Onko nainen naiselle susi työelämässä?

Olen kirjoitellut blogissani kokemastani työuupumuksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista seurauksista. Olen kertonut työuupumuksen johtuneen muun muassa puutteellisesta johtamisesta ja heikosta työilmapiiristä. Minulta on ollut tietoinen päätös jättää kertomatta uupumiskokemukseni sukupuolittuneista piirteistä, sillä olen tarvinnut aikaa asioiden kypsyttelyyn. Kuitenkin se, että on 25-vuotiaana nuorena vastavalmistuneena naisena tullut vanhemman, mikromanageroivan naisesimiehen tyrannisoimaksi kielii minusta työuupumukseeni oleellisesti kietoutuvasta sukupuolellisesta kokemuksesta, jota ei voi ohittaa. Olen joutunut harkitsemaan haluanko ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, sillä nykyajassa trendaava sukupuolineutraaliuden korostaminen ei tee käsillä olevan aiheen tarkastelua helpoksi eikä tarkoitukseni toisaalta ole uusintaa misogynistisia eli naisvihamielisiä asenteita. Kirjoitukseni perustuu omiin kokemuksiini ja tarkastelen naisten välisiä suhteita erityisesti työelämän kontekstissa.

Työelämän sukupuolittuneisuus

On yleisesti tiedossa oleva asia, että työelämä voidaan nähdä jossain määrin sukupuolittuneena. Sukupuolella on vaikutuksensa esimerkiksi ammatinvalintaan, hoivavastuuseen ja uralla etenemisen mahdollisuuksiin. Työelämästä löytyy naisten ja miesten ammatteja, sukupuolten välistä palkkaeroa ja kaksilahkeisten johtajien enemmistöä. Työelämä heijastelee olemassa olevia valtarakenteita ja vallitsevia kulttuurinormeja, minkä takia maskuliinisiksi luokitellut ominaisuudet kuten kilpailullisuus, kovuus, röyhkeys ja rohkeus kuvastavat työelämää kenties osuvammin kuin feminiinisyyteen liitetyt piirteet empaattisuudesta tai intuitiivisuudesta. Siksi voidaan ajatella, että miehisillä piirteillä varustetut työntekijät menestyvät feminiinisiä verrokkejaan paremmin, tai ainakin helpommin, työelämän vaatimuksissa. Tällaiset stereotyyppiset yksinkertaistukset ovat toki veteen piirrettyjä viivoja, sillä niin naisista kuin miehistä löytyy sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.

Työelämän sukupuolittuneisuuteen liittyy olennaisesti myös seksuaalinen häirintä, joka on Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan edelleen varsin yleistä työelämässä. Työikäisistä naisista yli puolet ja miehistä joka seitsemäs on kokenut seksuaalista häirintää. Useimmiten häiritsijä on mies ja erityisesti nuoret naiset valikoituvat häiriköinnin kohteeksi. Todennäköisyys kokea seksuaalista häirintää laskee iän myötä. Naisvaltaisilla aloilla häiritsijä on usein työyhteisön ulkopuolinen toimija kuten asiakas, miesvaltaisilla aloilla häiritsijä löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja aloilla, joilla miehiä ja naisia työskentelee tasaisesti, häirintä tapahtuu usein esihenkilöiden toimesta. Pidän tätä varsin valitettavana, mutten lainkaan yllättävänä – minulta loppuvat sormet kesken laskiessani, kuinka monesti olen eri työkokemuksissani saanut vastakkaiselta sukupuolelta liian pitkiä katseita, mukahauskoja vitsejä tai vainoamisen kaltaiseksi eskaloitunutta työkaveruutta.

Vaikka naisvaltaisilla aloilla esiintyy eniten työpaikka-
kiusaamista, myös miehet voivat päätyä kiusatuiksi ja
kiusaajiksi työelämässä.

Sukupuolittuneisuuden voi katsoa liittyvän myös työpaikkakiusaamisen ilmenemiseen, sillä monilla naisvaltaisilla työpaikoilla kuten sosiaali-, terveys- ja opetusalalla on todettu esiintyvän eniten työpaikkakiusaamisen kaltaista toimintaa. Näillä aloilla naiset päätyvät miehiä useammin työpaikkakiusatuiksi ja -kiusaajiksi. Siten voidaan ajatella, että naisvaltaisilla aloilla naiset ennemmin kiusaavat kuin seksuaalisesti häiritsevät toisiaan. Kiusaamisen kohteeksi voi joutua periaatteessa kuka tahansa mistä syystä tahansa ja, toisin kuin häirinnässä, ikä ei ole yhtä merkittävä tekijä. Yleistyksiä on kuitenkin varottava, sillä työpaikkakiusaamista ei selitä pelkästään sukupuoleen liittyvät asiat, vaan taustalla vaikuttavat työyhteisön toimimattomuuteen, heikkoon johtamistyöhön, epäselviin työn järjestelyihin ja hiljaisen hyväksymisen kulttuuriin liittyvät tekijät. On mielenkiintoista pohtia, miksi naiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ajaako nimenomaan miehiset valtarakenteet ja juurtuneet toimintatavat altavastaajan asemassa olevia naisia kilpailemaan keskenään?

Niin miehet kuin naisetkin

Aloitin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa pian maisteriksi valmistumiseni jälkeen ja lähtökohtaisesti pidin hyvänä asiana sitä, ettei johdossa ollut miestä. Aikaisempien häirintäkokemusteni takia suhtauduin varauksellisesti työyhteisön vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja koin osaamisestani enemmän epävarmuutta miesten kuin naisten seurassa. Myös esimerkiksi muutamat yliopistossa käymäni sukupuolentutkimuksen kurssit ja mediassa usein esiintyvät narratiivit naisia alistavista miehistä vaikuttivat käsityksiini. Voin sanoa omanneeni jonkinasteista sisäänrakennettua pelkoa toista sukupuolta kohtaan, joka ilmeni niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Näin jälkeenpäin näen tämän vieneen kapasiteettiani arvioida realistisesti saman sukupuolisten haitallista toimintaa ja huomata myös naisten välisiä ongelmia. Esimerkiksi ensimmäisessä kesätyöpaikassani 18-kesäisenä nimenomaan työpaikan naiset suhtautuivat nuoriin tekijöihin nyrpeästi meidän viedessä heidän työpaikkansa ja kaduilla paitsi miehet myös naiset ovat minua häiriköineet tuijottelun, tuhahtelun ja tarpeettomien neuvojen antamisten muodossa.

Työuupumuskokemuksen myötä havahduin paremmin huomaamaan, miten paljon minulta löytyikään nuorena tyttönä koettuja huonoja kokemuksia toisten naisten taholta ja, miten satuttavalta ne olivat tuntuneet – syyt kun eivät paikannu vain sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, vaan usein tikun nokkaan tullaan nostetuksi esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden, käyttäytymisen tai ihan vain oman olemassaolon takia. Työuupumukseen sairastuminen oli ikään kuin viimeinen niitti sille, että aloin ymmärtämään, miten suuri vaikutus sukupuolella on myös naisten välisissä työelämäkohtaamisissa. Jälkiviisaasti olen miettinyt, että olisi voinut olla ihan paikallaan omata samankaltaista pelon ja varauksellisuuden kokemista myös naisia kohtaan kuin mitä olin miehiin alitajuisestikin suunnannut. Ajattelen työuupumuksen tietyllä tavalla tasa-arvoistaneen minua, sillä suhtaudun tätä nykyä miehiin ja naisiin yhtä avoimesti että varauksellisesti.

