harjoittelulla oli kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnilleni. Joogaamisesta tulikin minulle nopeasti säännöllinen arkirutiini, jonka pariin palasin yhä uudestaan ja uudestaan, ja nykyään minun on vaikea kuvitella elämääni ilman sitä.

Ylikuntooni on auttanut joogan kaltainen
liike, jossa yhdistyvät hengitys, keho ja 
mieli.

Omalla kohdallani uskallan sanoa, että juuri jooga on ollut avainasemassa ylikunnon selättämisessä, sillä onnistuin sen avulla ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin aidosti rentoutumaan ja sain sisälläni vallinneen kaoottisen energian tilalle myönteistä liikkeelle panevaa voimaa. Hengityksen tahtiin tehtävä liikkuminen paransi minua sisäisesti, se aktivoi vagushermoani ja vahvisti keho-mieliyhteyttäni. Joogalla on ollut vaikutuksensa myös elämänkatsomukseeni, sillä läsnäolon ja mielenrauhan vahvistumisen myötä olen alkanut suhtautua moniin asioihin lempeämmin ja uudelta kantilta. Olen aiempaa hyväksyvämpi ja tyytyväisempi, ja hahmotan itseni ja elämän rajallisuuden selkeämmin. En oikeastaan pidä joogaamista fyysisenä harjoitteluna, vaan suhtaudun siihen enneminkin mentaalipuolen tekemisenä, omanlaisena terapiana. Tämä on myös syy sille, miksi en esimerkiksi osannut olla kovin huolissani psykoterapian päättymisestä – tiesin omaavani keinoja jatkaa elämässä eteenpäin. Joogan kautta saamani isoin oivallus ylikuntoon liittyen on se, ettei toipuminen välttämättä tapahdu staattisuudesta ja liikunnan lopettamisesta käsin: keskiössä on voimavaroihin soveltuvampien liikuntamuotojen löytäminen. Haluan vilpittömästi suositella joogaa kaikille ylikunnosta ja uupumuksesta kärsiville, sillä olen saanut siitä itse niin suuren avun. Joogatyylejä on myös erilaisia, joista voi valita itselle soveltuvimman.

Tasapainoinen hermosto

Työuupumus vei minua kohti ylikuntoa ja hermoston tasapainottaminen on kohdallani tarkoittanut psyykkisen ja fyysisen kunnon kohenemista. Uupumus riisti minulta liikunnan ilon useammaksi vuodeksi, mutta uupumuksen ja ylikunnon ansiosta liikunnan pariin palaaminen mahdollistui minulle kestävämmällä tavalla. Opin kiinnittämään huomiota jaksamiseeni ja palautumiseeni sekä pitämään huolta siitä, että liikun minulle sen hetkisen vointini mukaisesti. Vaikka uupumuksen läpikäyminen on ollut täyttä helvettiä, olen saanut elämääni valtavasti uutta sen myötä. Olen oppinut rentoutumaan, päästämään irti stressistä, purkamaan ylivirittyneisyyttä ja tunnistamaan itsestäni merkkejä, jolloin hidastaminen on paikallaan. Tilastojen valossa on hyvin todennäköistä, että tulen elämässäni vielä uudemmankin kerran uupumaan ja menemään ylikuntoon, mutta jostain syystä en osaa olla tästä huolissani. Itsetuntemukseni ja palautumiskykyni ovat aiempaan verrattuna uudella tasolla, olen enemmän kartalla siitä, mitä minussa tapahtuu, enkä enää nykyisin laiminlyö uupumuksesta kieliviä varoitusmerkkejä. Olen hyvällä tavalla erilainen kuin ennen. En olisi esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten uskonut, että minusta tulee alkoholista ja kahvista kieltäytyvä joogailija, mutta sellainen minä tänä päivänä olen – ja siitäkös hermostoni on minulle erityisen kiitollinen.

 

Miten lähteä purkamaan ylikuntoa?

• Laita raskas liikunta tauolle ja hyväksy levon tarpeesi.
• Huolehdi riittävästä nukkumisesta.
• Kokeile joogaa, meditointia ja/tai erilaisia syvähengitysharjoituksia.
• Keskity elämässäsi mukaviin asioihin ja karsi sellaisia, jotka tuottavat sinulle stressiä.
• Syö terveellisesti ja kokeile, minkälaisia vaikutuksia alkoholin ja kofeiinin käytön vähentämisellä on.
• Anna toipumiselle aikaa!

Viisi vuotta psyykkisestä romahduksestani

Psyykkisestä romahduksestani on tullut kuluneeksi viitisen vuotta. Tämä on saanut minut pohtimaan kulkemaani matkaa toipumisen tiellä ja tunnen tyytyväisyyttä ymmärtäessäni, miten pitkälle olenkaan päässyt. Mennyt ajanjakso on opettanut minulle enemmän kuin olen koulunpenkillä koskaan oppinut, ja romahduksen myötä olen saanut kurkistuksia elämän eri puolista, joiden olemassaolosta olin aikaisemmin tyystin tietämätön. Vaikka menneet vuodet ovat sisältäneet paljon vaikeuksia, epätoivon hetkiä ja menneestä luopumisen tuskaa, ovat ne kaikessa haasteellisuudessaan kasvattaneet minua ja tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Voisin kaikessa kliseisyydessään sanoa löytäneeni paitsi itseni myös uudenlaisen tavan olla suhteessa kanssakulkijoihin. Tässä postauksessa tarkoitukseni on reflektoida romahduksen jälkeisiä vuosiani ja tekemiäni havaintoja, kirjaimellisesti nostalgisoida mennyttä.

