Onko nainen naiselle susi työelämässä?

Olen kirjoitellut blogissani kokemastani työuupumuksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista seurauksista. Olen kertonut työuupumuksen johtuneen muun muassa puutteellisesta johtamisesta ja heikosta työilmapiiristä. Minulta on ollut tietoinen päätös jättää kertomatta uupumiskokemukseni sukupuolittuneista piirteistä, sillä olen tarvinnut aikaa asioiden kypsyttelyyn. Kuitenkin se, että on 25-vuotiaana nuorena vastavalmistuneena naisena tullut vanhemman, mikromanageroivan naisesimiehen tyrannisoimaksi kielii minusta työuupumukseeni oleellisesti kietoutuvasta sukupuolellisesta kokemuksesta, jota ei voi ohittaa. Olen joutunut harkitsemaan haluanko ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, sillä nykyajassa trendaava sukupuolineutraaliuden korostaminen ei tee käsillä olevan aiheen tarkastelua helpoksi eikä tarkoitukseni toisaalta ole uusintaa misogynistisia eli naisvihamielisiä asenteita. Kirjoitukseni perustuu omiin kokemuksiini ja tarkastelen naisten välisiä suhteita erityisesti työelämän kontekstissa.

Työelämän sukupuolittuneisuus

On yleisesti tiedossa oleva asia, että työelämä voidaan nähdä jossain määrin sukupuolittuneena. Sukupuolella on vaikutuksensa esimerkiksi ammatinvalintaan, hoivavastuuseen ja uralla etenemisen mahdollisuuksiin. Työelämästä löytyy naisten ja miesten ammatteja, sukupuolten välistä palkkaeroa ja kaksilahkeisten johtajien enemmistöä. Työelämä heijastelee olemassa olevia valtarakenteita ja vallitsevia kulttuurinormeja, minkä takia maskuliinisiksi luokitellut ominaisuudet kuten kilpailullisuus, kovuus, röyhkeys ja rohkeus kuvastavat työelämää kenties osuvammin kuin feminiinisyyteen liitetyt piirteet empaattisuudesta tai intuitiivisuudesta. Siksi voidaan ajatella, että miehisillä piirteillä varustetut työntekijät menestyvät feminiinisiä verrokkejaan paremmin, tai ainakin helpommin, työelämän vaatimuksissa. Tällaiset stereotyyppiset yksinkertaistukset ovat toki veteen piirrettyjä viivoja, sillä niin naisista kuin miehistä löytyy sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.

Työelämän sukupuolittuneisuuteen liittyy olennaisesti myös seksuaalinen häirintä, joka on Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan edelleen varsin yleistä työelämässä. Työikäisistä naisista yli puolet ja miehistä joka seitsemäs on kokenut seksuaalista häirintää. Useimmiten häiritsijä on mies ja erityisesti nuoret naiset valikoituvat häiriköinnin kohteeksi. Todennäköisyys kokea seksuaalista häirintää laskee iän myötä. Naisvaltaisilla aloilla häiritsijä on usein työyhteisön ulkopuolinen toimija kuten asiakas, miesvaltaisilla aloilla häiritsijä löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja aloilla, joilla miehiä ja naisia työskentelee tasaisesti, häirintä tapahtuu usein esihenkilöiden toimesta. Pidän tätä varsin valitettavana, mutten lainkaan yllättävänä – minulta loppuvat sormet kesken laskiessani, kuinka monesti olen eri työkokemuksissani saanut vastakkaiselta sukupuolelta liian pitkiä katseita, mukahauskoja vitsejä tai vainoamisen kaltaiseksi eskaloitunutta työkaveruutta.

Vaikka naisvaltaisilla aloilla esiintyy eniten työpaikka-
kiusaamista, myös miehet voivat päätyä kiusatuiksi ja
kiusaajiksi työelämässä.