Eri-ikäisyys haasteena?

Työelämäkokemuksistani löytyy siis negatiivisia, häirintätyyppisiä kokemuksia miesten taholta, mutta myös huonoja kokemuksia työyhteisön naisten kanssa toimimisesta. Minua on muun muassa ulossuljettu, taitojani on voimakkaasti kyseenalaistettu ja olen joutunut juoruilun kohteeksi. Viimeisimpänä kokemukseni työuupumukseen johtaneesta työsuhteesta, jossa minua johtaneen, noin 40-vuotiaan naisesimiehen tyrannisoivat toimintatavat olivat merkittävässä roolissa sairastumiselleni. Kyseinen esimies, vai pitäisikö sanoa esinainen, oli aloittanut työuransa eräässä ”Big Four” yrityksessä piiskurimaisen johdon alaisena, työskennellyt 12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja edennyt urallaan vastoin sukupuolittuneita odotuksia. Ankara suhtautuminen alaisiansa kohtaan lienee peruja hänen omasta työelämähistoriasta.

Oma vanheneminen tulee todennäköisesti muuttamaan omaa
asemoitumistani työelämässä.

Yhteistä kaikille työelämän naiskokemuksilleni on ollut se, että olen ollut nuoremman naisen asemassa ja ongelmia on syntynyt iältään vanhemman naisen kanssa. Asetelma on ikään kuin ollut sellainen, että minua vanhempi nainen on halunnut antaa minulle opetuksen ja katsonut oikeudekseen laittaa minut ruotuun. Mielestäni samankaltaista dynamiikkaa hieman laajemmassa kontekstissa esiintyy myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen perinteessä. Haitallista perinnettä ylläpitävät paitsi kulttuuriset uskomukset ja seksuaalisen kontrollin tavat, myös suvun naiset. Äidit ja isoäidit ovat etulinjassa varmistamassa perinteen jatkumoa. Työelämään kääntäen voidaan ajatella, että jos ja kun työelämä ilmentää varsin miehekästä maailmaa, niin naisten siellä kokemat hankaluudet kääntyvät herkästi nuorempien naistulokkaiden opetuksiksi. Miksi sinun pitäisi päästä helpolla, kun en minäkään päässyt? Saman sukupuoliseen voi olla helpompi projisoida omia tunteita ja ajatuksia kuin eri sukupuoliseen.

Naisten välisissä työelämän konflikteissa voi olla mukana paitsi katkeruuden myös vihan kokemuksia. Elämme suhteellisen ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jolloin ikääntymiseen voi liittyä pelkoa ja uhan tunnetta. Ikääntyvät naiset ovat mediassa aliedustettuina eikä työelämässä välttämättä tunnusteta iän kartuttamaa osaamista. Vanhemman työnhakijan palkkaaminen voi näyttäytyä nuorempaan verrattuna suurempana riskinä, mikä lisää sukupolvien välistä vastakkainasettelua. Tämä voi näkyä erityisesti naisten välillä, sillä toisin kuin miehillä, joilla puristus vallan kahvasta tuntuu iän myötä vain tiukkenevan varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantuessa, naisilla valta tuntuu pikemminkin vähentyvän iän noustessa ja hedelmällisyyden laskiessa. Seksuaalisella vallalla varustettu nuori nainen voi siten herättää vanhemmassa naisessa tiedostamattomia ja vaikeasti selitettävissä olevia vihan tunteita.

Vaikeudet naisvaltaisissa työyhteisöissä

Omat kokemukseni erilaisista työyhteisöistä ovat paljastaneet, että pelkästään yhteisen työpaikan jakaminen ei useinkaan riitä naisvaltaiseen työyhteisöön sisälle pääsemiseksi. Yhteisöissä, joissa on ollut miehiä mukana, olen herkemmin kokenut olevani työyhteisön jäsen ihan vain olemalla työntekijänä samalla työpaikalla. Naisvaltaisissa yhteisöissä sisään pääsemiseksi on vaadittu myös muissa asioissa samanlaisuutta, ja työpaikan ulkopuoliset asiat ovat määrittäneet pitkälti työpaikan sisäistä asemoitumista. Nuorena, lapsettomana ja naimattomana olen usein jäänyt yhteisön reunamille, ja samaistumispintaa työyhteisön muiden naisten kanssa on ollut vähän. Eräässä työpaikassa hienovaraista ulossulkemista tapahtui kahvipöydässä, kun keskusteltiin paikallisen asukkaan lottovoitosta. Naiskollega katsoi minuun ja sanoi, että onneksi voitto ei sentään mennyt lapsettomalle. Olen kirjoittanut työyhteisön ulkopuolisuudesta oman postauksensa.

Naisvaltaisissa työyhteisöissä olen myös kokenut enemmän kilpailullisuutta. Sukupuoli lienee jollain tavalla jaettu kokemus, minkä takia nainen voi herkemmin ajatella pystyvänsä samoihin asioihin toisten naisten kuin miesten kanssa. Tästä voi seurata myös paitsi jäämisen kokemusta ja asia kääntyä siten, että toisen saavutus olisi itseltä pois. Miksi toinen saa asian x, kun periaatteessa minullakin olisi kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi? En osaa sanoa johtuuko kilpailullisuus nimenomaan sukupuolisesta samaistuttavuudesta vai jonkinlaisesta sisäistetystä kulttuurillisesta ajatuksesta, ettei minun naisena edes kannata yrittää kilpailla miesten kanssa – miesten parempi yhteiskunnallinen menestyminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kilpailullisuuteen liittyvää kateutta olen herkemmin kokenut nimenomaan toisten naisten tahoilta ja, koska myös minä koen kateuden tunnetta silloin tällöin, olen huomannut sen kohdistuvan lähes poikkeuksetta saman sukupuolisiin. Sen sijaan parempiin suorituksiin edesauttavaa kannustamista olen tuntunut saavan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajilta, vaikka pyrin itse olemaan kannustava sukupuoleen katsomatta.

Onko naisten ja miesten välillä eroja johtajuudessa?

Naisilla voi olla miehiä vähemmän kuviteltua auktoriteettia.

Vaikka minkäänlaisia kattavia yleistyksiä sukupuolten eriävistä käyttäytymistavoista työelämässä on likimain mahdotonta tehdä, olen kokenut johtamistavoissa enemmän vaihtelua naisten kuin miesten kesken. Siinä missä miesjohtajat edustavat kokemuksissani enemmän tasaista suoriutumista, minulla on ollut enemmän vaihtelua naisjohtajissa (toiset olleet todella hyviä ja toiset ala-arvoisen huonoja). Naisten johtamisen tavat ovat olleet enemmän sidoksissa siihen, minkälainen nainen on persoonana ja, minkälaisen ihmiskäsityksen hän jakaa. Miehet ovat johtajina olleet enemmän asiakeskeisiä ja he ovat mielestäni kohdanneet alaisensa tasavertaisemmin. Naisjohtajilla voi olla miehiä enemmän näyttämisenhalua ja tarvetta todistaa osaamistaan muille, mikä taas selittynee paitsi yksilöllisillä tekijöillä myös miesjohtajuutta suosivilla työelämän rakenteellisilla seikoilla. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei sukupuoli määritä johtamisen laatua, vaan ennen kaikkea siihen vaikuttavat organisaatiokulttuuri ja johdon tueksi mahdollistettujen rakenteiden ja resurssien saatavuus.