Jossittelu ei kannata

Työuupumus ja siitä seurannut romahdus on 
nykyisin yksi osa elämänhistoriaani.

Ajankulusta on omalla tavallaan vaikea saada otetta, ja samanaikaisesti voi kokea jonkin menneisyyden hetken tapahtuneen joko aivan hiljattain tai toisaalta kuin ikuisuus sitten. Työuupumukseni ja siitä seurannut romahdus tuntuu minusta juuri tällaiselta ja mietin usein, onko siitä tosiaan jo, vai vasta, viisi vuotta. Viisi vuotta on toisaalta pitkä aika, mutta suhteutettuna koko elämän mittaan se näyttäytyy lyhyenä ajanjaksona. Lyhyenä, mutta silti sellaisena, joka ehti muovata minua yllättävänkin kokonaisvaltaisesti. Minusta tuntuu ihmeelliseltä verrata tämänhetkistä vointiani siihen viiden vuoden takaiseen voimakkaaseen hukassa olemisen kokemukseen ja tunteeseen siitä kuin maailma olisi romahtanut jalkojeni alta. En olisi tuolloin uskonut, että toipuminen ja jaloilleen takaisin pääseminen on mahdollista – saati että sieltä voisi nousta entistä vahvempana. Toipuminen on vienyt aikaa ja prosessi on ollut pitkä, mutta tänä päivänä voin huokaista helpotuksesta, minä selvisin.

Nykyhetkessä on mahdollista tietää, minkälaisia seurauksia menneisyyden valinnoillamme on ollut, mutta tulevaisuuteen emme voi koskaan suoraan nähdä. Jälkiviisaus onkin tästä syystä niin helppoa ja toisaalta armotonta. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, haluaisin suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Viisi vuotta sitten, tilanteeni vakavuuden paljastuessa ja ymmärrettyäni sairastuneeni pahemman kerran työuupumukseen, koin voimakasta epäonnistumisen ja häpeän tunnetta. Ajattelin, että minussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun valmistumisestani oli kulunut vasta parisen vuotta ja uuvuin jo ensimmäisessä varsinaisessa oman alan työpaikassani – tosiasiassahan työuupumusriski on usein korkeimmillaan juuri työuran alkuvaiheilla. Minun oli pitkään mahdotonta nähdä tilanteeseeni muita syyllisiä kuin itseni, ja oman pahoinvoinnin hyväksyminen tuntui lähes mahdottomalta. Meni useampi vuosi ennen kuin kykenin hahmottamaan tilanteeseeni liittyvän kokonaiskuvan ja ymmärtämään, että työuupumus oli pitkälti väistämätön seuraus minusta riippumattomista tekijöistä. Vaikka uupumukseni eskaloitui verrattain nopeasti myös omien taipumusteni takia, olisi työpaikan heikko johtaminen, kielteinen työilmapiiri sekä liian suuri työtaakka uuvuttanut minut varmuudella ennemmin tai myöhemmin. Traumataustani, stressiherkkyyteni ja epäsuotuisat elämäntapani esimerkiksi alkoholin käytön suhteen vain nopeuttivat tätä.

Toimimattomia selviytymiskeinoja

Mikäli kaikki olisi ollut vain minusta kiinni, en tietystikään olisi halunnut uupua. Työuupumus toi kuitenkin päivänvaloon sellaisia asioita, joiden läpikäyminen oli lopulta välttämätöntä. Viisi vuotta sitten häpesin erityisesti sitä, että minut nähtäisiin nuorena ihmisenä, joka ei ole valmis työelämään ja, jonka tulisi mennä kotiin kasvamaan. Omasta mielestäni olin tuolloin kypsä aikuinen, enkä kokenut kantavani mukanani menneisyyden taakkaa. Näin jälkeenpäin olen kuitenkin kyennyt näkemään totuudensiemenen kyseisessä ajatuksessa. Olin vielä raakile ja vailla monia työelämässä tarvittavia taitoja: minulla ei ollut rajoja, realistisia käsityksiä jaksamisestani tai osaamisestani enkä osannut asettaa terveyttäni etusijalle. Yksinkertaisesti en ollut valmis työelämän myllytykseen – enkä varsinkaan työuupumuksen aiheuttaneeseen työpaikkaan, josta puuttui useita työhyvinvoinnin ja jopa lainsäädännön edellyttämiä käytäntöjä. Oman terveyteni ja tulevaisuuteni kannalta aikalisän ottaminen oli välttämätöntä.

Lapsuudessa opitut selviytymiskeinot vaativat
 päivittämistä ajan tasalle.

Romahduksesta takaisin jaloille pääsemiseni keskiössä on ollut oman kypsymättömyyteni kohtaaminen. On tehnyt kipeää oivaltaa, miten vähän olen saanut eväitä lapsuudenkodistani ja kasvatuksestani, ja miten heppoisin varustein minun on täytynyt lähteä rakentamaan elämääni. Vaikka olen kasvanut näennäisesti tavanomaisissa perheoloissa, elämässäni ei juuri ollut turvallisia aikuisia, jotka olisivat aidosti olleet kiinnostuneita asioistani tai, joiden kanssa olisi voinut keskustella esimerkiksi elämän arvoista tai tulevaisuuden suunnitelmista. En ole koskaan käynyt vanhempieni kanssa minkäänlaisia kasvuun tai kehitykseen liittyviä keskusteluja, eikä perheessämme ollut emotionaalista, saati fyysistä läheisyyttä. Minun tuli selviytyä lapsuudessa ja nuoruudessa pitkälti yksin. Täysi-ikäistyttyäni minut käytännössä työnnettiin pois kotoa, toivotettiin hyvää elämää ja annettiin ymmärtää, ettei takaisin ollut syytä palata. Jos nyt ei aivan näillä sanoilla, niin käyttäytymisen perusteella viesti ei jäänyt epäselväksi.