Sukupuolittuneisuuden voi katsoa liittyvän myös työpaikkakiusaamisen ilmenemiseen, sillä monilla naisvaltaisilla työpaikoilla kuten sosiaali-, terveys- ja opetusalalla on todettu esiintyvän eniten työpaikkakiusaamisen kaltaista toimintaa. Näillä aloilla naiset päätyvät miehiä useammin työpaikkakiusatuiksi ja -kiusaajiksi. Siten voidaan ajatella, että naisvaltaisilla aloilla naiset ennemmin kiusaavat kuin seksuaalisesti häiritsevät toisiaan. Kiusaamisen kohteeksi voi joutua periaatteessa kuka tahansa mistä syystä tahansa ja, toisin kuin häirinnässä, ikä ei ole yhtä merkittävä tekijä. Yleistyksiä on kuitenkin varottava, sillä työpaikkakiusaamista ei selitä pelkästään sukupuoleen liittyvät asiat, vaan taustalla vaikuttavat työyhteisön toimimattomuuteen, heikkoon johtamistyöhön, epäselviin työn järjestelyihin ja hiljaisen hyväksymisen kulttuuriin liittyvät tekijät. On mielenkiintoista pohtia, miksi naiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ajaako nimenomaan miehiset valtarakenteet ja juurtuneet toimintatavat altavastaajan asemassa olevia naisia kilpailemaan keskenään?

Niin miehet kuin naisetkin

Aloitin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa pian maisteriksi valmistumiseni jälkeen ja lähtökohtaisesti pidin hyvänä asiana sitä, ettei johdossa ollut miestä. Aikaisempien häirintäkokemusteni takia suhtauduin varauksellisesti työyhteisön vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja koin osaamisestani enemmän epävarmuutta miesten kuin naisten seurassa. Myös esimerkiksi muutamat yliopistossa käymäni sukupuolentutkimuksen kurssit ja mediassa usein esiintyvät narratiivit naisia alistavista miehistä vaikuttivat käsityksiini. Voin sanoa omanneeni jonkinasteista sisäänrakennettua pelkoa toista sukupuolta kohtaan, joka ilmeni niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Näin jälkeenpäin näen tämän vieneen kapasiteettiani arvioida realistisesti saman sukupuolisten haitallista toimintaa ja huomata myös naisten välisiä ongelmia. Esimerkiksi ensimmäisessä kesätyöpaikassani 18-kesäisenä nimenomaan työpaikan naiset suhtautuivat nuoriin tekijöihin nyrpeästi meidän viedessä heidän työpaikkansa ja kaduilla paitsi miehet myös naiset ovat minua häiriköineet tuijottelun, tuhahtelun ja tarpeettomien neuvojen antamisten muodossa.

Työuupumuskokemuksen myötä havahduin paremmin huomaamaan, miten paljon minulta löytyikään nuorena tyttönä koettuja huonoja kokemuksia toisten naisten taholta ja, miten satuttavalta ne olivat tuntuneet – syyt kun eivät paikannu vain sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, vaan usein tikun nokkaan tullaan nostetuksi esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden, käyttäytymisen tai ihan vain oman olemassaolon takia. Työuupumukseen sairastuminen oli ikään kuin viimeinen niitti sille, että aloin ymmärtämään, miten suuri vaikutus sukupuolella on myös naisten välisissä työelämäkohtaamisissa. Jälkiviisaasti olen miettinyt, että olisi voinut olla ihan paikallaan omata samankaltaista pelon ja varauksellisuuden kokemista myös naisia kohtaan kuin mitä olin miehiin alitajuisestikin suunnannut. Ajattelen työuupumuksen tietyllä tavalla tasa-arvoistaneen minua, sillä suhtaudun tätä nykyä miehiin ja naisiin yhtä avoimesti että varauksellisesti.

Eri-ikäisyys haasteena?

Työelämäkokemuksistani löytyy siis negatiivisia, häirintätyyppisiä kokemuksia miesten taholta, mutta myös huonoja kokemuksia työyhteisön naisten kanssa toimimisesta. Minua on muun muassa ulossuljettu, taitojani on voimakkaasti kyseenalaistettu ja olen joutunut juoruilun kohteeksi. Viimeisimpänä kokemukseni työuupumukseen johtaneesta työsuhteesta, jossa minua johtaneen, noin 40-vuotiaan naisesimiehen tyrannisoivat toimintatavat olivat merkittävässä roolissa sairastumiselleni. Kyseinen esimies, vai pitäisikö sanoa esinainen, oli aloittanut työuransa eräässä ”Big Four” yrityksessä piiskurimaisen johdon alaisena, työskennellyt 12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja edennyt urallaan vastoin sukupuolittuneita odotuksia. Ankara suhtautuminen alaisiansa kohtaan lienee peruja hänen omasta työelämähistoriasta.

Oma vanheneminen tulee todennäköisesti muuttamaan omaa
asemoitumistani työelämässä.