Sukupuolittuneita odotuksia

Työelämän sukupuolittuneisuutta miettiessä on hyvä huomata, ettei naisten työelämässä mukanaolo ole itsestäänselvyys ja monet hyvinvointivaltioon liitetyt ominaisuudet kuten universaali päivähoito ja erilaiset sosiaaliturvaetuudet ovat olleet julkisen sektorin tarjoamien työpaikkojen ohessa mahdollistamassa naisten työelämässä toimimista. Naisten nykyisen kaltainen työelämäosallistuminen on suhteellisen nuori-ikäistä ja siksikin voidaan ajatella, että lasikattoja löytyy rikottavaksi ja työelämän tasa-arvon työstämisessä riittää vielä tekemistä.  Ihmisillä on usein myös erilaisia odotuksia miehille ja naisille, ja yhteiskunnalliset stereotypiat siitä, millaisia naisten ja miesten kuuluisi olla, vaikuttavat käsityksiemme taustalla ja niiden muuttaminen voi olla aikaa vievää. Naisiin liitetään kenties herkemmin odotuksia kodista ja perheestä, mikä voi varjostaa työelämässä toimimista.

Lisäksi yksilötasolla koetulla elämänhistorialla ja erilaisissa ihmissuhteissa koetuilla traumoilla on vaikutuksensa siihen, miten suhtaudumme eri ihmisiin, miehiin ja naisiin. Minä olen esimerkiksi kokenut pahimmat ihmissuhdepettymykseni nimenomaan naisten välisissä suhteissa (pois lukien traumasuhde) ja käsittelemättöminä vaikuttaneet äiti- ja siskohaavani ohjasivat pitkään havaintojani muista naisista. Tämä näkyi siinä, miten kasasin suurempia odotuksia naisille kuin miehille ja toisaalta odotin saavani naisten välisistä suhteista jotain, mistä olin lapsena jäänyt paitsi. Itselläni avainasemassa on ollut oman elämänhistorian ja traumojen työstäminen, sillä se on katkaissut kierteen, jossa menneisyyden kokemuksia toistetaan nykyisissä suhteissa. Eteenpäin pääseminen ja uudenlaisen suhtautumistavan löytäminen on vaikuttanut positiivisesti myös työelämässä toimimiseen. En voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omia suhtautumis- ja reagoimistapojani. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä sitä, että erilaisissa ongelmatilanteissa osataan katsoa peiliin eikä vain osoitella ja syytellä toisia.

Toisin toimimista

Ympäristö ja geenit ohjaavat sekä miesten että naisten käyttäytymistä. Olen joskus lukenut, että naisilla ympäristön vaikutus olisi hieman suurempi, minkä takia voitaisiin ajatella, että työyhteisön ongelmat ja ristiriidat vaikuttavat herkemmin naisiin. Tämän puolesta puhuu sekin, että työuupumukset ovat jonkin verran yleisempiä naisten kuin miesten keskuudessa. Työelämässä naisten keskinäisillä suhteilla on siksikin merkitystä ja positiivisilla kokemuksilla voi olla merkittävä vaikutus työhyvinvointiin. Ylipäänsä ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnille on valtava ja toimivat työyhteisöt voivat osaltaan olla vähentämässä nuorten kasvussa olevia työkyvyttömyyden trendejä.

Iältään vanhemman roolissa oleva nainen tai mies voi
näyttää nuoremmille esimerkkiä ja toimia tärkeänä esi-
kuvana.

Pidän naiseksi kasvamista ja naisena olemista työelämän ja yhteiskunnan ristipaineissa jo itsessään sen verran vaikeana, ettei sitä tarvitse entisestään hankaloittaa toisten naisten toimesta. En halua koskaan löytää itseäni tilanteesta, jossa siirrän omia katkeruuksiani nuorempiini, enkä halua päätyä ihmiseksi, joka nauttii toisten näpäyttelystä ja pahanmielen tuottamisesta. En halua suhtautua kanssaihmisiini ylivertaisesti, vaan ajattelen, että jokaisella on meille opetettavaa. Voin omalla toiminnallani olla mahdollistamassa jollekin toiselle sitä mistä itse jäin paitsi, sillä muistan, miten suuri merkitys sillä olisi ollut, jos olisi parikymppisenä työelämän untuvikkona tullut naiskollegoiden ja -johtajien taholta hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Oli työelämä sitten miten maskuliininen tai miehinen tahansa, niin minulle ei maksa mitään suhtautua kanssasisariin ja -veljiin ystävällisesti ja empaattisesti.

Hiljeneminen ei auta

Tiedän, että löytyy koulukuntia, joiden mukaan kaikki on patriarkaatin syytä. On miesten vika, että naisten välillä on kahnauksia työelämässä ja on miesten vika, että kahnauksia edes ajatellaan olevan olemassa. Minusta tällainen on näköalatonta ja johtaa herkästi edellä kuvatun kaltaiseen nuorempien tulokkaiden opettamiseen, jossa omia huonoja kokemuksia ikään kuin kostetaan seuraavalle sukupolvelle. Tällaisissa toimintaympäristöissä käyttäytymisen syyt ulkoistetaan eikä vastuuta omasta toiminnasta oteta. Olen varma, etteivät kokemukseni ole yksittäistapauksia ja vastaavanlaisia löytyy paljonkin. Työelämän viihtyvyyden ja tasavertaisuuden parantumiseksi olisi ensisijaisen tärkeää, että naisten ja miesten keskinäisistä ongelmista voitaisiin puhua. Hiljeneminen ei edistä tasa-arvoa eikä naisten välisiä ristiriitoja tulisi vähätellä epäammattimaisina sivutuotteina. Ne ansaitsevat tulla käsitellyiksi osana laajempaa keskustelua vallasta, yhteistyöstä ja yhteisistä tavoitteista.

Vaikka postaukseni näkökulma on ollut suhteellisen ongelmalähtöinen, tiedän, että työelämästä löytyy paljolti yhteistyökykyisiä ja vastavuoroisia yhteisöjä, verkostoja ja tiimejä, joissa toisten tukeminen ja kannustaminen ovat arkipäivää – jokaisen ihmisen välillä. Lopuksi haluan vastata otsikon raflaavaan kysymykseen ja muistuttaa, että niin naisista kuin miehistä löytyy erilaisia ihmisiä eikä hyvä tai huono johtajuus rakennu pelkästään sukupuolesta lähtöisin olevien tekijöiden varaan. En näe, että vain nainen olisi naiselle susi – pikemminkin uskon, että ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus.

 

Työelämän ongelmatilanteissa:

• En vähättelisi kokemaani.
• Ottaisin asian puheeksi.
• Selvittäisin kyseisen työpaikan protokollan asian eteenpäin viemiseksi.
• Varmistaisin omat oikeuteni ja velvollisuuteni.
• Vaatisin muutosta tilanteeseen.

