Uupumuksesta toipuminen vie aikaa

Muistan aikanaan törmänneeni tutkimukseen, jonka mukaan työuupumuksen vaikutukset voivat näkyä hermostossa jopa 7–8 vuotta varsinaisen loppuunpalamisen jälkeenkin. Parin viikon sairasloma ei useinkaan ole riittävä uupumuksen selättämiseen ja omakohtaisesti olen havainnut, miten toipuminen ottaa oman aikansa. Tämä on ristiriidassa nykyajan kiivaassa elämisen tempossa, jossa kaiken tulisi tapahtua sormia napsauttamalla. Minulta vei kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen vakavasti uupunut ja, että toipumiseni tulisi viemään aikaa – olisin totta vie halunnut päästä takaisin jaloilleni nopeammin ja tehokkaammin. Tässä postauksessa kertaan kulkemaani matkaa ja nostan aikajanatyyppisesti erinäisiä virstanpylväitä esiin toipumiseni tiellä. Jokaisen toipuminen on toki yksilöllinen, mutta haluan omalla kokemuksellani näyttää, ettei burnoutin läpikäyminen käy käden käänteessä.

Ensimmäinen vuosi romahduksen jälkeen

Sairastuttanut työsuhde oli kestänyt alle vuoden, kun työuupumukseni eskaloitui massiiviseen hermoromahdukseen (noin 9kk kohdalla). Pidän kyseistä romahdusta toipumiseni aloitusajankohtana, vaikka tätä ennenkin olin ollut unettomuuden takia ensimmäisellä viikon mittaisella sairaslomalla (noin 4kk kohdalla) ja toisella muutaman päivän sairaspoissaololla (noin 8kk kohdalla). Nämä lyhyet sairaslomat eivät ollut olleet tilanteessani riittäviä enkä saanut niiden avulla uupumukseni kierrettä katkaistua lainkaan. Vasta romahduksesta seurannut muutaman kuukauden sairaspoissaolo herätteli minua siihen, miten huonosti todellisuudessa voinkaan. Näiden kuukausien aikana työkykyni ei palautunut, enkä siten jatkanut työsuhdettani enää toista vuotta. Kirjoitan oman postaukseni työuupumuksen kustannuksista, mutta tässä kohtaa jäin aluksi sairaspäivärahalle ja sitten työttömyysetuuksien piiriin. Romahduksen myötä hakeuduin myös ammattiavun piiriin ja kuntoutuspsykoterapian aloitin reilu puolen vuoden kuluttua.

Uupumus näytti minulle toteen sen, miten elämää on 
mahdotonta täysin ennakoida.

Toipumiseni ensimmäistä vuotta väritti hyvin pitkälti työelämäkeskeisyys. Olin ennen kaikkea huolissani työelämän ulkopuolelle jäämisestä, CV:hen ilmestyvästä katkoksesta ja siitä, miten selittäisin tilanteeni sitä kysyville. Jaksamiseni heitteli rajusti päivästä toiseen: hyvinä päivinä haeskelin uusia työmahdollisuuksia ja lähetin useita hakemuksia, kun taas huonoina itkin sängyn pohjalla kykenemättä arjen perusasioihin. Vointiani oli mahdotonta ennustaa päivää pidemmälle, ja kaikki tulevaisuuden suunnittelu pysähtyi. Omakuvani värittyi huonommuudesta ja viallisuudesta, ja itsetunnolleni oli kova kolaus siirtyä unelmatyöpaikan asiantuntijan roolista mielenterveyskuntoutujaksi. Olin myös häpeissäni siitä, että olin uupunut ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä oman alan työssäni. Ensimmäisen vuoden aikana en onnekseni työllistynyt, mutta aloitin sivutoimisesti uuden alan opinnot hyvin verkkaisella tahdilla olemattoman kuormituskynnykseni takia — tästähän ei sisäinen suorittajani ollut mielissään. Nykyisin näen, että olisin voinut aloittaa opinnot myöhemminkin, kun uupumus olisi hieman hellittänyt.

Ensimmäisen vuoden ajattelu tuntuu minusta ahdistavalta enkä haluaisi palata noihin hetkiin enää uudestaan. Tiesin voivani huonosti, mutta samanaikaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä. Olin epätoivoinen, itkuinen ja äärimmäisen stressiherkkä, mutta en halunnut uskoa, että juuri minä olin uupunut. Tilanteen avaaminen muille tuntui kaikkinensa vaikealta, ja aloin vetäytyä sosiaalisista ympyröistäni. Ajattelin vielä tuolloin, että selättäisin uupumuksen nopeasti tekemällä elämänmuutoksia ja aloittamalla psykoterapian: lopetin esimerkiksi alkoholin ja nikotiinin käytön ja irtaannuin sosiaalisesta mediasta. Toipumiseni ensisijainen tavoite oli palata työelämään mahdollisimman pian. Näin jälkikäteen pidän hyvänä asiana sitä, etten tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka suuren kriisin keskellä oikeasti olin ja minkälainen savotta minulla oli edessäni — työelämään paluu ei tulisi kysymykseen vielä pitkään aikaan.

Toinen vuosi toipumista

Toipumiseni toisena vuonna aloin paremmin hyväksymään uupumukseni ja sen, että työkykyni on laskenut. Voin huonosti ja tarvitsen lepoa, piste. Alkaneen terapian avulla aloin nähdä selkeitä syy-seuraussuhteita sille, miksi juuri minä olin uupunut ja, miksi se oli ollut väistämätön kohtalo kyseisessä työsuhteessa. Näihin aikoihin aloitin myös blogini kirjoittamisen: minulle oli tärkeää saada oma ääneni kuuluviin, sillä uupumiskokemuksessani oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä hiljentäminen ja sanojeni sivuuttaminen. Eteenpäin pääsemiseksikin oli välttämätöntä saada työsuhteessa kokemani vääryydet käsitellyiksi ja sanoitetuiksi. Psykoterapian avulla ymmärsin elämässäni tapahtuneen paljon myös työelämän ulkopuolisia asioita, joita en ollut millään tapaa käsitellyt. Menneisyyteni ja se, kuka minä olinkaan, alkoi näyttäytyä tyystin uudessa valossa. Oli totta kai niin, että työsuhde oli ajanut minut työuupumukseen, mutta ymmärsin uupumukseni taustalla olevan lisäksi jotakin syvempää ja kokonaisvaltaisempaa, menneisyyden painolastin uuvuttamaa.

Uupumuksen hyväksyminen oli askel kohti parempaa.

Toisena vuonna toipumiseni nytkähti liikkeelle, sillä silloin ymmärsin tarpeeni toipua. En enää kieltänyt uupumustani enkä kaunistellut vointiani. Ajattelutavassani tapahtui muutos myös sen suhteen, ettei työelämä ollut ajatuksissani enää päällimmäisenä. Halusin toipua itseäni varten, en työelämää varten. Terapiatyöskentely ja alkoholinkäytön päättäminen alkoivat alun haparoinnin jälkeen kantaa hedelmää, ja toisena vuonna aloin nähdä ensimmäisiä valonpilkahduksia sitten tapahtuneen romahduksen. Toki vointini oli edelleen vaihtelevaa, kuormituskynnykseni matala ja tunteiden säätely vaikeaa. Itkin paljon niin terapiassa kuin sen ulkopuolellakin, mutta en enää suhtautunut siihen yhtä tuomitsevasti. Tässä vaiheessa en myöskään enää syyllistänyt itseäni uupumuksestani, enkä pitänyt mielenterveyteen liittyviä asioita samalla tavalla häpeällisinä kuin alussa.

Toipumiseni hyvin käynnistynyt alku tyssäsi kuitenkin melko äkkinäisesti, sillä toisen vuoden puolivälin jälkeen menetin toisen vanhempani. Edessäni siintäsi jälleen uusi kriisi, vaikken ollut läpikäynyt vielä edellistäkään. Suru ajoi minua syvälle epätoivon kuiluun ja tuntui, että olin palannut takaisin lähtöpisteeseen – oloni oli aivan yhtä uupunut kuin vuosi sitten.

Kolmannen vuoden käänne

Pidän kolmatta vuotta työskentelyvuotena kohti kestävämpää toipumista. Näkökulmani oli käytännössä täysin työelämän ulkopuolella, elämän ja kuoleman kysymyksissä, elämän tarkoituksessa ja kuoleman lopullisuudessa. Surutyöskentelin kokemani menetyksen ammattilaisen avulla ja sain ensimmäisiä kertoja elämässäni läpikäytyä kokemani kriisin alusta loppuun saakka kaikkine tunteineen. Tämä lisäsi onnistumisen tunnetta ja loi varmistusta sille, että toipuminen on mahdollista: minun on ehkä sittenkin mahdollista päästä takaisin jaloilleni. Kaikkinensa käsittelin kokemuksiani ja menneisyyttäni aiempaa syvällisemmin, opettelin uudenlaisia selviytymiskeinoja ja ymmärsin selkeämmin, kuka minä olen ja, mitä elämässäni haluan. Aloin myös havainnoida itseäni ja vointiani uudella tavalla: yhdistin esimerkiksi vointini syklisyyden PMDD:stäkin johtuvaksi ja kyseenalaistin ahdistusherkkänä kofeiinin käyttöni. Aloin joogaamaan ja jaksamistani kuunnellen juoksemaan. Tunsin olevani taas enemmän ohjuksissa ja saaneeni takaisin kontrollia vointini suhteen.

