Kirjasuositus vaikeista äitisuhteista

Olen kirjoitellut blogissani kylmästä äitisuhteestani, jota on värittänyt emotionaalinen laiminlyönti, yksin jättäminen ja uhriutuminen. Suhteesta aiheutuneiden haavojen työstäminen on ollut tärkeässä roolissa toipumisessani ja voin oikeastaan sanoa tämän osoittautuneen edellytykseksi oman minäni löytymiselle. Vaikka vaikeat äitisuhteet ovat kirjallisuudessa yleisesti esiintyvä teema, olen hakeutunut näiden aiheiden pariin vasta hiljattain. Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä on yksi lukemistani teoksista, joka yllätti minut positiivisesti ja, joka osoittautui hyvinkin sisältörikkaaksi. Teoksen nimi herätti minussa alkuun epäilyksiä, sillä en ole sellaisessa positiossa, että voisin leimata äitiäni tai ketään muutakaan narsistiksi. Itsetuntoon liittyviä narsistisia piirteitä esiintyy jossain määrin meissä jokaisessa, mutta yleisesti voidaan sanoa, että piirteiden ylikorostumisesta seuraa usein patologista narsismia. McBriden teoksessa suurin osa narsististen äitien esimerkeistä kallistuu mielestäni enemmän grandioottiseen narsismiin, mutta esimerkkejä löytyy jonkin verran myös haavoittuvasta narsismista, josta minulta löytyy enemmän kokemusta. Grandioottisuuden ja huomionhakuisuuden sijasta äitini äitinä olemista kuvastavat paremmin piilonarsistiset piirteet kuten passiivisaggressiivisuus, vetäytyvyys ja marttyyrin roolin hakeutuminen.

”Suurimman vahingon aiheuttaa se, ettei narsistinen äiti koskaan hyväksy tytärtään omana itsenään, mitä tytär epätoivoisesti tarvitsisi kasvaakseen itsevarmaksi naiseksi.”

Äitimyytit voivat vaikeuttaa vaikeiden 
äitisuhteiden haitallisuuden 
tarkastelua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tunnistetaan ongelma ja selvitetään, mitä narsismi on ja, miten se ilmenee äidin roolissa olevalla henkilöllä. Ensimmäisessä osassa avataan myös narsistisen kodin dynamiikkaa ja liikkeelle lähdetään siitä oletuksesta, että tytär on ikään kuin äidin jatke. Poika ei samalla tavalla uhkaa äidin asemaa isän suhteen (kuten tyttö tai nainen) ja tämän takia äidin ja pojan suhde on usein hyvin erilainen. Saman perheen sisällä tyttären ja pojan kokemukset äidistä voivat olla kuin yö ja päivä. ”Tytär, joka ei saa alusta alkaen hyväksyntää äidiltään, oppii, ettei hänellä ole merkitystä maailmalle ja etteivät hänen ponnistelunsa tuota tulosta.” Äidin narsististen piirteiden aiheuttamassa äititytär-dynamiikassa korostuvat toistuvat pyrkimykset miellyttää äitiä hinnalla millä hyvänsä, riittämätön tunnetason hoiva sekä sisäistetyt mitätöivät viestit omasta itsestä ja pystyvyydestä. Narsististen äitien tapa suhtautua tyttäriinsä on hyvin kriittinen, eivätkä he hyväksy tyttäriään sellaisina kuin ovat. ”Jos äiti ei pidä lapsestaan tai lapsi ei ole äidin mielestä tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön.” Tyttären minäkuva on heijastus siitä, miten hänen äitinsä hänet näkee ja narsististen äitien kohdalla kuvasta muodostuu varsin kielteinen.

”Jos tytär ei saa hyväksyntää varhaisina kehitysvuosinaan, eikä nuorena naisena kykene arvostamaan itseään, hän usein antaa periksi houkutukselle tehdä enemmän ja yrittää yhä kovemmin saadakseen hyväksyntää muilta.”

Teoksen toisessa osassa pureudutaan siihen, kuinka narsistinen äiti vaikuttaa koko elämään: käyttäytymiseen, aikuisiän rakkaussuhteisiin ja omiin vanhemmuustaitoihin. Narsistisen vanhemman lapsena kasvamisella on usein läpi elämän kulkevia seurauksia ja McBride tuo näitä harvinaisen kattavasti ja suorasukaisesti esille. Minusta tällainen laaja lähestymistapa oli erityisen mielekäs ja se avasi paljon uusia näkökulmia muun muassa ihmissuhderintamalleni. Narsistisen vanhemman lapsi kokee herkästi syyllisyyttä ja ”tytär syyttää usein itseään äidin kyvyttömyydestä rakastaa häntä”. Narsistisen äidin tytär valitsee herkästi joko ylisuorittamisen tai itsetuhoisuuden tien ja, vaikka nämä tavat voivat näennäisesti vaikuttaa erilaisilta, ovat ne oikeastaan kolikon kaksi puolta. Molemmissa käyttäytymisen tavoissa toimintaa ohjaa sisäistetty kokemus omasta riittämättömyydestä. On myös niin, että: ”Kiire tai työnarkomania (jonka siemenet kylvetään narsistisessa kodissa) voi olla itsetuhoisen käyttäytymisen muoto, joka muistuttaa alkoholismia, huumeriippuvuutta tai syömishäiriötä.”

”Menneisyyden tapahtumat tulee tunnustaa. Ne vaikuttavat siihen, kuka olet tänään, mutta eivät määrää sitä.”

Teoksen kolmas osa on orientoitunut toipumiseen ja siinä haetaan sisäisiä keinoja narsistisesta perinnöstä kieltäytymiseksi. McBride näkee toipumisen kolmen askeleen avulla: 1) älyllistä 2) tunne 3) suuntaudu uudelleen. Älyllistämisessä on kyse ongelman havaitsemisesta, äidilliseen narsismiin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä, että on jäänyt vaille äidillistä hoivaa. Älyllistämistä seuraa tunteisiin keskittyvä vaihe, joka on usein surun värittämää, kivuliasta ja vaatii ammattiapua. ”Tunteiden käsitteleminen ei ole sama asia kuin niistä puhuminen. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että puhuu traumasta ja kokee samanaikaisesti tuskaa kuin kakofonisessa, äänekkäässä rock-konsertissa.” Eteenpäin menemiseksi äidistä on eriydyttävä, luovuttava epärealistisista odotuksista ja otettava vastuu omasta käytöksestä. ”Päästä irti uskomuksesta, jonka mukaan äitisi voi tai haluaa olla erilainen tai kykenee vielä antamaan sinulle ansaitsemaasi rakkautta.” Omia rajoja tulee vetää ja miettiä, minkä verran siimaa äidille enää antaa. Pidin teoksessa erityisesti siitä, että näin tekemiseksi esiteltiin erilaisia tapoja kuten kohteliaiden välien ylläpitoa, väliaikaisen etäisyyden ottamista, välien katkomista ja jopa äidin viemistä terapiaan. ”Neuvon antamaan anteeksi vain ihmiselle, joka on ottanut vastuun omasta käyttäytymisestään, joka myöntää mitä on tapahtunut, on tullut tietoiseksi siitä ja on aidosti pahoillaan.”