Ulkopuolisuus työyhteisössä: onko mitään tehtävissä?

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä.

Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän 
hyvinvointia ja jaksamista.

Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmätilanteissa. Sosiaalisen toimintakyvyn heikentyminen voi näkyä asiakastyön haasteellistumisena, vaikeutena toimia tilanteissa, joissa kohdistuu itseen ristiriitaisia odotuksia sekä toimia kimmokkeena sille, että vetäytyy entisestään syrjemmälle työyhteisöstä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen on riski työpaikkakiusatuksi joutumiselle, minkä tiedetään edelleen aiheuttavan vakavia psyko-fyysis-sosiaalisia haasteita. Näin ollen aihe on tärkeä paitsi työntekijän myös työnantajan näkökulmasta etenkin, kun tiedetään, että työyhteisöön integroitunut työntekijä on sitoutuneempi työpaikkaan ja voi työhyvinvoinnillisesti paremmin kuin tekijä, joka jää yhteisöstä ulkopuoliseksi.

Ensiaskeleet uudessa työpaikassa tärkeässä roolissa

Työyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tuleminen on hyvin monitasoinen ilmiö ja se vaatii onnistuakseen toimia paitsi työntekijältä itseltään ja työnantajalta myös muilta työyhteisön jäseniltä. Keskeinen vaihe ajoittuu työn aloitusvaiheeseen ja siksi kattava perehdyttäminen on yksi avain työyhteisön sisälle pääsemisen onnistumiseksi. Työntekijä perehdytetään työtehtäviin, työvälineisiin, työpaikan toimintatapoihin ja työturvallisuuteen. Myös työsopimuksen käytännön asiat ja työterveyshuoltoon liittyvät seikat on tultava selviksi. Työntekijän tulee olla perehdytyksen tiimoilta selvillä siitä, mihin ongelmatilanteissa otetaan yhteyttä. Uusi työntekijä tulisi myös esitellä työyhteisölle työnantajan toimesta ja hänelle olisi hyvä osoittaa yhteisön sisältä mentori, joka kulkee uuden tekijän matkassa ensimmäiset päivät opastaen hänelle käytännön asiat taukokäytänteistä ja protokollista esimerkiksi neuvotteluhuoneiden varausten tai sosiaalisen median kanavien työkäytön suhteen. Työnantaja perehdyttää laissa määrättyihin asioihin kuten työtehtäviin ja mentori toimii näitä täydentäen tuomalla esiin myös arkisia, työtä sujuvoittavia käytänteitä.

Tarpeeksi kattavan ja onnistuneen perehdytyksen voi
ajatella pitkässä juoksussa säästötoimenpiteenä
työntekijän paremman sitoutumisen takia.

Uusi työntekijä perehdytetään talon tavoille heti työsuhteen alkaessa, mutta tämänkin jälkeen työnantajan tulisi muistaa säännöllisin väliajoin kuulostella uuden tekijän mietteitä ja ajatuksia. Ei olisi huono idea tavata uutta työntekijää säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuukausittain puolen vuoden ajan ja tiedustella, miten työnteko on lähtenyt sujumaan. Tällainen tilaisuus tarjoaa paitsi työnantajalle arvokasta tietoa työpaikan toimivista ja/tai toimimattomista käytäntöistä myös työntekijälle väylän vaikuttaa omaan tilanteeseen mahdollisten mukauttamisten toivossa. Se välittää työntekijälle viestin siitä, että hän on arvokas työntekijä ja, että hänen panostaan työpaikan hyväksi välitetään. Uuden työntekijän on myös ensiarvoisen tärkeää saada palautetta tehdystä työstään – antoi sen sitten työnantaja tai esimerkiksi tiimin johtaja.

Työnantajalta vaaditaan uuden työntekijän sitouttamisessa myös pelisilmää. Nuoret työntekijät voivat tarvita kattavammin perehdytystä ja varmistusta tekemisistään, mutta pitkässä juoksussa tämä usein maksaa itsensä takaisin. Hyvistä tekijöistä kannattaa pitää kiinni ja yksi varma keino sen varmistamiseksi alkaa jo perehdytysvaiheessa.

Miksi minä jäin ulkopuoliseksi?

Minun on myönnettävä, että kyseisessä uupumukseen johtaneessa työssä työyhteisöön integroitumista oli työnantajan puolelta etukäteen mietitty – tavallaan. Työn alkaessa oli muun muassa erilaisia perehdytyksiä organisaation toimintakulttuuriin ja -tapoihin, minulle oli osoitettu oma ”buddy” eli sopeutumisessa auttava toveri työyhteisön sisältä sekä luvattu työnohjauksen käyttömahdollisuus kertaluonteisesti. Tämä tietysti kuulostaa näin listattuna suhteellisen hyvältä ja herättää kysymyksen siitä, miksi toimet eivät kuitenkaan olleet riittävät. Olen kirjoittanut näitä auki aikaisemminkin täällä ja täällä.

Tiivistetysti sanottuna tärkeimmät syyt ulkopuolisuudelle olivat etätyö, esimiehen huono johtaminen sekä uupumuksen eskaloituminen, joka näyttäytyi sosiaalisena vetäytymisenäkin. Kokemus sai minut suhtautumaan varauksella etänä tapahtuvaan perehdyttämiseen, enkä enää suostuisi etäperehdytykseen, mikäli työ ei olisi täysin etänä tapahtuvaa. Koska minut tuolloin perehdytettiin virtuaalisesti ja siitä vasta noin puolen vuoden kuluttua menin työpaikalle, ei perehdytystä uusittu eikä minua esitelty työyhteisölle, olinhan jo useimmille tuttu ruudun takaa. Tästä seurasi, että jäin paikan päällä hyvin yksin. En myöskään enää ollut tekemisissä osoitetun ”buddyn” kanssa, rehellisesti sanottuna en paikan päällä enää ollut varma, kuka hän olikaan. Työtehtäviin liittyvä perehdytys oli myös likimain olematonta, mikä yhdistettynä esimiehen mikromanagerointiin aiheutti suurta epävarmuutta tekemistä kohtaan ja siten lisäsivät uupuneisuutta. Uupumus vastaavasti sai minut vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Työyhteisössä oli myös hyvin kilpailuhenkinen tunnelma, mikä sai minut entisestään loitontumaan muista. Miksi haluaisin kilpailla kollegoiden kanssa yhtään mistään, kun päällimmäinen tuntemukseni työtä kohtaan oli syventyvä kyynistyminen?

Sosiaalistuminen ei aina ota onnistuakseen

Työyhteisön jäseneksi tulemista voidaan lähestyä sosiaalistumisen prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vastavuoroisia vaiheita. Sosiaalistuminen on työyhteisön tavoille oppimista – jokaisessa työpaikassa ja työyhteisössä on omat tapansa, toimintakulttuurinsa ja sosiaaliset normistonsa. Uuden työntekijän on mahdollista lisätä mahdollisuuksiaan päästä osaksi ryhmää ja viestiä yhteisölle haluavansa tulla siihen osaksi alkamalla noudattaa normeja ja yhteisön tapoja puhua ja pukeutua. Työntekijä sisäistää yhteisössä vallitsevan kulttuurin ja mukauttaa omaa käyttäytymistään vastaamaan yhteisön vaateita. Tekemällä näin yhteisö tulkitsee yksilön muutosvalmiuden merkkinä sitoutumisesta ja halukkuudesta tulla ryhmän jäseneksi. Tämän jälkeen yhteisö arvioi työntekijän soveltuvuutta osaksi ryhmän jäsentä. Riippuen saamastaan arvioinnista työntekijä voi joutua mukauttamaan käyttäytymistään useita kertoja ja ikään kuin toistuvasti todistella halukkuuttaan yhteisön jäseneksi. Sosiaalistuminen vie siten aikaa eikä ole lainkaan tavatonta, ettei yksilöä siltikään hyväksytä osaksi ryhmää.

