Olen
työuupumuksesta toipumiseni varrella tehnyt erilaisia havaintoja virheellisistä
ydinuskomuksistani. Olen kantanut sisälläni joitakin hieman vinksahtaneita
käsityksiä, jotka ovat tietämättäni kaventaneet elämääni ja rajoittaneet
suhtautumistani ympäröivään maailmaan. Uudelleen arvioinnin paikka on tullut tarpeeseen,
ja viime postauksissa avaamani psykoterapia tarjosi sopivan tilaisuuden näin
toimimiselle. Juuri terapiassa havahduin esimerkiksi huomaamaan miten en nähnyt
itseäni ihmisenä, joka ansaitsisi olla onnellinen ja meni kauan aikaa
ennen kuin minun alkoi olla mahdollista vastata myöntävästi kysymykseen siitä, saanko
minä olla onnellinen? Tässä postauksessa tarkastelen tämän kaltaista
onnellisuuden teemaan liittyvää haitallista ydinuskomustani, jonka
muovautuminen parempaan on ollut avainasemassa työuupumuksesta toipumisessa ja
elämänlaatuni parantumisessa.
Mitä tarkoitan onnellisuudella?
Onnellisuudesta löytyy useita eri määritelmiä erilaisista lähteistä. Yleisesti ottaen onnellisuus ilmenee subjektiivisina kokemuksina, jotka koostuvat vaihtelevista elementeistä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi terveys, toimivat ihmissuhteet, myönteiset tunteet ja positiivinen asenne elämää kohtaan. Nykypäivänä onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan varsin tavanomaista ja sen voi katsoa kietoutuvan osaksi yksilökeskeistä kulttuuria. Onnellisuuden saavuttamisesta on tullut tärkeä palanen yksilöiden minuuksien rakennusprojekteissa, joissa sangen usein korostuu kerskakulutus. Myös markkinat ovat tämän huomanneet ja onnellisuus onkin suurta bisnestä kuluttajien ostopäätösten muovaamisessa. Toisaalta yksilöitä voidaan myös syyllistää onnellisuuden tavoittelusta ja kutsua sitä lähinnä yhdeksi ensimmäisen maailman ongelmaksi.
![]() |
Kiitollisuuden tunne asettuu lähelle onnellisuudeksi ymmärtämääni kokemusta. |
Pohdin
pitkään haluanko käyttää onnellisuuden käsitettä asiani ilmaisussa, sillä koen
tarkoittavani postauksessani myös sellaisia tuntemuksia, jotka eivät
välttämättä suoraan liity edellä mainitun kaltaiseen ymmärrykseen
onnellisuudesta. Tässä postauksessa tarkoitan onnellisuudella sisäistä
kokemusta ja tunnetta, joka ilmenee jonkinlaisena tyytyväisyytenä vallitsevaa
hetkeä kohtaan. Tunne on irrallinen sitten kun -ajattelusta
eikä se ole riippuvainen materialistisista asioista. Minulle onnellisuuden
tunne on yhteydessä olemassaoloon ja läsnäoloon eikä ulkoiseen maailmaan
liittyvät tekijät varsinaisesti heikennä tai voimista sen perusolemusta –
onnellisuus ei ole saavutus. Onnellisuus on ikään kuin vallitseva pohjavire,
joka vaikuttaa ohimeneviä tunteita syvemmällä tasolla. Ajatuksiani onnellisuudesta ovat
muovanneet paljolti Eckhart Tollen ja Frank Martelan teokset, joita suosittelen
lämpimästi myös muille aiheesta kiinnostuneille.
Miksi en ole kokenut olevani onnellisuuden arvoinen?
Elämänhistoriallani
on tekemistä sen kanssa, miksi vasta työuupumuksesta seuranneen toipumisen
myötä aloin ymmärtää, etten jostain syystä kokenut saavani olla onnellinen. Vaikka jo
työuupumus itsessään blokkasi onnellisuuttani, oli minun ollut haastavaa
sitäkin ennen nähdä itseäni onnen arvoisena. Uskon tämän kytkeytyneen heikkoon
itsearvostukseen sekä lapsuudessa koettuihin näkymättömyyden kokemuksiin.