Minusta tuli siten 18-vuotiaana hyvin näennäinen aikuinen, jolla oli vahva normi yksin pärjäämisestä ja avun pyytämättömyydestä. Kapasiteettini vaikeiden asioiden käsittelyyn oli olematon, ja välttelin sekä tunteita että aitoa läheisyyttä. Työuupumus ja siitä seurannut romahdus paljastivat lopulta tämän kestämättömyyden. Toipumiseni kannalta on ollut keskeistä hyväksyä menneisyyden kokemukset osaksi elämänhistoriaani, sillä se on tuonut tarvittavaa armollisuutta itseäni kohtaan. En voi vaatia itseltäni sellaisia asioita, joihin en ole saanut välineitä, enkä voi verrata itseäni muihin ihmisiin, sillä jokainen meistä tulee hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisilla voi olla valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä paitsi työelämässä myös yleisesti elämässä kuin niillä, jotka alkavat opetella näitä taitoja vasta aikuisuuden puolella.

Avun hakeminen ei ole heikkoutta

Kontrollista irti päästäminen ja toisiin luottaminen on 
eheyttänyt minua.

Ulkopuolisen avun piiriin hakeutuminen ja omista asioista kertominen oli minulle viisi vuotta sitten maailman vaikeinta. Se soti vastoin kaikkea sitä, mitä olin lapsuudessani oppinut. Yksi isoimmista minussa tapahtuneista muutoksista näiden vuosien aikana onkin se, että uskallan nykyisin pyytää apua. Uskallan pyytää apua niin kanssaihmisiltä kuin ammattiauttajilta, sillä siinä ei ole mitään hävettävää. Se ei ole heikkoutta, vaan aitoa rohkeutta ja kykyä nähdä itsensä avun arvoisena. Ylipäänsä suhtaudun nykyisin kriittisesti liialliseen itsenäisyyteen ja ajatukseen, että kaiken pitäisi onnistua omin avuin. Ihminen on laumaeläin eikä sille ole luontaistakaan selviytyä kaikesta yksin. Jälkikäteen ajattelen olleen kuin tikittävä aikapommi ja, että romahdus oli lopultakin vain ajan kysymys. Selviytymiskeinoni olivat aivan liian jäykkiä ja kehittymättömiä, enkä olisi niiden varassa pitkälle pötkinyt. Olen kiitollinen siitä, että pelosta huolimatta uskaltauduin myöntämään, etten enää selviä omin avuin ja, että avun kurkottamiseeni vastattiin auttavien tahojen toimesta.

Avun hakeminen oli vaikeaa myös siksi, että minun oli vaikea myöntää epäonnistuneeni. Määritin itseäni voimakkaasti tekemisten ja suoritusten kautta, joten teki kipeää tulla esiin ihmisenä, joka ei enää vastannutkaan omissa silmissäni ideaalia pärjääjää. Psyykkisen vointini romahdus myllersi suhtautumistani suorittamiseen ja sitä kautta työntekoon hyvin voimakkaasti. Ennen uupumustani olin hyvin suorituskeskeinen ja työorientoitunut enkä voinut kuvitellakaan, että voisin olla onnellinen tekemättömyyden tilassa. Työ on toki merkittävä osa ihmisen elämää, mutta toipumiseni myötä suhtautumiseni sitä kohtaan on muuttunut välineellisemmäksi: työ on minulle ansaintakeino ja ajanvietettä, ihmisarvoani se ei enää määritä. Yllätyksekseni tämä on tuonut elämääni lisää kepeyttä, enkä enää suhtaudu yhtä vakavasti esimerkiksi työuralla etenemiseen. Teen asioita ja kuljen sitä kohti, mikä minusta tuntuu hyvältä – en sitä kohti, mikä näyttäisi ulospäin oikealta tai olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Työuupumus toi mukanansa uusia tuulia myös työuralla suuntautumiseen liittyen, ja niiden myötä olen parhaillani palannut koulun penkille. Kirjoitan kenties myöhemmin oman postauksen tarkemmin siitä, mitä teen nykyisin.

Omaksi itseksi tulemista

Itsetuntemuksen suhteen olin viisi vuotta sitten lähinnä varjo nykyisestä versiostani. Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, etten olekaan sellainen ihminen, joksi silloin kuvittelin itseni. En myöskään ole sellainen, jollainen toivoin olevani: en muista riippumattoman vahva, ulospäinsuuntautunut tai kovinkaan huoleton, vaan ärsyttävänkin neuroottinen ja seurapiirejä karttava omissa oloissaan viihtyjä. Haluaisin olla helposti lähestyttävä, mutta todellisuudessa olen varautunut ja helposti sulkeutunut. En myöskään useimmiten ole rento, sillä jännitän monia asioita, ja toisaalta kyllästyn nopeasti ja olen kärsimätön. Vastoin oletuksiani en tosiaankaan ole immuuni stressille tai mielenterveydellisille haasteille enkä osaa ratkoa kaikkea omin avuin. Olen myös havainnut olevani äärimmäisen herkkä (hermostollisestikin) ja ymmärtänyt sen olevan piirre, jota toisten on helppo hyväksikäyttää. Viiden vuoden aikana itseni puolustamis- ja suojelemistaidot ovatkin kehittyneet, ja näen nyt sisimpäni olevan suojelun arvoista. Elämästäni on kaikonnut monet vastavuorottomat ihmissuhteet, jotka olivat läsnä vain hyvinä aikoina.

