Näin
vuoden pimeimpään aikaan lienee sallittua nostaa kissa pöydälle ja kirjoittaa
postaus kuolemaan liittyen, sillä työuupumukseni ja mielenterveyteni
heikkenemisen aikana ajattelin kuolemaa harva se päivä. Kuolemisesta tuli asia,
jota yleisesti ottaen pelkäsin mutta vaikeimpina hetkinä toivoin. Siitä tuli
minulle eksistentiaalinen kriisi, joka väritti vaikeita toipumisen vuosiani.
Voisin jopa sanoa, että käänne parempaan ja kohti valoisampaa huomista alkoi
nimenomaan kuoleman kohtaamisesta ja sen käsittelemisestä. Kuolema on
luonnollinen osa elämää ja minusta onkin harmillista, miten se nykymaailmassa
pyritään kaikin keinoin siivoamaan pois näkyviltä – ja kauas pois mielestä.
Jokaisen elämä tulee väistämättä päättymään, ajatteli siitä mitä tahansa, ja siksi
haluan kirjoittaa tästä, monille vaikeastakin aiheesta.
Ymmärrys omasta kuolevaisuudesta
![]() |
| Kuoleminen on kokemuksellisesti mysteeri. |
Ajatus
kuolemisesta on jollain tapaa pelottanut minua aina. Olen lapsesta saakka
ymmärtänyt oman kuolevaisuuteni ja kirjoitellut päiväkirjoihin ajankuluun
liittyvää ahdistustani. Miten mennyttä aikaa ei saa takaisin ja, miten
ohikiitävää kaikki lopultakin on. Kuoleminen on silti ollut jollain tapaa
kaukaista enkä ole saanut siitä konkreettista otetta. Olin 26-vuotias, kun
minulle iskostui kuin salama kirkkaalta taivaalta, että joku päivä
minua ei enää ole ja minä tulen kuolemaan. Ymmärsin oman
kuolevaisuuteni toden teolla ja elämän hauraus tuntui järjettömän
muserruttavalta. En usko tämän ajankohdan olleen sattumaa, sillä tiedetään,
että aivojen aikuistuminen ja kypsyminen jatkuu lähes 30-vuotiaaksi asti.
Etuotsalohko kehittyy juuri 25 ikävuoden paikkeilla ja se on vastuussa muun
muassa toiminnanohjauksesta, keskittymiskyvystä ja tunteiden säätelystä.
Kyseisen alueen kypsyminen mahdollistaa kenties pitkän aikavälin seurausten
hahmottamisen ja elämän rajallisuuden ymmärtämisen, mikä voi osaltaan
konkreettistaa kuolemisenkin väistämättömyyden. Aivojen aikuistumisen
seurauksena riskienottohalu usein myös vähenee ja itsensä löytänee harvemmin
tilanteista, joissa menehtymisen vaara on ilmeinen.
Tässä kehityksellisessä taitekohdassa
olisin tarvinnut aikaa ja tukea tutustua uudella tavalla toimivaan
”keskusyksikkööni”, sillä se tuntui aikaisempaan verrattuna vieraalle, aikuismaisen
harkitsevalle. Mahdollisuutta tällaiseen ei kuitenkaan ollut ja oman
kuolevaisuuteni todellinen iskostuminen tapahtui samaan aikaan aloitellessani
työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa. Ei mennyt kauaakaan, kun stressitasoni kipuivat tappiin, jaksamiseni painui kortille ja päivittäinen vääntäminen
mikromanageroivan esimiehen kanssa söi pohjan työn mielekkyydeltä ja motivaatiolta
– olin siten kaukana ideaalitilanteesta, jossa tämän kaltaisia rajallisuuteen
liittyviä eksistentiaalisia mietintöjä saisi pallotella rauhassa.
Työuupumukseni eskaloitui lopulta massiiviseen hermoromahdukseen, jonka aikana
sietämätön ahdistus ja psyykkinen kipu kulminoitui itsetuhoisiksikin
ajatuksiksi. Minä todella tulen kuolemaan joskus – miksei se päivä olisi
tänään? Oma kuolevaisuuteni oli jo valmiiksi mieleni päällä oleva asia ja
psyykkisen vointini romahtaminen tuntui kiihdyttävän kuolemansävyisiä
ajatuksia entisestään. Läheisen ihmisen tuella sain hermoromahduksen
taltutettua ja tilanne toimi kimmokkeena avunpiiriin hakeutumiselle.