Jotkut työyhteisöt eivät ole vastaanottavaisia yhtään ketään 
kohtaan.

Syitä sille, miksi jotakuta ei haluta ottaa osaksi yhteisöä, lienee yhtä paljon kuin ihmisiä. Milloin kyseessä on henkilökemioihin liittyvät tekijät, milloin työ- ja aikapaineisiin liittyvät. Uupumiseni jäljiltä ja pahimman toipumisvaiheen ylitettyäni, aloin uudelleen suuntautua ja tarkentaa koulutustani haluamaani suuntaan. Osana tätä kouluttautumista minulla oli työharjoittelu ja sain hieman lisäperspektiiviä kyseiseen ulkopuolisuuden aiheeseen. Olin harjoittelijana alalla, jossa on huutava työvoimapula ja, jossa uusia tekijöitä kaivataan kipeästi. Minulla tietysti oli jo valmiiksi tuntosarvet koholla tapahtuneen uupumuksen myötä, mutta olin silti häkeltynyt siitä, miten huonosti uusi tulokas työyhteisössä otettiin vastaan. Olin vain harjoittelija, joten kenties se toimi oikeuttavana tekijänä sille, että osalla yhteisön työntekijöistä jo alkeelliset käytöstavat tuntuivat unohtuneen. Tervehdyksiini ei vastattu, nimeäni ei muistettu eikä kanssani jääty hetkeäkään pidemmäksi aikaa oleskelemaan kuin mitä oli pakko. Tiedän, että toiminta olisi ollut samanlaista kenen tahansa toisen harjoittelijan kanssa ja, että työntekijöistä valtaosa oli itsekin työuupumuksen partaalla suuren työtaakan ja organisaatiomuutoksen alla. Kokemus sai minut silti pohtimaan sitä, ettei työntekijän sosiaalistumisen onnistuminen voi olla vain työntekijän ja työnantajan vastuulla. Myös työyhteisön jäsenillä, työntekijän kollegoilla on tietynlainen vastuu siinä, että uusi työntekijä (tai harjoittelija) kokee olonsa edes vähissä määrin tervetulleeksi. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, sillä ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta ei makseta lisää palkkaa. Minulle harjoittelu oli kuitenkin opettavainen ja varmisti sen, etten ole se tulevaisuuden tekijä, joka paikkaa kyseisen työpaikan työvoimapulaa. Etsintäni siitä, missä ja mitä haluan tehdä isona, jatkuu.

Eli voidaanko yhteenkuuluvuutta lisätä työpaikoilla?

On paitsi johdon myös työntekijöiden 
velvollisuus olla syrjimättä ketään ja puuttua 
epäkohtiin.

Yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi yksilötasolla on tärkeää varmistaa, että työnteko sujuu ja puitteet sen tukemiselle ovat kunnossa. Kun useampi työntekijä voi hyvin, näyttäytyy se myös positiivisesti ryhmätasolla. Ryhmän yhteenkuuluvuutta voidaan työyhteisössä lisätä esimerkiksi erilaisten TYHY-päivien ja pikkujoulujen muodossa. Tällöin olisi hyvä varmistaa, että mukana tosissaan ovat kaikki halukkaat ja pitää silmällä sitä, ettei poissa ole aina samat henkilöt. Hyvin tärkeänä, ellei tärkeimpänä, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä lisäävänä tekijänä on myös reilu ja tasavertainen johtaminen, joka takaa jokaiselle yhteisön jäsenelle tunteen siitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

On myös hyvä tiedostaa se, että on paljon työyhteisöjä, joihin ei ole mahdollista päästä osaksi, vaikka tekisi asian eteen kaikkensa. Sinä voit olla yhteisön jäsenille uhka, joka tulit viemään muiden työt tai sinä voit olla se nuori pyrkyri, joka ei tiedä miten asiat talossa hoidetaan. Sinulla voi olla muiden silmissä liikaa tai liian vähän kokemusta, sinulla voi olla turhan positiivinen tai negatiivinen työote tai voit olla liian hiljainen tai liian kovaääninen. Sinä voit tietämättäsi olla samanniminen kuin jonkun entinen koulukiusaaja tai näyttää samalta kuin jonkun exä, mikä kenties tiedostamattomasti ajaa heidän käytöstään sinua kohtaan ulossulkevaksi. Näin ei tietysti pitäisi olla, kun puhutaan aikuisten ihmisten työpaikoista, mutta valitettavasti tällainen tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tämä on mielestäni hyvä tiedostaa. Seuraavan kerran, kun mietit, mikä sinussa on vikana, voit kääntää ajatuksen toisinpäin: mikä työyhteisössä onkaan vialla?

Työyhteisöön kuulumisesta ja sen tärkeydestä:

• Ihmisiä on erilaisia ja joillekin työyhteisö on vain välttämätön pakko, johon on kuuluttava, ei sen kummempaa. Tärkeää on tunnistaa, miten itse asiasta ajattelee ja, millaisen painoarvon työyhteisön tärkeydestä omassa elämässä antaa.
• Ulkopuolisuuden tunne voi projisoitua omista sisäisistä kokemuksista ja tuntemuksista, mikä voi olla hyvä tiedostaa. Se ei silti poissulje sitä, etteikö työyhteisössäkin voisi piillä ongelmia.
• Vaikuttaako työyhteisö negatiivisesti työntekemiseen? Onko tilanteessa jotain, mitä voisit tehdä toisin?
• Vaihtamalla voi parantua!

Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.

Työuupumuksiin uudelleen asennoituminen yhteisöllisenä ongelmana

Miksi kirjoitan näinkin avoimesti omasta työuupumuksestani? Haluan ensinnäkin omalla esimerkilläni näyttää, ettei työuupumus johdu puhtaasti vain liian suuresta työmäärästä eikä työuupumuksessa ole kyse vain pienestä väsymyksestä, joka korjaantuisi kädenkäänteessä. Väsymyksen ohella voidaan puhua esimerkiksi hermoston hälytystilasta, unettomuudesta, muistiongelmista ja aivosumusta sekä sydämen rytmihäiriöistä ja suolistovaivoista. Mielestäni työuupumus sanana on jollain tapaa liian kiltti ja kaunisteleva, se jättää kertomatta kaiken sen, mitä liiallinen stressi ja suuri kuormitustila saa ihmisessä aikaan. Työuupumus ja sen aiheuttama työstressi voi nimittäin ajaa ihmisen hyvinkin syviin vesiin: vakavaksi eskaloituneena voidaan todellisuudessa puhua elämästä ja kuolemasta. Myös toipumisen tie saattaa olla kivinen ja vaatia paitsi aikaa, johon voi muuten suhteellisesti mennä enemmän kuin varsinaiseen uupumiseen meni aikaa, myös erilaisia korjausliikkeitä kuten terapiaa, alan vaihtoa ja muita elämäntapamuutoksia. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työuupumus itsessään tai siitä aiheutuneet oireet kroonistuvat ja jäävät jossakin määrin pysyviksi asioiksi ihmisen elämässä.

