Traumasuhteesta irtaantuminen

Kirjoitin vuosi sitten kokemastani traumasuhteesta ja tarkoitukseni on nyt jatkaa aiheesta kirjoittelua irtaantumisen näkökulmasta. Traumasuhteella viittaan parikymppisenä kokemaani ihmissuhteeseen, joka oli emotionaalisesti hyvin raskas ja, josta oli erityisen vaikea lähteä. Kolmisen vuotta kestäneen suhteen dynamiikka perustui huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle, ja se sisälsi henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Tässä postauksessa keskityn traumasuhteen päättämiseen ja siitä irtautumisen haasteisiin. Sivusin samaisia teemoja pinnallisesti jo aikaisemmassa kirjoituksessani, mutta nyt haluan käsitellä näitä hieman tarkemmin. Irtaantuminen on ollut pitkä prosessi ja pidän sitä yhtenä tähänastisen elämäni suurimmista haasteista. Minulla ei ole antaa mitään tarkkoja aikaraameja traumasuhteiden jälkeiselle toipumisajalle, mutta karkeasti voin sanoa sen vieneen vähintään kaksinkertaisesti sen ajan, mitä suhde kesti. Postaukseni tarkoituksena ei ole neuvoa toimimaan samoin kuin minä – rehellisyyden nimissä koen jossain määrin edelleenkin, että irtaantumiseni on ollut häpeällisen vaivalloista. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaipaillut siitä lukemista ja toivon voivani kokemuksellani auttaa toisia saman asian kanssa kamppailevia.

Irtaantuminen ei ollut yksiselitteistä

Traumasuhteen aikainen kipuilu jatkoi vielä pitkään suhteesta 
irtaantumisen jälkeen.

Mennyt traumasuhde tuli päätökseensä minun aloitteestani ja muistan ajatelleeni, että eron myötä suhteeseen liittyvä kipuilu viimein päättyy. En vielä tuolloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan. Traumasuhteen päättämisestä alkoi uudenlainen vaihe, johon on liittynyt huomattava määrä sisäistä kamppailua ja suhteen läpikäyntiä. Suhteen jälkeinen aika näyttäytyy minulle paikoitellen jopa haastavampana kuin sen aikainen, sillä silloin tukahdutetut tunteet ja traumat pääsivät valloilleen. Minkäänlaisesta erohehkusta ei kohdallani ollut tietoakaan: olin syyllisyyden riepottelema, pelokas, ahdistunut ja epätoivoinen. Käsitykset itsestäni ja elämästäni olivat suhteen aikana vaurioituneet eikä elämässä eteenpäin meneminen tuntunut mahdolliselta. En osannut sanoittaa epämääräisiltä ja hajanaisilta tuntuvia kokemuksiani, ja kesti hyvin kauan ennen kuin sain otetta suhteen traumasidoksellisesta puolesta ja kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Terapia on ollut tässä merkittävässä roolissa ja nykyisin kadun lähinnä sitä, etten aloittanut sitä aikaisemmin: päädyin terapiaan työuupumuksen myötä ja useita vuosia traumasuhteesta irtaantumisen jälkeen. Tärkeässä roolissa on ollut myös nykyinen parisuhteeni, joka alkoi joitakin vuosia kokemani traumasuhteen jälkeen. Suhde on laajentanut käsityksiäni turvallisen parisuhteen piirteistä ja toiminut tärkeänä peilipintana omien toimintamallien tarkastelussa. Menneisyyden käsittely olisi ollut huomattavasti työläämpää ilman nykyisessä suhteessa saamaani rakkautta ja turvaa.

Turvallisuudentunteen heikkeneminen ahdisti

Traumasuhteesta irtaantumisen yhteydessä on hyvä muistaa, että väkivallan uhka usein kasvaa eron yhteydessä. Väkivaltaa, kontrollointia ja vallankäyttöä sisältäneissä suhteissa eron hetki ja sen jälkeinen aika voi olla hyvin vaarallista aikaa. Eron aikana ja sen jälkimainingeissa pelkäsinkin paitsi sitä, että suhteen toinen osapuoli tekee itselleen jotain, niin myös sitä, että hän tekee minulle jotain. Vaikka tämä aiheutti minussa häpeää ja soti vastoin kaikkia periaatteitani, niin turvallisuussyistä jouduin jättämään suhteen toisen osapuolen puhelimitse. Eron hoitaminen puhelimessa varmisti sen, ettei hän pystyisi fyysisesti satuttamaan minua eikä traumasuhteille tyypillisesti voisi ympäri puhua minua jäämään esimerkiksi seksin avulla. Kuten aikaisemmassa postauksessa toin esiin, suhteen toinen osapuoli ei uskonut minua. Koska hänelle oli tärkeää olla vallan kahvassa kiinni, oli hänen mahdotonta hyväksyä minun tekemiäni päätöksiä – varsinkaan sellaisia, mitkä oli tehty hänen tietämättään. Toinen osapuoli reagoi eropäätökseeni vihaisilla ja epämiellyttävillä viesteillä sekä läsnäolollaan asuntoni läheisyydessä: eräällä kerralla hän tuli vastoin kieltojani asuntoni läheiselle parkkipaikalle odottelemaan näkemistäni (asuimme eri paikkakunnilla). Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi ymmärtänyt päätöstäni, vaan ennemminkin hänen halustaan hallita tilannetta loppuun asti. Kaikki tämä herätti minussa pelkoa ja ahdistusta, eikä asiaa helpottanut se, että tiesin hänellä olevan aseita ja lupia aseiden käyttöön.

Vaikeasta suhteesta irtaantumisessa on hyvä pitää mielessä eroon liittyvät uhkatekijät ja varautua tilanteeseen esimerkiksi tekemällä turvasuunnitelma, hakemalla ammatillista apua ja pitämällä yhteyttä mahdollisiin läheisiin sekä dokumentoimalla kaikki uhkailut ja yhteydenotot. Turvallisuus on hyvä nostaa keskiöön kaikessa mitä tekee. Kirjoittelen omia kokemuksiani traumasuhteesta, jossa olemme asuneet eri osoitteissa eikä meillä ole ollut yhteisiä lapsia. Huomioitavien asioiden määrä luonnollisestikin lisääntyy tämän kaltaisissa suhteissa ja siksi suosittelen lukemaan Nettiturvakodin sivuilta kattavasti koottuja neuvoja ja ohjeita erilaisten tilanteiden varalle. Omaan kokemukseen on myös hyvä luottaa ja muistaa, että pelon tunne ei synny tyhjiössä. Ulkopuolisten on vaikea arvioida todellisen uhan suuruutta, mikäli heillä ei ole tarpeeksi tietoa suhteen dynamiikasta tai osaamista esimerkiksi väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyvistä riskitekijöistä. Siksi on hyvä hakeutua luotettavien henkilöiden pariin ja ammattilaisten avun piiriin sekä jättää vähemmälle huomiolle tuttavien, lähtökohtaisesti varmaan ihan hyvää tarkoittavat, kommentit liian vilkkaasta mielikuvituksesta tai tilanteen vaarallisuuden ylitulkitsemisesta. Se, että joku toinen ei ole kokenut samaa kuin sinä, ei tarkoita, ettei kyseistä ilmiötä olisi olemassa.

