Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä sen, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyyden sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!

Työnarkomaniaa

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä työnarkomaniaa eli työriippuvuutta. Edelliset kirjoitukseni ovat kytkeytyneet pitkälti alkoholinkäytön ja -lopettamisen ympärille, joten koen luontevaksi jatkaa riippuvuuden tematiikalla. Tarkastelen muun muassa sitä, mitä työholismi on, miten se ilmenee sekä sitä, olenko minä työnarkomaani. Lisäksi pohdiskelen, minkälaisia yhteyksiä työnarkomanialla ja työuupumuksilla mahdollisesti on. Työnarkomanian yleisyydestä on vaihtelevaa tietoa, mutta sen arvioidaan olevan suhteellisen yleistä. Kuten muissakin riippuvuuksissa, myös työnarkomaniasta kärsivän voi olla vaikea myöntää kärsivänsä siitä. On ikään kuin yleisesti hyväksyttyä tehdä paljon töitä, sillä sen katsotaan kertovan enemmänkin henkilön pystyvyydestä ja tehokkuudesta kuin siitä, että tämä olisi riippuvainen. Yleisesti ottaen hoitoon hakeudutaan varsinaisen työnarkomanian takia heikon puoleisesti – lääkärin paikkeille saatetaan mennä siinä vaiheessa, kun työnarkomaniasta on jo aiheutunut muita terveydellisiä seurauksia.

Nykyajan työelämän voi osaltaan katsoa ruokkivan työnarkomaniaa sen suosiessa sille altistavia tekijöitä kuten sisukkuutta, itseohjautuvuutta, työn ja vapaa-ajan rajattomuutta sekä työn pirstaleisuutta. Työntekijän tulee yhä enemmän pitää monta lankaa käsissään yhtä aikaa eikä työ ole enää yhtä selvärajaista kuin ennen. Työnantajan näkökulmasta työnarkomaanit ovat toki kultakaivoksia, tekeväthän he työnsä ja vähän yli, minkä lisäksi heidän voi mahdollisesti katsoa motivoivan työyhteisön muita jäseniä parempiin suorituksiin. Työnarkomaanin näkökulmasta tilanne on kuitenkin huolestuttava, sillä kyseessä on riippuvuus, joka edetessään voi aiheuttaa hyvin tuhoisia seurauksia siitä kärsivän terveydentilaan ja ihmissuhteisiin.

Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle

Työnarkomaanille yksi tärkeimmistä tavoitteista voi olla 
huipulle pääseminen.

Työnarkomaniassa eli työriippuvuudessa on kyse toiminnallisesta riippuvuudesta, jossa riippuvuuden kohteena on työnteko. Työnarkomaanilla työ menee kaiken edelle, siitä tulee elämän keskipiste ja sitä tehdään vapaa-ajan ja ihmissuhteiden kustannuksella. Työntekoon kuluu suurin osa käytettävissä olevasta ajasta. Tekemisen lisäksi työn suunnittelemiseen ja ajattelemiseen kuluu valtavasti aikaa – käytännössä työ sävyttää jollain muotoa lähestulkoon kaikkea käytettävissä olevaa aikaa. Työtä myös usein tehdään enemmän kuin alun perin piti ja tästä huolimatta työnarkomaani voi kokea tarvetta tehdä enemmän. Kontrolli työtä kohtaan on heikkoa. Työnarkomaniasta kärsivä hakeutuu mahdollisesti sellaisiin tehtäviin, joissa ylityöt ja jatkuva käytettävissä oleminen kuuluvat osaksi työnkuvaa ja, joissa on ikään kuin yleisesti hyväksyttyä suhtautua työtä kohtaan niin pakkomielteisesti. Vastaavasti tämän kaltainen työ myös synnyttää työholismia. Toisaalta näkisin kyllä, että viimeaikaiset työelämän muutokset ovat toimineet mahdollistajana sille, että likimain missä tahansa työssä voi olla työriippuvaisia tekijöinä.