Yhteistä kaikille työelämän naiskokemuksilleni on ollut se, että olen ollut nuoremman naisen asemassa ja ongelmia on syntynyt iältään vanhemman naisen kanssa. Asetelma on ikään kuin ollut sellainen, että minua vanhempi nainen on halunnut antaa minulle opetuksen ja katsonut oikeudekseen laittaa minut ruotuun. Mielestäni samankaltaista dynamiikkaa hieman laajemmassa kontekstissa esiintyy myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen perinteessä. Haitallista perinnettä ylläpitävät paitsi kulttuuriset uskomukset ja seksuaalisen kontrollin tavat, myös suvun naiset. Äidit ja isoäidit ovat etulinjassa varmistamassa perinteen jatkumoa. Työelämään kääntäen voidaan ajatella, että jos ja kun työelämä ilmentää varsin miehekästä maailmaa, niin naisten siellä kokemat hankaluudet kääntyvät herkästi nuorempien naistulokkaiden opetuksiksi. Miksi sinun pitäisi päästä helpolla, kun en minäkään päässyt? Saman sukupuoliseen voi olla helpompi projisoida omia tunteita ja ajatuksia kuin eri sukupuoliseen.

Naisten välisissä työelämän konflikteissa voi olla mukana paitsi katkeruuden myös vihan kokemuksia. Elämme suhteellisen ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jolloin ikääntymiseen voi liittyä pelkoa ja uhan tunnetta. Ikääntyvät naiset ovat mediassa aliedustettuina eikä työelämässä välttämättä tunnusteta iän kartuttamaa osaamista. Vanhemman työnhakijan palkkaaminen voi näyttäytyä nuorempaan verrattuna suurempana riskinä, mikä lisää sukupolvien välistä vastakkainasettelua. Tämä voi näkyä erityisesti naisten välillä, sillä toisin kuin miehillä, joilla puristus vallan kahvasta tuntuu iän myötä vain tiukkenevan varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantuessa, naisilla valta tuntuu pikemminkin vähentyvän iän noustessa ja hedelmällisyyden laskiessa. Seksuaalisella vallalla varustettu nuori nainen voi siten herättää vanhemmassa naisessa tiedostamattomia ja vaikeasti selitettävissä olevia vihan tunteita.

Vaikeudet naisvaltaisissa työyhteisöissä

Omat kokemukseni erilaisista työyhteisöistä ovat paljastaneet, että pelkästään yhteisen työpaikan jakaminen ei useinkaan riitä naisvaltaiseen työyhteisöön sisälle pääsemiseksi. Yhteisöissä, joissa on ollut miehiä mukana, olen herkemmin kokenut olevani työyhteisön jäsen ihan vain olemalla työntekijänä samalla työpaikalla. Naisvaltaisissa yhteisöissä sisään pääsemiseksi on vaadittu myös muissa asioissa samanlaisuutta, ja työpaikan ulkopuoliset asiat ovat määrittäneet pitkälti työpaikan sisäistä asemoitumista. Nuorena, lapsettomana ja naimattomana olen usein jäänyt yhteisön reunamille, ja samaistumispintaa työyhteisön muiden naisten kanssa on ollut vähän. Eräässä työpaikassa hienovaraista ulossulkemista tapahtui kahvipöydässä, kun keskusteltiin paikallisen asukkaan lottovoitosta. Naiskollega katsoi minuun ja sanoi, että onneksi voitto ei sentään mennyt lapsettomalle. Olen kirjoittanut työyhteisön ulkopuolisuudesta oman postauksensa.

Naisvaltaisissa työyhteisöissä olen myös kokenut enemmän kilpailullisuutta. Sukupuoli lienee jollain tavalla jaettu kokemus, minkä takia nainen voi herkemmin ajatella pystyvänsä samoihin asioihin toisten naisten kuin miesten kanssa. Tästä voi seurata myös paitsi jäämisen kokemusta ja asia kääntyä siten, että toisen saavutus olisi itseltä pois. Miksi toinen saa asian x, kun periaatteessa minullakin olisi kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi? En osaa sanoa johtuuko kilpailullisuus nimenomaan sukupuolisesta samaistuttavuudesta vai jonkinlaisesta sisäistetystä kulttuurillisesta ajatuksesta, ettei minun naisena edes kannata yrittää kilpailla miesten kanssa – miesten parempi yhteiskunnallinen menestyminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kilpailullisuuteen liittyvää kateutta olen herkemmin kokenut nimenomaan toisten naisten tahoilta ja, koska myös minä koen kateuden tunnetta silloin tällöin, olen huomannut sen kohdistuvan lähes poikkeuksetta saman sukupuolisiin. Sen sijaan parempiin suorituksiin edesauttavaa kannustamista olen tuntunut saavan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajilta, vaikka pyrin itse olemaan kannustava sukupuoleen katsomatta.