Syyllisyys tukahdutti

Traumasuhteesta irtaantuminen on kaikkinensa ollut pitkä prosessi ja minun on helpointa tarkastella tätä vaikeaa aihetta irtaantumiseen liittyneiden tunnekokemusten kautta. Erosta seurannut vuosi näyttäytyy minulle näin jälkikäteen hyvin epämääräisenä ajanjaksona, jota on värittänyt hankalien tunteiden lisäksi epätietoisuus toisen mahdollisista kostotoimista. Suhteen päättyminen jäi surematta ja surun sijasta minut valtasi syvä syyllisyyden kokeminen. Syyllistin itseäni kaikista suhteen aikana tapahtuneista asioista ja pidin itseäni ainoana syypäänä sen päättymiselle. Välillämme vallinnut side ja yhteys oli rikottu minun toimestani, ja jättäjän roolista käsin toimiminen oli tehnyt minusta suhteen pahiksen. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että päätökseni taustalla vaikuttivat paljolti toisen osapuolen teot ja tekemättä jättämiset – jättäjän taakka olisi siten voinut päätyä yhtä hyvin myös toisen kannettavaksi. Syyllisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan aiheutui paljolti siksikin, että tiesin eropäätökselläni aiheuttavani toiselle kärsimystä.

Tunnollisena minun oli vaikea hyväksyä sitä, että 
 hoidin eron niin huonosti. Traumasuhteille
on kuitenkin tyypillistä se, että kaikenlainen
sopiminen ja keskusteleminen jää hähmäiseksi.

Vaikka minua ahdisti erosta seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, niin vielä enemmän tunnuin pelkäävän sitä, että traumasuhteen toisen osapuoli tekisi itsellensä jotain. Sydämeni jätti lyöntejä välistä lukiessani uutisointeja junan alle jääneistä tai metron eteen hypänneistä, ja löysinkin itseni toistuvasti tarkkailemasta traumasuhteen toisen osapuolen sosiaalisen median kanavista elon merkkejä. Hän ei koskaan uhannut tekevänsä itsellensä mitään, mutta jostain syystä minulle oli tällainen pelko syntynyt enkä pitänyt ajatusta mitenkään mahdottomana. Itseni vastuullistaminen toisen tunteista ja teoista jatkui siten eronkin jälkeen, mikä edelleen voimisti kokemaani syyllisyyden tunnetta siitä, että olin tehnyt väärin päättäessäni suhteen. Huomioni oli suuntautuneena suhteen toiseen osapuoleen ja hänen selviytymiseensä niin tiiviisti vielä suhteen päättymisenkin jälkeen, että oman mieleni asteittainen synkkeneminen meni minulta täysin huomaamatta. Nauru ja unelmointi katosivat elämästäni kuin varkain, ja vei useampia vuosia ennen kuin sain fokuksen takaisin itseeni ja omaan selviytymiseeni – saati siihen, että aloin taas nähdä tulevaisuuteni valoisana.

Häpeä toisen ikävöinnistä

Häpeän tunteesta muodostui syyllisyyden ohessa toinen merkittävä, jokapäiväinen seuralainen irtaantumisprosessin aikana. Traumasuhteen aikana olin kuvitellut, että ero päättäisi suhteeseen tiiviisti kytkeytyneen tunteiden vuoristoradan. Näin ei käynyt, vaan uusi vuoristorata muotoutui erosta katumisen ja päätöksessä pysymisen välille. Vaikka minulla oli tuoreessa muistissa suhteen aikainen tunnehelvetti ja minua järkytti sen päättymisestä seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, eropäätöksessä pysyminen tuntui raastavalta. Mieleni muuttui irtaantumisen osalta useita kertoja yksittäisen päivän aikana ja yritin epätoivoisesti kerrata syitä päätökseni taustalla. Huomasin odottavani toisen yhteydenottoja ja miettiväni, mitä hänelle mahdollisesti sanoisin: miten ilmaisisin sen, että olin tullut toisiin aatoksiin. Alkoholin vaikutuksen alaisena sorruinkin useampaan kertaan laittelemaan toiselle kännisiä viestejä, joita sitten seuraavana päivänä häpeissäni poistelin. Ensimmäisen erosta seuranneen vuoden aikana olisin tehnyt likimain mitä tahansa saadakseni olla vielä hetken toisen kanssa ja oli hiuskarvan varassa, että näin ei käynyt. Toista osapuolta kohtaan kokema ikävä hävetti ja kaiken lisäksi se tuntui vähenemisen sijasta pikemminkin vain kasvavan. Tuntui myös väärältä ikävöidä jotakin, josta on halunnut eroon ja, joka on kaikkinensa ollut minulle haitallista.

Häpeä on kietoutunut myös siihen, miten olen katsonut ”onnistuneeni” irtaantumisprosessissa. Ajattelin pitkään tekeväni edistystä liian hitaasti, liian heikosti ja liian epäjohdonmukaisesti. Häpeää syntyi voimakkaista tunnereaktioistani ja omasta käyttäytymisestäni, osaamattomuudestani päästää irti ja kyvyttömyydestäni olla esimerkiksi selailematta toisen sosiaalisen median kanavia. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi tahdonvoimaa olla ajattelematta suhteen toista osapuolta. Irtaantumisen aikana olenkin usein kokenut itseni epäonnistuneeksi, irrationaaliseksi ja lapselliseksi – juuri sellaiseksi kuin minua oli läpi suhteen ajan kuvailtu. Minulle oli karvas pettymys ymmärtää, ettei toisesta erossa olemisesta tulisi yhtään sen helpompaa kuin yhdessä olemisestakaan. Riippuvuuteni toisesta ei päättynyt suhteen mukana. Kaikki tämä hävetti minua niin paljon, että ystäville puhuminen kävi mahdottomaksi ja jäin kamppailemaan häpeän kanssa yksin – olemattomien tunteiden käsittelytaitojen kanssa.

Ihmissuhteiden päättymiset eivät tietystikään koskaan ole helppoja, oli kyseessä sitten traumasuhde tai ei. Vaikka suhteeseen olisikin liittynyt paljolti negatiivisiakin piirteitä, suhteen toista osapuolta kohtaan voidaan herkästi tuntea ikävää – onhan häneen saatettu muodostaa hyvinkin läheinen kiintymyssuhde. Omalla kohdallani ikävöintiä oli vaikea sanoittaa, mitä minä aidosti tässä ikävöin, ja siitä tuli jonkin sortin tapa, jota en saanut katkaistua. Todellisuudessa olin tekemääni eropäätökseen tyytyväinen ja eron jälkeiset turvattomuuden ylilyönnit lähinnä vain vahvistivat päätöksessä pysymistäni. Päätöksessä pysymistä vahvisti myös sen tiedostaminen, ettei yhteen paluu olisi millään muotoa edes realistinen: toinen osapuoli saisi erosta syyn uhriutua ja siitä tulisi rangaistus minua vastaan. Mitään tällaista en enää halunnut, olinhan kertaalleen jo päässyt pois. Kaikkien näiden vaikeiden tunteiden keskellä ymmärsin senkin, että erosta seurannut aika oli yksinomaan minun taisteluni, johon toisella ei ollut enää asiaa. Minun tuli löytää omat ratkaisuni ja kääntää huomioni toisesta takaisin itseeni.