Työnarkomania voi olla keino tukahduttaa hankalia tunteita kuten häpeää ja syyllisyyttä. Työntekeminen näyttäytyy tällöin pakokeinona ja väylänä olla kohtaamatta omaa itseä, hankalia tunteita ja ajatuksia. Se voi olla keino paikata omia riittämättömyyden tunteita ja henkilö saattaa mitata arvonsa tyystin työnsä kautta. Osaltaan työholismi itsessään voimistaa ja synnyttää negatiivisasävytteisiä tuntemuksia ihan jo korkean työperäisen stressin ja kuormituksen muodossa. Unenlaadun heiketessä ja stressin kroonistuessa terveydentila vaarantuu ja riski esimerkiksi erilaisiin sydän- ja verisuonitauteihin kasvaa. Usein työnarkomaani myös ajautuu ristiriitoihin läheistensä kanssa pyrkiessään huonolla menestyksellä yhdistämään työ- ja perhe-elämää, sillä useimmiten työ menee tässäkin asiassa ykköseksi. Läheisten toiveet työmäärän vähentämisestä voivat lisätä kuormitusta ja ihmissuhdeongelmat toimia riippuvuuden kehän vahvistajana. Perheen priorisoiminen voi toki toimia tärkeänä herättelynä perheelliselle työnarkomaanille ja saada tämän hakeutumaan avunpiiriin.

Minkälainen ihminen työnarkomaani sitten on?

Ei ole olemassa työnarkomaanin prototyyppiä, mutta 
useita yhdistäviä tekijöitä heiltä löytyy.

Työnarkomaani kokee usein sisäistä pakkoa työntekoon ja hän on liiallisenkin sitoutunut työhönsä. Työ on hänelle kaikki kaikessa ja työ tarjoaa hänelle suurimmat tyydytyksen tunteet ja tavoitteet elämässä. Toki riippuvuuden edetessä myös työstä saatava tyydytys ja mielihyvä vähenevät. Työnarkomaani on vaativa suhteessa omaan ja muiden työnjälkeen, mikä toisaalta entisestään ruokkii työmäärän kasvua. Hän voikin ottaa hoitaakseen myös muiden tehtävät, mikäli uskoo suoriutuvan niistä muita paremmin. Usein tällaiset henkilöt ovat ahkeria ja tunnollisia puurtajia, asiat suoritetaan alusta loppuun kunniakkaasti, usein perfektionistisesti. Kuten aikaisemmassakin kirjoituksessani olen tuonut esiin, tiettyjen persoonallisuuspiirteiden tiedetään lisäävän työuupumusta. Tällaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. On hyvin mahdollista, että samaiset piirteet liittyisivät myös työnarkomaniaan, sillä viimeisen pisteen riippuvuudelle voi antaa juuri työuupumus.

Työnarkomanian ja työuupumuksen välinen suhde

Organisaatiopsykologiassa työnarkomaniaa lähestytään toimintana, jossa kuvastaa korkea virittäytyneisyyden taso ja se, että työstä saadaan matalasti mielihyvää. Keskeinen tunnetila on ahdistuneisuus. Vastakohta tälle olisi työtyytyväisyys. Työnarkomaani on voinut alkujaan olla hyvinkin tyytyväinen ja innostunut työstään, mutta ajan saatossa ja syystä x lipsunut enemmänkin riippuvuuden puolelle. Työuupumus taas mielletään toiminnaksi, josta saadaan matalasti mielihyvää ja myös virittäytyneisyyden taso olisi matalalla. Masentuneisuus olisi työuupumusta parhaiten kuvastava tunnetila ja vastakohtana olisi työn imu. Näin ollen niin työnarkomania kuin työuupumus ilmentävät negatiivista tunneperäistä työhyvinvointia ja keskenään nämä eroavat toisistaan virittäytyneisyyden asteen mukaan.

