Uupumuksesta toipuminen vie aikaa

Muistan aikanaan törmänneeni tutkimukseen, jonka mukaan työuupumuksen vaikutukset voivat näkyä hermostossa jopa 7–8 vuotta varsinaisen loppuunpalamisen jälkeenkin. Parin viikon sairasloma ei useinkaan ole riittävä uupumuksen selättämiseen ja omakohtaisesti olen havainnut, että toipuminen ottaa oman aikansa. Tämä on ristiriidassa nykyajan kiivaassa elämisen tempossa, jossa kaiken tulisi tapahtua sormia napsauttamalla. Minulta vei kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen vakavasti uupunut ja, että toipumiseni tulisi viemään aikaa – olisin totta vie halunnut päästä takaisin jaloilleni nopeammin ja tehokkaammin. Tässä postauksessa kertaan kulkemaani matkaa ja nostan aikajanatyyppisesti erinäisiä virstanpylväitä esiin toipumiseni tiellä. Jokaisen toipuminen on toki yksilöllinen, mutta haluan omalla kokemuksellani näyttää, ettei burnoutin läpikäyminen käy käden käänteessä.

Ensimmäinen vuosi romahduksen jälkeen

Sairastuttanut työsuhde oli kestänyt alle vuoden, kun työuupumukseni eskaloitui massiiviseen hermoromahdukseen (noin 9kk kohdalla). Pidän kyseistä romahdusta toipumiseni aloitusajankohtana, vaikka tätä ennenkin olin ollut unettomuuden takia ensimmäisellä viikon mittaisella sairaslomalla (noin 4kk kohdalla) ja toisella muutaman päivän sairaspoissaololla (noin 8kk kohdalla). Nämä lyhyet sairaslomat eivät ollut olleet tilanteessani riittäviä enkä saanut niiden avulla uupumukseni kierrettä katkaistua lainkaan. Vasta romahduksesta seurannut muutaman kuukauden sairaspoissaolo herätteli minua siihen, miten huonosti todellisuudessa voinkaan. Näiden kuukausien aikana työkykyni ei palautunut, enkä siten jatkanut työsuhdettani enää toista vuotta. Kirjoitan oman postaukseni työuupumuksen kustannuksista, mutta tässä kohtaa jäin aluksi sairaspäivärahalle ja sitten työttömyysetuuksien piiriin. Romahduksen myötä hakeuduin myös ammattiavun piiriin ja kuntoutuspsykoterapian aloitin reilu puolen vuoden kuluttua.

Uupumus näytti minulle toteen sen, miten elämää on 
mahdotonta täysin ennakoida.

Toipumiseni ensimmäistä vuotta väritti hyvin pitkälti työelämäkeskeisyys. Olin ennen kaikkea huolissani työelämän ulkopuolelle jäämisestä, CV:hen ilmestyvästä katkoksesta ja siitä, miten selittäisin tilanteeni sitä kysyville. Jaksamiseni heitteli rajusti päivästä toiseen: hyvinä päivinä haeskelin uusia työmahdollisuuksia ja lähetin useita hakemuksia, kun taas huonoina itkin sängyn pohjalla kykenemättä arjen perusasioihin. Vointiani oli mahdotonta ennustaa päivää pidemmälle, ja kaikki tulevaisuuden suunnittelu pysähtyi. Omakuvani värittyi huonommuudesta ja viallisuudesta, ja itsetunnolleni oli kova kolaus siirtyä unelmatyöpaikan asiantuntijasta mielenterveyskuntoutujaksi. Olin myös häpeissäni siitä, että olin uupunut ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä oman alan työssäni. Ensimmäisen vuoden aikana en onnekseni työllistynyt, mutta aloitin sivutoimisesti uuden alan opinnot hyvin verkkaisella tahdilla olemattoman kuormituskynnykseni takia — tästähän ei sisäinen suorittajani ollut mielissään. Nykyisin näen, että olisin voinut aloittaa opinnot myöhemminkin, kun uupumus olisi hieman hellittänyt.