Vihasta apua

Ahdistus, syyllisyys ja häpeä värittivät traumasuhteen jälkeisiä tunnekokemuksiani hyvin kauan, ja näitä pyrin myös tehokkaasti välttelemään juomisen, juhlimisen ja suorittamisen avulla. Työnsin menneitä kokemuksia mieleni perukoille ja pidin itseni kiireellisenä vältelläkseni niiden kohtaamista. Traumasuhteen ja siitä eroamisen tunnepohjainen käsittely alkoikin kunnolla vasta päädyttyäni terapiaan työuupumukseni yhteydessä. Tässä kohtaa erosta oli kulunut jo useampi vuosi. Terapiassa pääsin käsiksi toista osapuolta kohtaan kokemaani vihan tunteeseen, jota olin onnistuneesti tukahduttanut suhteen alkuajoista lähtien. Viha mahdollisti menneiden tarkastelun uudessa valossa ja vihan avulla uskalsin kohdata myös tukahdutetut seksuaalisen ja henkisen väkivallan kokemukset, joiden kohteeksi traumasuhteen aikana jouduin. Terapia mahdollisti minulle uuden opettelun ja tarjosi minulle tilan ilmentää erilaisia tunteita, sillä vihan kokeminen oli minulle itsessään vierasta, jopa pelottavaa. Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva tekijä irtaantumisprosessissa enkä usko, että olisin tänä päivänä yhtä hyvässä pisteessä kuin olenkaan ilman kokemaani vihaa.

Toisen realistisempi tarkastelu mahdollistui ajan myötä.

Vihan tunne leimahti kaikessa yksinkertaisuudessaan sen ymmärtämisestä, miten itsekäs toinen olikaan suhteen aikana ollut. Miten toinen oli kaiken aikaa nähnyt itsensä minua arvokkaampana, parempana ja tärkeämpänä, ja katsonut oikeudekseen polkea minun oikeuksiani suhteessa hänen omiinsa. Miten minun kustannuksellani vitsailu oli enemmän kuin sallittua, mutta toisin päin toteutettuna ankarasti kiellettyä. Miten toinen oli aktiivisesti tuonut esiin huonommuuttani ja nostanut itseään jalustalle asioissa, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hirvittävintä tässä oli sen havaitseminen, että olin ottanut toisen sanat totena: minä olin mielestäni suhteen toista osapuolta arvottomampi ja itsestäni lähtöisin olevat tekijät toimivat selittävinä tekijöinä hänen käytökselleen. Nykyisin näihin ajatuksiin on hieman haastava palata, mutta karkeasti ottaen näin muut ihmiset aina minua epäitsekkäämpinä ja itseni syypäänä kaikelle traumasuhteen aikana ja sen jälkeen tapahtuneille asioille.

Minun oli alkuun vaikea puhua suhteesta ja sen aikaisista tapahtumista, sillä tuntui siltä kuin olisi pettänyt toisen luottamuksen. Kerroin ikään kuin minulle kannettavaksi jääneitä salaisuuksia ulkopuolisille, vaikka nimenomaan tällaisten salaisuuksien jakaminen heikensi traumasidettä entisestään ja toi kaipaamaani keveyttä olotilaani. Ulkopuolisten näkemykset olivat enemmän kuin tervetulleita ja ne avasivat omat silmäni menneen traumasuhteen todellisesta luonteesta. Kokemusten jakaminen teki kipeää ja välillä epäröin sen hyödyllisyyttä. Syvälle mieleni perukoille työnnetyt muistot eivät tuntuneet jättävän minua rauhaan, mikä toi mukanaan pelon siitä, jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi pyörimään päähäni. Muistojen työstäminen teki niistä kuitenkin ajan kanssa vähemmän satuttavia, käsittelyn avulla uudet näkökulmat avartuivat ja irti päästäminen mahdollistui.

Raivon tunne heräsi

Tuntuu oudolta kirjoittaa, että traumasuhteen aikana olin pimennossa kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Toki minulla oli omat epäilykseni siitä, onko tämä normaalia, mutta aiempien elämänkokemusten valossa minulle oli luontevaa olla antamatta painoarvoa omille kokemuksilleni. Samaten toisen osapuolen harjoittama manipulaatio minua kohtaan osui ja upposi. Jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa tilastojen valossa, niin en pidä kokemaani millään tavalla yllättävänä. Yli puolet suomalaisista naisista on kokenut lähisuhdeväkivaltaa ja tekijä on useimmiten nykyinen tai entinen kumppani/puoliso. Naisten kokema väkivalta tapahtuu usein yksityisissä tiloissa ja tämän kaltaisen sukupuolittuneen väkivallan valossa Suomen on argumentoitu olevan yksi turvattomimmista valtioista naisille EU:n tasolla. THL on listannut seuraavat asiat parisuhdeväkivallan riskitekijöiksi:

✤ Taipumus syyttää muita omista ongelmista

✤ Jyrkät ja jäykät näkemykset sukupuolten rooleista ja tehtävistä

✤ Kontrolloiva käytös, mustasukkaisuus ja omistamisenhalu

✤ Seksiin liittyvät vaatimukset

✤ Julmuus eläimiä kohtaan

✤ Leikinomainen toisen vähättely ja halveksunta

✤ Väkivaltakokemukset omassa lapsuuden perheessä

✤ Suhde etenee nopeasti alussa, niin sanottu salamarakkaus

✤ Käytös on selkeästi erilaista läheisten ja ”ulkopuolisten” kanssa

Irtaantumisprosessin aikana vihaa ja raivoa on syntynyt erityisesti traumasuhteen aikana kokemistani seksuaalisen väkivallan teoista, sillä oli hirveää ymmärtää tulleensa hyväksikäytetyksi sellaisen ihmisen toimesta, johon oli luottanut ja, jota kohtaan oli ollut vahvoja tunteita. Traumasuhteen toinen osapuoli raiskasi minut suhteen alkuaikoina ja ylitti seksuaalisia rajojani toistuvasti suhteen aikana. Tekijä sai minut kokemaan teoistansa häpeää ja syyllisyyttä sekä uskomaan niiden olleen minusta lähtöisin olleita suostumuksellisia tekoja. (Tämä ei toki poista sitä faktaa, että suhteessa oli myös myönteinen ja suostumuksellinen seksuaalinen puolensa.) Vaikka minä tiesin kyseisten tekojen olleen väärin, halusin vain yrittää unohtaa ne ja jatkaa elämääni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja tekojen haitallisuus näkyi muun muassa sisäisenä myllerryksenä, kasvaneena alkoholinkäyttönä ja vaikeutena luottaa toisiin ihmisiin. Minun hiljenemiseni oli tietysti hyvä asia tekijälle, jonka uskon etukäteen laskeneen sen varaan, että en vie asioita eteenpäin. Kiinni jäämisen riski jäi siten pieneksi ja opportunistina hän katsoi oikeudekseen arvottaa oman halunsa ja seksuaalisen tarpeensa minun oikeuksieni ja rajojeni yläpuolelle.