Näkisin, että pitkälle edetessään työnarkomaanin tie vie kohti työuupumusta. Työuupumus voi olla työnarkomaanille viimeinen stoppi ja herätys hoitoon hakeutumisesta. Kaikki työuupuneet eivät kuitenkaan ole työriippuvaisia eivätkä välttämättä kaikki työnarkomaanit koe burnoutia. Yhteys näillä kahdella kiistatta silti on ja molemmissa keskiössä on korkeat määrät työstressiä. Uskon, että niin työnarkomanian kuin työuupumusten määrät tulevat valitettavasti myös tulevaisuudessa kasvamaan, sillä työelämä ei juurikaan näytä merkkejä rauhoittumisesta, pikemminkin päinvastoin.

Olenko minä työholisti?

Toipuva työnarkomaani saattaa löytää elämäänsä huippuja 
muualtakin kuin työelämästä. 

Tunnistan muutaman vuoden takaisen itseni monesta työnarkomaanin piirteestä ja uskallan väittää olleeni ainakin pienoisessa riskissä työriippuvuuteen. Tarvitsisin toki ulkopuolisen arvion tähän, sillä itse itseään on hankala täysin luotettavasti arvioida. Joka tapauksessa, työuupumuksen aiheuttanut työsuhde oli kaikin puolin minulle vahingollinen ja se ruokki muun muassa omia vastavalmistuneen riittämättömyyden tunteitani, joita pyrin työnteolla paikkaamaan. Korkeat työmäärät olivat päivittäisiä ja työstä irtaantuminen onnistui heikosti. Mikromanageroiva esimieheni oli varmasti itsessään jonkin sortin työnarkomaani, joka mitä ilmeisemmin pyrki myös alaisensa kaulimaan samanlaisiksi. Uskon kuitenkin, että kokemani työuupumus oli onni onnettomuudessa ja katkaisi mahdollisen alkaneen työriippuvuuden varsin varhaisessa vaiheessa. Uupumuksesta seurannut toipumisprosessi on tuonut muutoksen siihen, miten suhtaudun työhön, itseeni ja elämään, enkä tänä päivänä tunnista itseäni kuvauksista yhtä hyvin. Toki minussa on edelleen piirteitä, jotka voivat epäsopivissa ympäristöissä lipsua työnarkomanian puolelle, mutta koen olevani näiden suhteen paremmin ajan tasalla kuin koskaan aikaisemmin. Kenties ilman työuupumustani tilanne olisi tyystin toinen ja voisin parhaillaan olla hyvinkin syvissä vesissä työriippuvuuden pauloissa.

 

Mikäli sinua kiinnostaa tämä aihe enemmän, suosittelen tarkastamaan seuraavan sivuston: https://workaddiction.org/fi/

 

Mitä tehdä, jos huomaat suhtautuvasti työhön turhan pakkomielteisesti?

• Selvitä itsellesi, miten sinulla menee työssäsi juuri nyt. Saatko työstäsi onnistumisen kokemuksia ja tuottaako työsi sinulle mielihyvää?
• Tarkastele palautumistasi ja kuormittuneisuutesi tasoa. Jääkö sinulle tarpeeksi vapaa-aikaa suhteessa työhön?
• Kirkasta arvosi ja tarkastele tukeeko työ sinua elämään arvojesi mukaista elämää.
• Järjestele työtäsi esimiehen kanssa ja vähennä työkuormaa.
• Ja ennen kaikkea: hakeudu työterveyteen!

2/2 Vuosikymmen alkoholisuhdetta: märät opiskeluvuodet

Jatkoa edellisen kirjoituksen kesken jääneeseen minun ja kuningas alkoholin kymmenvuotisen historian tarkasteluun. Jäin tosiaan tilanteeseen, jossa nuoruusvuoteni alkoivat olla takanapäin, itsenäistyin, muutin uudelle paikkakunnalle opiskelupaikan perässä ja aloitin korkeakouluopinnot. Alkujaan olin ajatellut elämäntilanteeni muutoksen rauhoittavan bilettäjä-minääni, mutta aivan näinhän asia ei mennyt: opiskeluvuosien aikana juhliminen ja juominen saivat oikeastaan vain uuden vaihteen päälle.

Opiskelijabileitä joka lähtöön

Opiskeluvuosien aikana alkoholinkäyttöni lisääntyi.