Onko naisten ja miesten välillä eroja johtajuudessa?

Naisilla voi olla miehiä vähemmän kuviteltua auktoriteettia.

Vaikka minkäänlaisia kattavia yleistyksiä sukupuolten eriävistä käyttäytymistavoista työelämässä on likimain mahdotonta tehdä, olen kokenut johtamistavoissa enemmän vaihtelua naisten kuin miesten kesken. Siinä missä miesjohtajat edustavat kokemuksissani enemmän tasaista suoriutumista, minulla on ollut enemmän vaihtelua naisjohtajissa (toiset olleet todella hyviä ja toiset ala-arvoisen huonoja). Naisten johtamisen tavat ovat olleet enemmän sidoksissa siihen, minkälainen nainen on persoonana ja, minkälaisen ihmiskäsityksen hän jakaa. Miehet ovat johtajina olleet enemmän asiakeskeisiä ja he ovat mielestäni kohdanneet alaisensa tasavertaisemmin. Naisjohtajilla voi olla miehiä enemmän näyttämisenhalua ja tarvetta todistaa osaamistaan muille, mikä taas selittynee paitsi yksilöllisillä tekijöillä myös miesjohtajuutta suosivilla työelämän rakenteellisilla seikoilla. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei sukupuoli määritä johtamisen laatua, vaan ennen kaikkea siihen vaikuttavat organisaatiokulttuuri ja johdon tueksi mahdollistettujen rakenteiden ja resurssien saatavuus.

Sukupuolittuneita odotuksia

Työelämän sukupuolittuneisuutta miettiessä on hyvä huomata, ettei naisten työelämässä mukanaolo ole itsestäänselvyys ja monet hyvinvointivaltioon liitetyt ominaisuudet kuten universaali päivähoito ja erilaiset sosiaaliturvaetuudet ovat olleet julkisen sektorin tarjoamien työpaikkojen ohessa mahdollistamassa naisten työelämässä toimimista. Naisten nykyisen kaltainen työelämäosallistuminen on suhteellisen nuori-ikäistä ja siksikin voidaan ajatella, että lasikattoja löytyy rikottavaksi ja työelämän tasa-arvon työstämisessä riittää vielä tekemistä.  Ihmisillä on usein myös erilaisia odotuksia miehille ja naisille, ja yhteiskunnalliset stereotypiat siitä, millaisia naisten ja miesten kuuluisi olla, vaikuttavat käsityksiemme taustalla ja niiden muuttaminen voi olla aikaa vievää. Naisiin liitetään kenties herkemmin odotuksia kodista ja perheestä, mikä voi varjostaa työelämässä toimimista.

Lisäksi yksilötasolla koetulla elämänhistorialla ja erilaisissa ihmissuhteissa koetuilla traumoilla on vaikutuksensa siihen, miten suhtaudumme eri ihmisiin, miehiin ja naisiin. Minä olen esimerkiksi kokenut pahimmat ihmissuhdepettymykseni nimenomaan naisten välisissä suhteissa (pois lukien traumasuhde) ja käsittelemättöminä vaikuttaneet äiti- ja siskohaavani ohjasivat pitkään havaintojani muista naisista. Tämä näkyi siinä, miten kasasin suurempia odotuksia naisille kuin miehille ja toisaalta odotin saavani naisten välisistä suhteista jotain, mistä olin lapsena jäänyt paitsi. Itselläni avainasemassa on ollut oman elämänhistorian ja traumojen työstäminen, sillä se on katkaissut kierteen, jossa menneisyyden kokemuksia toistetaan nykyisissä suhteissa. Eteenpäin pääseminen ja uudenlaisen suhtautumistavan löytäminen on vaikuttanut positiivisesti myös työelämässä toimimiseen. En voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omia suhtautumis- ja reagoimistapojani. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä sitä, että erilaisissa ongelmatilanteissa osataan katsoa peiliin eikä vain osoitella ja syytellä toisia.