Kolmantena toipumisvuonna sain kuin sainkin kauan odotetun käänteen ja uupumuksesta seurannut laskusuhdanne kääntyi pienimuotoiseen nousukiitoon. Aloin saada elämästä taas otetta, värit kirkastuivat ympärilläni ja oloni oli silloin tällöin jopa toiveikas. Jaksamiseni määrä kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja hyviä päiviä alkoi olla useammin kuin huonoja. Terapia vei toki voimiani, käsittelin isoja asioita ja kuormituin edelleen herkästi, mutta suuria romahduksia ei enää säännöllisesti tapahtunut. Myös työelämän saralla kolmas vuosi oli aiempia vuosia kiireellisempi, sillä silloin suoritin opintoihini liittyvän muutaman kuukauden harjoittelujakson ja tämän jälkeen aloitin osa-aikaisesti toiset työt. Työelämässä vointini ei kuitenkaan ollut entisensä ja työpäivistä palautuminen vei selkeästi paljon aikaa. Myös sosiaalinen patterini oli olematon ja kaikenlaiset isommat sosiaaliset tilaisuudet söivät jaksamistani useammalta päivältä. Itsemyötätunnon harjoittelu ja tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttoivat minua suhtautumaan jaksamattomuuteeni lempeämmin (vaikkei se aina helppoa ollutkaan).

Uusien oppien vakiinnuttamista elämään neljäntenä vuonna

Oli palkitsevaa huomata, miten pitkän 
matkan oli kulkenut romahduksen jäljiltä.

Terapiassa oppimani uudet tavat suhtautua itseeni, muihin ja ympäröivään maailmaan tulivat toipumiseni neljäntenä vuonna aiempaa vakiintuneimmiksi, lukuisten toistojen kautta. Totuttelin elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin, koin lisääntynyttä tyytyväisyyttä arjessa ja suhtauduin positiivisesti stressitasojeni palautumista kohtaan. En oikeastaan enää hävennyt työuupumustani tai mielenterveyteni romahdusta, vaan suhtauduin kokemaani varsin neutraalisti. Jaksoin ja kykenin myös aiempaa enemmän ja, vaikka silloin tällöin surin elämästäni kaikonneiden sosiaalisten suhteiden perään, iloitsin jäljelle jääneistä vastavuoroisista suhteista. Ystävien näkemisestä tuntui taas saavan enemmän energiaa, opintoni sujuivat paremmin ja työskentelin pariin otteeseen eräissä projekteissa parantuneella palautumiskapasiteetilla: työpäivien jälkeen ei täytynyt viettää loppupäivää peiton alla. Neljäntenä vuonna myös kolmen vuoden terapia tuli päätökseensä ja, vaikka se oli tietyllä tavalla haikeaa, tiesin olevani siihen valmis. Olin varma, että pärjään saamillani eväillä eteenpäin.

Ennen työuupumustani rakastin matkustamista, halusin nähdä maailmaa ja haikailin kansainvälisen uran perään. Kansainvälisessä tehtävässä työuupumukseen sairastuminen kuitenkin kuoppasi ulkomaiset urahaaveeni ja sammutti matkustusintoni. Toipumisvuosina en nähnyt mitään järkeä matkustamiselle ja tuntui kaukaiselta edes ajatella sitä entistä minääni, joka siintäsi reppu selässä kaukomailla. Uupumus ikään kuin vei aikaisemman intohimoni, mikä oli minulle yksi kaikista vaikeitten siedettävissä oleva ja eniten pettymystä aiheuttava tekijä koko romahduksessani. Mielenkiinnonkohteet toki muuttuvat elämän aikana ja toipumisen värittämien vuosien aikana hyväksyin hiljalleen sen, että näin on käynyt myös minun kohdallani. Olin kuitenkin hyvin huojentunut ja ilahtunut, kun kolmannen-neljännen toipumisvuoteni aikana matkustuskuume alkoi jälleen nostattamaan minussa päätään – tuntui kuin olisin saanut uupumuksesta erävoiton ja palasen itsestäni takaisin. Neljännen vuoden aikana, terapian päättymisen jälkeen lähdinkin sitten usean vuoden tauon jälkeen pidemmälle reissuun, mikä oli siinä hetkessä juuri se mitä kaipasin. Matkan aikana tiesin olevani selvillä vesillä ja pahimman olevan jo takanapäin.

Toipuminen oli hidasta mutta kestävää

Viidentenä toipumisvuonna huokaisin helpotuksesta, sillä silloin tuntui aidosti siltä, että olin päässyt takaisin omille jaloilleni: viidennen vuoden rajapyykistä olen kirjoittanut oman postauksensa. Vaikka tuntuikin siltä, että eräänä aamuna vain heräsin parantuneena, tiedän sen vaatineen paljon työtä – kohdallani useamman vuoden. Toipumiseni vuosia on paikoitellen hankala hahmottaa, sillä niissä on paljon myös sumun peitossa olevia asioita. Lisäksi huomautan, että työstä aiheutuneen uupumuksen lisäksi minua vaivasivat käsittelemättömät traumat, identiteettikriisi ja läheisen menetyksestä seurannut suru. Todennäköisesti toipumiseni olisi rivakampaa, mikäli nyt uupuisin työn takia, sillä taustalla ei olisi enää niin paljoa kaikkea muuta käsittelemätöntä paskaa. On myös selvää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Vaikka olen saanut hermostoni tasapainoon ja palautumiskynnykseni normalisoitua, minulla on yhä työstettävää ollakseni parempi ihminen — sekä itselleni että muille.

Nykyisin välillä kauhistelen sitä, miten 
työelämäkeskeinen tosiasiassa olinkaan.

En parannellut uupumustani palaamalla asteittain samoihin työtehtäviin (kuten useimmiten tehdään), koska jättäydyin pois paitsi samasta työsuhteesta myös muista kokoaikaisista työmahdollisuuksista. Työelämän ulkopuolella oleminen antoi minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa käydä läpi hyvin tuskaistakin henkistä prosessia kestävästi. Pidän tätä omanlaisena investointina tulevaisuuden hyvinvointiini, sillä kulkemani toipumismatkan takia minun on vaikea nähdä kohdalleni enää yhtä vakavaa uupumusta. Pitkiä työelämäkatkoksia usein kauhistellaan ja ollaan huolissaan kadonneista työelämätaidoista. En ole omalla kohdallani tästä huolissani, sillä ajattelen työelämätaitojeni päinvastoin vahvistuneen näiden vuosien aikana. Ihmissuhdetaitoni ovat parantuneet, koska voin itse paremmin, hahmotan omat rajani selkeämmin ja tiedän nykyisin olevani omien oikeuksieni puolustamisen arvoinen.

Vaikka toipumiseen tarvittavan ajan määrä on yksilöllistä, on mielenterveyden eheytyminen usein pitkä prosessi. Omakohtaisesti tiedän, miten vaikeaa voi olla selitellä sekä itselle että muille, että tarvitsee edelleen aikaa asioiden työstämiseen. Toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin voi tuntua siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan, vaikka todellisuudessa tämän tyyppinen hitaus on osa paranemista. Omassa toipumisessani keskiössä on ollut pitkäkestoinen kuntoutuspsykoterapia, lyhytpsykoterapia ei olisi ollut minulle riittävä. Tästä syystä pidän jokseenkin huolestuttavana sitä, miten julkisessa keskustelussa on viime vuosina korostettu lyhyempien terapioiden suosimista pidempien kustannuksella. Vaikka lyhyet terapiat voivat olla taloudellisesta näkökulmasta houkuttelevia, ne eivät kaikissa tapauksissa ole riittäviä: vakavasti uupuneilla on usein taustallaan isompaakin problematiikkaa. Mielen pulmien ratkaisuun ei ole olemassa oikotietä ja joskus juuri aika voi olla se paras lääke, joka sillä hetkellä on saatavilla.

Toipumiseni tukena minua on auttanut:

• Vastavuoroiset ihmissuhteet.
• Mielekkäät harrastukset.
• Terveelliset elämäntavat: sopivasti liikuntaa, ravintorikasta ruokaa ja riittävästi unta.
• Kirjoittaminen ja lukeminen.
• Ammattiapu sekä asteittain palaavat usko ja toivo paremmasta huomisesta.