Ensimmäisen vuoden ajattelu tuntuu minusta ahdistavalta enkä haluaisi palata noihin hetkiin enää uudestaan. Tiesin voivani huonosti, mutta samanaikaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä. Olin epätoivoinen, itkuinen ja äärimmäisen stressiherkkä, mutta en halunnut uskoa, että juuri minä olin uupunut. Tilanteen avaaminen muille tuntui kaikkinensa vaikealta, ja aloin vetäytyä sosiaalisista ympyröistäni. Ajattelin vielä tuolloin, että selättäisin uupumuksen nopeasti tekemällä elämänmuutoksia ja aloittamalla psykoterapian: lopetin esimerkiksi alkoholin ja nikotiinin käytön ja irtaannuin sosiaalisesta mediasta. Toipumiseni ensisijainen tavoite oli palata työelämään mahdollisimman pian. Näin jälkikäteen pidän hyvänä asiana sitä, etten tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka suuren kriisin keskellä oikeasti olin ja minkälainen savotta minulla oli edessäni — työelämään paluu ei tulisi kysymykseen vielä pitkään aikaan.

Toinen vuosi toipumista

Toipumiseni toisena vuonna aloin paremmin hyväksymään uupumukseni ja sen, että työkykyni on laskenut. Voin huonosti ja tarvitsen lepoa, piste. Alkaneen terapian avulla aloin nähdä selkeitä syy-seuraussuhteita sille, miksi juuri minä olin uupunut ja, miksi se oli ollut väistämätön kohtalo kyseisessä työsuhteessa. Näihin aikoihin aloitin myös blogini kirjoittamisen: minulle oli tärkeää saada oman ääneni kuuluviin, sillä uupumiskokemuksessani oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä hiljentäminen ja sanojeni sivuuttaminen. Eteenpäin pääsemiseksikin oli välttämätöntä saada työsuhteessa kokemani vääryydet käsitellyiksi ja sanoitetuiksi. Psykoterapian avulla ymmärsin elämässäni tapahtuneen paljon myös työelämän ulkopuolisia asioita, joita en ollut millään tapaa käsitellyt. Menneisyyteni ja se, kuka minä olinkaan, alkoi näyttäytyi tyystin uudessa valossa. Oli totta kai niin, että työsuhde oli ajanut minut työuupumukseen, mutta ymmärsin uupumukseni taustalla olevan lisäksi jotakin syvempää ja kokonaisvaltaisempaa, menneisyyden painolastin uuvuttamaa.

Uupumuksen hyväksyminen oli askel kohti parempaa.

Toisena vuonna toipumiseni nytkähti liikkeelle, sillä silloin ymmärsin tarpeeni toipua. En enää kieltänyt uupumustani enkä kaunistellut vointiani. Ajattelutavassani tapahtui muutos myös sen suhteen, ettei työelämä ollut ajatuksissani enää päällimmäisenä. Halusin toipua itseäni varten, en työelämää varten. Terapiatyöskentely ja alkoholinkäytön päättäminen alkoivat alun haparoinnin jälkeen kantaa hedelmää, ja toisena vuonna aloin nähdä ensimmäisiä valonpilkahduksia sitten tapahtuneen romahduksen. Toki vointini oli edelleen vaihtelevaa, kuormituskynnykseni matala ja tunteiden säätely vaikeaa. Itkin paljon niin terapiassa kuin sen ulkopuolellakin, mutta en enää suhtautunut siihen yhtä tuomitsevasti. Tässä vaiheessa en myöskään enää syyllistänyt itseäni uupumuksestani, enkä pitänyt mielenterveyteen liittyviä asioita samalla tavalla häpeällisinä kuin alussa.

Toipumiseni hyvin käynnistynyt alku tyssäsi kuitenkin melko äkkinäisesti, sillä toisen vuoden puolivälin jälkeen menetin toisen vanhempani. Edessäni siintäsi jälleen uusi kriisi, vaikken ollut läpikäynyt vielä edellistäkään. Suru ajoi minua syvälle epätoivon kuiluun ja tuntui, että olin palannut takaisin lähtöpisteelle – oloni oli aivan yhtä uupunut kuin vuosi sitten.

Kolmannen vuoden käänne

Pidän kolmatta vuotta työskentelyvuotena kohti kestävämpää toipumista. Näkökulmani oli käytännössä täysin työelämän ulkopuolella, elämän ja kuoleman kysymyksissä, elämän tarkoituksessa ja kuoleman lopullisuudessa. Surutyöskentelin kokemani menetyksen ammattilaisen avulla ja sain ensimmäisiä kertoja elämässäni läpikäytyä kokemani kriisin alusta loppuun saakka kaikkine tunteineen. Tämä lisäsi onnistumisen tunnetta ja loi varmistusta sille, että toipuminen on mahdollista: minun on ehkä sittenkin mahdollista päästä takaisin jaloilleni. Kaikkinensa käsittelin kokemuksiani ja menneisyyttäni aiempaa syvällisemmin, opettelin uudenlaisia selviytymiskeinoja ja ymmärsin selkeämmin, kuka minä olen ja, mitä elämässäni haluan. Aloin myös havainnoida itseäni ja vointiani uudella tavalla: yhdistin esimerkiksi vointini syklisyyden PMDD:stäkin johtuvaksi ja kyseenalaistin ahdistusherkkänä kofeiinin käyttöni. Aloin joogaamaan ja jaksamistani kuunnellen juoksemaan. Tunsin olevani taas enemmän ohjuksissa ja saaneeni takaisin kontrollia vointini suhteen.