Uudelleen suuntautumiseen kuuluu omaan itseensä tutustuminen ja teoksessa oli esitelty erilaisia tekniikoita ja kysymyspatteristoja näin tekemiseksi. Keskeinen asia uudelleen suuntautumisessa on myös omiin narsistisiin piirteisiin tutustuminen. ”Omien narsististen piirteittesi tunnistaminen ja työstäminen on vastuullista, itseäsi hoivaavaa toimintaa, ja se todistaa, että otat itsesi ja toipumisesi tosissaan.” Narsististen piirteiden sukupolvisesta toistamisesta ei mielestäni tarpeeksi puhuta: itse uskon omien narsististen piirteiden työstämisen olevan ensiarvoisen tärkeää siinä, ettei valitse helpointa uhriutumisen tietä ja siten haluamattaan päädy toistamaan narsistisen vanhemman jalanjälkiä.

”Olet jättämässä ”uhrin” roolin taaksesi ja kehittämässä aikuista minää, joka on vahva, itsenäinen ja rakastava – ja aivan tarpeeksi hyvä.”

Äidillisen narsismin jättämät haavat kulkevat mukana todennäköisesti läpi elämän, mutta niiden työstäminen voi heikentää arpien voimakkuutta. Itse koen olevani tapahtuneiden asioiden kanssa sinut ja hyvällä tolalla toipumisen suhteen. Olen hyväksynyt menneet ja katson tulevaisuuteen luottavaisesti itse itseäni kannustaen. ”Pieneksi tekeytymisesi ei palvele maailmaa. EI ole valistunutta kutistua, jotta muut eivät tuntisi itseään epävarmoiksi seurassasi.” Suosittelen teosta ehdottomasti vaikeista äitisuhteista kärsiville, sillä se käsitteli usein vaiettuja aiheita varsin kattavasti ja läpinäkyvästi. Olisin hyötynyt kyseisen kirjan lukemisesta jo useita vuosia takaperin, mutta sain siitä vielä tänäkin päivänä paljon irti. Lopuksi nostan minuun eniten kolahtaneen sitaatin, sillä se tiivistää jotain hyvin oleellista narsistisen vanhemman tyttärenä kasvamisesta. ”Syvin pelkomme ei liity riittämättömyyteen. Pelkäämme eniten sitä, että olisimme mittaamattoman voimakkaita. Valomme, ei pimeytemme, hirvittää meitä eniten.”

Saanko olla onnellinen?

Olen työuupumuksesta toipumiseni varrella tehnyt erilaisia havaintoja virheellisistä ydinuskomuksistani. Olen kantanut sisälläni joitakin hieman vinksahtaneita käsityksiä, jotka ovat tietämättäni kaventaneet elämääni ja rajoittaneet suhtautumistani ympäröivään maailmaan. Uudelleen arvioinnin paikka on tullut tarpeeseen, ja viime postauksissa avaamani psykoterapia tarjosi sopivan tilaisuuden näin toimimiselle. Juuri terapiassa havahduin esimerkiksi huomaamaan miten en nähnyt itseäni ihmisenä, joka ansaitsisi olla onnellinen ja meni kauan aikaa ennen kuin minun alkoi olla mahdollista vastata myöntävästi kysymykseen siitä, saanko minä olla onnellinen? Tässä postauksessa tarkastelen tämän kaltaista onnellisuuden teemaan liittyvää haitallista ydinuskomustani, jonka muovautuminen parempaan on ollut avainasemassa työuupumuksesta toipumisessa ja elämänlaatuni parantumisessa.

Mitä tarkoitan onnellisuudella?

Onnellisuudesta löytyy useita eri määritelmiä erilaisista lähteistä. Yleisesti ottaen onnellisuus ilmenee subjektiivisina kokemuksina, jotka koostuvat vaihtelevista elementeistä. Tällaisia voivat olla esimerkiksi terveys, toimivat ihmissuhteet, myönteiset tunteet ja positiivinen asenne elämää kohtaan. Nykypäivänä onnellisuuden tavoittelu tuntuu olevan varsin tavanomaista ja sen voi katsoa kietoutuvan osaksi yksilökeskeistä kulttuuria. Onnellisuuden saavuttamisesta on tullut tärkeä palanen yksilöiden minuuksien rakennusprojekteissa, joissa sangen usein korostuu kerskakulutus. Myös markkinat ovat tämän huomanneet ja onnellisuus onkin suurta bisnestä kuluttajien ostopäätösten muovaamisessa. Toisaalta yksilöitä voidaan myös syyllistää onnellisuuden tavoittelusta ja kutsua sitä lähinnä yhdeksi ensimmäisen maailman ongelmaksi. 

Kiitollisuuden tunne asettuu lähelle
onnellisuudeksi ymmärtämääni kokemusta.

Pohdin pitkään haluanko käyttää onnellisuuden käsitettä asiani ilmaisussa, sillä koen tarkoittavani postauksessani myös sellaisia tuntemuksia, jotka eivät välttämättä suoraan liity edellä mainitun kaltaiseen ymmärrykseen onnellisuudesta. Tässä postauksessa tarkoitan onnellisuudella sisäistä kokemusta ja tunnetta, joka ilmenee jonkinlaisena tyytyväisyytenä vallitsevaa hetkeä kohtaan. Tunne on irrallinen sitten kun -ajattelusta eikä se ole riippuvainen materialistisista asioista. Minulle onnellisuuden tunne on yhteydessä olemassaoloon ja läsnäoloon eikä ulkoiseen maailmaan liittyvät tekijät varsinaisesti heikennä tai voimista sen perusolemusta – onnellisuus ei ole saavutus. Onnellisuus on ikään kuin vallitseva pohjavire, joka vaikuttaa ohimeneviä tunteita syvemmällä tasolla. Ajatuksiani onnellisuudesta ovat muovanneet paljolti Eckhart Tollen ja Frank Martelan teokset, joita suosittelen lämpimästi myös muille aiheesta kiinnostuneille.