Viisi vuotta psyykkisestä romahduksestani

Psyykkisestä romahduksestani on tullut kuluneeksi viitisen vuotta. Tämä on saanut minut pohtimaan kulkemaani matkaa toipumisen tiellä ja tunnen tyytyväisyyttä ymmärtäessäni, miten pitkälle olenkaan päässyt. Mennyt ajanjakso on opettanut minulle enemmän kuin olen koulunpenkillä koskaan oppinut, ja romahduksen myötä olen saanut kurkistuksia elämän eri puolista, joiden olemassaolosta olin aikaisemmin tyystin tietämätön. Vaikka menneet vuodet ovat sisältäneet paljon vaikeuksia, epätoivon hetkiä ja menneestä luopumisen tuskaa, ovat ne kaikessa haasteellisuudessaan kasvattaneet minua ja tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Voisin kaikessa kliseisyydessään sanoa löytäneeni paitsi itseni myös uudenlaisen tavan olla suhteessa kanssakulkijoihin. Tässä postauksessa tarkoitukseni on reflektoida romahduksen jälkeisiä vuosiani ja tekemiäni havaintoja, kirjaimellisesti nostalgisoida mennyttä.

Jossittelu ei kannata

Työuupumus ja siitä seurannut romahdus on 
nykyisin yksi osa elämänhistoriaani.

Ajankulusta on omalla tavallaan vaikea saada otetta, ja samanaikaisesti voi kokea jonkin menneisyyden hetken tapahtuneen joko aivan hiljattain tai toisaalta kuin ikuisuus sitten. Työuupumukseni ja siitä seurannut romahdus tuntuu minusta juuri tällaiselta ja mietin usein, onko siitä tosiaan jo, vai vasta, viisi vuotta. Viisi vuotta on toisaalta pitkä aika, mutta suhteutettuna koko elämän mittaan se näyttäytyy lyhyenä ajanjaksona. Lyhyenä, mutta silti sellaisena, joka ehti muovata minua yllättävänkin kokonaisvaltaisesti. Minusta tuntuu ihmeelliseltä verrata tämänhetkistä vointiani siihen viiden vuoden takaiseen voimakkaaseen hukassa olemisen kokemukseen ja tunteeseen siitä kuin maailma olisi romahtanut jalkojeni alta. En olisi tuolloin uskonut, että toipuminen ja jaloilleen takaisin pääseminen on mahdollista – saati että sieltä voisi nousta entistä vahvempana. Toipuminen on vienyt aikaa ja prosessi on ollut pitkä, mutta tänä päivänä voin huokaista helpotuksesta, minä selvisin.

Nykyhetkessä on mahdollista tietää, minkälaisia seurauksia menneisyyden valinnoillamme on ollut, mutta tulevaisuuteen emme voi koskaan suoraan nähdä. Jälkiviisaus onkin tästä syystä niin helppoa ja toisaalta armotonta. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, haluaisin suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Viisi vuotta sitten, tilanteeni vakavuuden paljastuessa ja ymmärrettyäni sairastuneeni pahemman kerran työuupumukseen, koin voimakasta epäonnistumisen ja häpeän tunnetta. Ajattelin, että minussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun valmistumisestani oli kulunut vasta parisen vuotta ja uuvuin jo ensimmäisessä varsinaisessa oman alan työpaikassani – tosiasiassahan työuupumusriski on usein korkeimmillaan juuri työuran alkuvaiheilla. Minun oli pitkään mahdotonta nähdä tilanteeseeni muita syyllisiä kuin itseni, ja oman pahoinvoinnin hyväksyminen tuntui lähes mahdottomalta. Meni useampi vuosi ennen kuin kykenin hahmottamaan tilanteeseeni liittyvän kokonaiskuvan ja ymmärtämään, että työuupumus oli pitkälti väistämätön seuraus minusta riippumattomista tekijöistä. Vaikka uupumukseni eskaloitui verrattain nopeasti myös omien taipumusteni takia, olisi työpaikan heikko johtaminen, kielteinen työilmapiiri sekä liian suuri työtaakka uuvuttanut minut varmuudella ennemmin tai myöhemmin. Traumataustani, stressiherkkyyteni ja epäsuotuisat elämäntapani esimerkiksi alkoholin käytön suhteen vain nopeuttivat tätä.

Toimimattomia selviytymiskeinoja

Mikäli kaikki olisi ollut vain minusta kiinni, en tietystikään olisi halunnut uupua. Työuupumus toi kuitenkin päivänvaloon sellaisia asioita, joiden läpikäyminen oli lopulta välttämätöntä. Viisi vuotta sitten häpesin erityisesti sitä, että minut nähtäisiin nuorena ihmisenä, joka ei ole valmis työelämään ja, jonka tulisi mennä kotiin kasvamaan. Omasta mielestäni olin tuolloin kypsä aikuinen, enkä kokenut kantavani mukanani menneisyyden taakkaa. Näin jälkeenpäin olen kuitenkin kyennyt näkemään totuudensiemenen kyseisessä ajatuksessa. Olin vielä raakile ja vailla monia työelämässä tarvittavia taitoja: minulla ei ollut rajoja, realistisia käsityksiä jaksamisestani tai osaamisestani enkä osannut asettaa terveyttäni etusijalle. Yksinkertaisesti en ollut valmis työelämän myllytykseen – enkä varsinkaan työuupumuksen aiheuttaneeseen työpaikkaan, josta puuttui useita työhyvinvoinnin ja jopa lainsäädännön edellyttämiä käytäntöjä. Oman terveyteni ja tulevaisuuteni kannalta aikalisän ottaminen oli välttämätöntä.

Lapsuudessa opitut selviytymiskeinot vaativat
 päivittämistä ajan tasalle.

Romahduksesta takaisin jaloille pääsemiseni keskiössä on ollut oman kypsymättömyyteni kohtaaminen. On tehnyt kipeää oivaltaa, miten vähän olen saanut eväitä lapsuudenkodistani ja kasvatuksestani, ja miten heppoisin varustein minun on täytynyt lähteä rakentamaan elämääni. Vaikka olen kasvanut näennäisesti tavanomaisissa perheoloissa, elämässäni ei juuri ollut turvallisia aikuisia, jotka olisivat aidosti olleet kiinnostuneita asioistani tai, joiden kanssa olisi voinut keskustella esimerkiksi elämän arvoista tai tulevaisuuden suunnitelmista. En ole koskaan käynyt vanhempieni kanssa minkäänlaisia kasvuun tai kehitykseen liittyviä keskusteluja, eikä perheessämme ollut emotionaalista, saati fyysistä läheisyyttä. Minun tuli selviytyä lapsuudessa ja nuoruudessa pitkälti yksin. Täysi-ikäistyttyäni minut käytännössä työnnettiin pois kotoa, toivotettiin hyvää elämää ja annettiin ymmärtää, ettei takaisin ollut syytä palata. Jos nyt ei aivan näillä sanoilla, niin käyttäytymisen perusteella viesti ei jäänyt epäselväksi.

Minusta tuli siten 18-vuotiaana hyvin näennäinen aikuinen, jolla oli vahva normi yksin pärjäämisestä ja avun pyytämättömyydestä. Kapasiteettini vaikeiden asioiden käsittelyyn oli olematon, ja välttelin sekä tunteita että aitoa läheisyyttä. Työuupumus ja siitä seurannut romahdus paljastivat lopulta tämän kestämättömyyden. Toipumiseni kannalta on ollut keskeistä hyväksyä menneisyyden kokemukset osaksi elämänhistoriaani, sillä se on tuonut tarvittavaa armollisuutta itseäni kohtaan. En voi vaatia itseltäni sellaisia asioita, joihin en ole saanut välineitä, enkä voi verrata itseäni muihin ihmisiin, sillä jokainen meistä tulee hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisilla voi olla valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä paitsi työelämässä myös yleisesti elämässä kuin niillä, jotka alkavat opetella näitä taitoja vasta aikuisuuden puolella.

Avun hakeminen ei ole heikkoutta

Kontrollista irti päästäminen ja toisiin luottaminen on 
eheyttänyt minua.

Ulkopuolisen avun piiriin hakeutuminen ja omista asioista kertominen oli minulle viisi vuotta sitten maailman vaikeinta. Se soti vastoin kaikkea sitä, mitä olin lapsuudessani oppinut. Yksi isoimmista minussa tapahtuneista muutoksista näiden vuosien aikana onkin se, että uskallan nykyisin pyytää apua. Uskallan pyytää apua niin kanssaihmisiltä kuin ammattiauttajilta, sillä siinä ei ole mitään hävettävää. Se ei ole heikkoutta, vaan aitoa rohkeutta ja kykyä nähdä itsensä avun arvoisena. Ylipäänsä suhtaudun nykyisin kriittisesti liialliseen itsenäisyyteen ja ajatukseen, että kaiken pitäisi onnistua omin avuin. Ihminen on laumaeläin eikä sille ole luontaistakaan selviytyä kaikesta yksin. Jälkikäteen ajattelen olleen kuin tikittävä aikapommi ja, että romahdus oli lopultakin vain ajan kysymys. Selviytymiskeinoni olivat aivan liian jäykkiä ja kehittymättömiä, enkä olisi niiden varassa pitkälle pötkinyt. Olen kiitollinen siitä, että pelosta huolimatta uskaltauduin myöntämään, etten enää selviä omin avuin ja, että avun kurkottamiseeni vastattiin auttavien tahojen toimesta.