Ovatko psykiatrit korvanneet papit?
![]() |
| Kuoleman miettiminen kuuluu mielestäni elämään eikä se aina ole merkki häiriöstä. |
Avunpiiriin
hakeuduttuani ymmärsin hyvin nopeasti, ettei lääkärikunta ole se taho, jolle
haluan kuolemaan liittyvää pohdintaa esittää. Kertomani patologisoitiin
välittömästi mielensairaudelliseksi oirehdinnaksi eikä kaipaamani avoin
keskustelu tuntunut oikein olevan mahdollista. Toki moneen
mielenterveydelliseen problematiikkaan kuuluu kuoleman liiallinen vatvominen,
kuolemanhaluisuus ja toivottomuus, joten on ymmärrettävää, että psykiatrit
suhtautuvat tällaisiin oireisiin vakavasti. Minunkin oirehdinnassani nämä
olivat pahimman vaiheen aikana läsnä ja, vaikka en koskaan ole ollut
itsetuhoinen, olen ollut jollain tapaa irti omasta elämänhalusta ja suhtautunut
välinpitämättömästi sitä kohtaan, mitä minulle tapahtuisi (esimerkiksi
alkoholia käyttäessäni). Silti koin, että olisin kaivannut nappien sijasta
tilanteessani pikemminkin sielullista apua, mahdollisuutta pohtia
eksistentiaalisia kysymyksiä ja saada vastauksia esimerkiksi siihen, mitä
kuollessa tapahtuu. Sattuuko se ja loppuuko elämä tosiaan noin vain? Onko
kuoleman jälkeistä elämää?
Irtaannuin kirkosta
(evankelis-luterilainen) välittömästi täytettyäni 18 vuotta. Uskonnollisuus on
aina tuntunut minulle vieraalta enkä ole koskaan kokenut mitään uskontoa
omakseni (itämaiset opit pienenä poikkeuksena). Uskontojen ehdottomuus,
satumaisuus ja yhteisöllisyys ei ole minua varten enkä valitettavasti kykene
uskomaan evoluution olemassaolon kieltävään sanomaan. Minusta on silti hienoa,
miten moni muu saa uskonnoista paljon iloa ja voimaa itselleen, ja tavallaan
minäkin haluaisin olla ihminen, joka uskoisi johonkin itseä suurempaan.
Vaikeissa tilanteissa tämä voisi toimia kannattelevana tekijänä ja tuoda
merkityksellisyyttä elämään. Alhainen suggestioherkkyys ja ateistinen lapsuuden
kasvatus tekevät tästä kuitenkin epätodennäköistä. Työuupumukseni aikaan
olisin kaivannut keskusteluyhteyttä sellaisen toimijan kanssa, jonka kanssa
olisi voinut keskustella elämän tarkoituksesta, kuolemisesta ja elämän
kiertokulusta – tällaiset toimijat taitavat kirkkoon ja uskontoon
kuulumattomille olla vähissä. Minulle tämä mahdollistui lopulta
psykoterapiassa, jonka aloitin puolisen vuotta uupumiseni jälkeen.
Tabu nimeltä kuolema
Työuupumus
ja samanaikaisesti esiintynyt eksistentiaalinen kriisini paljasti minulle sen,
miten vähän ihmiset ovat halukkaita puhumaan kuolemasta. Minulla ei ollut
lähipiirissäni ketään, kenelle puhua kuolemaan liittyvistä asioista. Asian
puheeksi ottaminen aiheutti usein vaivaantuneisuutta, mitä sinä nyt
tommoisia mietit -kommentteja ja huolta siitä, onko minulla kaikki
kunnossa. Älä puhu tuollaisia, nuori ihminen! Elämän
rajallisuudesta ääneen puhuminen tuntui tabulta, joka herätti ympäristössä
kummastelua ja vaivaantuneisuutta. Minä taas en olisi halunnut yhteen aikaan
muusta puhuakaan, sillä olisin halunnut tietää, miten ihmiset ympärilläni
kuolemaan asennoituvat ja, minkälaisia näkemyksiä heillä on elämän päättymistä
kohtaan. En paapattanut vain omasta kuolevaisuudestani, vaan minua aidosti
kiinnosti muiden mietteiden kuuleminen asiasta. Miten hienoa olisikaan
omata ystävä, jonka kanssa mennä kasuaalisti kahville (tai teelle,
kun en kahvia enää juo) ja pohtia kuolemaan liittyviä
kysymyksiä!