Omakuvaani kun olivat lapsuudesta asti värittäneet erityissiskon rinnalla toiseksi jääminen, huonommuus ja häpeä. Omista onnistumisista iloitsemiset jäivät puolitiehen, kun tiesi, ettei siskoni kykenisi samaan: itseä kohtaan
koettua tyytyväisyyttä onkin aina värittänyt jonkin asteinen syyllisyys. Minulla
on myös jäänyt lapsuudestani kuva, että perhe- ja työelämän vaatimukset veivät
vanhemmiltani paljolti resursseja enkä usko heidän olleen kovinkaan onnellisia.
Mallioppimista lienee kohdallani tapahtunut ja toisaalta yrityksiä olla lisäkuormittamatta
heitä omalla toiminnallani.
Traumat tekevät värikkäästä maailmasta mustavalkoisen. |
Uskon
traumataustan vaikuttavan ihmisen kykyyn tuntea onnellisuutta.
Käsittelemättömät traumat tekevät elämästä usein raskasta, traumojen välttely
vie energiaa eikä traumoja kokenut henkilö välttämättä usko elämän tarjoavan
hänelle mitään hyvää. Henkilö voi myös ajatella, ettei hän tämän kaltaista
hyvää edes ansaitsisi. Traumat siten ikään kuin säilövät onnellisuuden
kokemuksen lukkojen taakse. Avainasemassa tämän murtamisessa ovat traumojen
työstäminen ja itsemyötätunto (ammattilaisen
apu on useimmiten tarpeen). Lisäksi näen, että traumatausta toimii
onnellisuutta heikentävänä tekijänä siksikin, että silloin herkemmin ajautuu
toistamaan traumojaan ja hakeutuu tilanteisiin, jotka aiheuttavat onnen sijasta
kärsimystä. Kohdallani esimerkiksi lapsuudessa koettu henkinen laiminlyönti
ohjasi minua aikuisuudessa ihmissuhteisiin, joissa samanlainen käytös toistui.
Vaikka minä esimerkiksi tiesin, ettei kokemassani traumasuhteessa ollut kaikki kohdillaan, niin irtaantuminen siitä oli
hyvin vaikeaa. En tiennyt paremmasta ja toisaalta syvällä sisimmässäni myös
kuvittelin ansaitsevani huonon kohtelun ja henkisen piittaamattomuuden.
Onnellisessa suhteessa oleminen tuntui kaukaiselta ja asialta, jonka arvoinen
en olisi.
Onnellisuuden tunteen esiintulosta
Toipumiseni
edetessä aloin hiljalleen tuntea minulle melkoisen vierasta positiivista
tunnetta, jonka identifioin alun epäilysteni jälkeen onnen kokemiseksi. Tunne
oli minulle sen verran vieras, että sen tunteminen herätti minussa alkuun
ristiriitaisiakin ajatuksia. Vanhasta tottumuksesta koin hyvästä olostani
syyllisyyttä ja häpeää, sillä mieleni muistutteli minua siitä, kuinka jollakin
toisella on asiat kuitenkin huonommin, eikä minun siitä syystä olisi ok voida liian
hyvin. Nykyisin pidän tällaista ajattelutapaa hyvin haitallisena, sillä
minun onnellisuuteni ei ole keneltäkään muulta pois enkä tarvitse siihen
lupaa keneltäkään. Onnen kokeminen ihan vain omasta olemassaolosta ei
riistä ketään millään tavalla. Suuressa osassa toipumistani on ollut
haitallisten ihmissuhteiden uudelleen tarkastelu ja etäisyyden ottaminen
sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ole mahdollista voida hyvin.
Kohdallani tämä on tarkoittanut esimerkiksi toista vanhempaa.