Opintojen aloitusvaiheessa minulle oli tärkeää päästä osaksi opiskelijayhteisöä ja saada uusia ystäviä. En ollut lainkaan huolissani siitä, miten opintoni lähtisivät rullaamaan, vaan pelkäsin ennen kaikkea sitä, että jäisin yksin ja olisin tyystin ilman ystäviä uudessa, vieraassa ympäristössä. Siksi ravasin ensimmäisinä kuukausina lähestulkoon kaikissa eri tutustumistapahtumissa ja käytin tilaisuuden hyväksi alkoholin juomisen suhteen. Toimintani tuotti tulosta, sain uusia ystäviä ja pääsin osaksi kanssaopiskelijoideni muodostamaa porukkaa. Valtaosa tekemistäni uusista ystävistä olivat minua muutaman vuoden nuorempia ja tulleet opiskelemaan suoraan lukiosta, joten juhliminen oli heille uutta ja baareissa käyminen ennestään vierasta. Tämä sai minutkin tuntemaan tietynlaista uudelleen viehätystä biletystä ja baareissa ravaamista kohtaan, vaikka kilsoja toiminnan parissa oli jo takanapäin. Minua pidettiin biletyksen saralla konkarina ja uudet ihmiset ympärilläni näkivät minut hyvin pitkälti juhlijana. Bilettäjän identiteettini tiukensi otettaan entisestään.

Juhliminen ei jäänyt vain tutustumisvaiheeseen ja fuksivuoteen, vaan jatkui tasaisesti opiskeluvuosieni läpi. Opiskelijatapahtumia oli laidasta laitaan: aina sitseistä approihin, beer pong -turnajaisiin, erilaisiin teemabileisiin ja viikon mittaisiin vapun viettoihin. Halutessaan jokaiselle viikolle löytyi jokin tapahtuma, johon osallistua. Lukuisat opiskelijatapahtumat pitivät huolen siitä, että juomiselle luotiin puitteet ja sille saatiin ikään kuin hyväksyntä muilta tapahtumaan osallistuvilta. En tiedä, onko tänä päivänä alkoholittomia opiskelijatapahtumia enemmän kuin minun aikanani, silloin niitä ei juurikaan ollut. Tiedän, etten siltikään olisi niihin osallistunut, sillä selvinpäin juhlissa oleminen näyttäytyi minulle tylsänä ja naurettavana. Join niissä aina.

Minulle opiskeluvuodet olivat märkiä ja uskon tämän olevan suhteellisen yleistä. En ollut ainut, jolla alkoholin käyttö meni suht säännöllisesti yli ja, siksi minulle ei juuri koskaan kukaan ulkoapäin kommentoinut juomatapojani. Kommentoinnit ovat olleet harvassa ja toisaalta myös menneet minulta kuuroille korville, sillä en itse pitänyt alkoholinkäyttöäni minulle ongelmana. Opiskelijoiden alkoholinkäyttöön ei myöskään ehkä kovin herkästi puututa, vaan sitä pidetään jollain tapaa jopa normina, että haalarit päällä rymytään ja ollaan tuhannen asteen tuiskeessa.

Sekoilu lisääntyy

Aloin ymmärtämään sen, ettei minun alkoholinkäyttöni 
ollut täysin hallinnassa.

Hiljalleen alkoholinkäyttöni alkoi saada tummempia sävyjä ja käytön kontrolli vaikeutua. Opiskeluvuosien edetessä muistikatkokset, sammumiset ja krapuloiden pahenemiset tulivat tutuiksi. Eräällä kerralla jouduin selviytymisasemalle ja toisella sain lasinsirun käsivarteeni. Erilaiset tapaturmat ja ikävät sattumukset tulivat kuvioihin, kirjaimellisesti sekoiluni lisääntyi. Samanaikaisesti elämääni asteli hyvin myrskyinen, traumasuhteen kaltainen ihmissuhde, joka entisestään lisäsi juomisen haluani. Alkoholista tuli lääke, jolla sain kaikenlaisen stressin, huolet ja murheet turrutettua ja unohdettua. En osannut puhua asioista selvinpäin ja virheellisesti kuvittelin, että alkoholin avulla oppisin paremmin puhumaan, mitä ei tietystikään tapahtunut. Aloin olla ystäväporukastamme aina se, joka oli eniten sekaisin. Se oli yleisesti tiedossa oleva asia ja ennemmin sääntö kuin poikkeus. Viimeisinä opiskeluvuosina juhlimiseni hieman harveni, muutamaan kertaan kuukaudessa, mutta mukaan astelivat seuraavan päivän tasoittavat ja useampien päivien pituisiksi venähtäneet juomaputket. Olen noihin aikoihin ensimmäisiä kertoja ajatellut, että voin kuolla tähän ja, että minun olisi parasta lopettaa. En ole asian eteen kuitenkaan mitään konkreettista tehnyt. Opiskeluaikojen piikkiin.