On toki niin, että mielenterveydelliset haasteet voivat korostaa tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, kuten neuroottisuutta, ja voinnin parantuessa myös luonteenpiirteet tasoittuvat. Omalla kohdallani tämä on näkynyt ylivirittyneisyyden vähenemisen myötä rauhallisempana olemuksena ja optimistisempana suhtautumisena elämää kohtaa. Minulle on uutta se, että aidosti pidän itsestäni ja koen romahduksen ikään kuin kuljettaneen minua lähemmäs omaa itseäni. Itseni hyväksyminen kaikkine piirteineen on ollut ajoittain vaikeaa, mutta se on tuonut mukanansa tarvittavaa mielen hyvinvointia. Olen myös kiitollinen siitä, että olen jättänyt alkoholin käytön taakseni, sillä aiemmin juuri alkoholi toimi kohdallani välineenä esittää jotakuta toista kuin sitä, kuka aidosti olen.

Toivoa on!

Työuupumuksesta voi seurata myönteisiäkin 
muutoksia elämässä.

Psyykkinen romahdus muutti minua ihmisenä ja järjesteli elämääni uudella tavalla. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaivannut uupumukseni alkuvaiheessa enemmän rohkaisua ja tulevaisuuspuhetta. Uupumus näyttäytyi minulle ennemmin loppuna kuin uuden alkuna, vaikka näin jälkeenpäin näen sen olleen lähtölaukaus uudentyyppiselle suhtautumiselle itseäni ja muita kohtaan. Postaukseni tarkoitus ei ole liiaksi hehkuttaa psyykkisen romahduksen vaikutuksia: olisin varmasti kehittynyt ihmisenä ilmankin kokemaani työuupumusta, todennäköisesti vain vähemmän pakotetusti ja pidemmän aikavälin aikana. Haluan kuitenkin tuoda esiin toipumiseen liittyvää kasvua ja valaa uskoa niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa. Työuupumuksista ja psyykkisistä romahduksista on mahdollista selviytyä. Vaikka se vie aikaa, koittaa lopulta päivä, jolloin uuteen päivään herääminen on taas helpompaa ja rinnassa pamppailee, kenties roihuaakin, toivon kipinä. Silloin voi myös huomata, ettei ole enää sama ihminen kuin ennen – onkin aiempaa vahvempi, tasapainoisempi ja ennen kaikkea lempeämpi itseä kohtaan.

Toipumisessa hyödylliseksi havaitsemiani asioita:

• Aika. Toipuminen on vienyt aikaa, sen hyväksyminen on tuonut rauhan ja luvan olla kiirehtimättä.
• Terapia. Pitkä psykoterapia oli raskasta, mutta palkitsevaa. Terapiassa sain välineitä menneisyyden käsittelemiseksi ja eteenpäin menemiseksi.
• Läheiset. Toipumisen myötä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka kestävät myös vaikeiden aikojen läpi.
• Oma aika. Rauhallinen yksinolo on minulle palauttavaa ja tärkeä voimavara niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
• Läsnäolo. Käsillä olevaan hetkeen keskittyminen on vähentänyt mielen myllerrystä. Vahvistin jätä jättäytymällä pois sosiaalisesta mediasta sekä harjoittamalla mindfulnessia ja joogaa.
• Säännöllisyys. Säännöllisen unirytmin ja terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen auttoi minua saamaan terveyteni takaisin.
• Kivojen asioiden tekeminen. Vaikka pahimpina aikoina mikään ei tuntuisi miltään, niin vielä koittaa hetki kun aiemmin kivoista asioista saa taas mielihyvää. Arjen pienistä hetkistä voi yrittää nauttia.

Erityissisaruudesta läheisriippuvuuteen

Erityisperheissä sisarussuhteet jäävät herkästi taka-alalle ja erityissisaruuden vaikutuksista puhutaan hyvin vähän. Kiinnostus kohdistuu yleensä erityislapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Oma kokemukseni noudattaa pitkälti tätä linjaa ja erityislapsen sisarena olisinkin kaivannut enemmän tukea ja tietoa tilanteesta kuin mitä lapsuudessani sain. Vasta aikuisiällä olen kyennyt näkemään erityissisaruuden vaikutukset omaan elämääni ja hyväksymään sen, etteivät ne ole pelkästään myönteisiä. Tässä postauksessa tarkastelen sitä, miksi taipumukseni läheisriippuvuuteen on peräisin lapsuudestani ja, minkälaisia toimintatapoja minulle syntyi erityislapsen terveenä sisarena. Suosittelen alkuun lukemaan kirjoitukseni erityissiskoni kanssa kasvamisesta, sillä avaan siinä tarkemmin suhteen taustaa ja dynamiikkaa. Kirjoitukseni pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni: on hyvä muistaa, että erityislapsia ja -perheitä on monenlaisia eivätkä erityissisaruuden seuraukset ole kaikille samoja.

Erityissisaruuden myönteiset puolet

Normaaliuden ja tavallisuuden määritelmiä 
on hyvä kritisoida, sillä niitä vastenhan
"erilaisuus" määrittyy.