Toisin toimimista

Ympäristö ja geenit ohjaavat sekä miesten että naisten käyttäytymistä. Olen joskus lukenut, että naisilla ympäristön vaikutus olisi hieman suurempi, minkä takia voitaisiin ajatella, että työyhteisön ongelmat ja ristiriidat vaikuttavat herkemmin naisiin. Tämän puolesta puhuu sekin, että työuupumukset ovat jonkin verran yleisempiä naisten kuin miesten keskuudessa. Työelämässä naisten keskinäisillä suhteilla on siksikin merkitystä ja positiivisilla kokemuksilla voi olla merkittävä vaikutus työhyvinvointiin. Ylipäänsä ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnille on valtava ja toimivat työyhteisöt voivat osaltaan olla vähentämässä nuorten kasvussa olevia työkyvyttömyyden trendejä.

Iältään vanhemman roolissa oleva nainen tai mies voi
näyttää nuoremmille esimerkkiä ja toimia tärkeänä esi-
kuvana.

Pidän naiseksi kasvamista ja naisena olemista työelämän ja yhteiskunnan ristipaineissa jo itsessään sen verran vaikeana, ettei sitä tarvitse entisestään hankaloittaa toisten naisten toimesta. En halua koskaan löytää itseäni tilanteesta, jossa siirrän omia katkeruuksiani nuorempiini, enkä halua päätyä ihmiseksi, joka nauttii toisten näpäyttelystä ja pahanmielen tuottamisesta. En halua suhtautua kanssaihmisiini ylivertaisesti, vaan ajattelen, että jokaisella on meille opetettavaa. Voin omalla toiminnallani olla mahdollistamassa jollekin toiselle sitä mistä itse jäin paitsi, sillä muistan, miten suuri merkitys sillä olisi ollut, jos olisi parikymppisenä työelämän untuvikkona tullut naiskollegoiden ja -johtajien taholta hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Oli työelämä sitten miten maskuliininen tai miehinen tahansa, niin minulle ei maksa mitään suhtautua kanssasisariin ja -veljiin ystävällisesti ja empaattisesti.

Hiljeneminen ei auta

Tiedän, että löytyy koulukuntia, joiden mukaan kaikki on patriarkaatin syytä. On miesten vika, että naisten välillä on kahnauksia työelämässä ja on miesten vika, että kahnauksia edes ajatellaan olevan olemassa. Minusta tällainen on näköalatonta ja johtaa herkästi edellä kuvatun kaltaiseen nuorempien tulokkaiden opettamiseen, jossa omia huonoja kokemuksia ikään kuin kostetaan seuraavalle sukupolvelle. Tällaisissa toimintaympäristöissä käyttäytymisen syyt ulkoistetaan eikä vastuuta omasta toiminnasta oteta. Olen varma, etteivät kokemukseni ole yksittäistapauksia ja vastaavanlaisia löytyy paljonkin. Työelämän viihtyvyyden ja tasavertaisuuden parantumiseksi olisi ensisijaisen tärkeää, että naisten ja miesten keskinäisistä ongelmista voitaisiin puhua. Hiljeneminen ei edistä tasa-arvoa eikä naisten välisiä ristiriitoja tulisi vähätellä epäammattimaisina sivutuotteina. Ne ansaitsevat tulla käsitellyiksi osana laajempaa keskustelua vallasta, yhteistyöstä ja yhteisistä tavoitteista.

Vaikka postaukseni näkökulma on ollut suhteellisen ongelmalähtöinen, tiedän, että työelämästä löytyy paljolti yhteistyökykyisiä ja vastavuoroisia yhteisöjä, verkostoja ja tiimejä, joissa toisten tukeminen ja kannustaminen ovat arkipäivää – jokaisen ihmisen välillä. Lopuksi haluan vastata otsikon raflaavaan kysymykseen ja muistuttaa, että niin naisista kuin miehistä löytyy erilaisia ihmisiä eikä hyvä tai huono johtajuus rakennu pelkästään sukupuolesta lähtöisin olevien tekijöiden varaan. En näe, että vain nainen olisi naiselle susi – pikemminkin uskon, että ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus.

 

Työelämän ongelmatilanteissa:

• En vähättelisi kokemaani.
• Ottaisin asian puheeksi.
• Selvittäisin kyseisen työpaikan protokollan asian eteenpäin viemiseksi.
• Varmistaisin omat oikeuteni ja velvollisuuteni.
• Vaatisin muutosta tilanteeseen.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä sen, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyyden sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

Ulkopuolisuus työyhteisössä: onko mitään tehtävissä?

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä.

Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän 
hyvinvointia ja jaksamista.

Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmätilanteissa. Sosiaalisen toimintakyvyn heikentyminen voi näkyä asiakastyön haasteellistumisena, vaikeutena toimia tilanteissa, joissa kohdistuu itseen ristiriitaisia odotuksia sekä toimia kimmokkeena sille, että vetäytyy entisestään syrjemmälle työyhteisöstä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen on riski työpaikkakiusatuksi joutumiselle, minkä tiedetään edelleen aiheuttavan vakavia psyko-fyysis-sosiaalisia haasteita. Näin ollen aihe on tärkeä paitsi työntekijän myös työnantajan näkökulmasta etenkin, kun tiedetään, että työyhteisöön integroitunut työntekijä on sitoutuneempi työpaikkaan ja voi työhyvinvoinnillisesti paremmin kuin tekijä, joka jää yhteisöstä ulkopuoliseksi.

Ensiaskeleet uudessa työpaikassa tärkeässä roolissa

Työyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tuleminen on hyvin monitasoinen ilmiö ja se vaatii onnistuakseen toimia paitsi työntekijältä itseltään ja työnantajalta myös muilta työyhteisön jäseniltä. Keskeinen vaihe ajoittuu työn aloitusvaiheeseen ja siksi kattava perehdyttäminen on yksi avain työyhteisön sisälle pääsemisen onnistumiseksi. Työntekijä perehdytetään työtehtäviin, työvälineisiin, työpaikan toimintatapoihin ja työturvallisuuteen. Myös työsopimuksen käytännön asiat ja työterveyshuoltoon liittyvät seikat on tultava selviksi. Työntekijän tulee olla perehdytyksen tiimoilta selvillä siitä, mihin ongelmatilanteissa otetaan yhteyttä. Uusi työntekijä tulisi myös esitellä työyhteisölle työnantajan toimesta ja hänelle olisi hyvä osoittaa yhteisön sisältä mentori, joka kulkee uuden tekijän matkassa ensimmäiset päivät opastaen hänelle käytännön asiat taukokäytänteistä ja protokollista esimerkiksi neuvotteluhuoneiden varausten tai sosiaalisen median kanavien työkäytön suhteen. Työnantaja perehdyttää laissa määrättyihin asioihin kuten työtehtäviin ja mentori toimii näitä täydentäen tuomalla esiin myös arkisia, työtä sujuvoittavia käytänteitä.

Tarpeeksi kattavan ja onnistuneen perehdytyksen voi
ajatella pitkässä juoksussa säästötoimenpiteenä
työntekijän paremman sitoutumisen takia.

Uusi työntekijä perehdytetään talon tavoille heti työsuhteen alkaessa, mutta tämänkin jälkeen työnantajan tulisi muistaa säännöllisin väliajoin kuulostella uuden tekijän mietteitä ja ajatuksia. Ei olisi huono idea tavata uutta työntekijää säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuukausittain puolen vuoden ajan ja tiedustella, miten työnteko on lähtenyt sujumaan. Tällainen tilaisuus tarjoaa paitsi työnantajalle arvokasta tietoa työpaikan toimivista ja/tai toimimattomista käytäntöistä myös työntekijälle väylän vaikuttaa omaan tilanteeseen mahdollisten mukauttamisten toivossa. Se välittää työntekijälle viestin siitä, että hän on arvokas työntekijä ja, että hänen panostaan työpaikan hyväksi välitetään. Uuden työntekijän on myös ensiarvoisen tärkeää saada palautetta tehdystä työstään – antoi sen sitten työnantaja tai esimerkiksi tiimin johtaja.

Työnantajalta vaaditaan uuden työntekijän sitouttamisessa myös pelisilmää. Nuoret työntekijät voivat tarvita kattavammin perehdytystä ja varmistusta tekemisistään, mutta pitkässä juoksussa tämä usein maksaa itsensä takaisin. Hyvistä tekijöistä kannattaa pitää kiinni ja yksi varma keino sen varmistamiseksi alkaa jo perehdytysvaiheessa.

Miksi minä jäin ulkopuoliseksi?

Minun on myönnettävä, että kyseisessä uupumukseen johtaneessa työssä työyhteisöön integroitumista oli työnantajan puolelta etukäteen mietitty – tavallaan. Työn alkaessa oli muun muassa erilaisia perehdytyksiä organisaation toimintakulttuuriin ja -tapoihin, minulle oli osoitettu oma ”buddy” eli sopeutumisessa auttava toveri työyhteisön sisältä sekä luvattu työnohjauksen käyttömahdollisuus kertaluonteisesti. Tämä tietysti kuulostaa näin listattuna suhteellisen hyvältä ja herättää kysymyksen siitä, miksi toimet eivät kuitenkaan olleet riittävät. Olen kirjoittanut näitä auki aikaisemminkin täällä ja täällä.