Miksi en ole kokenut olevani onnellisuuden arvoinen?

Elämänhistoriallani on tekemistä sen kanssa, miksi vasta työuupumuksesta seuranneen toipumisen myötä aloin ymmärtää, etten jostain syystä kokenut saavani olla onnellinen. Vaikka jo työuupumus itsessään blokkasi onnellisuuttani, oli minun ollut haastavaa sitäkin ennen nähdä itseäni onnen arvoisena. Uskon tämän kytkeytyneen heikkoon itsearvostukseen sekä lapsuudessa koettuihin näkymättömyyden kokemuksiin. Omakuvaani kun olivat lapsuudesta asti värittäneet erityissiskon rinnalla toiseksi jääminen, huonommuus ja häpeä. Omista onnistumisista iloitsemiset jäivät puolitiehen, kun tiesi, ettei siskoni kykenisi samaan: itseä kohtaan koettua tyytyväisyyttä onkin aina värittänyt jonkin asteinen syyllisyys. Minulla on myös jäänyt lapsuudestani kuva, että perhe- ja työelämän vaatimukset veivät vanhemmiltani paljolti resursseja enkä usko heidän olleen kovinkaan onnellisia. Mallioppimista lienee kohdallani tapahtunut ja toisaalta yrityksiä olla lisäkuormittamatta heitä omalla toiminnallani.

Traumat tekevät värikkäästä maailmasta 
mustavalkoisen.

Uskon traumataustan vaikuttavan ihmisen kykyyn tuntea onnellisuutta. Käsittelemättömät traumat tekevät elämästä usein raskasta, traumojen välttely vie energiaa eikä traumoja kokenut henkilö välttämättä usko elämän tarjoavan hänelle mitään hyvää. Henkilö voi myös ajatella, ettei hän tämän kaltaista hyvää edes ansaitsisi. Traumat siten ikään kuin säilövät onnellisuuden kokemuksen lukkojen taakse. Avainasemassa tämän murtamisessa ovat traumojen työstäminen ja itsemyötätunto (ammattilaisen apu on useimmiten tarpeen). Lisäksi näen, että traumatausta toimii onnellisuutta heikentävänä tekijänä siksikin, että silloin herkemmin ajautuu toistamaan traumojaan ja hakeutuu tilanteisiin, jotka aiheuttavat onnen sijasta kärsimystä. Kohdallani esimerkiksi lapsuudessa koettu henkinen laiminlyönti ohjasi minua aikuisuudessa ihmissuhteisiin, joissa samanlainen käytös toistui. Vaikka minä esimerkiksi tiesin, ettei kokemassani traumasuhteessa ollut kaikki kohdillaan, niin irtaantuminen siitä oli hyvin vaikeaa. En tiennyt paremmasta ja toisaalta syvällä sisimmässäni myös kuvittelin ansaitsevani huonon kohtelun ja henkisen piittaamattomuuden. Onnellisessa suhteessa oleminen tuntui kaukaiselta ja asialta, jonka arvoinen en olisi.

Onnellisuuden tunteen esiintulosta

Toipumiseni edetessä aloin hiljalleen tuntea minulle melkoisen vierasta positiivista tunnetta, jonka identifioin alun epäilysteni jälkeen onnen kokemiseksi. Tunne oli minulle sen verran vieras, että sen tunteminen herätti minussa alkuun ristiriitaisiakin ajatuksia. Vanhasta tottumuksesta koin hyvästä olostani syyllisyyttä ja häpeää, sillä mieleni muistutteli minua siitä, kuinka jollakin toisella on asiat kuitenkin huonommin, eikä minun siitä syystä olisi ok voida liian hyvin. Nykyisin pidän tällaista ajattelutapaa hyvin haitallisena, sillä minun onnellisuuteni ei ole keneltäkään muulta pois enkä tarvitse siihen lupaa keneltäkään. Onnen kokeminen ihan vain omasta olemassaolosta ei riistä ketään millään tavalla. Suuressa osassa toipumistani on ollut haitallisten ihmissuhteiden uudelleen tarkastelu ja etäisyyden ottaminen sellaisiin henkilöihin, joiden kanssa ei ole mahdollista voida hyvin. Kohdallani tämä on tarkoittanut esimerkiksi toista vanhempaa.

Onnellisuus tuntui minusta alkuun vieraalta.

Muistan orastavan onnellisuuden herättäneen minussa myös pelkoa, sillä jostain syystä pelkäsin, josko vointini huononisi sen seurauksesta entistä pahemmaksi. Näin onnellisuuden asiana, josta väistämättä seuraisi rangaistus. Tästä syystä epäröinkin uuden, onnellisemman sivun kääntämistä elämässäni. Vanhoista ja kuormittaneista (mutta tutuista) asioista irti päästäminen tuntui alkuun pelottavalta ja vei myös hetken ennen kuin luotin itseeni sen suhteen, etten ole sabotoimassa omaa onneani heti tilaisuuden tullen. Asioiden työstäminen toi epäilyksiini helpotusta ja oma itseluottamukseni vahvistui sitä mukaan, kun sain toimijuuttani takaisin toipumisen myötä. Myös onnellisuuden tunteminen voimistui sitä mukaan, kun vointini koheni ja terapian loppuvaiheilla saatoin jo luottaa siihen, ettei tunne ole ihan heti häviämässä elämästäni.

Minun täytyy myös todeta, että alkuun tuntui varsin oudolta tuntea olonsa niin onnelliseksi siitäkin syystä, että ulkopuolisen silmissä näyttäydyin kaikkea muuta kuin onnellisen ihmisen prototyyppinä. Olin työtön mielenterveyskuntoutuja, jonka viikkoaktiviteetteihin kuului terapiassa käyminen. Olin siis kaukana siitä median luomasta onnellisen ihmisen kuvasta, johon usein liittyy menestystä ja ulkoisia saavutuksia. Tämä on kenties yksi syy, miksi ylipäänsä haluan aiheesta kirjoittaa. Onnellisuus on lopultakin sisäinen kokemus ja vaikka ulkoisilla asioilla on totta kai vaikutuksensa ihmiseen, niin näen niiden kalpenevan olemassaolosta kumpuavan tunnekokemuksen rinnalla. Lottovoitto tekisi minut varmasti iloiseksi ja kenties lisäisi kokemaani onnellisuutta hetkellisesti, mutta sisäistä maailmaani se ei välttämättä rikastuttaisi lainkaan – kenties päinvastoin. Toki on hyvä huomata, että omalla kohdallani maksullinen terapia on ollut tärkeässä roolissa onnellisuuden herättelyssä ja siten rahalla on ollut tässä oma välineellinen roolinsa.