Morkkisten kompensointia suorituksilla

Vaikka opiskeluvuodet olivat minulle märkiä, suoritin tutkintoni viiden vuoden määräajassa hyvin arvosanoin. Olin ystäväporukastamme ensimmäisiä, jotka valmistuivat. Tämän lisäksi työskentelin vakituisesti opintojeni ohessa ja, vaikka välillä työpäivät sujuivat pienessä vapinassa ja kylmässä hiessä, kertaakaan en jättänyt mitään alkoholin käytön takia tekemättä. Liikuntaa harrastin säännöllisesti ja kuntosalilla kävin kolmesta viiteen kertaa viikossa. Matkustelin myös suhteellisen useasti ja suoritin muutaman eri opiskelijavaihdon eri maissa. Näin jälkiviisaana on helppo huudella, mutta ehkei ihmekään, että melko pian valmistumisen jälkeen sain burnoutin.

Olen kirjoittanut suorittamisesta oman postauksensa ja näkisinkin, että juominen voimisti suorituskeskeistä elämänasennettani. Viikonloppuisin sekoiltiin ja arkisin tästä syntynyttä morkkista ja häpeää kompensoitiin suorittamalla elämän muita osa-alueita. Suorittamisesta syntynyttä kuormitusta sitten taas viikonloppuna nollailtiin ja niin edelleen, noidankierre oli valmis. Elämäni kaventui suoritukseksi ja se on kenties ollut keinoni näyttää, lähinnä itselleni, että kova juhliminen on minulla hallinnassa ja, että kaikesta huolimatta saan asioita aikaan. Minulla ei ole ongelmaa. Tämä on myös heikentänyt juomisen ongelmallisuuden havaitsemista, sillä ulkoapäin katsottuna olen elänyt varsin tavanomaista opiskelijan elämää. Uskon tämän olevan suhteellisen yleistä, sillä toisin kuin usein luullaan, alkoholiongelmaiset eivät ole pelkkiä rapajuoppoja, vaan usein juuri niitä, joilla kulissit pysyvät pystyssä ja elämä näyttää suhteellisen tavalliselta ennen lopullisia syöksykierteitä.

Valmistuminen herättää ajattelemaan

Maisteriksi valmistumisen jälkeen päällimmäinen tunteeni ei ollut helpotus opintojen päättymisesti, vaan ennen kaikkea ahdistus tulevasta. Etsin paikkaani työelämässä enkä ollut lainkaan varma omasta osaamisestani tai asiantuntijuudesta, päällimmäiset muistoni opiskeluvuosilta kun olivat alkoholi- ja juhlintasidonnaisia. Tuntui, että yhtäkkiä minun tulisi olla aikuinen, joka ei enää torstaisin laulaisi juomalauluja sitseillä tai heiluisi opiskelijahaalarit jalassa yön pikkutunneilla. En tiennyt yhtään, mitä haluaisin elämältä tai, mitä lähtisin tekemään. Vietin aikoja ulkomailla enkä oikein tiennyt, kuka olin. Elämäntilanteeni oli muutoksessa ja koska tiesin, että juuri muutokset lisäsivät halukkuuttani juhlimiseen ja alkoholinkäyttöön, pelkäsin tulevaa. Pelkäsin, että alkoholinkäyttöni lähtee lopullisesti lapasesta eikä juhliminen ota loppuakseen.