Tiivistetysti sanottuna tärkeimmät syyt ulkopuolisuudelle olivat etätyö, esimiehen huono johtaminen sekä uupumuksen eskaloituminen, joka näyttäytyi sosiaalisena vetäytymisenäkin. Kokemus sai minut suhtautumaan varauksella etänä tapahtuvaan perehdyttämiseen, enkä enää suostuisi etäperehdytykseen, mikäli työ ei olisi täysin etänä tapahtuvaa. Koska minut tuolloin perehdytettiin virtuaalisesti ja siitä vasta noin puolen vuoden kuluttua menin työpaikalle, ei perehdytystä uusittu eikä minua esitelty työyhteisölle, olinhan jo useimmille tuttu ruudun takaa. Tästä seurasi, että jäin paikan päällä hyvin yksin. En myöskään enää ollut tekemisissä osoitetun ”buddyn” kanssa, rehellisesti sanottuna en paikan päällä enää ollut varma, kuka hän olikaan. Työtehtäviin liittyvä perehdytys oli myös likimain olematonta, mikä yhdistettynä esimiehen mikromanagerointiin aiheutti suurta epävarmuutta tekemistä kohtaan ja siten lisäsivät uupuneisuutta. Uupumus vastaavasti sai minut vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Työyhteisössä oli myös hyvin kilpailuhenkinen tunnelma, mikä sai minut entisestään loitontumaan muista. Miksi haluaisin kilpailla kollegoiden kanssa yhtään mistään, kun päällimmäinen tuntemukseni työtä kohtaan oli syventyvä kyynistyminen?

Sosiaalistuminen ei aina ota onnistuakseen

Työyhteisön jäseneksi tulemista voidaan lähestyä sosiaalistumisen prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vastavuoroisia vaiheita. Sosiaalistuminen on työyhteisön tavoille oppimista – jokaisessa työpaikassa ja työyhteisössä on omat tapansa, toimintakulttuurinsa ja sosiaaliset normistonsa. Uuden työntekijän on mahdollista lisätä mahdollisuuksiaan päästä osaksi ryhmää ja viestiä yhteisölle haluavansa tulla siihen osaksi alkamalla noudattaa normeja ja yhteisön tapoja puhua ja pukeutua. Työntekijä sisäistää yhteisössä vallitsevan kulttuurin ja mukauttaa omaa käyttäytymistään vastaamaan yhteisön vaateita. Tekemällä näin yhteisö tulkitsee yksilön muutosvalmiuden merkkinä sitoutumisesta ja halukkuudesta tulla ryhmän jäseneksi. Tämän jälkeen yhteisö arvioi työntekijän soveltuvuutta osaksi ryhmän jäsentä. Riippuen saamastaan arvioinnista työntekijä voi joutua mukauttamaan käyttäytymistään useita kertoja ja ikään kuin toistuvasti todistella halukkuuttaan yhteisön jäseneksi. Sosiaalistuminen vie siten aikaa eikä ole lainkaan tavatonta, ettei yksilöä siltikään hyväksytä osaksi ryhmää.

Jotkut työyhteisöt eivät ole vastaanottavaisia yhtään ketään 
kohtaan.