Niitä harvoja kirjoituksia, mitä olen erityissisaruudesta elämäni aikana lukenut, yhdistää pitkälti se, että sisaruus esitetään hyvin myönteisenä asiana ja positiivinen näkökulma tuodaan kielteisiä näkökulmia selkeämmin esiin. Erityissisaruuteen liittyy toki paljon hyvää, sillä lapsi voi joutua jo hyvin nuorena sellaisten kysymysten äärelle, mihin moni ei törmää koko elämänsä aikana. Erityislapsen sisaruksista voi kasvaa esimerkiksi vastuuntuntoisia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia, sillä he ovat jo lapsesta asti olleet tekemisissä erilaisuuden teeman parissa. Sisaruksesta saattaa kasvaa varsin avarakatseinen ihminen, jolle heikommassa asemassa olevien puolustaminen ja konfliktien ratkominen voivat olla lapsuudesta aikuisuuteen asti siirtyneitä tavanomaisia tapoja toimia. Sisarus voi hyvin löytää itsensä esimerkiksi ammatista, jossa on keskeistä tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koska lapsuus on merkittävä vaihe ihmisen elämässä, ei ole yllättävää, että erityissisaruuden jäljet näkyvät tavalla tai toisella vielä aikuisuudessakin.

Vanhempien rooli korostuu erityislapsen sisarusten kokemuksissa. Mitä enemmän avoimuutta ja terveidenkin sisarusten yksilöllistä huomioimista vanhemmat pystyvät tilanteessa tarjoamaan, sitä paremmat mahdollisuudet ovat sille, että erityislapsen sisarukset pitävät erityisperheessä kasvamista vahvuutenaan. Kun sisarukset huomioidaan ja sisällytetään osaksi perheen arkea, saavat he kokemuksen siitä, että hekin ovat tärkeitä – vaikka eivät erityisiä olisikaan. Erityislapsen tarpeet voivat viedä ison siivun vanhempien resursseista ja käytettävissä olevasta ajasta, joten vanhempien tasapainoilu lasten välillä on ymmärrettävää. Koska terve sisarus usein ottaa itselleen selviytymiskeinoksi pärjääjän roolin, voi hän senkin myötä jäädä kiireisessä arjessa herkästi jalkoihin. Vanhemmat eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan välttämättä hahmota terveen sisaren tarvetta tulla nähdyksi. Tämä näkyy myös palvelujärjestelmässä, joka kykenee hädin tuskin vastaamaan erityislasten tarpeisiin. Kaikkien näiden tietojen valossa on suhteellisen luonnollistakin, että erityissisaruudesta seuraa kielteisiäkin vaikutuksia.

Erityislapsen siskona vaille jäämisen kokemus

Salailin erityissiskoni käyttäytymistä 
ulkopuolisilta siten, etten juuri koskaan kutsunut
kavereita luokseni kylään. Salailin myös 
sitä, että minulla ylipäänsä on sisko.

Minun kokemustani erityislapsen siskona kasvamisesta värittävät näkymättömäksi jääminen, arvottomaksi itseni tunteminen sekä omien rajojen olemattomuus. Erityislapsiperheessä kasvaminen muovasi minut jo pienestä pitäen taitavaksi muiden mielialojen lukijaksi, omien tunteiden piilottajaksi sekä vastuunkantajaksi toisten tekemisistä. Minulla ei ollut tilaa olla tarvitseva tai näyttää haavoittuvuuttani, sillä perheen dynamiikassa minun roolini oli olla se, joka joustaa ja sopeutuu. Lapsuudenperheessäni ei käyty avointa keskustelua kaksi vuotta vanhemman erityissiskoni tilanteesta ja toistuvat vesiperät avun saamiseksi saivat vanhempani hiljalleen sulkemaan silmänsä hänen käyttäytymiseltänsä. ”Tilanne on hallinnassa.” Epänormaalista käyttäytymisestä kuten päivittäisistä raivokohtauksista, toistuvasta valehtelusta ja lintsailusta tuli perheessämme normaalia. Siskoni neuropsykiatrisista ja älyllisistä vaikeuksista, oppimisen haasteista sekä käyttäytymisen pulmista muodostui lapsuudenperheeni keskipiste, jonka ympärillä kiersimme kaikki kehää. Vanhemmilleni oli tyypillistä vähätellä siskoni käyttäytymisen laajuutta ja tavanomaista oli sekin, että me terveet sisarukset jouduimme syntipukin rooliin siskomme käyttäytymisestä. Lapsuudesta minulle on jäänyt käteen luovuttamisen jalo taito omien oikeuksien puolustamisen kustannuksella, sillä siskoni käynnistämissä riitatilanteissa minun tuli aina järkevämpänä osapuolena toimia sovittelijana ja riitojen väistäjänä.

Sisaruuden tietoinen tukeminen korostuu
erityislapsiperheissä.

Näin aikuisena toki ymmärrän, että siskoni aidosti tarvitsi enemmän tukea, mutta lapsena oli vaikea käsittää, mistä oli kyse. Hänen haasteensa eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla kuin esimerkiksi cp-vammassa tai Downin oireyhtymässä. Hämmennystä lisäsi sekin, miksi vanhempiemme sanat ja teot olivat niin räikeästi ristiriidassa keskenään – paljon puhutun tasavertaisen kohtelun sijasta oli selvää, ettei se koskenut minua. Siskoni saamien erivapauksien ohessa minulta odotettiin ymmärrystä ja joustoa. Tunsin usein huonoa omatuntoa, mikäli toimin odotusten vastaisesti ja kuormitin vanhempiani omalla käyttäytymiselläni. Oma tarvitsevuus tuntui väärältä ja opinkin nopeasti tulemaan toimeen yksinäni, ilman aikuisten tukea. Toisiin tukeutumisesta tuli jotain, joka ei ollut minua varten.