Alkoholinkäyttöni lisääntyi hyväksikäyttöjen jälkeen, mutta 
tekohetkellä alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneissa.
Tekijä eli suhteen toinen osapuoli oli täysin
kantasuomalainen.

Valtaosa lähisuhteessa tapahtuneista väkivallan teoista jää pimentoon eikä tapahtumista raportoida eteenpäin viranomaisille. Minunkaan kokemukseni eivät näy tilastoissa, sillä en ole tehnyt niistä ilmoituksia ja tänä päivänä rikokset ovat jo vanhentuneet. Uskotuksi tulemisen pelko oli tärkeä syy sille, miksi en koskaan raportoinut tapahtuneista eteenpäin. Olin tekoaikoihin parikymppinen opiskelija ja tekijä työskenteli poliisina – sana sanaa vastaan tilanteessa uskottavuuteni olisi varmasti ollut heikompi. Ylipäänsä ajattelen, että hänen ammattinsa saattoi vaikuttaa siihen, miksi luotin häneen ja, miten toisaalta halusin uskoa hänen näkemyksiinsä tapahtumien kulusta. Kognitiivinen dissonanssi sai minut sivuuttamaan suhteen jatkamiseen liittyvät epäilykseni oman mielenterveyteni kustannuksella. On myös hyvä muistaa, että seksuaalirikoksissa voi viedä vuosia ennen kuin uhri on valmis viemään asioita eteenpäin tai ylipäänsä käsittelemään kokemuksiaan.

Uudelleenmuotoilua menneestä

Edellä kuvaamani on ollut merkittävässä roolissa suhteeseen liittyvien käsitysteni uudelleen muotoilussa. Suhteen vahingollisuuden hahmottaminen ja traumapuoleen kiinni pääseminen mahdollisti minulle suhteen realistisemman tarkastelun. Toinen ei enää näyttäytynyt minulle minkäänlaisena sielunkumppanina, vaan traumasiteen toisena osapuolena, jonka herättämä tuttuuden tunne liittyi lapsuudesta opittuihin kaavoihin rakkauden ehdollisuudesta. Tuntui hirveältä ymmärtää, että rakkauden sijaan kyse oli ollut pitkälti riippuvuudesta, jossa olin ollut koukussa suhteen huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle. Huipulta saatavat palkinnot olivat roikuttaneet minua mukana aivan liian kauan ja erosta aiheutuneet tuskaiset ajat näyttäytyvät minusta nykyisin vieroitusoireiden värittäminä. Minun oli tärkeää ymmärtää se, että olen ihan yhtä rakkauden kipeä ja tarvitseva kuin kuka tahansa muukin ja toisin kuin olin luullut, en ollut muista riippumaton tai itsenäisyyden perikuva. Läheisriippuvuuden toimintalogiikkaan tutustuminen selkeytti kokemaani, antoi eväitä eteenpäin pääsemiseksi ja muutti omakuvaani inhimillisempään suuntaan.

Viime kirjoituksessa toin esiin, kuinka traumasuhteessa ollessa minulle tuli nähdyksi tulemisen tunne ja toinen tuntui alkujaan hyväksyvän minut sellaisena kuin olen. Tarkennan tätä sen verran, että ajattelen suhteen toisen osapuolen ennemminkin havainneen minun heikkouksiani ja varjojani – ja hyödyntäneen näistä keräämiään tietoja omiin manipulointi- ja määrittely-yrityksiinsä. Tunsin itseni hyvin heikosti tuolloin, joten toisen määritelmät tuntuivat itsestä varteenotettavilta ja aiheuttivat virheellisen nähdyksi tulemisen tunteen. Tätä nykyä minulla nousee niskakarvat pystyyn, mikäli joku hyvin vähäisen tuntemisen perusteella kertoisi minulle näkemyksiään siitä, minkälainen ihminen olen.

Aika on ollut tärkeässä roolissa suhteeseen liittyvien 
perspektiivien laajentamisessa.

Tarkastelin myös uudelleen ensikohtaamistamme – hetkeä, johon olin vuosien ajan liittänyt käsityksiä jostakin suuremmasta, lähes kohtalonomaisesta sattumasta. Todellisuudessa tapasimme yökerhossa, iltana, josta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia humalatilani vuoksi. Muistini palasi takaisin vasta seuraavana päivänä, joten koko tämän ajan olen ollut toisen kertomuksen varassa – kertomuksen, jossa minä olin aktiivinen ja aloitteellinen, en suinkaan kaatokännit kiskaissut, viittä vaille sammunut. Vasta vuosien jälkeen aloin hahmottamaan, miten tuo nimenomainen versio palveli häntä, miten olin sen morkkiksissani kyseenalaistamatta hyväksynyt ja, miten tarkasti se itseasiassa kuvasti koko tuon sairaan suhteen dynamiikkaa. Nykyään saan suurta tyydytystä siitä, ettei vastaavanlainen tilanne olisi enää mahdollinen: olen jättänyt alkoholinkäytön taakseni, en vietä aikaani yökerhoissa enkä missään olosuhteissa lähtisi toisten haavoittavaa tilannetta hyväksikäyttävien matkaan.

Uudelleen tarkastelu liittyi kaikkinensa suhteen luonteen rehelliseen tarkasteluun ja siihen, mitä minä itseasiassa tiesinkään toisen osapuolen tunteista. Minä tiedän ainoastaan sen, miten olen itse kokenut menneen eron ja sen, minkälaisia tunteita minulla on toista kohtaan suhteen aikana ollut. Toinen osapuoli ei koskaan sanoin kertonut minulle mitään tunnepuolen asioista, enkä siten toisin sanoen tiedä, mitä mieltä hän oli suhteesta tai sen päättymisestä. Jos teot puhuvat enemmän kuin sanat, niin teot kielivät mielestäni ennemminkin välinpitämättömyydestä ja oman edun tavoittelusta. Kaikkien näiden tietojen valossa pidänkin hyvin todennäköisenä sitä, että minulla oli suhteen aikana ja sen jälkeen enemmän tunteita pelissä kuin toisella. Tämän ymmärtäminen tuntui aluksi siltä kuin olisi tullut huijatuksi, mutta omalla tavallaan se on ollut huojentavaa ja mahdollistanut irti päästämisen. Ei ole ollut mitään, mistä pitää kiinni ja, mihin jäädä roikkumaan. Ei ole ollut varsinaista parisuhdetta, vain epämääräinen ja puhumattomuuden värittämä riippuvuuteen perustunut ihmissuhde.