Työuupumukset ovat valitettavan yleisiä nyky-
työelämässämme.

Minulle blogini kirjoittamisen keskiössä on nostaa esiin se fakta, ettei ihminen uuvu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän työyhteisön, -kulttuurin ja -elämän kanssa. Kuka tahansa voi ja tulee sairastumaan työuupumukseen, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä. Minulle sattui huono tuuri sen suhteen, että työssäni nämä olivat erityisen retuperällä usealla eri osa-alueella. Ylipäänsä pidän kyseenalaisena sitä, kuinka terve työelämämme oikeastaan onkaan sikäli, kun työuupumukset ovat entistä tavanomaisempia. Kenties tuntuukin, että harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan uupuisi työuransa aikana. Työuupumuksiin tulisi suhtautua vakavasti ilman sairastuneen yksilön syyllistämistä ja yhä enemmän tulisi tehdä töitä sen eteen, että työelämä muokattaisiin kestävämmäksi ja työuupumisten uusi normaali jäisi historiaan.

Ei yksilön vika

Mielestäni uupumistapauksissa usein vähätellään kollegoiden, esimiesten, työyhteisön ja koko työelämän merkitystä, ja sairastumisessa syyllistetään liiaksi työntekijää itseään. Minä olin liian tunnollinen, minä olin liian kykenemätön sanomaan ei, minä olin liian asiaa x. Lista on loputon. On totta, että organisaatiopsykologiassa tunnustetaan tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden lisäävän työuupumusta ja tällaisiksi big five-mukaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. Samaan hengenvetoon muistetaan kuitenkin todeta, että työuupumisinterventioissa on hedelmällisempää muokata työyhteisöä ja yhteisössä vallitsevaa haitallista dynamiikkaa kuin yksilön persoonallisuutta, jonka tiedetään olevan suhteellisen pysyvä ja vaikeasti muokattavissa oleva. Olen nähnyt tärkeäksi tuoda esiin joitakin minun luonteelleni ominaisia tapoja toimia, jotta esimerkiksi niinkin yleisten toimintatapoja kuten miellyttämisen ja suorittamisen yhteyttä työuupumukseen voidaan tarkastella. On myös hyvä pitää mielessä se, että itselle luontaiset toimintatavat ja tietyt persoonallisuudenpiirteet voivat varmasti edesauttaa työuupumukseen sairastumista erityisesti silloin kuin ne toimivat yhteisvaikutuksessa sopimattoman työympäristön kanssa. Työntekijä voi myös edistää omaa terveyttään pitämällä huolta hyvinvoinnista esimerkiksi liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti. Tämän kaltaisilla toimilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa positiivisesti myös koettuun työhyvinvointiin.

Mutta kuten edellä kirjoitin, kuka tahansa voi uupua ja kuka tahansa uupuu, mikäli työn ulkoiset puitteet eivät ole kunnossa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää siksi, että työuupumus herättää sairastuneessa usein häpeää. Häpeä lamaannuttaa ja, vaikka se on tarpeellinen tunne monissa asioissa, se ei ole tarpeen työuupumuksissa. Työuupumukseen sairastutaan usein itsestä riippumattomista syistä, mutta sairastumisesta aiheutuva häpeä voi estää tämän näkemisen, invalidisoida yksilön ja heikentää työkykyä entisestään. Tällä on huomattava vaikutus jo kansantaloudellisesti ja, siksikin uupumistapauksia pitäisi ensisijaisesti tarkastella yksilötason sijasta koko (työ)yhteisön tasolta käsin.

Koulutusinstituutioiden rooli?

Tulisiko työuupumuksesta ja opiskelu-
uupumuksesta tiedottaa kouluissa nykyistä 
enemmän?

Ennen varsinaisten työyhteisöön liittyvien tekijöiden käsittelyä, haluan nostaa keskiöön koulutusinstituutioiden mahdollisen roolin työuupumusten ennalta ehkäisevässä työssä. Minulle uupumus sattui työurani alkutaipaleelle ja, vaikka olin tuohon aikaan käyttänyt elämästäni 17 vuotta koulunpenkillä ja opiskellut itseni maisteriksi asti, työuupumus oli minulle vieras ilmiö. En tiennyt sen syntymekanismista, riskitekijöistä tai pidempiaikaisista seuraamuksista. En käytännössä tiennyt, mitä työuupumuksella tarkoitetaan tai, että se on jotain, joka voisi koskettaa minua.

Luonnollisesti koulutuksen tarkoituksena on koulutettavan tiedon lisääminen. Usein puhutaan, että kouluja käydään elämää varten, mutta lienee keskiössä kuitenkin työelämän tarpeisiin vastaaminen (erityisesti myöhemmillä koulutusasteilla). Näkisinkin, että voisi olla ihan paikallaan lisätä työelämän tietoutta eri koulutusasteilla opiskelijoiden ikä huomioiden. Olisiko meillä hyvä olla yhä enenevissä määrin koulujen tahoilta opetusta esimerkiksi työntekijän lakisääteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Työehtosopimusten koukeroista ja työttömyyskassoihin liittymisen tarkoituksesta? Siitä, mihin kaikkeen työntekijänä tarvitsee venyä ja, minkälaista käytöstä sietää työpaikoilla? Minun peruskoulu- tai lukioaikoinani tämän kaltaista opetusta ei ole ainakaan sellaisella mittakaavalla ollut, että käteen olisi juurikaan mitään jäänyt. Koulutusleikkauksista lukiessa en myöskään jaksa uskoa, että tässä olisi tapahtunut muutoksia tämänkään päivän koululaitoksissa.

Kuitenkin se kuva, jonka olen saanut työelämästä käymieni koulujen taholta, peruskoulu, lukio ja yliopisto, on ollut varsin ruusuinen ja tietynlainen patistelu työelämää kohden on ollut läsnä erityisesti, mitä korkeammista koulutusasteista puhutaan. Silti omat kokemukseni ovat olleet melkoisen ristiriidassa tämän kiiltokuvan kanssa jo ennen työuupumukseen sairastuttanutta työpaikkaa koettuani aikaisemmissa työsuhteissani esimerkiksi tekstiviestitse tapahtuneen irtisanomisen, palkan maksamatta jättämisen ja erinäiset hauskoiksi vitseiksi tarkoitetut kommentoinnit. Kokemukset on laitettu minun huonon tuurini piikkiin, ei siihen, että työelämässä olisi parantamisen varaan.