Onnellisuus on oikeus

Onnellisuus asuu meissä jokaisessa.

Nykyisin minussa herää tietynlaista surua sitä nuorta minääni kohtaan, kuka ei ajatellut saavansa olla onnellinen. Jos voisin niin palaisin ajassa taaksepäin, halaisin häntä ja kertoisin hänen olevan kaiken sen hyvän arvoinen, mitä elämä tuo tullessaan. Vaikka kukaan ei tätä koskaan minulle kertonutkaan, niin olen tullut siihen lopputulemaan, että onnellisuus on perusoikeus ja se löytyy ihan vain olemalla olemassa. Uskon myös, ettei onnellisuus vähene jakamalla: muiden ihmisten huomioiminen, ystävällinen kohtelu ja avun antaminen eivät vaadi paljoa, mutta voivat antaa sitäkin enemmän niin avun kohteena olijalle kuin itse auttajallekin.

Minulla onnellisuutta on parhaiten edistänyt henkinen hyvinvointi ja traumojen työstäminen. Elämänhistorian uudelleen tarkastelu ja epämukavien tunteiden sietämisen opettelu on ollut raskasta, mutta kaiken sen työn arvoista. Minun ei enää tarvitse tehdä onnellisuuttani sabotoivia valintoja tai miettiä loukkaako hyvä oloni jotakuta toista, vaan voin kevyin mielin ottaa hetkestä ilon irti. En enää usko siihen, etten jostain syystä saisi olla onnellinen, vaan tiedän nykyisin paremmin: minä saan ja haluan olla onnellinen – aivan kuten kuka tahansa muukin!

 

Millä tavalla omia uskomuksia voi lähteä työstämään?

• Tutustu omiin ajattelutapoihin.
• Tunnista uskomusten joukosta haitallisia ja sinua vähiten palvelevia.
• Haasta epäedullisia uskomuksia ja etsi vaihtoehtoja.
• Uudelleen arvioi ja luovu tarvittaessa sellaisista käsityksistä, jotka heikentävät elämänlaatuasi.
• Suuntaudu kohti uutta ja parempaa huomista!

Lukusuositus depressiosta

Kirjailija William Styron on kuvannut masennustaan osuvasti: ”Like anyone else I have always had times when I felt deeply depressed, but this was something altogether new in my experience – a despairing, unchanging paralysis of the spirit beyond anything I had ever known or imagined could exist.” Sitaatti on resonoinut minussa voimakkaasti: sekä tunnistan itseni että näen sen vangitsevan jotain varsin oleellista siitä, mistä minäkin blogissani kirjoitan. Sitaatin saattelemana päädyin lukemaan Styronin teoksen Pimeän kuva: muistelma hulluudesta enkä pettynyt. Muistelma on ensimmäisiä depressiota käsitteleviä teoksia, joka on saanut minut ymmärtämään omaa mielenterveyttäni aivan uudella tavalla. Vaikka teos on reilu kolmekymmentä vuotta vanha ja, vaikka olen lukenut aiheesta paljon, kyseinen teos peittoaa omalla vangitsevalla kuvauksellaan monet nykyaikaisemmat ja tieteellisemmätkin selvitykset. Olen saanut sanoja asioille, joiden kuvaaminen on tuntunut mahdottomalta tehtävältä. Suositan kirjaa aivan jokaiselle ja, vaikka nykypäivänä lukeminen on laskusuhdanteessa, niin teoksen hyvä puoli on sekin, että siinä on alle sata sivua.

”Depression sää on sävytön, sen valo himmennetty. Se on todellinen myrsky, mutta myrsky pohjamudissa.”

Styron kuvaa vakavan masennuksensa alkaneen hiipien ja kertoo lopulta tulleen tyystin sairauden yllättämäksi, sairauden, josta hän ei, lukeneisuudestaan huolimatta, tietänytkään paljoa. Ja niinhän se on, että depressio on paljastanut salaisuuksiaan tieteelle paljon vastahakoisemmin kuin monet muut meitä vaivaavista vakavista sairauksista. Eikä se ole yksilöllisten ilmenemismuotojensakaan takia helposti tai yksiselitteisesti hoidettavissa. Myös syyt sairastumiselle ovat moninaisia ja yhdeksi tällaiseksi Styron esittää alkoholinkäytön lopettamisen, joka myös minulla vapautti tilaisuuttaan odottaneet demonit häkeistään.

”Depression hulluus on yleisesti katsoen väkivaltaisuuden antiteesi.”

Opettajana luetuttaisin kyseisen teoksen oppilaillani.

Kirjailijan oireidenkuva oli sietämätön: hermostunutta levottomuutta, itsevihaa, omanarvontunteen romahtamista ja ankeaa ilottomuutta, tietoisuuden outoa muuttumista. Tietoisuuden muuttuminen oli omassa romahduksessani vahvasti läsnä, mutten oikein saanut siitä otetta eikä sen sanallistaminen minulta onnistunut. Styron kärsi puhekyvyn ja libidon laskusta sekä unettomuudesta ja totesi, miten ”äärimmäinen uupumus yhdistettynä unettomuuteen on harvinaislaatuista kidutusta”. Muistelmassa tuodaan esiin myös, kuinka monet syvässä depressiossa olevat ihmiset ovat huomanneet tuntevansa, että heidän vierellään on koko ajan toinen – aavemainen tarkkailija. Minun toiseni oli ankara ja halveksiva, jatkuvasti läsnä oleva painostaja. On myös niin, että valitettavan usein tällaisen ymmärtäminen voi hoidontarjoajilla olla vähäinen ja keskustelu voikin siirtyä aivan väärille tolille. Depression kaameimpaan vaiheeseen kuuluvat epärealistinen toivottomuus, riivaavat liioitellut vaivat ja kohtalokkaat uhkakuvat, joilla ei ole mitään yhteyttä todelliseen nykyhetkeen ja, jotka liittyvät sairauteen kiinteästi kuuluvaan mielen sisäiseen kamppailuun. Mieli kääntyy tuskallisesti sisäänpäin ja siten sitä sairastavat ovat tavallisesti vaarallisia vain itselleen. Kirjassa avataan Styronin matkaa itsemurhan partaalle ja lisätään ymmärrystä masennusten tappavuudesta.