Kolmantena toipumisvuonna sain kuin sainkin kauan odotetun käänteen ja uupumuksesta seurannut laskusuhdanne kääntyi pienimuotoiseen nousukiitoon. Aloin saada elämästä taas otetta, värit kirkastuivat ympärilläni ja oloni oli silloin tällöin jopa toiveikas. Jaksamiseni määrä kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja hyviä päiviä alkoi olla useammin kuin huonoja. Terapia vei toki voimiani, käsittelin isoja asioita ja kuormituin edelleen herkästi, mutta suuria romahduksia ei enää säännöllisesti tapahtunut. Myös työelämän saralla kolmas vuosi oli aiempia vuosia kiireellisempi, sillä silloin suoritin opintoihini liittyvän muutaman kuukauden harjoittelujakson ja tämän jälkeen aloitin osa-aikaisesti toiset työt. Työelämässä vointini ei kuitenkaan ollut entisensä ja työpäivistä palautuminen vei selkeästi paljon aikaa. Myös sosiaalinen patterini oli olematon ja kaikenlaiset isommat sosiaaliset tilaisuudet söivät jaksamistani useammalta päivältä. Itsemyötätunnon harjoittelu ja tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttoivat minua suhtautumaan jaksamattomuuteeni lempeämmin (vaikkei se aina helppoa ollutkaan).

Uusien oppien vakiinnuttamista elämään neljäntenä vuonna

Oli palkitsevaa huomata, miten pitkän 
matkan oli kulkenut romahduksen jäljiltä.

Terapiassa oppimani uudet tavat suhtautua itseeni, muihin ja ympäröivään maailmaan tulivat toipumiseni neljäntenä vuonna aiempaa vakiintuneimmiksi, lukuisten toistojen kautta. Totuttelin elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin, koin lisääntynyttä tyytyväisyyttä arjessa ja suhtauduin positiivisesti stressitasojeni palautumista kohtaan. En oikeastaan enää hävennyt työuupumustani tai mielenterveyteni romahdustani, vaan suhtauduin kokemaani varsin neutraalisti. Jaksoin ja kykenin myös aiempaa enemmän ja, vaikka silloin tällöin surin elämästäni kaikonneiden sosiaalisten suhteiden perään, iloitsin jäljelle jääneistä vastavuoroisista suhteista. Ystävien näkemisestä tuntui taas saavan enemmän energiaa, opintoni sujuivat paremmin ja työskentelin pariin otteeseen eräissä projekteissa parantuneella palautumiskapasiteetilla: työpäivien jälkeen ei täytynyt viettää loppupäivää peiton alla. Neljäntenä vuonna myös kolmen vuoden terapia tuli päätökseensä ja, vaikka se oli tietyllä tavalla haikeaa, tiesin olevani siihen valmis. Olin varma, että pärjään saamillani eväillä eteenpäin.

Ennen työuupumustani rakastin matkustamista, halusin nähdä maailmaa ja haikailin kansainvälisen uran perään. Kansainvälisessä tehtävässä työuupumukseen sairastuminen kuitenkin kuoppasi ulkomaiset urahaaveeni ja sammutti matkustusintoni. Toipumisvuosina en nähnyt mitään järkeä matkustamiselle ja tuntui kaukaiselta edes ajatella sitä entistä minääni, joka siintäsi reppu selässä kaukomailla. Uupumus ikään kuin vei aikaisemman intohimoni, mikä oli minulle yksi kaikista vaikeitten siedettävissä oleva ja eniten pettymystä aiheuttava tekijä koko romahduksessani. Mielenkiinnonkohteet toki muuttuvat elämän aikana ja toipumisen värittämien vuosien aikana hyväksyin hiljalleen sen, että näin on käynyt myös minun kohdallani. Olin kuitenkin hyvin huojentunut ja ilahtunut, kun kolmannen-neljännen toipumisvuoteni aikana matkustuskuume alkoi jälleen nostattamaan minussa päätään – tuntui kuin olisin saanut uupumuksesta erävoiton ja palasen itsestäni takaisin. Neljännen vuoden aikana, terapian päättymisen jälkeen lähdinkin sitten usean vuoden tauon jälkeen pidemmälle reissuun, mikä oli siinä hetkessä juuri se mitä kaipasin. Matkan aikana tiesin olevani selvillä vesillä ja pahimman olevan jo takanapäin.