Elämässäni tapahtui valmistumisen ja työelämän etsinnän ohella myös muita muutoksia paikkakuntavaihdoksen ja uuden ihmissuhteen muodossa. Nämä muutokset olivat minulle positiivisia ja sen sijaan, että juomiseni olisikaan lisääntynyt, se itseasiassa väheni. Rauhoittuminen sai pelkoni lieventymään ja ymmärsin, että minun on mahdollista valita, lisääntyykö juhlimiseni vai ei. Kumppanillani on ollut tärkeä rooli alkoholin vähentämisessä ja lopulta lopettamisessa, sain häneltä kaipaamaani turvallisuutta ja ilman alkoholia tapahtuvaa hyväksytyksi tulemista. Hän ei tarvinnut alkoholia tehdäkseen asioita ja hiljalleen aloin havaita, kuinka vähän teinkään asioita juhlimisen ulkopuolella. Minulle oli myös uutta se, että saatoin olla oma itseni ilman alkoholin tuomaa pönkitystä ja silti toinen välitti minusta. Vaikka se kuulostaa kornilta, niin kohdallani rakkaus näytti välähdyksen paremmasta ja siitä, etten tarvitse alkoholia ollakseni sen arvoinen. Tämä ei ollut ollut minulle itsestään selvää.

Valmistumisen jälkeen tapahtuneen rauhoittumisen ja toisaalta tietynlaisen ahdistuksen myötä aloin ensimmäisiä kertoja pohtimaan omia juomatottumuksiani. Samoihin aikoihin alkaneella koronapandemialla on ollut tähän osansa ja ymmärsin, että kotona tissuttelu ei ollut minun juttuni, vaan tarvitsin hauskanpitoon nimenomaan muita ihmisiä ja ravintoloita. Kotibileet ilman baariin menemistä olivat mielestäni vajaaksi jääneitä iltoja. Pandemia oikeastaan aukaisi silmäni siitä, kuinka ravintolat ovat vain ravintoloita (olin antanut niille turhan paljon painoarvoa) ja, kuinka alkoholi on loppu viimein varsin poliittinen asia. En halunnut enää sitoa identiteettiäni, elämäntyytyväisyyttäni tai käsityksiäni hauskuudesta niin vahvasti ulkoisiin tekijöihin, sillä pandemia herätti minut siihen, että ne voidaan hetkessä sulkea ja viedä ulottumattomiin.

Humalahakuisuuden kyseenalaistaminen

Matkustelussa minulle on ollut aina tärkeää 
tutustua paikalliseen yöelämäkulttuuriin.

Kaikkien edellä kuvattujen tekijöiden yhteisvaikutuksesta alkoi alkoholinkäytön kyseenalaistamisprosessini. Ennen kaikkea kyseenalaistin kykenemättömyyttäni yhden tai kahden lasillisen juomiseen ja sitä, miksi minun tuli aina juotua humalahakuisesti. Vaikka olisin etukäteen sanonut ottavani rauhallisesti, olin loppuillasta aivan naamat. Alkoholi vei minua. Minulla ei koskaan tullut esimerkiksi huonoa oloa, mikä olisi lopettanut juomisen, vaan olen usein juonut siihen saakka, kunnes sammun. Päätyyn asti ottaminen on myös ikään kuin ollut merkki onnistuneesta illasta. Ulkomailla ollessani humalahakuinen juomiseni on usein korostunut, sillä tavallisesti muiden kansalaisuuksien edustajat nauttivat alkoholia maltillisemmin. Olen voinut verhoutua suomalaisen kulttuurin taakse ja todeta suurien juomamäärien olevan tavanomaisia Suomessa, mikä taitaa valitettavasti olla varsin totta.