Avun hakeminen oli vaikeaa myös siksi, että minun oli vaikea myöntää epäonnistuneeni. Määritin itseäni voimakkaasti tekemisten ja suoritusten kautta, joten teki kipeää tulla esiin ihmisenä, joka ei enää vastannutkaan omissa silmissäni ideaalia pärjääjää. Psyykkisen vointini romahdus myllersi suhtautumistani suorittamiseen ja sitä kautta työntekoon hyvin voimakkaasti. Ennen uupumustani olin hyvin suorituskeskeinen ja työorientoitunut enkä voinut kuvitellakaan, että voisin olla onnellinen tekemättömyyden tilassa. Työ on toki merkittävä osa ihmisen elämää, mutta toipumiseni myötä suhtautumiseni sitä kohtaan on muuttunut välineellisemmäksi: työ on minulle ansaintakeino ja ajanvietettä, ihmisarvoani se ei enää määritä. Yllätyksekseni tämä on tuonut elämääni lisää kepeyttä, enkä enää suhtaudu yhtä vakavasti esimerkiksi työuralla etenemiseen. Teen asioita ja kuljen sitä kohti, mikä minusta tuntuu hyvältä – en sitä kohti, mikä näyttäisi ulospäin oikealta tai olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Työuupumus toi mukanansa uusia tuulia myös työuralla suuntautumiseen liittyen, ja niiden myötä olen parhaillani palannut koulun penkille. Kirjoitan kenties myöhemmin oman postauksen tarkemmin siitä, mitä teen nykyisin.

Omaksi itseksi tulemista

Itsetuntemuksen suhteen olin viisi vuotta sitten lähinnä varjo nykyisestä versiostani. Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, etten olekaan sellainen ihminen, joksi silloin kuvittelin itseni. En myöskään ole sellainen, jollainen toivoin olevani: en muista riippumattoman vahva, ulospäinsuuntautunut tai kovinkaan huoleton, vaan ärsyttävänkin neuroottinen ja seurapiirejä karttava omissa oloissaan viihtyjä. Haluaisin olla helposti lähestyttävä, mutta todellisuudessa olen varautunut ja helposti sulkeutunut. En myöskään useimmiten ole rento, sillä jännitän monia asioita, ja toisaalta kyllästyn nopeasti ja olen kärsimätön. Vastoin oletuksiani en tosiaankaan ole immuuni stressille tai mielenterveydellisille haasteille enkä osaa ratkoa kaikkea omin avuin. Olen myös havainnut olevani äärimmäisen herkkä (hermostollisestikin) ja ymmärtänyt sen olevan piirre, jota toisten on helppo hyväksikäyttää. Viiden vuoden aikana itseni puolustamis- ja suojelemistaidot ovatkin kehittyneet, ja näen nyt sisimpäni olevan suojelun arvoista. Elämästäni on kaikonnut monet vastavuorottomat ihmissuhteet, jotka olivat läsnä vain hyvinä aikoina.

On toki niin, että mielenterveydelliset haasteet voivat korostaa tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, kuten neuroottisuutta, ja voinnin parantuessa myös luonteenpiirteet tasoittuvat. Omalla kohdallani tämä on näkynyt ylivirittyneisyyden vähenemisen myötä rauhallisempana olemuksena ja optimistisempana suhtautumisena elämää kohtaa. Minulle on uutta se, että aidosti pidän itsestäni ja koen romahduksen ikään kuin kuljettaneen minua lähemmäs omaa itseäni. Itseni hyväksyminen kaikkine piirteineen on ollut ajoittain vaikeaa, mutta se on tuonut mukanansa tarvittavaa mielen hyvinvointia. Olen myös kiitollinen siitä, että olen jättänyt alkoholin käytön taakseni, sillä aiemmin juuri alkoholi toimi kohdallani välineenä esittää jotakuta toista kuin sitä, kuka aidosti olen.

Toivoa on!

Työuupumuksesta voi seurata myönteisiäkin 
muutoksia elämässä.

Psyykkinen romahdus muutti minua ihmisenä ja järjesteli elämääni uudella tavalla. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaivannut uupumukseni alkuvaiheessa enemmän rohkaisua ja tulevaisuuspuhetta. Uupumus näyttäytyi minulle ennemmin loppuna kuin uuden alkuna, vaikka näin jälkeenpäin näen sen olleen lähtölaukaus uudentyyppiselle suhtautumiselle itseäni ja muita kohtaan. Postaukseni tarkoitus ei ole liiaksi hehkuttaa psyykkisen romahduksen vaikutuksia: olisin varmasti kehittynyt ihmisenä ilmankin kokemaani työuupumusta, todennäköisesti vain vähemmän pakotetusti ja pidemmän aikavälin aikana. Haluan kuitenkin tuoda esiin toipumiseen liittyvää kasvua ja valaa uskoa niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa. Työuupumuksista ja psyykkisistä romahduksista on mahdollista selviytyä. Vaikka se vie aikaa, koittaa lopulta päivä, jolloin uuteen päivään herääminen on taas helpompaa ja rinnassa pamppailee, kenties roihuaakin, toivon kipinä. Silloin voi myös huomata, ettei ole enää sama ihminen kuin ennen – onkin aiempaa vahvempi, tasapainoisempi ja ennen kaikkea lempeämpi itseä kohtaan.

Toipumisessa hyödylliseksi havaitsemiani asioita:

• Aika. Toipuminen on vienyt aikaa, sen hyväksyminen on tuonut rauhan ja luvan olla kiirehtimättä.
• Terapia. Pitkä psykoterapia oli raskasta, mutta palkitsevaa. Terapiassa sain välineitä menneisyyden käsittelemiseksi ja eteenpäin menemiseksi.
• Läheiset. Toipumisen myötä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka kestävät myös vaikeiden aikojen läpi.
• Oma aika. Rauhallinen yksinolo on minulle palauttavaa ja tärkeä voimavara niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
• Läsnäolo. Käsillä olevaan hetkeen keskittyminen on vähentänyt mielen myllerrystä. Vahvistin jätä jättäytymällä pois sosiaalisesta mediasta sekä harjoittamalla mindfulnessia ja joogaa.
• Säännöllisyys. Säännöllisen unirytmin ja terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen auttoi minua saamaan terveyteni takaisin.
• Kivojen asioiden tekeminen. Vaikka pahimpina aikoina mikään ei tuntuisi miltään, niin vielä koittaa hetki kun aiemmin kivoista asioista saa taas mielihyvää. Arjen pienistä hetkistä voi yrittää nauttia.

Onko nainen naiselle susi työelämässä?

Olen kirjoitellut blogissani kokemastani työuupumuksesta, siihen johtaneista tekijöistä ja sen aiheuttamista seurauksista. Olen kertonut työuupumuksen johtuneen muun muassa puutteellisesta johtamisesta ja heikosta työilmapiiristä. Minulta on ollut tietoinen päätös jättää kertomatta uupumiskokemukseni sukupuolittuneista piirteistä, sillä olen tarvinnut aikaa asioiden kypsyttelyyn. Kuitenkin se, että on 25-vuotiaana nuorena vastavalmistuneena naisena tullut vanhemman, mikromanageroivan naisesimiehen tyrannisoimaksi kielii minusta työuupumukseeni oleellisesti kietoutuvasta sukupuolellisesta kokemuksesta, jota ei voi ohittaa. Olen joutunut harkitsemaan haluanko ylipäänsä kirjoittaa aiheesta, sillä nykyajassa trendaava sukupuolineutraaliuden korostaminen ei tee käsillä olevan aiheen tarkastelua helpoksi eikä tarkoitukseni toisaalta ole uusintaa misogynistisia eli naisvihamielisiä asenteita. Kirjoitukseni perustuu omiin kokemuksiini ja tarkastelen naisten välisiä suhteita erityisesti työelämän kontekstissa.