Tarvittaisiinko kouluihin opinto-ohjaajien lisäksi oikeasti uraohjausta tekeviä ja ammatinvalinnassa auttavia ammattilaisia, työ-ohjaajia? Onko oletusarvona, että työelämä tietoutta opetetaan kotona? Näkisin tarpeen kuitenkin olevan olemassa jo lukiotasolla, jossa ollaan huolissaan lukiolaisten kasvavista uupumistapauksista. Jos varsinainen työelämän käsittely ja työuupumustyö ei mahdu opintosuunnitelmaan, niin kenties työn voisi aloittaa käsillä olevista haasteista ja keskittää sen opintojen aikaiseen uupumiseen ja oppimisympäristön kontekstiin. Onko kouluissa huomioitu opiskelu-uupumus ja tehdäänkö siellä tämän varalle ennalta ehkäisevää työtä? Olisiko opiskelijoita hyvä tiedottaa uupumukseen liittyvistä oireista tai opiskeluihin liittyvästä jaksamisen kapasiteetista?

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, enkä kuullut sanaakaan työuupumuksista. Jälkikäteen pidän tätä jossain määrin erikoisena, sillä näkisin, että vastavalmistuneena työelämään asiantuntijatöihin siirtyminen on melkoisen riskipitoista aikaa uupumisen suhteen. Kenties yliopistoilla voitaisiin pitää erilaisia infoseminaareja työhyvinvoinnin teemasta vuosikursseille, jotka ovat piakkoin valmistumassa kohti työelämää. Seminaarien ei tarvitsisi tapahtua pelottelun hengessä, vaan ikään kuin työelämän psykoedukaation kautta. Äänen voisi antaa uupumuksen kokeneille alumneille. Tiedän nimittäin, että heitä riittää, enkä ole ainut maisterinpaperit saanut, joka on nähnyt itsensä uupumattomaksi. Oman kokemuksen takia puhun yliopistoista, mutta luonnollisesti vastaavaa työhyvinvoinnista tiedotusta tulisi tapahtua muissakin korkeakouluissa. Tärkeää olisi, että työuupumuksista puhuttaisiin ilmiönä rehellisesti ja kaunistelematta.

Johtaminen kuntoon

Johtamisen ongelmat voivat kieliä suuremmista
ongelmista koko organisaatiokulttuurissa, 
työntekijän arkeen ongelmat heijastuvat herkästi.

Olen päässyt näkemään aitiopaikalta, mitä huono johtaminen voi pahimmillaan olla ja siksi olenkin halunnut tuoda kirjoituksissani seikkaperäisesti esiin sen, miten huono johtaminen näkyy työtehtävien kuormittavuudessa esimerkiksi siten, miten se lisää työtehtävien toistuvaa tarkistamistyötä, työn epämääräistä ohjeistusta ja työntekemisen toistuvia keskeytyksiä. Olen halunnut näyttää, ettei huono johtaminen ole vain jonkinlainen abstrakti käsite, vaan se on toimintaa, joka todella näkyy haitallisesti työntekijän arjessa ja työnkuvassa. Huono johtaminen oli tapauksessani mikromanagerointia ja olisinkin kaipaillut uupumisen aikoihin enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mikromanagerin johtamistyyli näyttäytyy työntekijän työnkuvassa tai, miten siitä syntyvä epämiellyttävä ilmapiiri näyttäytyy tiimityöskentelyn osana, jotta olisin voinut paremmin suhteuttaa omaa kokemustani ja tulla varmemmaksi siitä, että en ole liian herkkänahkainen ja vain kuvittele epäasiallista toimintaympäristöä. Lue erityisesti kirjoitukseni mikromanageroinnista.

Useinhan kuulee sanottavan, ettei ihminen vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Allekirjoitan tämän täysin. Koska huonompaa esimiestä tuskin on olemassa kuin, mikä minulle sattui sairastuttaneessa työpaikassani (ainakin toivon näin!), uskon, että esimiesten suhteen suuntani on vain ylöspäin. Todennäköisyydet eivät ole sen puolella, että yhtä ammattitaidoton esimies tulisi minulle uudestaan vastaan. Olen hieman kahden vaiheilla siinä, josko johtamisen tulisi painottua työnsisältöön vaiko enempi arvo- ja tunnejohtamisen puolelle. Johtamisen on hyvä painottua työnsisältöön erityisesti työsuhteen alkuvaiheessa (jo lakisääteisen työhön perehdyttämisen kautta) ja jatkua mielestäni niin pitkälle kuin työntekijän työssä pärjäämisen kannalta on tarpeen. Työnsisällöllä johtamisen ei tule kuitenkaan olla alaisten niskassa hengittämistä ja sitä kautta alaisten motivaation tappamista ja työn tuloksellisuuden heikentämistä. Ajan kanssa johtaminen voi siirtyä sisällöstä kohti arvo- ja tunnepitoisempaa lähestymistapaa. Mikäli työntekijät ovat sisäisesti motivoituneita ja itseohjautuvia, näen, että työntekijöitä palvelee paremmin se, että heihin luotetaan ja, että johtamisessa käytetään kannustamista ja työntekijöiden saavutusten validointia. Vuorovaikutukseen painostaminen on tärkeässä roolissa ja sen varmistaminen, että kommunikaatio toimii työntekijöiden ja johdon välillä. Johtamisella on merkittävä rooli työkyvyn säilyttämisessä ja tätä pitäisi tietoisilla valinnoilla pyrkiä edistämään. Ylipäänsä näkisin, että johtajiksi tulisi päätyä sellaiset henkilöt, joilta löytyy ihmissuhdetaitoja ja sosiaalista pelisilmää sen sijaan, että johto valikoituisi sen mukaan, kenellä on eniten asiasisällöllistä osaamista. Kuka tahansa voi oppia työn sisältöön liittyviä asioita, mutta  vuorovaikutus- ja tunnetaidot eivät ole yhtä helposti opittavissa.

Työyhteisöt toimivimmiksi ja työpaikkakiusaamiset näkyviksi

Yhtä lailla kuin johtamisella on vaikutuksensa yksilön työkykyyn, myös työyhteisön rooli on merkittävä. Jopa siinäkin määrin, että se voi kumota huonon johtamisen haitallisuuden ja lisätä yhteenkuuluvuuden kautta työntekijän työhön kiinnittymistä ja työssä viihtymistä. Toisaalta huono työyhteisö voi heikentää hyvän johtamisen hedelmällisyyden ja saada työntekijä suhtautumaan varsin negatiivisesti työtään kohtaan. Erityisesti etätyöaikana näen positiiviseksi sen, että työyhteisön merkitys työhyvinvoinnin kannalta on saanut vahvistusta ja siksikin olen halunnut kirjoittaa toisaalta siitä, miten työyhteisöstä ulkopuolelle jääminen tapahtuu. Sekä siitä, mitä siitä voi seurata esimerkiksi sen suhteen, että uupumiseen haetaan apua vasta sitten, kun vointi on jo huomattavan huono.