”Useimmille depression kokeneille tuon sairauden kauhu on niin murskaava, että se on täysin kuvaamisen tuolla puolen, ja siitä johtuu jopa suurempien taiteilijoiden teoksissa ilmenevä turhautunut riittämättömyyden tunne.”

Muistelman ansiot liittyvät mielestäni juuri yritykseen kuvata mielenterveyden romahtamiseen liittyvää sanoin kuvaamattomuutta. Silti depression kuvauksessa onnistutaan ja saadaan tavoitetuksi monia asioita, jotka tuntuvat sairastumisessa varsin käsittämättömiltä. Minun oli ja on edelleen paikoitellen vaikea päästä käsiksi niihin kaikista syvimpiin vesiin, joissa tuli oltua ja mieli tuntuu ikään kuin osaltaan blokkaavan näitä tietoja ulottumattomiin. Siksi kokemuksista kirjoittaminenkin tuntuu kattavan vain pintaraapaisun sisäisistä kokemuksista. Toisekseen Styron onnistuu valaisemaan sitä, miksi niin kovin usein mieleltään sairastunut tuntuu jäävän vointinsa kanssa yksin. ”Tämä ymmärtämättömyys ei tavallisesti ole johtunut myötätunnon puutteesta vaan siitä, että terveet ihmiset eivät kerta kaikkiaan kykene kuvittelemaan kärsimystä, joka on niin vierasta arkikokemukselle.” Tämän käsittäminen on vähentänyt katkeruuden kokemista ja lisännyt näkökulmia monia ympärillä olevia ihmisiä kohtaan, jotka eivät olleet sairastumisessa ja toipumisessa läsnä tai tukena. Samaistumispintaa ei yksinkertaisesti ole ja miten voisikaan olla, jos kaiken sanoittaminen on siitä kärsivällekin likimain mahdotonta? Se on myös auttanut ymmärtämään sitä, miksi minun on aikaisemmin ollut vaikea käsittää mielenterveyden sairauksia ja, miksi oma sairastuminen oli niin vaikeaa hyväksyä.

”Salaperäisenä tulossaan, salaperäisenä lähdössään depressio kulkee kulkunsa, ja sen uhri löytää rauhan.”

Kirjaan oli sisällytetty paljon toivoa ja lukijaa muistutettiin siitä, miten ”Depressio ei ole sielun tuho, sillä lukemattomat miehet ja naiset, jotka ovat parantuneet tästä sairaudesta, ovat todisteina sen luultavasti ainoasta pelastavasta armosta, siitä että se on voitettavissa”. Styronin mukaan olisi välttämättömän tärkeää kertoa ja vakuuttaa sairastunutta siitä, että sairaus kulkee omaa kulkuaan ja että he selviäisivät siitä. Tämän kuuleminen olisi itsellekin ollut tärkeää kaiken sen epätietoisuuden ja toivottomuuden vesissä, joissa tuli oltua. Erityisesti hoidontarjoajien voisi olla tehokkaampaa hyödyntää tämän tapaista lähestymistapaa vähättelyn tai piristymistoivotusten sijasta. ”Sillä jokainen, joka on saanut terveytensä takaisin, on lähes aina saanut kyvyn kokea mielenrauhaa ja iloa, ja se saattaa olla riittävä korvaus siitä, että hän on kokenut epätoivon epätoivon tuolla puolen.” Sairastumisesta voi tosiaan jäädä käteen loppujen lopuksi paljonkin hyvää, näitä tulen vielä omissa kirjoituksessaan tarkemmin käymään läpi. Masennukseen sairastuneista lähes puolet sairastuvat elämänsä aikana uudestaan, mutta tähänkin teoksessa tuodaan toiveikkuutta, sillä mieli kykenee usein uusiutumiskerroilla paremmin käsittämään, mistä on kyse ja se on mahdollisesti oppinut aikaisemmasta kerrasta jonkinlaisia selviytymiskeinoja tilanteeseen. Kirjailija siteeraa runoilija Charles Baudelairea: ”Olen tuntenut hulluuden siiven sipaisun”, minkä rinnalla omat tulkinnat sairastumisesta kalpenevat. Nerokas kuvaus siitä, mitä mielenterveyden horjumisessa tapahtuu ja, minkälaisesta sipaisusta myös minulla on kokemusta.

Traumasuhteen jäljet

Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.

Enemmän kuin yhden yön juttu

Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen.

Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.

Minä en tuohon aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on (hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.

Tunteet järjen edelle

Vaikka haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni kaivannut sitoutumisen peloista huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.

Tunsin myös ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut. Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.

Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia

Kuten edellä kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa. Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika, enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.

Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin
ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä.

Tämänkaltaisista varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä, mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain traumasidoksen syntymiselle.

Luottamus, jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotoa, en hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa, ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle, arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi.

Suostumuksellisuudesta

Minulta meni vuosia ennen kuin aloin 
käsittelemään tapahtunutta.

Suostumuksen teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut – pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä, lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.

Suhde ei päättynyt

Minun tekisi seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin, että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti näkemistä.

Tapaaminen palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon saatoin eniten turvautua.

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.

Ongelmallisia toimintatapoja

Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen
sisäiset vaikutukset ovat mittavia.

On inhimillinen tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun ohjanneen päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys ymmärtää se, ettei tämä olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti, alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan, ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä en olisi mitään.

Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut
enää odottaa.

Loukkaavien sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea, mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta jättämisiä. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille, miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.

Olinko minä vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä, hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin, etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt omaan käytökseeni ja hiljalleen aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui aina vain kaukaisemmalta.

Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä

Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat
pysymään suhteessa. 

Suhde kesti kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti, jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia. Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin, mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi. Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli. On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja saivat minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi jännitykseksi.

Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntenut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.

Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne

Eropäätös syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi. Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja, että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.

Itse eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron prosessointi jäi alkutekijöihin.

Tästä seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut. Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan tapahtunut.

Vaihtelevia tunteita ja kipuilua

Minä tiesin etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon. Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä, ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli halunnut eroon.

Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt 
minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia.

Eron jälkeisinä aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan. Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta. Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina kahden kauppa.