Irti syyllisyydestä

Olen kiitollinen itselleni, että uskalsin päästää irti.

Ylenpalttisesta syyllisyydestä irti pääseminen on ollut oma lukunsa. Vaikka minäkin tein suhteen aikana paljon huonoja valintoja ja toimisin monessa asiassa tänä päivänä toisin, aloin ymmärtämään, etten ollut yksin syypää suhteen epäonnistumiseen tai sen aikaisiin tapahtumiin. It takes two to tango. Syyllisyyden taakasta irti pääseminen on ollut vapauttavaa ja tilalle on tullut kiitollisuutta poispääsemisestä. Olen saanut pienimuotoista tyydytystä siitäkin, että juuri minä sain olla jättäjän roolissa – päätökselläni olen mahdollisesti satuttanut toista ja antanut toiselle edes pienen osan siitä kivusta, mitä läpi suhteen koin. Mikäli ajattelisin, että suhteen toisella osapuolella löytyi korostuneet narsistiset piirteet, niin minua lohduttaa tieto siitä, että tällaisilla henkilöillä on usein huomattava hylkäämisenpelko. Jätetyksi tuleminen voi siten olla hyvin vaikeasti siedettävissä oleva kokemus itsekeskeisille, manipuloiville ja valta-asemaa hakeville henkilöille. Samaan hengen vetoon on todettava, että omasta turvallisuudesta on näissä tilanteissa pidettävä erityistä huolta.

Suremiselle tuli tilaa

Vihan myötä pääsin viimein käsiksi surun tunteeseen, joka osoittautui aiempien tunteiden rinnalla helpoiten siedettäväksi ja vähiten kestäväksi. Suru kohdistui lähinnä siihen, mitä olisi voinut olla, mikäli sepittämäni tarina suuresta rakkaudesta olisi vastannut todellisuutta. Surin siten jotain, mitä ei koskaan ollut olemassakaan. Kuvitelmaa, toivetta, odotusta – jotain, minkä luulin olevan totta. Surin traumasuhteeseen ajautunutta 20-vuotiasta minää, suhteen aikaisia raskaita vuosia ja sen jälkeisiä vaikeita aikoja. Sitä, että olin luottanut ja tullut satutetuksi. Omalla tavallaan suruni kohdistui kysymykseen siitä, olisiko parikymppinen minä päässyt elämässä helpommalla ilman kyseisen traumasuhteen olemassaoloa.

En surrut pelkästään traumasuhdetta, vaan suru laajeni koskemaan myös muita ihmissuhteitani, sillä uskon heikkojen ihmissuhteiden olevan merkittävä syy traumasuhteisiin ajautumisen ja niissä pysymisen taustalla. Muissa ihmissuhteissa syntyneet paitsi jäämisen kokemukset, virheelliset uskomukset ja heikot käsitykset itsestä voivat saada ihmisen luulemaan huonoja suhteita hyviksi. Minulla ei varsinaisesti ollut käsitystä siitä, mitä rakkaus on (traumasuhteen jälkeen osaan helpommin sanoa, mitä se ei ole), eikä minulla oikein ollut ketään, kenelle kertoa suhteen aikana tapahtuneista asioista.

Kohdallani suru kanavoitui siten myös oman yksinäisyyteni kohtaamiseen, sillä se näyttäytyi minulle kunnolla ensimmäisiä kertoja traumasuhteen päättymisen yhteydessä. Vaikka yksinäisyys roihahti eron jälkeen, tiedostin sen olleen jotain, jota olin aina kantanut mukanani ja, joka oli ollut läsnä myös traumasuhteen aikana. Tunne oli tuttu. Yksinäisyyden käsittely ja yhteyteen pääseminen on vaatinut omaan elämänhistoriaan tutustumista ja eristäytymistä aiheuttavan häpeän kohtaamista. Ihmissuhteiden rehellinen tarkastelu ja omiin kiintymyssuhdemalleihin perehtyminen onkin ollut isossa roolissa osana irtautumisprosessia. Itse traumasuhteen sureminen ei lopulta kestänyt kovinkaan kauan ja sitä seurasi kauan odottamani hyväksymisen vaihe, joka oli viimeinen steppi lopullisessa irtaantumisessani.

Tapahtuneiden asioiden hyväksyminen

Hyväksymisen vaiheessa ymmärsin sen, etten pysty muuttamaan mennyttä. Traumasuhde on ja pysyy osana menneisyyttäni enkä saa sitä tuosta noin vain pyyhittyä muististani pois. Minun on ollut tärkeää oppia se, että parikymppisenä tapahtuneet asiat jättävät usein erityisen voimakkaan muistijäljen, sillä silloin monenlaisia asioita koetaan ensimmäisiä kertoja. Siten se, että minulla on paljon muistijälkiä traumasuhteen ajalta, ei ainoastaan kerro suhteen merkityksellisyydestä vaan myös muistojen muodostumisen logiikasta – ja sama juttu unien näkökulmasta. Siinä missä suhteen päättymisen jälkeen minua hävetti ja hirvitti traumasuhteen värittämät unet, suhtaudun niihin nykyisin neutraalisti. Unet ovat alitajunnan keino erilaisten tapahtumien ja kokemusten käsittelemiseksi ja selkeyttämiseksi – ne eivät ole todellisuuteen rinnastettavissa olevia kuvia. Lisäksi pidän kuulemastani havainnosta, jonka mukaan aivot toimivat syntymästä asti moitteettomasti, 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa, aina siihen hetkeen asti, kun rakastumme. Kenties minulle kävi juuri näin ja toipuminen on vienyt aikaa siksikin, että aivojen toiminnan normalisoituminen on ottanut oman aikansa.

Irtaantumisprosessin aikana olen oppinut 
itsestäni uusia puolia.

Minun on täytynyt hyväksyä sekin, että olen herkkä ihminen. Traumasuhde meni minulla ihoni alle ja siitä irtaantuminen on vienyt aikaa – joku toinen olisi pystynyt tähän kaikkeen huomattavasti tehokkaammin ja nopeammin. Joku toinen ei olisi välttämättä lainkaan pitänyt kokemiani asioita haitallisina tai satuttavina. Tämä ei silti tee minun kokemuksistani yhtään sen huonompaa tai vähemmän arvokkaana pidettävää. Ihmiset ovat erilaisia. Osana hyväksymisprosessia minun on täytynyt tarkastella itseäni myös uhrin positiosta käsin, mikä oli alkuun hyvinkin vaikeaa. Nykyisin minun on helpompi todeta olleeni uhri ja syytön toisen harjoittamassa väkivallassa. Traumasuhteen seurauksena kompleksiseen PTSD:hen sairastuminen ei ole ollut mikään pieni vaiva, mutta ajattelen silti päässeeni menneestä irti selviytyjänä. Minä selvisin ja tiedän tänäkin päivänä pystyväni selviämään toistamiseen.