Aloin lisäksi entistä enemmän kyseenalaistaa sitä hintaa, mitä maksan yhden illan hauskanpidosta, sillä iän myötä krapulat pahenivat ja pitenivät tuntuvasti. Henkiset myllerrykset olivat todellisia ja saivat minut tuntemaan oloni mitättömäksi. Kyseenalaistin sitä, onko minulla viihteellä oikeasti edes hauskaa ja sitä, miksi ylipäänsä tarvitsen alkoholia siihen. Olenko niin kuiva, etten voi pitää hauskaa ilman päihteitä? Loppuaikoina minulla oli myös jokaisen juhlan kohdalla tunne siitä, että tiedän jo, miten ilta tulee etenemään ja, että olen jo nähnyt kaiken, mitä juhliminen voi minulle tarjota. Been there, done that. En yksinkertaisesti jaksanut enää. Havaitsin myös kaavoja, jotka aiheuttivat minussa juomisenhalua. Tällaisia olivat ennen kaikkea elämässä tapahtuvat muutokset, huolet ja stressi. Tämä havainto tuli ennen pitkää havaittua varsin oikeaksi, ja työuupumukseen sairastuttanut työsuhde olikin sitten viimeisiä tikkejä alkoholisuhteeseeni, tästä löytyy oma kirjoituksensa. Kyseenalaistamisprosessini kesti kaikkinensa reilu vuoden päivät ja se kypsytti minua matkalla kohti lopettamispäätöstä.

Ei kiitos enää!

Minulle 10 vuoden suhde alkoholin kanssa 
oli tarpeeksi.

Ensimmäiset vuodet alkoholinkäytön parissa olivat hauskoja ja toivat minulle ikimuistoisia kokemuksia, mutta hiljalleen se tiukensi otettaan minusta ja alkoi saamaan liian isoa roolia elämässäni. En esimerkiksi opiskeluaikoja muistele samanlaisella lämmöllä, sillä tällöin mukaan alkoi kasvavissa määrin tulemaan myös niitä kuuluisia alkoholin huonoja puolia, tunteiden tukahduttamista, häpeää ja epätoivoa. Alkoholista muodostuikin minulle selviytymiskeino ja väylä olla käsittelemättä haastavia tunteita ja asioita elämässäni.

Vaikka juhlimiseeni ei juuri koskaan kukaan ulkopuolinen puuttunut eikä mennyt siihen pisteeseen, että se olisi rikkonut ihmissuhteitani, pystyn jälkiviisaana toteamaan minulla olleen ongelma alkoholin kanssa. Varsinkin näin reilu kaksi vuotta raittiina olleena, näen alkoholinkäyttöni ja juhlimiseni entistä realistisemmin ja luotan kokemukseeni siitä, että käyttöni oli ongelmallista. Alkoholittomuus on aukaissut minulle täysin uudenlaisen todellisuuden ja näyttänyt minulle paljon sellaista, mitä alkoholi kohdallani vain sumensi. Kirjoitan tarkemmin lopettamisesta ja sen vaiheista, mutta tähän väliin totean sen, että minulle 10 vuoden suhde alkoholiin oli tarpeeksi. Olen kiitollinen itse itselleni siitä, että silmäni käytön suhteen aukesivat ja ymmärsin lopettaa hyvän sään aikana oman hyvinvointini puolesta. Minusta ei ole kohtuukäyttäjäksi tai silloin tällöin siemailijaksi, vaan tiedän, että ennen pitkää humalahakuisuuteen tähtäävä otteeni saisi vallan ja olisin takaisin samalla tiellä, jota kymmenen vuotta kuljin ja, jonka tiedän johtavan vain umpikujaan.

 

Alkoholinkäytön kyseenalaistamisprosessin tukena minulla oli käytössä muun muassa seuraavia kysymyksiä:

• Minkälaiset tilanteet herättävät halusi juoda ja juhlia?
• Käytätkö alkoholia tukahduttamaan tai nostattamaan tietynlaisia tunteita? Jos kyllä, niin minkälaisia tunteita?
• Kuvaile itseäsi alkoholinkäyttäjänä.
• Minkälaisessa seurassa ja paikoissa suosit juhlimista ja/tai alkoholinkäyttöä?
• Tuntuuko alkoholin vähentäminen tai lopettaminen ahdistavalta?