![]() |
| Noutajaa ei pääse karkuun. |
Työuupumuksen jälkeinen työkyvyttömyys ja työttömyys saivat minut myös pohtimaan, josko oravanpyörän tehtävänä on ihmisen pitäminen sen verran kiireisenä, ettei oman elämän rajallisuutta tarvitse kohdata? Lisääntynyt joutoaika merkitsi kohdallani sitä, ettei kiire enää suojellut minua mieleen tupsahtelevilta, lähtöön liittyviltä peloilta ja ajatuksilta. Suoritammeko ja juoksemmeko pää kolmantena jalkana siksi, ettei tarvitse kohdata sitä väistämätöntä tosiasiaa, mikä kaikessa tasa-arvoisuudessaan odottaa meitä kaikkia? Sitä, että tulemme jokainen vetämään viimeisen hengenvetomme, olimme sitten kerjäläisiä tai kuninkaita? Tilanteeni sai myös miettimään, josko mielenterveyden häiriöihin liittyvä stigma juontaa osaltaan juurensa siitä, ettei ympäristö kestä kuulla sairastuneen tummansävyistä puhetta? Kenties kuolemasta puhuvia ihmisiä on helpompi eristää omasta elämästä ulos kuin kohdata omia ajatuksia kuolemaan liittyen.
Vanhemman kuolema
Elämänkriisit tuppaavat usein
kasaantumaan ja näin kävi myös omalla kohdallani. Siinä vaiheessa, kun
työuupumuksestani oli kulunut puolisentoista vuotta ja toipumiseni oli edennyt
hyvää vauhtia, eteeni asteli sen hetkisen elämäni suurin menetys. Isäni
sairastui vakavasti ja menehtyi muutaman kuukauden kuluessa. Kyseiset kuukaudet
ovat osittain hämärän peitossa, mutta pidän niitä heittämällä elämäni
hirveimpinä. Olin aikaisemminkin kokenut menetyksiä isovanhempien ja
lemmikkikoiran kuolemien yhteydessä, mutta oman vanhemman kuolema oli minulle
jotain tyystin toista. Kuoleman yllätyksellisyys, nopeus ja lopullisuus sysäsi
minut pitkäksi aikaa todella syviin vesiin, joissa millekään muulle kuin
surulle ei ollut tilaa. Eteeni nousi seinämä, jonka ylittäminen ei
yksinkertaisesti ollut mahdollista ja vaivuin pysähtyneisyyden tilaan useiksi
kuukausiksi. Oli erikoista huomata, miten ympärillä elämä jatkui, vaikka omani
tuntui lamaantuneen surusta paikoilleen.
Läheisen kuoleman yhteydessä monet tuntuvat
pitävän siitä, että saavat kuolemaan liittyvistä käytännön asioiden
hoitamisesta itselleen tekemistä ja muuta ajateltavaa. Minä en kuulu näihin
ihmisiin – kuoleman jälkeisinä päivinä olisin halunnut surra rauhassa, en
sulkea erilaisia sopimuksia, järjestellä hautajaisia, tyhjennellä asuntoa tai
käynnistellä perunkirjoitusta. Kuoleminen on yllättävän byrokraattista ja
kallista, eikä hautapaikan tai hautajaisten järjestäminen ole mikään
läpihuutojuttu kirkkoon kuulumattomalle. Tilannetta ei tehnyt helpommaksi
se, että erityissisareni kanssa toimiminen käytännön asioiden hoitamisessa oli
vaikeaa ja vanhojen haavojen esiin nouseminen teki tilanteesta kuormittavaa. Myöskään
äidiltä ei herunut apua eikä hän kertaakaan esittänyt minkäänlaisia
surunvalitteluja isän poismenoon liittyen, mikä on ollut minulle
anteeksiantamatonta ja tehnyt jo lähtökohtaisesti vaikeasta tilanteesta
tuplasti vaikeampaa.