Työelämän sukupuolittuneisuus

On yleisesti tiedossa oleva asia, että työelämä voidaan nähdä jossain määrin sukupuolittuneena. Sukupuolella on vaikutuksensa esimerkiksi ammatinvalintaan, hoivavastuuseen ja uralla etenemisen mahdollisuuksiin. Työelämästä löytyy naisten ja miesten ammatteja, sukupuolten välistä palkkaeroa ja kaksilahkeisten johtajien enemmistöä. Työelämä heijastelee olemassa olevia valtarakenteita ja vallitsevia kulttuurinormeja, minkä takia maskuliinisiksi luokitellut ominaisuudet kuten kilpailullisuus, kovuus, röyhkeys ja rohkeus kuvastavat työelämää kenties osuvammin kuin feminiinisyyteen liitetyt piirteet empaattisuudesta tai intuitiivisuudesta. Siksi voidaan ajatella, että miehisillä piirteillä varustetut työntekijät menestyvät feminiinisiä verrokkejaan paremmin, tai ainakin helpommin, työelämän vaatimuksissa. Tällaiset stereotyyppiset yksinkertaistukset ovat toki veteen piirrettyjä viivoja, sillä niin naisista kuin miehistä löytyy sekä maskuliinisuutta että feminiinisyyttä.

Työelämän sukupuolittuneisuuteen liittyy olennaisesti myös seksuaalinen häirintä, joka on Tilastokeskuksen tekemän tutkimuksen mukaan edelleen varsin yleistä työelämässä. Työikäisistä naisista yli puolet ja miehistä joka seitsemäs on kokenut seksuaalista häirintää. Useimmiten häiritsijä on mies ja erityisesti nuoret naiset valikoituvat häiriköinnin kohteeksi. Todennäköisyys kokea seksuaalista häirintää laskee iän myötä. Naisvaltaisilla aloilla häiritsijä on usein työyhteisön ulkopuolinen toimija kuten asiakas, miesvaltaisilla aloilla häiritsijä löytyy työyhteisöstä, työkavereista ja aloilla, joilla miehiä ja naisia työskentelee tasaisesti, häirintä tapahtuu usein esihenkilöiden toimesta. Pidän tätä varsin valitettavana, mutten lainkaan yllättävänä – minulta loppuvat sormet kesken laskiessani, kuinka monesti olen eri työkokemuksissani saanut vastakkaiselta sukupuolelta liian pitkiä katseita, mukahauskoja vitsejä tai vainoamisen kaltaiseksi eskaloitunutta työkaveruutta.

Vaikka naisvaltaisilla aloilla esiintyy eniten työpaikka-
kiusaamista, myös miehet voivat päätyä kiusatuiksi ja
kiusaajiksi työelämässä.

Sukupuolittuneisuuden voi katsoa liittyvän myös työpaikkakiusaamisen ilmenemiseen, sillä monilla naisvaltaisilla työpaikoilla kuten sosiaali-, terveys- ja opetusalalla on todettu esiintyvän eniten työpaikkakiusaamisen kaltaista toimintaa. Näillä aloilla naiset päätyvät miehiä useammin työpaikkakiusatuiksi ja -kiusaajiksi. Siten voidaan ajatella, että naisvaltaisilla aloilla naiset ennemmin kiusaavat kuin seksuaalisesti häiritsevät toisiaan. Kiusaamisen kohteeksi voi joutua periaatteessa kuka tahansa mistä syystä tahansa ja, toisin kuin häirinnässä, ikä ei ole yhtä merkittävä tekijä. Yleistyksiä on kuitenkin varottava, sillä työpaikkakiusaamista ei selitä pelkästään sukupuoleen liittyvät asiat, vaan taustalla vaikuttavat työyhteisön toimimattomuuteen, heikkoon johtamistyöhön, epäselviin työn järjestelyihin ja hiljaisen hyväksymisen kulttuuriin liittyvät tekijät. On mielenkiintoista pohtia, miksi naiset kääntyvät toisiaan vastaan. Ajaako nimenomaan miehiset valtarakenteet ja juurtuneet toimintatavat altavastaajan asemassa olevia naisia kilpailemaan keskenään?

Niin miehet kuin naisetkin

Aloitin työuupumukseen sairastuttaneessa työsuhteessa pian maisteriksi valmistumiseni jälkeen ja lähtökohtaisesti pidin hyvänä asiana sitä, ettei johdossa ollut miestä. Aikaisempien häirintäkokemusteni takia suhtauduin varauksellisesti työyhteisön vastakkaisen sukupuolen edustajiin ja koin osaamisestani enemmän epävarmuutta miesten kuin naisten seurassa. Myös esimerkiksi muutamat yliopistossa käymäni sukupuolentutkimuksen kurssit ja mediassa usein esiintyvät narratiivit naisia alistavista miehistä vaikuttivat käsityksiini. Voin sanoa omanneeni jonkinasteista sisäänrakennettua pelkoa toista sukupuolta kohtaan, joka ilmeni niin työelämässä kuin sen ulkopuolellakin. Näin jälkeenpäin näen tämän vieneen kapasiteettiani arvioida realistisesti saman sukupuolisten haitallista toimintaa ja huomata myös naisten välisiä ongelmia. Esimerkiksi ensimmäisessä kesätyöpaikassani 18-kesäisenä nimenomaan työpaikan naiset suhtautuivat nuoriin tekijöihin nyrpeästi meidän viedessä heidän työpaikkansa ja kaduilla paitsi miehet myös naiset ovat minua häiriköineet tuijottelun, tuhahtelun ja tarpeettomien neuvojen antamisten muodossa.

Työuupumuskokemuksen myötä havahduin paremmin huomaamaan, miten paljon minulta löytyikään nuorena tyttönä koettuja huonoja kokemuksia toisten naisten taholta ja, miten satuttavalta ne olivat tuntuneet – syyt kun eivät paikannu vain sukupuoleen ja seksuaalisuuteen, vaan usein tikun nokkaan tullaan nostetuksi esimerkiksi persoonallisuuden piirteiden, käyttäytymisen tai ihan vain oman olemassaolon takia. Työuupumukseen sairastuminen oli ikään kuin viimeinen niitti sille, että aloin ymmärtämään, miten suuri vaikutus sukupuolella on myös naisten välisissä työelämäkohtaamisissa. Jälkiviisaasti olen miettinyt, että olisi voinut olla ihan paikallaan omata samankaltaista pelon ja varauksellisuuden kokemista myös naisia kohtaan kuin mitä olin miehiin alitajuisestikin suunnannut. Ajattelen työuupumuksen tietyllä tavalla tasa-arvoistaneen minua, sillä suhtaudun tätä nykyä miehiin ja naisiin yhtä avoimesti että varauksellisesti.

Eri-ikäisyys haasteena?

Työelämäkokemuksistani löytyy siis negatiivisia, häirintätyyppisiä kokemuksia miesten taholta, mutta myös huonoja kokemuksia työyhteisön naisten kanssa toimimisesta. Minua on muun muassa ulossuljettu, taitojani on voimakkaasti kyseenalaistettu ja olen joutunut juoruilun kohteeksi. Viimeisimpänä kokemukseni työuupumukseen johtaneesta työsuhteesta, jossa minua johtaneen, noin 40-vuotiaan naisesimiehen tyrannisoivat toimintatavat olivat merkittävässä roolissa sairastumiselleni. Kyseinen esimies, vai pitäisikö sanoa esinainen, oli aloittanut työuransa eräässä ”Big Four” yrityksessä piiskurimaisen johdon alaisena, työskennellyt 12 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa ja edennyt urallaan vastoin sukupuolittuneita odotuksia. Ankara suhtautuminen alaisiansa kohtaan lienee peruja hänen omasta työelämähistoriasta.

Oma vanheneminen tulee todennäköisesti muuttamaan omaa
asemoitumistani työelämässä.

Yhteistä kaikille työelämän naiskokemuksilleni on ollut se, että olen ollut nuoremman naisen asemassa ja ongelmia on syntynyt iältään vanhemman naisen kanssa. Asetelma on ikään kuin ollut sellainen, että minua vanhempi nainen on halunnut antaa minulle opetuksen ja katsonut oikeudekseen laittaa minut ruotuun. Mielestäni samankaltaista dynamiikkaa hieman laajemmassa kontekstissa esiintyy myös tyttöjen ja naisten sukuelinten silpomisen perinteessä. Haitallista perinnettä ylläpitävät paitsi kulttuuriset uskomukset ja seksuaalisen kontrollin tavat, myös suvun naiset. Äidit ja isoäidit ovat etulinjassa varmistamassa perinteen jatkumoa. Työelämään kääntäen voidaan ajatella, että jos ja kun työelämä ilmentää varsin miehekästä maailmaa, niin naisten siellä kokemat hankaluudet kääntyvät herkästi nuorempien naistulokkaiden opetuksiksi. Miksi sinun pitäisi päästä helpolla, kun en minäkään päässyt? Saman sukupuoliseen voi olla helpompi projisoida omia tunteita ja ajatuksia kuin eri sukupuoliseen.