![]() |
Onnellisuus tuntui minusta alkuun vieraalta. |
Muistan
orastavan onnellisuuden herättäneen minussa myös pelkoa, sillä jostain syytä
pelkäsin, josko vointini huononisi sen seurauksesta entistä pahemmaksi. Näin
onnellisuuden asiana, josta väistämättä seuraisi rangaistus. Tästä
syystä epäröinkin uuden, onnellisemman sivun kääntämistä elämässäni. Vanhoista
ja kuormittaneista (mutta tutuista) asioista irti päästäminen tuntui alkuun
pelottavalta ja vei myös hetken ennen kuin luotin itseeni sen suhteen, etten
ole sabotoimassa omaa onneani heti tilaisuuden tullen. Asioiden työstäminen toi
epäilyksiini helpotusta ja oma itseluottamukseni vahvistui sitä mukaan, kun
sain toimijuuttani takaisin toipumisen myötä. Myös onnellisuuden tunteminen
voimistui sitä mukaan, kun vointini koheni ja terapian loppuvaiheilla saatoin
jo luottaa siihen, ettei tunne ole ihan heti häviämässä elämästäni.
Minun
täytyy myös todeta, että alkuun tuntui varsin oudolta tuntea olonsa niin
onnelliseksi siitäkin syystä, että ulkopuolisen silmissä näyttäydyin kaikkea
muuta kuin onnellisen ihmisen prototyyppinä. Olin työtön
mielenterveyskuntoutuja, jonka viikkoaktiviteetteihin kuului terapiassa
käyminen. Olin siis kaukana siitä median luomasta onnellisen ihmisen kuvasta,
johon usein liittyy menestystä ja ulkoisia saavutuksia. Tämä on kenties yksi
syy, miksi ylipäänsä haluan aiheesta kirjoittaa. Onnellisuus on lopultakin
sisäinen kokemus ja vaikka ulkoisilla asioilla on totta kai vaikutuksensa
ihmiseen, niin näen niiden kalpenevan olemassaolosta kumpuavan tunnekokemuksen
rinnalla. Lottovoitto tekisi minut varmasti iloiseksi ja kenties lisäisi
kokemaani onnellisuutta hetkellisesti, mutta sisäistä maailmaani se ei
välttämättä rikastuttaisi lainkaan – kenties päinvastoin. Toki on hyvä
huomata, että omalla kohdallani maksullinen terapia on ollut tärkeässä roolissa
onnellisuuden herättelyssä ja siten rahalla on ollut tässä oma välineellinen
roolinsa.
Onnellisuus on oikeus
![]() |
Onnellisuus asuu meissä jokaisessa. |
Nykyisin
minussa herää tietynlaista surua sitä nuorta minääni kohtaan, kuka ei ajatellut
saavansa olla onnellinen. Jos voisin niin palaisin ajassa taaksepäin, halaisin
häntä ja kertoisin hänen olevan kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä tuo
tullessaan. Vaikka kukaan ei tätä koskaan minulle kertonutkaan, niin olen
tullut siihen lopputulemaan, että onnellisuus on perusoikeus ja se
löytyy ihan vain olemalla olemassa. Uskon myös, ettei onnellisuus vähene
jakamalla: muiden ihmisten huomioiminen, ystävällinen kohtelu ja avun antaminen
eivät vaadi paljoa, mutta voivat antaa sitäkin enemmän niin avun kohteena
olijalle kuin itse auttajallekin.
Minulla
onnellisuutta on parhaiten edistänyt henkinen hyvinvointi ja traumojen
työstäminen. Elämänhistorian uudelleen tarkastelu ja epämukavien tunteiden
sietämisen opettelu on ollut raskasta, mutta kaiken sen työn arvoista. Minun ei
enää tarvitse tehdä onnellisuuttani sabotoivia valintoja tai miettiä loukkaako
hyvä oloni jotakuta toista, vaan voin kevyin mielin ottaa hetkestä ilon irti. En
enää usko siihen, etten jostain syystä saisi olla onnellinen, vaan tiedän
nykyisin paremmin: minä saan ja haluan olla onnellinen – aivan kuten kuka
tahansa muukin!
Millä tavalla omia uskomuksia voi lähteä työstämään?
- Tutustu omiin ajattelutapoihin.
- Tunnista uskomusten joukosta haitallisia ja sinua vähiten palvelevia.
- Haasta epäedullisia uskomuksia ja etsi vaihtoehtoja.
- Uudelleen arvioi ja luovu tarvittaessa sellaisista käsityksistä, jotka heikentävät elämänlaatuasi.
- Suuntaudu kohti uutta ja parempaa huomista!