Syitä sille, miksi jotakuta ei haluta ottaa osaksi yhteisöä, lienee yhtä paljon kuin ihmisiä. Milloin kyseessä on henkilökemioihin liittyvät tekijät, milloin työ- ja aikapaineisiin liittyvät. Uupumiseni jäljiltä ja pahimman toipumisvaiheen ylitettyäni, aloin uudelleen suuntautua ja tarkentaa koulutustani haluamaani suuntaan. Osana tätä kouluttautumista minulla oli työharjoittelu ja sain hieman lisäperspektiiviä kyseiseen ulkopuolisuuden aiheeseen. Olin harjoittelijana alalla, jossa on huutava työvoimapula ja, jossa uusia tekijöitä kaivataan kipeästi. Minulla tietysti oli jo valmiiksi tuntosarvet koholla tapahtuneen uupumuksen myötä, mutta olin silti häkeltynyt siitä, miten huonosti uusi tulokas työyhteisössä otettiin vastaan. Olin vain harjoittelija, joten kenties se toimi oikeuttavana tekijänä sille, että osalla yhteisön työntekijöistä jo alkeelliset käytöstavat tuntuivat unohtuneen. Tervehdyksiini ei vastattu, nimeäni ei muistettu eikä kanssani jääty hetkeäkään pidemmäksi aikaa oleskelemaan kuin mitä oli pakko. Tiedän, että toiminta olisi ollut samanlaista kenen tahansa toisen harjoittelijan kanssa ja, että työntekijöistä valtaosa oli itsekin työuupumuksen partaalla suuren työtaakan ja organisaatiomuutoksen alla. Kokemus sai minut silti pohtimaan sitä, ettei työntekijän sosiaalistumisen onnistuminen voi olla vain työntekijän ja työnantajan vastuulla. Myös työyhteisön jäsenillä, työntekijän kollegoilla on tietynlainen vastuu siinä, että uusi työntekijä (tai harjoittelija) kokee olonsa edes vähissä määrin tervetulleeksi. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, sillä ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta ei makseta lisää palkkaa. Minulle harjoittelu oli kuitenkin opettavainen ja varmisti sen, etten ole se tulevaisuuden tekijä, joka paikkaa kyseisen työpaikan työvoimapulaa. Etsintäni siitä, missä ja mitä haluan tehdä isona, jatkuu.

Eli voidaanko yhteenkuuluvuutta lisätä työpaikoilla?

On paitsi johdon myös työntekijöiden 
velvollisuus olla syrjimättä ketään ja puuttua 
epäkohtiin.

Yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi yksilötasolla on tärkeää varmistaa, että työnteko sujuu ja puitteet sen tukemiselle ovat kunnossa. Kun useampi työntekijä voi hyvin, näyttäytyy se myös positiivisesti ryhmätasolla. Ryhmän yhteenkuuluvuutta voidaan työyhteisössä lisätä esimerkiksi erilaisten TYHY-päivien ja pikkujoulujen muodossa. Tällöin olisi hyvä varmistaa, että mukana tosissaan ovat kaikki halukkaat ja pitää silmällä sitä, ettei poissa ole aina samat henkilöt. Hyvin tärkeänä, ellei tärkeimpänä, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä lisäävänä tekijänä on myös reilu ja tasavertainen johtaminen, joka takaa jokaiselle yhteisön jäsenelle tunteen siitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

On myös hyvä tiedostaa se, että on paljon työyhteisöjä, joihin ei ole mahdollista päästä osaksi, vaikka tekisi asian eteen kaikkensa. Sinä voit olla yhteisön jäsenille uhka, joka tulit viemään muiden työt tai sinä voit olla se nuori pyrkyri, joka ei tiedä miten asiat talossa hoidetaan. Sinulla voi olla muiden silmissä liikaa tai liian vähän kokemusta, sinulla voi olla turhan positiivinen tai negatiivinen työote tai voit olla liian hiljainen tai liian kovaääninen. Sinä voit tietämättäsi olla samanniminen kuin jonkun entinen koulukiusaaja tai näyttää samalta kuin jonkun exä, mikä kenties tiedostamattomasti ajaa heidän käytöstään sinua kohtaan ulossulkevaksi. Näin ei tietysti pitäisi olla, kun puhutaan aikuisten ihmisten työpaikoista, mutta valitettavasti tällainen tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tämä on mielestäni hyvä tiedostaa. Seuraavan kerran, kun mietit, mikä sinussa on vikana, voit kääntää ajatuksen toisinpäin: mikä työyhteisössä onkaan vialla?

Työyhteisöön kuulumisesta ja sen tärkeydestä:

• Ihmisiä on erilaisia ja joillekin työyhteisö on vain välttämätön pakko, johon on kuuluttava, ei sen kummempaa. Tärkeää on tunnistaa, miten itse asiasta ajattelee ja, millaisen painoarvon työyhteisön tärkeydestä omassa elämässä antaa.
• Ulkopuolisuuden tunne voi projisoitua omista sisäisistä kokemuksista ja tuntemuksista, mikä voi olla hyvä tiedostaa. Se ei silti poissulje sitä, etteikö työyhteisössäkin voisi piillä ongelmia.
• Vaikuttaako työyhteisö negatiivisesti työntekemiseen? Onko tilanteessa jotain, mitä voisit tehdä toisin?
• Vaihtamalla voi parantua!