Naisten välisissä työelämän konflikteissa voi olla mukana paitsi katkeruuden myös vihan kokemuksia. Elämme suhteellisen ulkonäkökeskeisessä ja nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa, jolloin ikääntymiseen voi liittyä pelkoa ja uhan tunnetta. Ikääntyvät naiset ovat mediassa aliedustettuina eikä työelämässä välttämättä tunnusteta iän kartuttamaa osaamista. Vanhemman työnhakijan palkkaaminen voi näyttäytyä nuorempaan verrattuna suurempana riskinä, mikä lisää sukupolvien välistä vastakkainasettelua. Tämä voi näkyä erityisesti naisten välillä, sillä toisin kuin miehillä, joilla puristus vallan kahvasta tuntuu iän myötä vain tiukkenevan varallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman parantuessa, naisilla valta tuntuu pikemminkin vähentyvän iän noustessa ja hedelmällisyyden laskiessa. Seksuaalisella vallalla varustettu nuori nainen voi siten herättää vanhemmassa naisessa tiedostamattomia ja vaikeasti selitettävissä olevia vihan tunteita.

Vaikeudet naisvaltaisissa työyhteisöissä

Omat kokemukseni erilaisista työyhteisöistä ovat paljastaneet, että pelkästään yhteisen työpaikan jakaminen ei useinkaan riitä naisvaltaiseen työyhteisöön sisälle pääsemiseksi. Yhteisöissä, joissa on ollut miehiä mukana, olen herkemmin kokenut olevani työyhteisön jäsen ihan vain olemalla työntekijänä samalla työpaikalla. Naisvaltaisissa yhteisöissä sisään pääsemiseksi on vaadittu myös muissa asioissa samanlaisuutta, ja työpaikan ulkopuoliset asiat ovat määrittäneet pitkälti työpaikan sisäistä asemoitumista. Nuorena, lapsettomana ja naimattomana olen usein jäänyt yhteisön reunamille, ja samaistumispintaa työyhteisön muiden naisten kanssa on ollut vähän. Eräässä työpaikassa hienovaraista ulossulkemista tapahtui kahvipöydässä, kun keskusteltiin paikallisen asukkaan lottovoitosta. Naiskollega katsoi minuun ja sanoi, että onneksi voitto ei sentään mennyt lapsettomalle. Olen kirjoittanut työyhteisön ulkopuolisuudesta oman postauksensa.

Naisvaltaisissa työyhteisöissä olen myös kokenut enemmän kilpailullisuutta. Sukupuoli lienee jollain tavalla jaettu kokemus, minkä takia nainen voi herkemmin ajatella pystyvänsä samoihin asioihin toisten naisten kuin miesten kanssa. Tästä voi seurata myös paitsi jäämisen kokemusta ja asia kääntyä siten, että toisen saavutus olisi itseltä pois. Miksi toinen saa asian x, kun periaatteessa minullakin olisi kaikki edellytykset sen saavuttamiseksi? En osaa sanoa johtuuko kilpailullisuus nimenomaan sukupuolisesta samaistuttavuudesta vai jonkinlaisesta sisäistetystä kulttuurillisesta ajatuksesta, ettei minun naisena edes kannata yrittää kilpailla miesten kanssa – miesten parempi yhteiskunnallinen menestyminen kun tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Kilpailullisuuteen liittyvää kateutta olen herkemmin kokenut nimenomaan toisten naisten tahoilta ja, koska myös minä koen kateuden tunnetta silloin tällöin, olen huomannut sen kohdistuvan lähes poikkeuksetta saman sukupuolisiin. Sen sijaan parempiin suorituksiin edesauttavaa kannustamista olen tuntunut saavan enemmän vastakkaisen sukupuolen edustajilta, vaikka pyrin itse olemaan kannustava sukupuoleen katsomatta.

Onko naisten ja miesten välillä eroja johtajuudessa?

Naisilla voi olla miehiä vähemmän kuviteltua auktoriteettia.

Vaikka minkäänlaisia kattavia yleistyksiä sukupuolten eriävistä käyttäytymistavoista työelämässä on likimain mahdotonta tehdä, olen kokenut johtamistavoissa enemmän vaihtelua naisten kuin miesten kesken. Siinä missä miesjohtajat edustavat kokemuksissani enemmän tasaista suoriutumista, minulla on ollut enemmän vaihtelua naisjohtajissa (toiset olleet todella hyviä ja toiset ala-arvoisen huonoja). Naisten johtamisen tavat ovat olleet enemmän sidoksissa siihen, minkälainen nainen on persoonana ja, minkälaisen ihmiskäsityksen hän jakaa. Miehet ovat johtajina olleet enemmän asiakeskeisiä ja he ovat mielestäni kohdanneet alaisensa tasavertaisemmin. Naisjohtajilla voi olla miehiä enemmän näyttämisenhalua ja tarvetta todistaa osaamistaan muille, mikä taas selittynee paitsi yksilöllisillä tekijöillä myös miesjohtajuutta suosivilla työelämän rakenteellisilla seikoilla. Lähtökohtaisesti ajattelen, ettei sukupuoli määritä johtamisen laatua, vaan ennen kaikkea siihen vaikuttavat organisaatiokulttuuri ja johdon tueksi mahdollistettujen rakenteiden ja resurssien saatavuus.

Sukupuolittuneita odotuksia

Työelämän sukupuolittuneisuutta miettiessä on hyvä huomata, ettei naisten työelämässä mukanaolo ole itsestäänselvyys ja monet hyvinvointivaltioon liitetyt ominaisuudet kuten universaali päivähoito ja erilaiset sosiaaliturvaetuudet ovat olleet julkisen sektorin tarjoamien työpaikkojen ohessa mahdollistamassa naisten työelämässä toimimista. Naisten nykyisen kaltainen työelämäosallistuminen on suhteellisen nuori-ikäistä ja siksikin voidaan ajatella, että lasikattoja löytyy rikottavaksi ja työelämän tasa-arvon työstämisessä riittää vielä tekemistä.  Ihmisillä on usein myös erilaisia odotuksia miehille ja naisille, ja yhteiskunnalliset stereotypiat siitä, millaisia naisten ja miesten kuuluisi olla, vaikuttavat käsityksiemme taustalla ja niiden muuttaminen voi olla aikaa vievää. Naisiin liitetään kenties herkemmin odotuksia kodista ja perheestä, mikä voi varjostaa työelämässä toimimista.

Lisäksi yksilötasolla koetulla elämänhistorialla ja erilaisissa ihmissuhteissa koetuilla traumoilla on vaikutuksensa siihen, miten suhtaudumme eri ihmisiin, miehiin ja naisiin. Minä olen esimerkiksi kokenut pahimmat ihmissuhdepettymykseni nimenomaan naisten välisissä suhteissa (pois lukien traumasuhde) ja käsittelemättöminä vaikuttaneet äiti- ja siskohaavani ohjasivat pitkään havaintojani muista naisista. Tämä näkyi siinä, miten kasasin suurempia odotuksia naisille kuin miehille ja toisaalta odotin saavani naisten välisistä suhteista jotain, mistä olin lapsena jäänyt paitsi. Itselläni avainasemassa on ollut oman elämänhistorian ja traumojen työstäminen, sillä se on katkaissut kierteen, jossa menneisyyden kokemuksia toistetaan nykyisissä suhteissa. Eteenpäin pääseminen ja uudenlaisen suhtautumistavan löytäminen on vaikuttanut positiivisesti myös työelämässä toimimiseen. En voi muuttaa toisia ihmisiä, mutta voin muuttaa omia suhtautumis- ja reagoimistapojani. Yleisesti ottaen pidän tärkeänä sitä, että erilaisissa ongelmatilanteissa osataan katsoa peiliin eikä vain osoitella ja syytellä toisia.

Toisin toimimista

Ympäristö ja geenit ohjaavat sekä miesten että naisten käyttäytymistä. Olen joskus lukenut, että naisilla ympäristön vaikutus olisi hieman suurempi, minkä takia voitaisiin ajatella, että työyhteisön ongelmat ja ristiriidat vaikuttavat herkemmin naisiin. Tämän puolesta puhuu sekin, että työuupumukset ovat jonkin verran yleisempiä naisten kuin miesten keskuudessa. Työelämässä naisten keskinäisillä suhteilla on siksikin merkitystä ja positiivisilla kokemuksilla voi olla merkittävä vaikutus työhyvinvointiin. Ylipäänsä ihmissuhteiden merkitys hyvinvoinnille on valtava ja toimivat työyhteisöt voivat osaltaan olla vähentämässä nuorten kasvussa olevia työkyvyttömyyden trendejä.

Iältään vanhemman roolissa oleva nainen tai mies voi
näyttää nuoremmille esimerkkiä ja toimia tärkeänä esi-
kuvana.