Irtaantumisprosessin aikana hyväksyin myös oman avuntarpeeni ja sen, että en pysty itse hoitamaan suhteen aikana muodostuneita psyykkisiä haavoja. Tiesin olevani ulkopuolisen avun tarpeessa, vaikka epäilin, voisiko terapiasta olla apua myös traumasuhteen käsittelyssä. Pidin kokemaani liian monimutkaisena ja vaikeasti lähestyttävänä. Epäilykseni osoittautuivat vääriksi, sillä sain mahdottomalta tuntuneeseen apua ja epätoivoisen räpiköimisen ja pelkän päivästä toiseen selviytymisen tilalle tuli edistymistä ja eheytymistä verrattain nopeastikin. Nykyään olen varma, että olisin jäänyt irtaantumisprosessissani puolitiehen ilman ulkopuolisen avun tarjoamaa tukea.

Lopuksi

Tämän postauksen kirjoittaminen on tuntunut siltä kuin rakentaisin Iisakin kirkkoa. Kirjoittaminen on vienyt aikaa yrittäessäni luoda selkoa traumasuhteen päättymisen epämääräisyyteen. Ymmärrettävyyden takia olen joutunut yksinkertaistamaan irtaantumiseen liittynyttä prosessia ja esittänyt kokemani tunteet jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Tunteet ovat karkeasti noudattaneet esittämääni järjestystä, mutta prosessiin on kuulunut myös eri tunteiden välillä pomppimista, samanaikaista kokemista ja menneisiin tunteisiin palaamista – tämän kirjoittaminen millään tapaa järkevästi olisi ollut mahdotonta. Kirjoittamisprosessin vaikeus ilmentää omalla tavallansa irtaantumisprosessin vaikeutta ja postauksen pituus kertoo omaa tarinaansa siitä, miten traumasuhteesta irtaantumisen tie on ollut pitkä ja kivinen.

Olen oppinut kantapään kautta sen, että 
asioiden välttely ei kannata. Minkä 
taakseen jättää, sen edestänsä löytää – korkojen
kera.

En usko, että traumasuhteen jälkeinen irtaantuminen on kaikilla yhtä tuskallinen. Omalla kohdallani sitä vaikeutti se, että olin aikoinaan jättänyt vanhempien eron käsittelemättä. Käsittelemätön menneisyys ja siihen liittyneet vaikea tunteet lomittuivat osaksi henkilökohtaisen eron prosessointia, ja tällaisen menneisyyden painolastinkin takia irtaantumisesta tuli työlästä ja monisyistä. Tämän takia liputan asioiden perinpohjaisen käsittelyn puolesta enkä näe, että traumasuhteen läpikäyminen olisi menneisyydessä roikkumista – päinvastoin. Se on mahdollistanut irti päästämisen ja vapautumisen, mikä on vaikuttanut positiivisesti nykyisiin ihmissuhteisiini. Olen löytänyt omat rajani sekä oppinut jälleen luottamaan toisiin.

Minulla ei ole enää mitään tunteita jäljellä traumasuhteeseen liittyen enkä ole esimerkiksi katkera menneistä tapahtumista – takki on niin sanotusti tyhjänä. Vaikka prosessi on ollut pitkä, niin muistan edelleen kirkkaasti hetken, jolloin tajusin, että toisella ei ole enää valtaa minuun. Kyseinen hetki todisti minun olleen väärässä, sillä olin luullut vapautumisen olleen minulle mahdotonta. Kenties joku, joka tunnistaa olevansa traumasuhteessa tai irtaantumisen vaiheessa, voi saada tästä toivoa ja luottoa siihen, että elämä kantaa ja suhteen jälkeen tulee vielä se päivä, jolloin menneisyys ei enää määritä sinua. Traumasuhteesta irtaantuminen on mahdollista.

 

Irtaantumisen apuna toimineet käytännön asiat:

• Turvallisuuden huomioiminen. Suunnittele eron toteuttaminen, laadi turvasuunnitelma ja ryhdy tarvittaviin oikeudellisiin toimiin tilanteen niin vaatiessa.
• Ammattiavun piiriin hakeutuminen. Tilanteessa yksin jääminen ei kannata ja ulkopuolisen avun piiriin olisi kannattavaa hakeutua hyvissä ajoin.
• Päiväkirjan kirjoittaminen. Kirjoittaminen selkeytti epäselviä ajatuksiani ja toi esiin edistymisen. Minua harmittaa ainoastaan se, etten kirjoittanut päiväkirjaa suhteen aikana – aika kultaa herkästi huonommatkin muistot.
• Yhteydenpidon rajoittaminen. Kohdallani tämä on tarkoittanut toisen yhteystietojen ja sosiaalisen median kanavien estämistä. Mielelle ei tee hyvää nähdä toisesta virtuaalimateriaalia, sillä se voi virheellisesti viestiä toisen edelleen kuuluvan elämääsi.
• Uusiin tuuliin hakeutuminen. Maisemanvaihdos esimerkiksi muuton tai matkan myötä kiskaisee pois ympäristöstä, johon voi liittyä vaikeita muistoja. Itsensä ympäröiminen uusilla, terveillä ihmissuhteilla virkistää ja voi auttaa näkemään epäterveet suhteet realistisemmassa valossa. Myös jo olemassa olevia ihmissuhteita voi pyrkiä vahvistamaan.
• Mieluisien asioiden tekeminen. Vaikeiden asioiden keskellä on hyvä keskittyä myös hyvään ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut iloiseksi.

 

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

WhatsApp-johtaminen: some ja työelämä

Edeltävissä postauksissa olen tarkastellut some-tilieni poistoa ja sen vaikutuksia ihmissuhteilleni. Näkökulmat ovat olleet varsin henkilökohtaisia ja seuraavaksi tarkoitukseni onkin tarkastella somen vaikutuksia hieman laajemmalta kantilta. Sosiaalinen media ja erilaiset (etä)työtä helpottavat sovellukset ovat nimittäin tulleet osaksi työelämää eivätkä vaikutukset ole pelkästään positiivisia. Törmäsin jokin aika sitten tutkimukseen, jonka mukaan työntekijöiden työhyvinvointi oli heikointa silloin, mikäli työntekijän halu olla käyttämättä työkäytössä olevia älylaitteita ja some-tilejä työajan ulkopuolella oli ristiriidassa työnantajan näkemyksen kanssa. Vastaavasti työhyvinvointi oli paremmalla tolalla, jos häilyvämmät rajat laitteiden käytöstä olivat työntekijälle ok ja linjassa työnantajan asenteiden kanssa. Paljonhan puhutaan kouluissa tapahtuvasta älylaitteiden käytöstä, mutta työelämän kohdalla tätä puhetta kuulee harvakseltaan. Työturvallisuuskeskus on julkaissut oppaan someen liittyvästä työkäytöstä ja suosittelen ehdottomasti tutustumaan siihen. Tässä postauksessa tuon esiin omia kokemuksiani ja havaintojani, joita olen teeman tiimoilta tehnyt.