Toipuminen oli hidasta mutta kestävää

Viidentenä toipumisvuonna huokaisin helpotuksesta, sillä silloin tuntui aidosti siltä, että olin päässyt takaisin omille jaloilleni: viidennen vuoden rajapyykistä olen kirjoittanut oman postauksensa. Vaikka tuntuikin siltä, että eräänä aamuna vain heräsin parantuneena, tiedän sen vaatineen paljon työtä – kohdallani useamman vuoden. Toipumiseni vuosia on paikoitellen hankala hahmottaa, sillä niissä on paljon myös sumun peitossa olevia asioita. Lisäksi huomautan, että työstä aiheutuneen uupumuksen lisäksi minua vaivasivat käsittelemättömät traumat, identiteettikriisi ja läheisen menetyksestä seurannut suru. Todennäköisesti toipumiseni olisi rivakampaa, mikäli nyt uupuisin työn takia, sillä taustalla ei olisi enää niin paljoa kaikkea muuta käsittelemätöntä paskaa. On myös selvää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Vaikka olen saanut hermostoni tasapainoon ja palautumiskynnykseni normalisoitua, minulla on yhä työstettävää ollakseni parempi ihminen — sekä itselleni että muille.

Nykyisin välillä kauhistelen sitä, miten 
työelämäkeskeinen tosiasiassa olinkaan.

En parannellut uupumustani palaamalla asteittain samoihin työtehtäviin (kuten useimmiten tehdään), koska jättäydyin pois paitsi samasta työsuhteesta myös muista kokoaikaisista työmahdollisuuksista. Työelämän ulkopuolella oleminen antoi minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa käydä läpi hyvin tuskaistakin henkistä prosessia kestävästi. Pidän tätä omanlaisena investointina tulevaisuuden hyvinvointiini, sillä kulkemani toipumismatkan takia minun on vaikea nähdä kohdalleni enää yhtä vakavaa uupumusta. Pitkiä työelämäkatkoksia usein kauhistellaan ja ollaan huolissaan kadonneista työelämätaidoista. En ole omalla kohdallani tästä huolissani, sillä ajattelen työelämätaitojeni päinvastoin vahvistuneen näiden vuosien aikana. Ihmissuhdetaitoni ovat parantuneet, koska voin itse paremmin, hahmotan omat rajani selkeämmin ja tiedän nykyisin olevani omien oikeuksieni puolustamisen arvoinen.

Vaikka toipumiseen tarvittavan ajan määrä on yksilöllistä, on mielenterveyden eheytyminen usein pitkä prosessi. Omakohtaisesti tiedän, miten vaikeaa voi olla selitellä sekä itselle että muille, että tarvitsee edelleen aikaa asioiden työstämiseen. Toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin voi tuntua siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan, vaikka todellisuudessa tämän tyyppinen hitaus on osa paranemista. Omassa toipumisessani keskiössä on ollut pitkäkestoinen kuntoutuspsykoterapia, lyhytpsykoterapia ei olisi ollut minulle riittävä. Tästä syystä pidän jokseenkin huolestuttavana sitä, miten julkisessa keskustelussa on viime vuosina korostettu lyhyempien terapioiden suosimista pidempien kustannuksella. Vaikka lyhyet terapiat voivat olla taloudellisesta näkökulmasta houkuttelevia, ne eivät kaikissa tapauksissa ole riittäviä: vakavasti uupuneilla on usein taustallaan isompaakin problematiikkaa. Mielen pulmien ratkaisuun ei ole olemassa oikotietä ja joskus juuri aika voi olla se paras lääke, joka sillä hetkellä on saatavilla.

Toipumiseni tukena minua on auttanut:

• Vastavuoroiset ihmissuhteet.
• Mielekkäät harrastukset.
• Terveelliset elämäntavat: sopivasti liikuntaa, ravintorikasta ruokaa ja riittävästi unta.
• Kirjoittaminen ja lukeminen.
• Ammattiapu sekä asteittain palaavat usko ja toivo paremmasta huomisesta.