Pidän naiseksi kasvamista ja naisena olemista työelämän ja yhteiskunnan ristipaineissa jo itsessään sen verran vaikeana, ettei sitä tarvitse entisestään hankaloittaa toisten naisten toimesta. En halua koskaan löytää itseäni tilanteesta, jossa siirrän omia katkeruuksiani nuorempiini, enkä halua päätyä ihmiseksi, joka nauttii toisten näpäyttelystä ja pahanmielen tuottamisesta. En halua suhtautua kanssaihmisiini ylivertaisesti, vaan ajattelen, että jokaisella on meille opetettavaa. Voin omalla toiminnallani olla mahdollistamassa jollekin toiselle sitä mistä itse jäin paitsi, sillä muistan, miten suuri merkitys sillä olisi ollut, jos olisi parikymppisenä työelämän untuvikkona tullut naiskollegoiden ja -johtajien taholta hyväksytyksi ja ymmärretyksi. Oli työelämä sitten miten maskuliininen tai miehinen tahansa, niin minulle ei maksa mitään suhtautua kanssasisariin ja -veljiin ystävällisesti ja empaattisesti.

Hiljeneminen ei auta

Tiedän, että löytyy koulukuntia, joiden mukaan kaikki on patriarkaatin syytä. On miesten vika, että naisten välillä on kahnauksia työelämässä ja on miesten vika, että kahnauksia edes ajatellaan olevan olemassa. Minusta tällainen on näköalatonta ja johtaa herkästi edellä kuvatun kaltaiseen nuorempien tulokkaiden opettamiseen, jossa omia huonoja kokemuksia ikään kuin kostetaan seuraavalle sukupolvelle. Tällaisissa toimintaympäristöissä käyttäytymisen syyt ulkoistetaan eikä vastuuta omasta toiminnasta oteta. Olen varma, etteivät kokemukseni ole yksittäistapauksia ja vastaavanlaisia löytyy paljonkin. Työelämän viihtyvyyden ja tasavertaisuuden parantumiseksi olisi ensisijaisen tärkeää, että naisten ja miesten keskinäisistä ongelmista voitaisiin puhua. Hiljeneminen ei edistä tasa-arvoa eikä naisten välisiä ristiriitoja tulisi vähätellä epäammattimaisina sivutuotteina. Ne ansaitsevat tulla käsitellyiksi osana laajempaa keskustelua vallasta, yhteistyöstä ja yhteisistä tavoitteista.

Vaikka postaukseni näkökulma on ollut suhteellisen ongelmalähtöinen, tiedän, että työelämästä löytyy paljolti yhteistyökykyisiä ja vastavuoroisia yhteisöjä, verkostoja ja tiimejä, joissa toisten tukeminen ja kannustaminen ovat arkipäivää – jokaisen ihmisen välillä. Lopuksi haluan vastata otsikon raflaavaan kysymykseen ja muistuttaa, että niin naisista kuin miehistä löytyy erilaisia ihmisiä eikä hyvä tai huono johtajuus rakennu pelkästään sukupuolesta lähtöisin olevien tekijöiden varaan. En näe, että vain nainen olisi naiselle susi – pikemminkin uskon, että ihminen on ihmiselle susi. Homo homini lupus.

 

Työelämän ongelmatilanteissa:

• En vähättelisi kokemaani.
• Ottaisin asian puheeksi.
• Selvittäisin kyseisen työpaikan protokollan asian eteenpäin viemiseksi.
• Varmistaisin omat oikeuteni ja velvollisuuteni.
• Vaatisin muutosta tilanteeseen.

Pelkäänkö uupuvani uudelleen?

Ajauduin burnouttiin työurani alussa, ensimmäisessä oikeassa oman alan työssäni maisteriksi valmistumisen jälkeen. Työ vastasi paperilla käsityksiäni unelmatyöstä ja tehtävä herättikin minussa suurta innostusta: halusin onnistua, oppia uutta ja päästä vaikuttamaan minulle merkityksellisiin asioihin. Nopeasti ilmenneet varoitusmerkit huonosta työilmapiiristä ja liiallisesta kuormittavuudesta kuittasin kuvittelulla ja omalla kokemattomuudellani – halusin uskoa asioiden kääntyvän parhain päin. Ajan myötä työhön liittyvät ongelmat kuitenkin eskaloituivat ja terveyteni alkoi rapautumaan työstressin myötä, mikä näkyi muun muassa unettomuutena, ärtyneisyytenä ja itkuherkkyytenä. Minun oli hyvin vaikea tehdä minkäänlaisia korjaustoimia kierteen katkaisemiseksi ja pian löysinkin itseni tilanteesta, jossa työskentelin likimain kellon ympäri vastatakseni mikromanageroivan esimiehen kohtuuttomiin odotuksiin ja kompensoidakseni heikentyneestä terveydentilasta johtuvaa työtehon laskua. Lopulta kamelin selkä katkesi ja menetin toimintakykyni mielenterveyden romahtamisen myötä. Ajauduin alle vuodessa vakavaan työuupumukseen, josta toipuminen vei aikaa ja vaati onnistuakseen erinäisiä elämänmuutoksia. Tämän kaiken kokeneena en luonnollisestikaan toivo uupuvani uudestaan ja pitäisin todella epämiellyttävänä samankaltaiseen kuoppaan ajautumista. Tässä postauksessa pyrin vastaamaan kysymykseen siitä liittyykö tällaiseen tulevaisuuden skenaarioon pelkoa; pelkäänkö työuupumuksen uusiutumista.

Työuupumus ja masennus uusiutuvat herkästi

PMDD:n myötä voin toisaalta sanoa 
kärsiväni kuukausittain masennuksen 
diagnostiset kriteerit täyttävästä oireilusta.

Työuupumukseni toipumisprosessin alkuvaiheilla olin varma, että uuvun toistamiseen. Pelkäsin liian aikaista paluuta työelämään, sillä tunsin oloni huteraksi, epävarmaksi ja uupumisalttiiksi. Kauhukuvani liittyivät toistuviin työuupumuskierteisiin ja elämään, jota määrittäisi terveiden ja uupuneiden kausien vaihtelu. Kesti kauan ennen kuin vointini alkoi normalisoitumaan ja vielä kauemmin ennen kuin aloin voida aidosti hyvin. Toipumisen edetessä myös pelkoni uudelleen uupumisesta väheni eikä työuupumuksen uusiutuminen näyttäytynyt minulle enää väistämättömänä seurauksena, jota kohti olin ajelehtimassa.

Olen aikaisemmin kirjoitellut työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta pohtien sitä, olisiko kokemani voitu luokitella myös masennukseksi. Koska työuupumuksen puhkeamisesta on jo useampi vuosi ja olen toipumiseni suhteen hyvällä tolalla, olen saanut tapahtuneeseen tarvittavaa etäisyyttä ja perspektiiviä. Tätä nykyä uskon kärsineeni sekä vakavasta työuupumuksesta että masennuksesta, joka lyöttäytyi seuraani sairastuttaneen työsuhteen jo päätyttyä. Oli niin tai näin, uusiutuvat sairausjaksot, relapsit ovat sekä masennuksessa että työuupumuksessa yleisiä. Masennuksen uusiutumisriski on huomattava ja arviolta yli puolet masennukseen kerran sairastuneista sairastuvat siihen toistamiseen. Masennuksen uusiutumisriskiä kasvattavat koettujen masennusjaksojen määrä ja masentuneisuuden vaikea-asteisuus. Uusiutumisriskiä lisännee sekin, mikäli masennus jää asianmukaisesti hoitamatta tai, jos hoito ei ole ollut tarpeeksi tuloksellista. Työuupumuksen uusiutumisesta löytyy vaihtelevaa tietoa. Jostain olen lukenut, että joka neljäs kerran työuupunut uupuu toistamiseen, ja eräässä tutkimuksessa 12 % vastaajista ilmoitti työuupumuksen uusiutuneen 2–3 kertaa. Työuupumuksen uusiutuminen liittynee suurelta osin työhön liittyviin haasteisiin kuten siihen, että työtä ei saada järjesteltyä terveyttä paremmin tukevaksi tai, etteivät työpaikan ihmissuhdeongelmat ole ratkottavissa. Myös yksilölliset tekijät kuten stressiherkkyys vaikuttavat.

Näin ollen voi perustellusti sanoa, että todennäköisyydet sairastumisen uusiutumattomuudesta eivät ole puolellani. Tilastojen valossa on hyvin mahdollista, että tulen elämässäni vielä uudestaan kokemaan työuupumuksen ja/tai masennuksen.

Uuvuttava työelämä

Työuupumuksen uusiutuminen on mielestäni hyvinkin todennäköistä tämän päivän työelämässä, jossa korostuu nopeatempoisuus, pirstaleisuus sekä tehokkuusvaatimusten nousujohteisuus. Kokemani työuupumus oli seurausta ala-arvoisesta johtamisesta, epäselvästä työnkuvasta sekä liiallisesta työmäärästä. Työtä oli yksinkertaisesti liikaa, siitä ei saanut asiallista palautetta eikä työn aiheuttamasta kohtuuttomasta stressistä ollut mahdollista palautua. Olen varma, että vastaavanlaisissa olosuhteissa minun lisäkseni valtaosa muistakin työntekijöistä ajautuu burnouttiin. Minusta ei ole tullut työuupumukseni ja sen toipumisen myötä millään tavalla immuuni työelämän epäinhimillisille vaatimuksille, huonolle johtamiselle tai työpaikkakiusaamiselle – päinvastoin. Jos työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä, pidän työuupumusta sangen luonnollisena lopputuloksena.