Somen tekemisestä osana työnkuvaa

Sairastuttaneessa työsuhteessa minun tehtävikseni lukeutui sosiaalisen median päivittäminen ja erilaisten julkaisujen tekeminen käynnissä olevista projekteista Facebookiin, silloiseen Twitteriin, Instagramiin ja LinkedIniin. Tuolloin käytin vielä itsekin somea, suhtauduin sitä kohtaan suhteellisen positiivisesti ja pidin ajatuksesta, että saisin työkokemusta viestintään ja markkinointiin liittyvistä osa-alueista. Projektien some-tilien päivittäminen oli yksi tehtävä lukuisten muiden tehtävien rinnalla ja työsuhteen edetessä kävi selväksi, että minun odotettiin tekevän näitä työhön liittyviä somepostauksia työajan ulkopuolella omalla puhelimellani ja tietokoneellani. Somettelua ei pidetty kovinkaan tärkeänä ja erityisesti esimiehen taholta kävi hyvin selväksi, miten vähäpätöisenä hän tätä osa-aluetta piti. Tekemiäni postauksia myös arvotettiin sen mukaan, kuinka monia alustojen käyttäjiä ne olivat tavoittaneet ja, kuinka paljon kävijävirtaa profiileissa tapahtui. Tuottamani päivitykset, jotka olivat tavanomaisen laadukkaita, tavoittivat hyvin heikosti muita käyttäjiä. Alhaisiksi jääneet numeeriset faktat toimivat siten (epä)onnistumisen mittana ja sain usein kuulla, kuinka heikosti suoriuduin näinkin helposta hommasta. Vasta näin jälkikäteen olen ymmärtänyt sen, miten näkyvyyttä haluavat yritysprofiilit lähes poikkeuksetta maksavat alustoille tämän saavuttamisesta. Se, että yksi ihminen puuhastelee erinäisiä somepostauksia ja toivoo parasta, ei vedä vertoja rahalle. Me budjetoimme someen pyöreät nolla euroa ja siksi toiminnalle asetetut tavoitteet olivat jo alkujaankin täysin epärealistisia ja saavuttamattomissa olevia. Kyse ei ollut minun huonoudestani tai osaamattomuudestani, vaan yksinkertaisesti siitä, ettemme pelanneet alustoilla menestymiseen vaadituilla säännöillä.

Somen parissa työskentely on toisille mieluista 
ja toisille vähemmän inspiroivaa.

Tänä päivänä suhtaudun hyvin varauksellisesti, mikäli työhöni kuuluu somen parissa työskentely tai minkäänlaisena somevastaavana toimiminen. Jos työehtosopimuksessani ei ole mainintaa somen sisältymisestä työtehtäviini, toimintaa ei ole määritelty työajan aikana tapahtuvaksi, tavoitteet ovat utopistisia eikä työnantaja tarjoa tehtävää varten perehdytystä ja tarvittavia välineitä (työpuhelinta ja -tietokonetta (joita en vapaa-ajallani käytä)), tulen tällaisesta tehtävästä järjestelmällisesti kieltäytymään. Jos somen työkäytöstä ei olla yhteisesti sovittu, pelisäännöt ovat epäselviä ja tekemisen raamit määrittelemättömiä, ei minun tarvitse niihin suostua. Työnantajien ei onnekseen tarvitse päätöstäni kavahtaa, sillä tekijöitä tällaisiin tehtäviin löytynee pilvin pimein ja ymmärtääkseni esimerkiksi tubettajan ura ja somen parissa työskentely on varsin haluttua nuorten keskuudessa.

Olen itse sitä mieltä, että työpaikan somen päivittämisestä tulisi maksaa erillistä some-lisää sen haitallisuuden vuoksi. Somen ja siihen tarvittavien erinäisten älylaitteiden käytön kun tiedetään vaikuttavan kielteisesti keskittymiskykyyn, aiheuttavan kuormitusta ja altistavan erilaiselle negatiiviselle vuorovaikutukselle kuten aiheettomalle kritiikille ja häiriköinnille. Samanaikaisesti paljon puhutaan työelämän muuttumisesta raskaampaan suuntaan, niin perustellusti voitaneen kysyä, että ollaanko tämän kaltaisista vaikutuksista sittenkään kovin tietoisia? Erityisen kriittisesti suhtautuisin työpaikan somepostausten tekemisiin omilla kasvoillani, sillä tuskinpa palkoissa on huomioitu ulkonäköön kohdistuvien kommentointien mahdollisia seurauksia. Lisäksi somen kautta leviävät viikoittaiset lokakampanjat ja boikotoinnit pitävät kasvottomia yritysprofiileja varpaillaan ja voivat ohjailla profiilien takana hääriviä työntekijöitä kohti hermoromahduksia ja sairaslomia. En ole kovin luottavainen, että työpaikkojen tarjoama tuki heidän virtuaalibrändinsä tekijöille on monissakaan tilanteissa riittävää.

Yritysten on pakko hyödyntää somea?

Toisekseen tuntuu, että somen myötä monissa työpaikoissa fokus on siirtynyt työn tekemisen sijasta virtuaalisen performanssin rakentamiseksi. Yhä harvempi yritys tai tekijä on somen ulkopuolella ja olipa kyseessä sitten kauppa, ravintola, terveyskeskus, koulu, harrastekerho, järjestö, valtionkonttori, hyvinvointialue tai monikansallinen yritys, niin somepreesenssi on taattua. Sosiaalisen median avulla on totta kai suhteellisen yksinkertaista tavoittaa suuri määrä ihmisiä ja markkinoida omia palveluita, mutta onko tämä aina ihan tarkoituksenmukaista? On totta kai ihan kivaa nähdä virtuaalisia joulutervehdyksiä esimerkiksi asuinalueeni hammashoitolasta tai katsoa sairaanhoitajia tiktok-tanssimassa, mutta vielä mukavampaa olisi saada ystävällistä ja asiallista hoitoa sitä tarvitessani. Samaten kuntosalini siivoustalkoista kertovien somepäivitysten sijasta saisin mieluummin ensiaputaitoja ja kylmäpusseja tilanteen niin vaatiessa ja esimerkiksi tatuointia ottaessa toivoisin toiminnan keskiössä olevan asiakaskohtaaminen ja itse lopputulos, eikä se, minkälaisen kuvan tatuoija saa someensa haltioitua. Sosiaalisen median pakottaminen työelämässä on vaikuttanut myös uravalintoihini ja aikoinaan haaveilemani ura toimittajan työstä on kauan aikaa sitten jo kuopattu. Nykypäivän toimittajien tehtäviksi tuntuu jäävän juttujen tekeminen siitä, mitä kukin on sanonut somessa ja kauhistella sanomatta jättämisiä. Somen myötä visuaalisuus on korostunut ja varsinaista journalismia, lähdekriittisyyttä ja asiatietoa on vastaavissa määrin leikelty.