Saattohoitoa ja viimeisiä hetkiä
Eroperheen lapsena olen miettinyt
paljonkin sitä, mitä mieltä vanhempani, erityisesti isäni, minusta ovat.
Vanhempieni eron myötä näin isääni aiempaa harvemmin ja suhde jossain määrin
etääntyi, vaikka olen aina kokenut enemmän samankaltaisuutta hänen kuin äitini
kanssa. Kaikki mahdolliset rakkauden epäilykseni osoittautuivat kuitenkin
turhiksi, sillä saattohoitovaiheessa kuolinvuoteellaan en nähnyt hänen
silmistään mitään muuta kuin täyttä hyväksyntää ja rakkautta. Kokemus muutti
minua, sillä ymmärsin viimein olevani rakastettu ja rakkauden arvoinen. Tähän
myös päättyi minkäänlaisen hyväksynnän hakeminen tekojen ja saavutusten kautta,
sillä silloin ymmärsin olevani hyväksytty ihan vain omana itsenäni. Paljon
puhutaan siitä, miten syntymän hetkellä ollaan rakkauden kuplassa, mutta paljon
vähemmän siitä, miten myös kuoleman hetkellä rakkaus voi olla vallitseva
olotila. Kenties suru asteleekin elämään kertomaan koetusta rakkaudesta
menetettyä kohtaan ja on merkki siitä, että toinen on ollut tärkeä.
![]() |
| Saattohoitohuone oli täysin valkoinen ja seinällä roikkui tauluja, jotka olivat beigeä keskiraitaa lukuun ottamatta valkoiset. Yhdistänkin nykyään kuoleman mustan sijasta valkoisen väriin. |
Saattohoitovaiheeseen
kuului paljon kärsimystä ja kokemuksen myötä minusta tuli heittämällä
armokuoleman kannattaja. Oli hirveää nähdä oma lähimmäinen
sairauden riuduttamana, pelkkänä varjona omasta itsestään ja tietää, ettei
tilanne tule muuttumaan kuin huonompaan suuntaan. Silloin mietin, menettääkö
mennyt elämä ja tapahtuneet hetket merkityksensä, mikäli elämän loppuvaihe on
täynnä kärsimystä. Minulla ei ole tähän vastausta, mutta nykyisin epäilen,
ettei asia ole näin. Loppuvaiheilla sen jo tiesi, ettei toista enää ole ja
tuntuikin absurdilta vain odotella, että sydän lakkaa sykkimästä ja
elintoiminnot lakkaavat. Kuoleman saapuminen tuntui helpottavalta ja
armolliselta – maailmassa on nyt yksi, mutta sitäkin merkittävämpi ihminen
vähemmän. Kipupumpun tasainen hyrinä päättyi ja tilalle tuli käsinkosketeltava
hiljaisuus. En ole ennen kuullut niin kovaa hiljaisuutta. Muistan kirkkaasti
myös sen, miten paikalla ei ollut ketään muita kuin perheenjäseniä –
ei työyhteisöä, tiimiä, esimiehiä, alaisia tai kollegoita. Työuupuneena tämän
ymmärtäminen joudutti burnoutin käsittelyä ja laittoi asiat oikeisiin mittasuhteisiin.
Kuoleman käsittelyä
Vanhemman kuolemalle ei liene ole
olemassa sopivaa hetkeä. Minä surin sitä, että jouduin luopumaan isästäni
suhteellisen nuorella iällä enkä siten saanut pitää häntä osana aikuiselämääni.
Muistot hänestä säilyvät, mutta uusia ei enää tule. Isän kuoleman myötä
minusta tuli isätön ja puoliorpo enkä siten enää voinut jatkaa elämääni lapsen
roolissa. Ymmärsin, että minun täytyy alkaa toimia vanhempana itselleni ja
sanoisinkin, että tuolloin hieman vajaa kolmekymppisenä, minusta tuli aikuinen.