Toipumiseni ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa. Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se, että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.

Lopuksi

Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntenut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.

Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä,
mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon!

Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin, että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin kuoriutunut jotain parempaa.

Minut oli alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen kuuluukin.

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Aknen vaikutukset itsetuntoon

Kirjoitellessani alkoholisuhteestani toin esiin yläasteikäisenä sairastamani aknen. Akne eli finnitauti on ihon tulehdussairaus, jota esiintyy tyypillisesti murrosiässä ja, jonka vaikeusaste ja hoitomuodot vaihtelevat. Lupailin kokemuksistani omaa kirjoitusta ja tarkoituksena onkin seuraavaksi tarkastella aknen vaikutuksia itsetunnolleni ja sitä, miten sen vaikutukset vielä tänäkin päivänä, näin kolmekymppisenä, ovat nähtävissä. Olisin aikoinani halunnut aiheesta enemmän luettavaa ja kirjoitukseni tarkoitus onkin tarjota vertaistukea ja ymmärrystä siitä, miten akne on paljon muutakin kuin muutama näppylä.

Iho räjähtää yläasteella

Akne oli vaivanani koko yläasteen.

Ensimmäisiä yksittäisiä finnejä minulle alkoi tulla ala-asteen loppuvaiheilla ja, vaikka ne aiheuttivat mielipahaa, olivat ne suhteellisen tavanomaisia ja helposti hoidettavissa. Yhden näppylän parannuttua, ei toista ollut heti tulossa. Tähän tuli kuitenkin muutos ja yläasteikäisenä, noin 14–15-vuotiaana, ihoni tilanne alkoi hiljalleen luisua hallitsemattomaksi enkä enää pysynyt perässä epäpuhtauksien määrässä. Yhtä hoidettua näppylää seurasi viisi uutta isoa ja märkivää paisetta. Finnit valtasivat alaa kaikkialta kasvoistani eikä mennyt kauan, että poskeni olivat aknen valtaamat. Ihoni alkoi myös arpeutumaan eikä parantuneet näppylät siten enää tuoneet huojennusta, sillä ne jättivät jälkeensä näkyviä jälkiä. Oloni oli kaikkinensa lyöty ja epätoivoinen.

Huolimatta siitä, että finnien määrä lisääntyi hallitsemattomasti, olin jostain syystä (mainonnan uhrina?) varsin luottavainen, että saan tilanteen korjatuksi oikeanlaisilla ihonhoitotuotteilla ja muilla vippaskonsteilla. Tietämykseni ihonhoidosta kasvoi noihin aikoihin valtavasti ja opiskelin tuotteiden ainesisältöjä ja niiden vaikutuksia iholle, tutkin ja etsin parhaita arvosteluja saaneita tuotteita ja vertailin erilaisia vaihtoehtoja keskenään. Minussa olisi varmasti ollut potentiaalia kosmetologiksi. Useimmiten valitsin tuotteiksi apteekista saatavat akneen tarkoitetut tuotteet ja, vaikka varoin ylihoitamasta ihoani, saivat ne aina silloin tällöin nuoren ihoni punoittamaan ja hilseilemään kuivuudesta. Merkittävää vaikutusta itse akneen ei näillä erilaisilla ihonhoitotuotteilla ollut ja ne myös veivät valtaosan käytettävissä olevista rahoistani. Ihonhoidon lisäksi kokeilin muun muassa vähentää ruokavaliostani maitotuotteita ja pidättäytyä suklaan syömisestä, mutta näilläkään toimilla ei ollut mainittavaa vaikutusta ihoni kuntoon. Lisäksi pidin huolen, etten puristele näppylöitä tai koskettele kasvojani turhaan.

Ei-toimivaa hoitoa

Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että akne on ihotauti, sairaus, ja, että en siitä omin toimin parane. Toimivan hoidon saaminen ei tosin ollut yksiselitteistä ja ensimmäisen kerran hakeuduin terveydenhoitajalle ihoni kunnon vuoksi yläasteen alkupuolella. Muistan käynniltä eläväisesti sen, miten radiosta kuului uutisointia tapahtuneista kouluampumisista ja sen, miten hoitaja suhtautui vaivaani jotenkin ylenkatsovasti. Maailmassa, jossa on ihan oikeitakin murheita, minä tunsin häpeän voimistuvan omia turhamaisia ongelmiani kohtaan. Sain kotiin viemisiksi jonkinlaisen lääkevoiteen, jonka vaikutus iholleni oli lopulta yhtä tyhjän kanssa. Olin tietenkin pettynyt ja harmistunut, ettei voiteesta ollut apua ja jonkin ajan kuluttua otin uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon. Sain ajan koululääkärille, joka määräsi ihoni hoitoon antibioottikuurin ja toisenlaisia voiteita. Tyynyliinat värjäytyivät voiteista, mutta ihoni jatkoi kukkimistaan lääkityksestä huolimatta. Aloin olla epätoivoinen ja otettuani uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon, minun suositeltiin menevän ihotautilääkärille.

Ihotautilääkärille meno ei tietystikään ollut ilmaista, eikä minulla 15-vuotiaana ollut sellaisia rahoja omasta takaa. Kirjoittaessani tätä herää tietysti kysymys, missä minun vanhempani ovat tänä aikana olleet. Olen tuonut esiin lapsuuden traumojani ja sitä, miten jäin asioiden kanssa toistuvasti oman onneni nojaan. Aknen hoitamisessa tämä konkretisoitui hyvin selkeästi, sillä vaikka äitini muistaakseni alkujaan kehottikin minua ottamaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon (voi myös olla, että haluan muistella asian näin ja todellisuudessa olen tehnyt näin tyystin itsenäisesti), hän ei nähnyt syytä maksaa ihotautilääkärikäyntiä minulle. ”Eihän sinulla mitään ole.” Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tämä tuntuu käsittämättömältä, sillä tuolloin otetuissa kuvissa minua katsoo takaisin teini-ikäinen hyvin näkyvän ja laajalle levinneen aknen kanssa. En usko, että taloudelliset syyt ovat olleet kielteisen suhtautumisen taustalla, vaan kenties asioiden torjuminen ja maton alle lakaisu vääristävät ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä halutaan nähdä. Noihin aikoihin vanhempani myös erosivat, mikä on toisaalta vienyt vanhempieni huomiota ja toisaalta voinut olla laukaiseva vaikutus sille, että ihoni puhkesi täysimittaiseen akneen.