Minulta löytyy aikaisempi postaus näkymättömyydestä, jossa kerron, miten jäin näkymättömäksi paitsi vanhemmilleni myös itselleni. Vanhempani eivät viettäneet kanssani kahden keskeistä aikaa ilman, että sitä olisi jollakin tavalla värittänyt erityissiskoni läsnäolo. Mikäli hän ei ollut fyysisesti paikalla, niin puheiden tasolla hän oli tällaisissakin tilanteissa läsnä. Minä tulkitsin tämän siten, etteivät asiani ja tarpeeni olleet yhtä tärkeitä kuin siskoni ja arvottomuuden tunne asettui kiinteäksi osaksi lapsuuteni mielenmaisemaa. Muut ihmiset ovat minua tärkeämpiä. Kuvaavaa onkin, että pystyn vaivatta kertomaan esimerkiksi siskoni lapsuuden lempiruuat, inhokki kouluaineet ja toiveammatit, mutta omista vastaavista en muista mitään. Erillisyyden kokeminen siskostani jäi lapsuudessani puolitiehen, mikä petasi tieni kohti läheisriippuvuutta.

Mitä läheisriippuvuus on?

Lapsuuden kasvuympäristö muovasi minua suuntaamaan huomiotani itsestäni toisiin: muiden käyttäytymiseen, jaksamiseen ja tarpeisiin. Tämä kaikki on ollut läheisriippuvuuden syntymisen taustalla ja hankaloittanut monia ihmissuhteitani. Läheisriippuvuus on suhteissa olemiseen liittyvä opittu tapa, jossa läheisriippuva sysää vastuun onnellisuudestaan ja hyvinvoinnistaan toiselle henkilölle. Läheisriippuvan oma elämä jää varjoihin ja toiselta saatava hyväksyntä ja huomio muodostavat sen hetkisen elämäntarkoituksen. Läheisriippuvuus on tyypillisesti liitetty esimerkiksi alkoholistin puolisoon, joka voi salailun kautta tulla ikään kuin sallineeksi juomisen jatkumisen. Päihde- ja mielen sairaudet ovat yksiä syitä läheisriippuvuuden taustalla, keskeistä on kasvaminen sellaisessa ympäristössä, jossa omat tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi ja sopeutuminen liialliseen vastuuseen on ollut välttämätöntä. Läheisriippuva on oppinut olemaan olematta vaivaksi. Läheisriippuvuuden voimakkuus vaihtelee eri yksilöiden välillä eikä se ole vain parisuhteisiin liitettävä ilmiö.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisten välisissä 
suhteissa.

Minun oli alkuun vaikea hyväksyä omia läheisriippuvuuden piirteitäni, sillä pidin itseäni itsenäisyyden ja muista riippumattomuuden perikuvana. Välttelin läheisiä suhteita ja liiallinen takertuvuus oli minulle punainen vaate. Pidin toiset ihmiset aina käsivarren etäisyydellä itsestäni enkä päästänyt ketään aidosti lähelleni, suojelin minuuttani muilta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymyksiä, mikä hioi miellyttämisen taitojani ja vaikeutti ein sanomistani. Ihmissuhteeni muotoutuivat toisen tarpeista käsin ja tällaisissa suhteissa oli enemmän kuin luonnollista se, että minun tunteeni ja tarpeeni jäivät toissijaisiksi – juuri niin kuin olin lapsuudessa oppinut. Nykyisin näen, ettei läheisyyden välttely tai sitoutumiskammoisuus suojele läheisriippuvuudelta. Tällaista käyttäytymistä ohjaa pelko satutetuksi tulemisesta ja nimenomaan se voi ajaa ihmisen välttelemään läheisyydeltään tasavertaisia ja vastavuoroisia suhteita. Tämä vaatisi omien tunteiden ja tarpeiden näkyväksi tekemistä, mikä on läheisriippuvalle vierasta. Läheisriippuvuus ajaa ihmisen rooleiltaan ja vastuiltaan vääristyneisiin suhteisiin, joissa läheisriippuvan tehtäväksi voi jäädä esimerkiksi hoivaajan, sovittelijan tai vastuunkantajan rooli.

Läheisriippuvuus aikuisuuden ihmissuhteissani

Aikuisuudessani läheisriippuvuus on näkynyt hyvin monenlaisissa suhteissa. Koska läheisriippuvuus sai minut vetäytymään liian läheisistä ja vastavuoroisista suhteista, teki se minusta magneetin varsin itsekeskeisille ihmisille. Ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät tunteneet minua ja, joille se itseasiassa sopi vallan mainiosti. Heille riitti oman itsensä ja tarpeiden korostaminen eikä suhteen toisella osapuolella ollut niinkään väliä. Tämä näyttäytyi minulle hyvin toipumisprosessini aikana, jolloin oman minuuteni ja työuupumuksesta seuranneen tarvitsevuuden esiintulo tuntui olevan monelle liikaa. Läheisriippuva voikin solmia löyhiä ihmissuhteita pelätessään läheisyydestä aiheutuvaa kipua, mutta tällainen löyhyys tuo esiin nimenomaan sen, mitä hän eniten pelkää. Läheisriippuva kun jää näissä suhteissa näkymättömäksi, sivuun työnnetyksi ja emotionaalisesti yksin – aivan kuten aiemmissa kokemuksissa, joista hylätyksi tulemisen pelko on alun perin syntynyt.