Aikuinen, joka ottaa vastuun itsestään ja omista toimistaan. Aloin myös asettaa
itselleni rajoja, mistä seurasi välien viileneminen jäljelle jääneen vanhemman
kanssa: käytännössä suruprosessini sisälsikin molempien vanhempien menettämisen
käsittelyn ja täysiorpouteen siirtymisen.
Olin isäni kuoleman aikaan toipumassa työuupumuksestani ja siihen liittyvässä psykoterapiaprosessissani. Tämä oli onni onnettomuudessa, sillä sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokemuksen siitä, miten vaikea, traumaattinenkin tapahtuma voidaan käsitellään alusta loppuun. Aikaisemmin olisin turvautunut välttelemiseen ja tunteiden tukahduttamiseen, mutta nyt olin etunenässä kohtaamassa ja käsittelemässä menetykseen liittyviä tunteitani terapeutin avustuksella. Kaikki tämä oli uuden opettelua ja yhtään valehtelematta, todella vaikeaa. Koen kuitenkin onnistuneeni, sillä pikkuhiljaa, kuukausi kuukaudelta aloin voimaan paremmin ja kykenin tulemaan surun kanssa paremmin toimeen. Kokemus mahdollisti minulle monien muidenkin vaikeiden asioiden käsittelyn, sillä se osoitti minulle sen, että jos pystyn tähän, niin pystyn miltei mihin tahansa.
Oman vanhemman kuolema on tietyllä
tapaa universaali kokemus ja se koskettaa lähestulkoon jokaista ihmistä jossain
vaiheessa elämänpolkujaan. Tämä tuntui sekä helpottavalta että vieraalta: aikaisemmat
vaikeat kokemukseni ovat jostain syystä aina tuntuneet pikemminkin eristäviltä
ja sellaisilta, joita ei tapahdu muille. Esimerkiksi erityissisaren kanssa kasvaminen, traumasuhteesta irtaantuminen ja teini-ikäisenä luokan ainoana aknen sairastaminen ovat tuntuneet vaikeasti samaistuttavilta, häpeällisiltäkin
kokemuksilta. Sanoisinkin, että vanhemman menettäminen palautti minut
jollain tapaa yhteyteen muiden ihmisten kanssa. Se myös normalisoi kokemani
tunnereaktiot ja lisäsi tervettä välinpitämättömyyttä sitä kohtaan, mitä muut
ajattelevat esimerkiksi itkemisestäni. Olisi tuntunut pikemminkin oudolta,
mikäli en olisi vuodattanut yhden yhtä kyyneltä, ja tiedän, että tulen isää
muistellessani vuodattamaan vielä lukemattomia kyyneliä. Itken hieman tätä
kirjoittaessanikin.
| Suru taitaa todella olla kunniavieras ja toimia suunnannäyttäjänä. |
Kuolema
toimi myös tärkeänä herättelijänä sen suhteen, minkälaisia ihmisiä haluan
sisällyttää lähipiirissäni. Kun aidosti ymmärsi, että on olemassa menettämisen
mahdollisuus, oppi arvostamaan ja vaalimaan ihmissuhteita aivan uudella
tavalla. Rinnalla pysyneet ja säilyneet ovat herättäneet minussa suurta
kiitollisuutta, sillä surun ilmaiseminen tuntuu herättävän monissa halua ottaa
etäisyyttä. Oli silmiä avaavaa havaita, miten osalle hyvinäkin ystävinäni
pitämille henkilöille menetyksestä kertominen ei tuntunut luontevalta eikä
heistä osa halunnut edes kuullakaan koko asiasta. Hädässä ystävä
tunnetaan. Aika ja elämä on rajallista enkä halua käyttää sitä ihmisiin,
jotka eivät ole sen arvoisia. Kaikesta tästä on seurannut jäljelle jääneiden
ihmissuhteiden vahvistumista, omien rajojen parempaa hahmottumista sekä muiden miellyttämisen päättymistä.