Lukioikäisenä ihotautilääkärille

Minulla kävi hoidon saamisen suhteen 
hyvä tuuri, vaikkei tämän tulisikaan olla 
tuurista kiinni.

Ymmärrettyäni sen, etten tule pääsemään ihotautilääkärille vanhempieni avulla, aloin säästämään käyntiä varten rahaa. En omin rahoin vastaanotolle kuitenkaan mennyt, vaan sain käyntiin ulkopuolisen tahon tarjoaman tuen. Lukion ensimmäisellä ollessani törmäsin nimittäin eräässä lehdessä ilmoitukseen, jossa haettiin aknea sairastavia nuoria heidän hoitopolustaan kertovaan juttusarjaan. Päätin hakea ja, vaikka kasvokuvien ottaminen oli tuohon aikaan epämiellyttävää, lähetin hakemuksen kuvien kera. Olin saanut kuulla vähättelyä ihoni kunnosta, joten olin itsekin alkanut epäillä, josko vain kuvittelen ihoni huonommaksi kuin se todellisuudessa on, ja siksi minulle tuli valtavana yllätyksenä se, että tulin valituksi tähän kyseiseen juttusarjaan. Minusta tehtiin asian tiimoilta useampi lehtikirjoitus ja vastaavasti kaikki hoidossa ilmenneet kulut katettiin toimituksen kautta. Minua tietysti nolotti ja hävetti se, että päädyin ihoineni lehteen kaikkien pällisteltäväksi, mutta pidin asian tiimoilta matalaa profiilia. En usko kenenkään tuttavani nähneen juttuja tai ainakaan kukaan ei niistä minulle mitään kommentoinut. Vanhemmilleni taisin asiasta mainita ohimennen, mutta itse lehtijuttuja en heille näyttänyt.

Ihotautilääkärin käynnistä minulla on jäänyt mieleen itkemiseni. Olin niin turhautunut tilanteeseen ja siihen, etten saa tarvitsemaani apua tai tarpeeksi vaikuttavaa hoitoa, että käynti sai tunteeni purskahtelemaan. Tunsin kuitenkin, että tulin ensimmäisiä kertoja vaivani kanssa kuulluksi ja lääkäri ymmärsi, että ihoni kunto vaatii hoitoa. Minulle määrättiin puolen vuoden isotretinoiini-kuuri saatuani lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että en ole 16-vuotiaana perustamassa perhettä. Minusta tuntui melkoisen absurdilta vakuutella lääkäriä tällaisesta, tunsinhan oloni kuin Frankensteinin hirviöksi, jolla ei ollut niin minkäänlaisia kanssakäymisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joka tapauksessa, isotretinoiini aiheuttaa vakavia sikiön epämuodostamia, joten lääkettä käytettäessä on ehdottoman tärkeää välttää raskaaksi tuloa. Samaten se voi aiheuttaa maksahäiriöitä ja minulta otettiinkin säännöllisin väliajoin verikokeita tämän seuraamiseksi. Kuurin aikana iho, huulet, silmät ja limakalvot myös usein kuivuvat ja erilaisten kosteuttavien rasvojen ja tippojen käyttöä voi joutua harjoittamaan ahkerasti.

Kaikkien sivuoiremahdollisuuksien myötä aloitin kuurin pelonsekaisin tunnelmin ja huojennuin onnekseni helpotuksesta, sillä ainut vaikutus mitä lääkkeellä minuun oli, oli se, että finnien tulo loppui kuin seinään ja parannuin aknestani. Olin todella onnellinen, että lääkkeen vaikutus alkoi miltei välittömästä ja sain lopulta täyttää 17 vuotta ilman kukkivia kasvoja. Samalla koin myös hämmennystä siitä, miten helposti akneni olikaan parannettavissa. Olin kärsinyt asian tiimoilta useamman vuoden, kokeillut lukemattoman määrän erilaisia tuotteita, ravannut eri hoitohenkilöillä ja lopulta saanut valtavan hyödyn yksittäisestä lääkkeestä. Ymmärrän, että kuuri on hyvin voimakas, mutta näin jälkeenpäin olen pohtinut, josko sen myöntämistä jossain määrin pihtailtiin ja, josko kuurin aiempi saaminen olisi säästänyt minua enemmiltä arvilta. Minä en myöskään tarvinnut jatkokuureja, vaan akneni parantui tuolla yksittäisellä kuurilla eikä ole sen jälkeen minua enää vaivannut.

Arpien hoitoa

Vaikka uusien finnien tulo päättyikin lääkityksen avulla, ihoani jäivät koristamaan erityisesti poskenseuduilla näkyvät arvet. Ne eivät häirinneet minua yhtä paljon kuin itse akne, mutta toisinaan myös ne saivat mieleni matalaksi. Arpien hoidosta käynnistyikin seuraava ihoprojektini ja käytin niiden hoitoon erilaisia voiteita kuten etanarasvaa ja arville suunnattuja öljyjä. Rullailin niitä myös dermarollereiden avulla ja kävin muistaakseni kunnollisessa arpien hionnassakin ihotautilääkärillä 18–19-vuotiaana. Tilasin eBaysta minulle kemiallisen happokuorinnan ainekset ja tein tämänkaltaisia kuorintoja arvilleni kotioloissa melko useinkin. Tänä päivänä tuollaiset tuotteet ovat toivon mukaan kielletty EU:n alueella. Huomasin myös, että arvet haalenivat ruskettuessa, joten yhdessä vaiheessa kävin tästä syystä useaan otteeseen solariumissa. En suosittele näitä epäterveellisiäkin keinoja, mutta ne näyttävät kenties sen, miten paljon aikaa ja vaivaa myös arpienhoito voi viedä kasvattaen siten aknen aiheuttamaa kokonaiskärsimystä huomattavasti. Ajan myötä arvet ovat toki haalistuneet (17-vuotiaana ärsytti eniten kuulla, että arpiin auttaa aika) ja erityisesti ne ovat hälvenneet alkoholin lopettamisen myötä. En tiedä, onko tässä syy-yhteyttä, mutta olen pitänyt tätä varsin tervetulleena.