Työuupumusten lukumääriä ei saada hilattua alas, mikäli työyhteisöt ovat pahoinvoivia ja uupuvat me-henkisyyttä. Yksi näkökulma työyhteisöiden pahoinvointiin on tarkastella siellä tapahtuvia työpaikkakiusaamistapauksia. Mielestäni on hienoa, että koulukiusaamisiin puututaan ja niitä vastaan kehitellään erilaisia toimenpideohjelmia varsin vaihtelevalla menestyksellä. Samanaikaisesti pidän kuitenkin käsittämättömänä sitä, että työpaikkakiusaamisista vaietaan ja ajatellaan, että kiusaaminen olisi vain lasten ja nuorten tapa toimia. Kiusaaminen ei kosketa aikuisia. Uskon kuitenkin, että suuressa osassa työuupumustapauksia taustalla on työpaikkakiusaamista ja erityisesti uskon, että valtaosalla organisaatioista ei yksinkertaisesti ole mitään toimivaa protokollaa kiusaamistapausten vähentämiseksi. Ei ole, koska meillä ei kiusata. Helpompaa tuntuukin olevan se, että yksilölle annetaan mielenterveysdiagnoosi ja näennäinen tauko epäterveestä yhteisöstä. Näkisin, että ensiaskeleita kohti kestävämpää ja tervettä työelämää olisikin sen tunnistaminen, ettei työelämä ja työpaikat ole vapaita kiusaamisesta ja, että kiusaamistapausten varalle tulisi olla olemassa selkeä toimintastrategia ennalta ehkäisevän työn ohessa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole tavatonta
työelämässämme. 

Koska kiusaamisen käsite on hyvin laaja ja tietyiltä osin melko epämääräinen, sen organisaatiotasoinen määrittäminen tulisi olla keskiössä jokaisessa yrityksessä, jossa työskentelee enemmän kuin yksi henkilö. Erityisesti silloin, kun kiusaamista ei olisi nimellisesti vielä tapahtunut. Puuttuminen on helpompaa, kun tiedetään mistä puhutaan ja, mitä kiusaaminen juuri meidän yrityksessämme tarkoittaa. Minun kokemani kyseenalainenkin kohtelu erityisesti esimiehen taholta jäi organisaation mielestä epäasiallisen käyttäytymisen tasolle, eikä sitä haluttu nimittää kiusaamiseksi. Itselleni jäi tästä ennemminkin sellainen vaikutelma, ettei kyseisessä organisaatiossa oltu tietoisesti määritelty kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa tai vedetty rajoja sen suhteen, missä menee kiusaamisen ja epäasiallisen käyttäytymisen väliset rajat. Kyseessä oli kuitenkin suuri kansainvälinen järjestö, joten jos ja kun ei ole määriteltynä, mitä kiusaaminen meidän organisaatiossa tarkoittaa, en ole kovin luottavainen sen suhteen, että monissa muissakaan organisaatioissa tämä olisi kansien välissä.

Organisaatioille sanktioita uupumistapauksista?

Olen tässä kirjoituksessa hieman käsitellyt uupumusten yhteisöllistä puolta omaankin kokemukseeni nojaten. Pidän työuupumuksia hyvin valitettavana yksilön kannalta ja, vaikka työuupumus on työperäinen sairaus, vaikuttaa se hyvin negatiivisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen muihinkin elämän osa-alueisiin. Mielestäni olisi korkea aika tunnistaa se, että sairastuminen juontaa juurensa työyhteisöissä vallitsevista seikoista ja, että yhden työntekijän sairastuminen tietää usein sitä, että toinen seuraa perässä. Koska raha useimmiten ratkaisee, kenties toimivin tapa vähentää uupumistapauksia olisi sanktioiden asettaminen työnantajalle. Siksikin jo sen, että työntekijä saa työuupumuksesta diagnoosin (tai päädiagnoosin jostakin muusta mielenterveyden häiriöstä, työuupumus kun ei ole Suomessa virallinen diagnoosi), pitäisi tarkoittaa sitä, että myös työnantaja saisi tästä seuraamuksia. Jos samassa yrityksessä on toistuvasti mielenterveysperustaisia poissaoloja ja uupumistapauksia, työnantajalle tulisi kohdistaa työturvallisuusrikoksista sakkoja. Yksittäistapauksissakin sakot olisivat paikallaan. En ole suuri lakipykälien ystävä, mutta näkisin, että nykyinen työturvallisuuslaki olisi hyvä päivittää 2020-luvulle, sillä se laahaa erityisesti tietotyön ja siitä aiheutuvien psykososiaalisten kuormitustekijöiden kohdalla perässä. Työntekeminen on siinä määrin teknistynyt ja hajautunut ajan ja paikan suhteen, että myös lakien tulisi nykyistä paremmin turvata työntekijöiden asemaa melko vaihtelevassakin toimintaympäristössä.

Työnantajan velvoittaminen sanktioihin vaatisi jossain määrin muutoksellisuutta ja parempaa yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Tätä nykyä terveydenhuollossa keskitytään asianmukaisesti lääketieteeseen, jossa fokus on oireissa, eikä niinkään sairastumisen syissä. Työterveydessä myös syiden läpikäymisen tulisi olla tärkeää ja sairastumisen työperustaisuuden selvittäminen tarpeen. Mikäli esimerkiksi lyhytpsykoterapian käyttö osana työterveyttä yleistyisi työuupumuksen hoitomuotona, tarkoittaisi se sitä, että työnantaja nykyistä paremmin osallistuisi sairastumisen hoidon taloudelliseen tukemiseen. Tämä olisi oikeus ja kohtuus.

Koska työuupumukset ovat työperustaisia, näkisin oikea-
suuntaisena ratkaisuna sen, että työnantajille annettaisiin
henkilöstön sairastumisista sanktioita.

Olen edellä esittänyt joitakin ajatuksiani keinoista, joilla työuupumuksia kohtaan voitaisiin paremmin uudelleen asennoitua yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Ajatukset ovat heränneet pitkälti sairastuttuani työuupumukseen, mutta inspiraation lähteenä ovat toimineet myös aikaisemmat ei-niin-maireat työkokemukseni nuorena henkilönä. Keskityn tarkastelemaan pitkälti asiantuntijatyötä ja tietotyötä, mutta näkisin, että käydyt asiat ovat suhteutettavissa laajaltikin eri työnmuodoille ja aloille. Toiveenani tietysti olisi, että nykyistä paremmin nähtäisiin työntekijät voimavarana ja työturvallisuuden takaaminen laajenisi käsittämään myös työyhteisön jäsenten psyykkistä hyvinvointia. Työkyvyn ylläpitäminen ja edistäminen tulisi olla yhteinen asia, sillä sen heikkeneminen ja työuupumukseen sairastuminen on usein seurausta yhteisöllisistä tekijöistä.

Muutamia ajatuksia työuupumukseen sairastumisesta viisastuneena:

• Työuupumus tulee usein salakavalasti, eikä itsensä syyllistäminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Sairastumisen hyväksyminen ja itseen suhtautuminen myötätuntoisesti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta parantumisen näkökulmasta huomattavasti hedelmällisempää.
• Sairastumista ovat edesauttaneet ulkoiset tekijät. Vaikka olisit kuinka perillä hyvinvointisi ja terveytesi vaalimisesta, se ei suojaa sinua työuupumukselta, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä.
• Huono johtaminen ja toimimaton työyhteisö sairastuttavat. Tämä on hyvä pitää mielessä, mikäli toistuvista yrityksistä huolimatta tilanne ei muutu, huomaat uupumusoireilua ja/tai mietit työpaikan vaihtamista.
• Työehtosopimukset & työturvallisuuslait tutuksi. Oli kyse tavanomaisesta tai ongelmallisesta tilanteesta, aina on hyvä olla selvillä siitä, mitkä ovat omat oikeudet ja velvollisuudet ja, missä menee väärinkäytösten raja.