Työuupumus opettajana

Työelämän uuvuttavuudesta huolimatta en voi varsinaisesti sanoa pelkääväni uupumisen toistumista. Tämä johtuu siitä, että olen ensimmäisen työuupumukseni aikana oppinut valtavasti itsestäni ja omista käyttäytymisen malleista. Olen opetellut tervettä kovuutta, omien oikeuksien tiedostamista ja niiden puolustamistaitoja sekä minulle soveltuvia, suhteellisen rajujakin työn ja vapaa-ajan välisiä rajaamiskeinoja. Työuupumus on saanut minut suosimaan toimintaa sekä asioista puhumista, sillä epäkohdista vaikeneminen ei hyödynnä ketään. En enää sivuuta työssä ilmeneviä ongelmatilanteita, vaan valitsen mieluummin varhaisen puuttumisen, vaikka se ei miellyttäisikään kaikkia. Samaten olen opetellut suhtautumaan omaan osaamiseeni realistisesti ja hyväksynyt sen, etten voi, eikä minun tarvitse, osata kaikkea. En pidä liiallisen työkuorman keventämistä epäonnistumisena tai merkkinä huonommuudesta – päinvastoin. Pidän sitä terveenä tapana tunnistaa omat rajat ja huolehtia pitkäjänteisestä jaksamisesta, sillä juuri tällaista itseohjautuvuuttahan työelämässä niin kovasti arvostetaan.

On ollut myös tärkeää ymmärtää, ettei kaikki ole minun hyppysissäni. Voin omalta osaltani ennaltaehkäistä työuupumusta ja muita mielenterveyden häiriöitä vain tietyssä määrin. Työelämässä suurimmat stressitekijäni liittyvät ihmissuhteisiin eli työyhteisön psykososiaalisiin haasteisiin ja johtamisen puutteisiin. Ihmissuhteiden haasteita ei voi aina ratkaista yksin, ja työyhteisöt, joita värittävät riitaisuudet, epäasiallisuudet sekä valta-asemien väärinkäytökset – ja jotka laiminlyövät työhyvinvoinnin perusperiaatteet – eivät ole minua varten. Tiedän, miten kalliiksi käy taistella yksin tuulimyllyjä vastaan epäterveissä työyhteisöissä, eikä terveyden menettäminen ole minusta enää yhdenkään työpaikan arvoista. Koska työnantajalla on lakiin pohjautuva velvollisuus ennaltaehkäistä työperäisiä sairauksia ja edistää työhyvinvointia, en halua tarjota osaamistani ja aikaani työnantajille, jotka laiminlyövät tämän vastuun tai suhtautuvat siihen välinpitämättömästi.

Toipuminen vahvisti

Ajattelen myös, että vaikka uupuisin uudelleen, se ei olisi yhtä raskasta kuin ensimmäisellä kerralla. Ensimmäisen työuupumuksen myötä ajauduin kaiken lisäksi huomattavaan elämänkriisiin, jossa traumat muistuttelivat olemassaolostaan ja jouduin kasvotusten käsittelemättömien menneisyyteni asioiden kanssa – ja niitähän riitti! Näin ollen minusta, pärjääjästä, tuli työkyvytön ja se, joka ei enää selviydykään yksin. Avun hakeminen ja sen saaminen tuntui välillä lamaannuttavalta, sillä en tiennyt, mistä lähteä liikkeelle. Menneisyyden painolastia ja tulevaisuuden ahdistusta tuntui olevan yksinkertaisesti liikaa. Kaikkien näiden tekijöiden samanaikainen yhteisvaikutus syvensi uupumusta ja heikensi mielenterveyttäni, sillä jo pelkästään työuupumuksessa itsessään olisi ollut minulle tarvittavaa haastetta.

Työuupumuksen toipumisprosessin myötä olen tehnyt elämässäni paljon erilaisia muutoksia. Olen muun muassa lopettanut alkoholinkäytön, sulkenut somet ja päästänyt irti haitallisista ihmissuhteista. Olen lisännyt selviytymiskeinojani, haastanut haitallisia uskomuksiani, tutustunut itseeni ja alkanut suhtautua itseäni kohtaan lempeämmin. Olen tullut sinuiksi menneisyyteni kanssa sekä alkanut taas uskoa huomisiin. Pöytä on puhdistettu ja tätä nykyä kannan mukanani kevyempää, vahvempaa ja viisaampaa reppua.

Ymmärrän tänä päivänä itseäni paremmin ja tunnistan 
realistisemmin omia vahvuuksia ja heikkouksiani.

Toipuminen on vienyt aikaa ja ajattelen sen kaikessa raskaudessaan vahvistaneen resilienssiäni, jonka uskon kasvattaneen tulevien työuupumusten sairastumiskynnystäni. Toipumistani edesauttoi pitkä psykoterapia, josta sain paljon vastauksia sairastumiseni syistä ja välineitä tulevaisuutta varten. Suhtautumiseni työtä kohtaan on muuttunut rennommaksi ja vähemmän pakkomielteiseksi: olemassaoloni oikeutus ei ole enää riippuvaista työnteosta ja suorituksista, minulla ei ole unelmatyöpaikkoja enkä mistään hinnasta haluaisi elämäni pyörivän vain työnteon ympärillä. En ole enää sama ihminen kuin työuupumukseni alkuvaiheilla enkä välttämättä tänä päivänä reagoisi yhtä voimakkaasti samoihin tekijöihin, jotka aikoinaan edesauttoivat uupumustani. Ja vaikka reagoisinkin ja kokisin uuden työuupumuksen, niin tiedän kokemuksesta, että siitä on mahdollista selviytyä ja jatkaa elämää. Mielenterveyden sairastuminen ei myöskään herätä minussa enää samanlaista häpeää kuin ensimmäisellä kerralla, mikä tekee avun hakemisestakin helpompaa.

Pelossa ei kannata elää

Summa summarum, lyhyt vastaus otsikon kysymykseen on, että en pelkää uupuvani uudestaan. Jos työsuhteessa alkaisi ilmetä vaaranmerkkejä ja pelkäisin, että tilanne voisi johtaa työuupumukseen, pyrkisin tekemään osaltani muutoksia estääkseni sen. Vaikka työuupumus on yhteisötason ongelma ja usein sairastumista edesauttavat ulkoiset tekijät, niin valitsen pelkäämisen sijasta toiminnan. On kuitenkin järkevää tiedostaa realiteetit ja ymmärtää sairastumisen uusiutumisen mahdollisuudet. Itsestä on tärkeää pitää huolta, omasta voinnista voi tunnistaa hälytysmerkkejä ja terveyden säilyttämiseen on hyvä suhtautua tarvittavalla vakavuudella. On myös tärkeää hakeutua ajoissa hoidon piiriin ja hyödyntää mahdollisesti jo olemassa olevia hoitokontakteja.

Työuupumuksen myötä olen saanut rajat ympärilleni, tiedän paremmin arvoni enkä enää hae hyväksyntää hyvinvointini kustannuksella. Kenties ilman kokemaani olisin herkemmin jäänyt työelämän heittopussiksi, jonka yli oltaisiin toistuvasti kävelty ja, jota olisi saanut tyrannisoida mielin määrin. Vaikka työuupumuskokemus opetti minulle asioita kantapään kautta ja olisin nämä mieluummin oppinut helpommalla tavalla, niin työelämässä on hyödyllistä osata sanoa ei, puolustaa omia oikeuksia ja olla sallimatta epäasiallista kohtelua osakseen.

 

Työuupumuksen uusiutumista varten:

• Harkitse työpaikan vaihtoa. Työuupumus uusiutuu herkästi samassa työpaikassa, jossa alkujaan sairastuitkin. Harkitse vaihtamista erityisesti, mikäli työnantaja ei ole myötämielinen työn uudelleenjärjestelyssä tai vähättelee tilannettasi.
• Opi ensimmäisestä työuupumuksestasi. Selvitä tärkeimmät syyt sairastumisesi taustalla ja pyri toimimaan toisin. Selvitä myös vahvuuksiasi ja pyri valjastamaan ne työssä käyttöösi.
• Hae tukea tilanteeseesi hyvissä ajoin esimerkiksi työterveyshuollon kautta.
• Muista, ettei uudelleen uupuminen tee sinusta huonompaa kuin kenestäkään muusta eikä se ole ”epäonnistumista”.
• Työuupumus on mahdollista selättää ja toipumisessa voi hyödyntää aiemmin hyviksi havaittuja keinoja.