Pois pimeästä
Koska isäni poismenosta on jo useampi
vuosi, olen saanut tapahtumiin tarvittavaa perspektiiviä. Vaikka silloin tuntui
vääryydeltä se, että työuupumustani seurasi pikaisesti seuraava kriisi
ja vajosin entistä syvemmälle pimeyteen, olen tästä kaikesta jollain tapaa
kiitollinen. Isäni kuolemasta seurasi kaikista pahin ja pimein ajanjakso
elämässäni, mutta lopulta juuri kuolema ja sen hyväksyminen muuttui hiljalleen
kirkastuvaksi valonlähteeksi, jota seuraamalla pääsin takaisin elämään kiinni.
Se, mitä kaikista eniten pelkäsin, olikin asia, mitä kohti minun piti mennä. Näin
jälkikäteen näen, että kuoleman käsittelystä muodostui toipumisprosessini
tärkein palanen enkä usko, että ilman sitä olisin päässyt takaisin pinnalle yhtä hyvinvoivana kuin tänä
päivänä olen.
| Kuoleman kieltäminen voi tehdä elämisestä tukalaa. |
Kenties
vanhemman kuolema toimii viimeisenä kasvatuksellisena tekona, joka voi tuoda
vastauksia elämän rajallisuuden kysymyksiin. Omassa
eksistentiaalisessa kriisisissäni kuolevaisuuteni ymmärtäminen teki
elämisestä järjetöntä, sillä oli vaikea nähdä missään mitään
merkityksellisyyttä – kaikki tulee kuitenkin aikanaan päättymään. Isän kuolemaa
käsittelemällä läpikävin samanaikaisesti omaa olemassaolon kriisiäni, ja ajattelutapani kääntyikin päälaelleen niin, että nimenomaan oma
kuolevaisuus tuo elämään ja sen aikaisiin asioihin tarkoitusta. Minä tulen
kuolemaan joku päivä, mutta sitä ennen minulla on elämä elettävänä ja koettavana.
Ehkä elämän merkityksellisyys löytyykin itse elämisestä, pienistä asioista
arjessa ja käsillä olevasta hetkestä. Ettei mikään ole ikuista ja, että kaikki päättyy aikanaan – elämä on tässä ja nyt.
Kiitollinen elämästä
Kuoleman kohtaamisen käsitteleminen
on saanut minut arvostamaan terveyttä ja elinvoimaisuutta aivan uudella tavalla
enkä pidä elossa oloa enää itsestäänselvyytenä. Kuolemisen hyväksyminen on
saanut minut suhtautumaan sitä kohtaan aiempaa levollisemmin eikä se minua
enää samalla tavalla pelota. Tiedostan kuolevani joku päivä, mutta toivon,
ettei se päivä tule vielä pian – minulla on elämä elettävänä sitä ennen.
Elämästä on tullut tämän tiedostamisen myötä kepeämpää ja suhtautumistapani moniin
asioihin on muuttunut: en enää murehdi asioista yhtä paljon ja toisaalta otan vastaan
sen, mitä elämä tuo tullessaan. C'est la vie.
Miten kohdata menetyksen kokenut läheinen?
- Läsnäolo. Paikalta pakeneminen, läheisen välttely ja läheisen elämästä vetäytyminen tuntuvat menetyksen kohdanneesta pahalta – varsinkin jos näin toimitaan ilman yhteisymmärrystä.
- Kuuntelu. Ei ole olemassa oikeita sanoja, mitä sanoa surevalle henkilölle. Usein toisen kuunteleminen on sanoja tärkeämpää.
- Myötätunto. Asetu menetyksen kohdanneen läheisen asemaan ja toimi siten kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Voit myös kysyä toiselta, miten tämä haluaisi sinun toimivan.
- Mukaan ottaminen. Menetyksen kohtaaminen voi saada vetäytymään sosiaalisista kontakteista. Toimi aktiivisena osapuolena äläkä lannistu heti – mukaan ottaminen alkaa kysymisestä ja jo se on usein surevalle kullanarvoista.
- Aika. Suru vie aikaa eikä läheisen menetyksestä toipumiselle ole olemassa aikarajaa. Hoputtaminen ja surusta rankaiseminen ei ole oikein.



.jpg)