Läheisriippuvuus kietoutuu myös työuupumukseeni. Kyvyttömyys sanoa ei ja taipumus miellyttää ovat huono yhdistelmä työelämässä, jossa tällaisilla työelämätaidoilla varustamattomat henkilöt päätyvät herkästi heittopusseiksi. Omassa työuupumuksessani epäasiallinen johtaminen yhdistettynä olemattomiin omiin rajoihini ja arvottomuuden tunteeseeni saivat aikaan sen, etten osannut kyseenalaistaa kokemaani. Yritin toistuvasti etsiä selittäviä tekijöitä ja ymmärtää esimiehen käytöstä. Valittaminen tuntui väärältä ja halusin uskoa tilanteen muuttuvan parempaan, jos vain teen töitä kahta kauheammin. Ajattelin myös jossain määrin ansainneeni huonon käyttäytymisen ja pidin itseäni syypäänä tilanteeseeni. Vaikka luin organisaation toimintaperiaatteita ja eettistä ohjeistoa sekä työsuojelulainsäädäntöä, jostain syystä en ajatellut niiden koskevan minua – niin alhaiseksi itseni arvioin. Omien oikeuksien puolustamisen taitojen valitettava olemattomuus tuli työuupumukseni aikana ilmeiseksi.

Vaikka traumasuhde on ollut vaikea
kokemus, niin se toi hyvin raa'alla tavalla 
esiin omat käyttäytymistavat. 

Parhaiten läheisriippuvuus on näkynyt kohdallani traumasuhteessa. Siinä missä erityissiskoni oli lapsuudenperheessäni kaiken keskipiste, traumasuhteen aikaisten vuosien aikana elämäni keskipisteeksi muodostui traumasuhteen toinen osapuoli. Elämä pyöri suhteen ympärillä, vaihteli hyvien ja huonojen kausien vuoristoradassa ja määrittyi hänen tarpeidensa perusteella. Minun arvoni muodostui hänen sanoistansa eikä minua ollut enää olemassa yksinäni. Hän oli myös aina oikeassa, minä väärässä, hän oli hyvä, minä olin huono. Kyseinen traumasuhde rakentui jo varhaisessa vaiheessa hyvin myrkylliselle pohjalle hänen tehdessä minulle seksuaalista väkivaltaa. Silloinkin minä lähinnä mietin, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin asiasta ilmoituksen. Kierrätin kaikki ajatukseni ja ideani hänen kauttaan: suhteen päättäminenkin kesti kauan minun lähinnä miettiessäni, miten hän tilanteesta selviytyy. Yhteistä meissä kahdessa oli loppu viimein se, että palvoimme samaa kohdetta: hän itseään ja minä häntä. Vasta suhteesta irtaantumisen jälkeen olen kyennyt näkemään, miten vähän hän minusta loppu viimein välittikään. Traumasuhde ja sen jälkeinen kipuilu herätteli minua kyseenalaistamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että tapani toimia suhteissa on vääristynyt ja, että tarvitsen ulkopuolista apua eteenpäin pääsemiseksi.

Irti läheisriippuvuudesta

Vaikka tarpeeni ja kokemukseni jäivät erityissisaren jaloissa toissijaisiksi enkä lapsuudessani oppinut puolustamaan oikeuksiani tai näkemään itseäni yhtä tärkeänä kuin muita, olen saanut aikuisuudessa paljon välineitä ja keinoja toisin toimimiseksi. Hakeuduin pitkään terapiaan työuupumuksen takia, mutta se on ollut käänteentekevässä roolissa myös läheisriippuvuudelleni. Avunpiiriin hakeutuessani olin tyystin vieraalla maaperällä: olin mestari salailemaan ja vähättelemään asioiden merkityksiä, itsestä puhumista tai oman haavoittuvuuteni näyttämistä en hallinnut. Tuntui oudolta yrittää puhua vain itsestäni ja tiedostaa samanaikaisesti, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kuka olen. Koko terapian idea vaikutti minusta alkuun hölmöltä ja olin kiinnostuneempi kuulemaan terapeutin ajatuksia kuin kertomaan omistani. Ajan kuluessa luottamus kuitenkin rakentui ja ymmärsin terapeutin toimivan ikään kuin peilin avulla, jonka kautta minun oli mahdollista alkaa näkemään itseni uudella tavalla. En ollutkaan enää vain muiden kannattelija tai sovittelija, vaan olin erillinen ihminen, jolla on omat tunteet, tarpeet ja rajansa. Olin koko elämäni vaiennut suurimmasta osasta lapsuuden aikaisista tapahtumista, joten ääneen niistä puhuminen tuntui aluksi oudolta, sittemmin vapauttavalta. Sain perspektiiviä erityissisaruuden teemoista ja ymmärsin viimein olevani erillinen ihminen suhteessa siskooni ja muihin perheenjäseniini. Toipumisprosessini aikana tulinkin vähitellen näkyväksi itselleni ja ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin tunsin olevani todella olemassa.

Siitäkin huolimatta, että ajattelen itsekkyyden sisältyvän kiinteästi osaksi ihmisluontoa, niin minulle läheisriippuvuudesta irtaantumisessa keskeistä on ollut tietynlaisen itsekkyyden harjoitteleminen. Olen opetellut kääntämään fokuksen muista itseeni ja tunnistamaan, mitä minä haluan ja tarvitsen. Itsestä välittäminen ei tapahdu sormia napauttamalla, sillä opitut lapsuuden mallit istuvat tiukassa ja nousevat herkästi pintaan yhä uudelleen, mutta itsereflektion, toistojen ja pienten onnistumisten kautta se on alkanut kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, mahdollisuudelta voida kaikkinensa paremmin. Itserakkaudesta puhutaan yleensä hyvin kielteiseen sävyyn, mutta omalla kohdallani terveen itserakkauden harjoittaminen on irrottanut minua läheisriippuvuudelle tyypillisistä toimintatavoista kuten toisten miellyttämisestä omien rajojen kustannuksella ja itseni pienentämisestä tehdäkseni toisten olon mukavammaksi. Käytännössä opettelen antamaan itselleni samanlaista arvostusta ja tilaa, mitä olen aina tarjonnut muille.

Läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu
yksin, vaan siihen tarvitaan turvallisia
ihmissuhteita.

Koska läheisriippuvuus kytkeytyy voimakkaasti ihmissuhteisiin, myös sen ratkaisun avaimet löytyvät suhteista ja läheisyyteen kytkeytyvien pelkojen kohtaamisesta. Läheisriippuvuudesta irtaantuminen on väistämättä tarkoittanut kohdallani myös ihmissuhteiden päättymisen hyväksymistä. Sellaiset ihmissuhteet, jotka ovat mahdollistuneet vain oman joustamiseni, hiljentymiseni tai liiallisen vastuunkantoni ansiosta, ovat tulleet tiensä päähän. Tämä on toisaalta luonut tilaa uusille suhteille, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja tasavertaiseen toimimiseen. Itseni näkyväksi tekeminen, haavoittuvuuden paljastaminen ja rajallisuuden osoittaminen ovatkin muuttaneet ympärilleni hakeutuvia ihmisiä enkä enää magneetin lailla vedä puoleeni joustavuuttani hyväksikäyttäviä henkilöitä. Ylipäänsä käsitykseni läheisyydestä ja sen merkityksestä ovat muuttuneet, sillä siinä missä aiemmin pidin läheisyyttä kuluttavana ja työläänä, näen sen nykyään voimavarana ja elämän käänteissä kannattelevana tekijänä. Terveisiinkin ihmissuhteisiin kuuluu haasteita ja kipuja, mutta suhteista saatava turva rakentaa pohjaa paremmalle elämälle.

Heikkouksista vahvuuksiin

Minun oli vielä joitakin vuosia sitten mahdotonta pitää lapsuuttani millään tavalla erityisenä enkä pitänyt itseäni lainkaan läheisriippuvaisena – päinvastoin. Olen kulkenut pitkän tien voidakseni kohdata menneisyyden haamut ja ymmärtääkseni niiden yhteydet tämän päivän toiminnalle. Näkyväksi tuleminen on kohdallani tarkoittanut menneisyyden hyväksymistä, irti päästämistä ja itselleni rehellisenä pysymistä. Tiedostan nykyisin, että erityissisaruus on yhtenä tekijänä muovannut minusta juuri sellaisen kuin tänä päivänä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olen maksanut kovan hinnan läheisriippuvaisesta käyttäytymisestäni, ymmärrän sen olleen lapsuudessani väistämätön keino selviytyä päivästä toiseen. Vaihtoehtoja toisin toimimiselle ei ollut tarjolla. Tämän ymmärtäminen on mahdollistanut läheisriippuvuuden työstämisen ja uudenlaisten toimintatapojen opettelun nykyisessä elinympäristössäni, sillä tätä nykyä minulla on käytössäni laajempi keinovalikoima.

Lapsuudessa opitut selviytymistavat voivat 
kääntyä aikuisuudessa voimavaroiksi oikein
mitoitettuina.

Nykyisin ajattelen, että erityissisaruudesta on ollut minulle paljon myönteisiäkin vaikutuksia. Mikään määrä opiskelua ja koulun penkillä istumista ei opeta minulle sellaista tilannetajua tai toisen ihmisen lukutaitoa kuin mitä erityisperheessä kasvaneena sain. Kyky empatiaan ja taito sopeutua vaihteleviin tilanteisiin tulevat aina kulkemaan osanani ja näen niiden olevan oikein säädeltyinä taitoja, joista myös muu maailma voi hyötyä. Erityissisaruudesta saatavat vahvuudet eivät välttämättä tule annettuina, vaan ne tulee etsiä ja tunnistaa itsestä. Vasta kun ymmärtää oman erilaisuutensa suhteessa muihin, erilaisessa perheessä kasvamisesta voi tulla voimavara, jota hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt havaitsevani herkästi ilmapiirissä tapahtuvat muutokset, luen rivien väliin jääneitä sanomattomia sanoja sekä tunnistan tilanteet, jolloin kuunteleminen ja hiljaisuus toimivat puhetta rikkaammin. Vaikka erityissisaruudesta aiheutui minulle lapsena paljon vaikeita tunteita, niin aikuisuudessa se on tarjonnut minulle aitiopaikan ymmärtää erilaisuutta ja havainnoida maailmaa toisten silmistä käsin – ilman, että enää kadotan itseni.

 

Läheisriippuvuudesta irti päästäminen voi tuntua pelottavalta.

• Muista, että sinä olet arvokas omana itsenäsi. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
• Läheisriippuvuus on syntynyt syystä ja alkujaan se on toiminut hyvänäkin selviytymiskeinona.
• Vaikka rajojen asettaminen voi herättää syyllisyyttä, rajojen tarkoituksena on sinun ja jaksamisesi suojeleminen.
• Omien tunteiden tunnistaminen ja erottaminen toisten tunteista voi olla vaikeaa – lähde liikkeelle pienistä askelista.
• Vastavuoroisuuteen perustuvat ihmissuhteet ovat dynamiikaltaan terveempiä ja usein kestävämpiä kuin yksipuoliset, riippuvuuteen perustuvat suhteet.
• Muutos vie aikaa ja voi vaatia tuekseen ulkopuolista apua.