Vaikutukset itsetuntoon

Kamppailen jossain määrin edelleen sen ajatuksen kanssa, että on turhamaista valittaa ulkonäköön liittyvästä kosmeettisesta haitasta. Samanaikaisesti tiedän, että akne on sairaus ja sen vaikutukset mielenterveydelle ovat massiiviset: omalla kohdallani se aiheutti esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden välttelyä, pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja häpeää omasta olemassaolostani. Pienensin itseäni, välttelin valokeilaa ja totuin kulkemaan pää kumarassa. Olin hyvin tietoinen itsestäni ja asettelin itseni muiden eteen se poski edellä, jossa oli silloin vähemmän paukamia. Kasvojen merkitys sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on valtava, ne kiinnittävät usein ensimmäisenä toisen huomion, ja minusta olikin erittäin raastavaa joutua näyttämään omat näppylöiden valtaamani muille ja havaita syntyneitä reaktioita muiden ilmeistä. En tiedä, miten tänä päivänä suhtautuisin puhjenneeseen akneen, menisikö se yhtä ihon alle ja, olisiko sen vaikutukset itsetunnolleni yhtä voimakkaat. Sen kuitenkin tiedän, että kärsin aknesta hyvin herkässä ikävaiheessa eikä teini-ikää ainakaan yhtään helpota krooninen ihosairaus, jota tarkastellaan kypsymättömien aivojen avulla. Kohdallani tilannetta vaikeutti myös aikuisten puute, hylätyksi tulemisen tunne ja se, että jäin asian kanssa yksin.

Oli lannistavaa tulla nähdyksi aknen kautta ja
sen seuraukset itsetuntoon seurasivat minua
pitkälle aikuisikään.

Olin tuttavapiirissäni ainut, joka kärsi aknesta ja tämän myötä erilaisuuden ja virheellisyyden kokemukset tulivat minulle tutuiksi. Ajattelin olevani huonompi, epähygieenisempi ja pelkäsin ihmisten pelkäävän koskemistani ja aknen tartuttamista. Näin painajaisia ihoni haukkumisesta ja julkisesta nolaamisesta – olinkin jatkuvasti varpaillani ja välttelin liian riskialttiita sosiaalisia tilanteita. Olin myös kateellinen muiden hehkuvasta ja posliinimaisesta ihosta ja mietin, miten helpolla he mahtavatkaan päästä, olisin tehnyt mitä tahansa, että omani olisi ollut yhtä virheetön ja finnitön. Minulle syntyi varmasti jonkinlainen ihokompleksi, eikä tuolloin ollut päiväkään, jolloin en olisi miettinyt ihoani tai ollut inhoamatta peilikuvaani. Olin myös tarkka siitä, etten näyttäydy missään ilman peittävää meikkikerrosta ja pidin huolen siitä, ettei kukaan näe ihoni todellista kuntoa. Lääkärillä käynnit meikittä olivat siksikin niin hirveitä, että pelkäsin törmääväni tuttuihin matkalla. Ensimmäiset kerrat ihmisten ilmoilla ilman peite- ja meikkivoiteita ovat jääneet mieleeni ja tuntuivat silloin hyvin suurilta saavutuksilta. Muistan myös edelleen kirkkaasti, kuinka sain parikymppisenä ulkomailla ollessani kehun kauniista ihostani – silloin tuntui, että olen parantunut ja, että muut näkevät minussa muutakin kuin aknen.

Alkoholin juomisen lopetettuani, muutama vuosi takaperin, palasin ikään kuin niihin hetkiin, jolloin olin aloittanut alkoholin käytön ja juhlimisen. Minulle nuo hetket paikantuvat 17-vuotiaaseen minuun, joka on juuri päättänyt isotretinoiini-kuurin ja vapautunut vuosia jatkuneesta ihosairaudesta. Vaikka sain lääkityksestä ulkoisen helpotuksen, sisäinen työ jäi tekemättä ja alkoholi tuli kuvioihin lääkitsemään sisäistä kipuiluani. Työuupumuksen myötä aloitettu terapia onkin ollut osana korjailemassa aknen vääristämiä käsityksiä itsestäni ja saanut minut näkemään itseni aiempaa realistisemmin. Siten voin sanoa, että aknen vaikutukset itsetunnolleni ovat olleet suhteellisen pysyviä ja vasta kolmekymppisenä olen saanut niitä paremmin korjailtua. Enää en pidä itseäni rumana, karttamisen arvoisena tai epämiellyttävänä. En katso itseäni aknen sävyttämin silmälasein eikä peilistä katso takaisin itseään häpeillen peittävä hirviö. Olen ymmärtänyt sen, mistä huonommuuden kokemukseni ovat kummunneet ja, miten niiden kanssa eläminen on minuun vaikuttanut. Tätä nykyä pidän itseäni yhtä arvokkaana kuin ketä tahansa muutakin ja, vaikka akne toi elämääni yllättävän paljon negatiivista, on se saanut minut katsomaan ulkonäköä pidemmälle ja ymmärtämään, miten paljon enemmän ihminen onkaan kuin pelkkä ulkoinen olemus.

Ole tukena!

Tuen tarjoaminen nuorelle osoittaa myös sen,
että hänen kokemuksensa ovat valideja.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on osittain myös se, että haluan kannustaa lukijoita olemaan nuorten tukena tällaisissakin tilanteissa. Kaikki eivät tietenkään ota finnejä yhtä raskaasti kuin minä tein, mutta en jaksa uskoa, että niistä kukaan erityisemmin nauttiikaan. Kenties maailmassa, jossa sosiaalinen media on arkipäivää ja ulkonäön merkitys siten korostunutta, voi akne olla entistä pulmallisempi siitä kärsivälle. Vaikket pystyisi asettumaan nuoren saappaisiin, voi häntä auttaa esimerkiksi hoitoon pääsyssä. Ihotautilääkärille olisi suositeltavaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä ole huono idea mennä käynnille mukaan ja tuoda esiin mahdollisia muutoksia käyttäytymisessä tai mielialoissa. Ennen kaikkea sairauteen apua hakevan nuoren avunpyyntöihin tulisi suhtautua tarvittavalla huolella ja muistaa muutenkin kertoa nuorelle tämän olevan tärkeä. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja pitää mielessä se, että tehokkaan hoidon nopea saaminen tulee pitkässä juoksussa maksamaan itsensä takaisin.

Asioita, joita olisin halunnut akneaikoinani kuulla:

• Sinä et ole syypää tilanteeseesi.
• Akne on sairaus eikä se tee sinusta yhtään muita huonompaa.
• Olet paljon muutakin kuin ulkoinen olemuksesi!
• Akneen löytyy toimivia hoitomuotoja ja sinä olet oikeutettu niitä saamaan.
• Mikään ei kestä ikuisesti ja tämäkin vaihe tulee menemään ohi.