On hyvä muistaa, että myös aikana ennen 
somea on ollut yrityksiä ja työpaikkoja.

Toisaalta myös se, että kaikki ovat eri some-alustoilla, voi kääntyä yrityksiä vastaan. Yritys, jolla on vähän seuraajia ja tykkäyksiä eri kanavilla, voi viestiä epäsuosiosta ja epäpätevyydestä, huonoudesta. Se voi saada asiakkaiden päät kääntymään ja valitsemaan toisin. Myös erilaiset negatiiviset arvioinnit voivat vaikuttaa valintaan, vaikka arvioinnit kertoisivatkin enemmän eriävistä makumieltymyksistä, subjektiivisista arvioista kuin objektiivisesti mitattavissa olevista asioista. Kuluttajana ja asiakkaana tämä on tietysti harmillista, sillä suosiota voivat niittää enemmänkin ”instagrammable”, someseksikkäät paikat kuin aidot helmet ja monissa yrityksissä taso voi tämän myötä tuntuvasti tippua toiminnan keskittyessä siihen miltä ulkoisesti näytetään. Ja kuten edellä totesin, suosiota on mahdollista pönkittää rahankin turvin. Tänä päivänä uskon, että sairastuttaneessa työsuhteessa tekemäni some-viestiminen työhön liittyneistä projekteista oli itse asiassa kyseisten projektien kannalta huonompi asia kuin se, ettei niitä olisi tuotu somessa esiin lainkaan. Somen välityksellä niistä välittyi hyvin heikko kuva vähäisten tykkäysten ja seuraajien takia, mikä on voinut vaikuttaa mielikuviin ja olla potentiaalisten asiakkaiden keskuudessa luotaan työntävä tekijä — kaikesta vaivannäöstä huolimatta. Tuloksellisempaa olisi voinut olla asiakkaiden kontaktointi perinteisimmillä tavoilla ja someen käytetyn ajan hyödyntäminen projektien eteenpäin viemiseksi. Tämänkin takia punnitsisin huolellisesti työnantajan roolissa sosiaalisen median hyödyt ja haitat, tarkastelisin sen välttämättömyyttä oman toiminnan kannalta ja loisin realistisen some-strategian vaikeidenkin tilanteiden varalle. ”Koska kaikki muutkin” ei välttämättä ole se paras perustelu somessa olemiselle.

Multitaskaaminen levisi työyhteisöihin

Sosiaalisen median ja erinäisten älylaitteiden tuleminen osaksi työelämää on vaikuttanut siihen, miten työtä tunnutaan tekevän yhä enenevissä määrin multitaskaamisen avulla. Multitaskauksella tarkoitetaan monen asian tekemistä yhtä aikaa, vaikka todellisuudessahan se ei aivan näin yksiselitteistä ole: ihminen pystyy keskittämään tietoisuuttaan vain yhteen asiaan kerrallaan ja siten tällainen monen asian samanaikainen tekeminen on todellisuudessa vain asiasta toiseen pomppimista. Kuormittuneisuuden ohessa keskeytykset, unohdukset, kiireen tuntu ja aikaansaamattomuuden kokemukset ovat multitaskaamisessa tavanomaista. Toimintaa värittää tietynlainen säheltäminen, sekavuus ja päättömyys. Työuupumuksessani ja työperäisen stressin huomattavassa kasvussa yksi tärkeä tekijä oli juuri multitaskaus. Sitä edesauttoi työtehtäviin liittyvä tietämättömyys ja epävarmuus, mikä näkyi siinä, että työtehtävien tärkeysjärjestys vaihtui nopealla tempolla, uusia tehtäviä tuli ennen kuin vanhat oli saatu hoidettua alta pois ja kaikkinensa tehtävien määrä oli täysin ylimitoitettua. Koska myös omat rajani olivat hyvin epäselvät ja esimies paineisti minua tekemään monta asiaa yhdenaikaisesti, koin multitaskaamisen ainoana oikeana tapana tehdä työtäni. Osaltaan tätä eskaloitti sekin, etten ollut rajoittanut erinäisiin älylaitteisiin tulevia viesti-ilmoituksia sähköposteista tai some-alustoilta ja siten kaikki ilmoitukset tulivat läpi keskeyttämään minun senhetkisen toimintani. Tuolloin pelkkä kilahdus uudesta sähköpostista nosti sykkeeni kattoon ja herpaannutti keskittymiseni työn alla olevasta tehtävästä toisaalle. Jostain syystä ajattelin, että minun tulee olla helposti saatavilla paitsi työaikana (etätyöskentely varmasti vaikutti tässä taustalla) myös vapaa-ajallani, mikä nykyisin tuntuu aivan järjettömälle ja sellaiselle, johon en enää mistään hinnasta suostuisi.

Työelämän pirstoutuminen varsin hetkiseksi on varmasti aiheuttanut sen, että yhä useammasta työyhteisöstä löytyy ADT:sta kärsiviä ihmisiä. Itseaiheutettu keskittymishäiriö lienee yksi eniten kasvavista ammattitaudeista, jonka synnyssä multitaskaamisella on roolinsa. On myös niin, että mitä enemmän ADT-ihmisiä työpaikoilla on, sen normaalimpaa keskittymiskyvyttömästä työskentelystä tulee ja sen epänormaalimpaa asioihin paneutumisesta ja rauhallisesta monotyyppisestä työskentelystä tulee. Minun tapani kirjoittaa esimerkiksi tätä blogipostausta on sellainen, että vain tekstitiedosto on tietokoneellani avattuna, puhelin ei ole kanssani samassa huoneessa ja kirjoitan täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Ulkopuolisen silmin varsin tylsää ja epäkiinnostavaa siis, työelämässähän pitää olla säpinää, liikettä ja tempoilevia tilanteita? Omat vahvuuteni liittyvät ajatteluun, asioihin syventymiseen ja some-alustojen maksimisanamääriä pidempien tekstien tuottamiseen. Valitettavan usein olen kokenut näiden olevan taitoja, jotka istuvat huonosti tämän päivän työelämään ja, jotka voivat kiireisessä työyhteisössä vaikuttaa liian staattiselta tekemiseltä. Työelämä, joka arvottaa multitaskaamista ja kiirettä voi suhtautua ajatteluun ajanhukkana, asioihin syventymiseen tarpeellisen toiminnan vastakohtana (AI hoitaa) ja pitkästi kirjoittamiseen turhana työnä, kun ei tekstejä kuitenkaan kukaan jaksa loppuun asti lukea. Monissa työyhteisöissä voitaisiinkin mielestäni katsoa peiliin, kirkastaa yhteisössä vallitsevat arvot ja päättää toimia kyseisten arvojen mukaisesti.

Työelämässä tulisi olla tilaa myös 
älylaitteettomille työtavoille.

Tätä nykyä suhtaudun multitaskaamiseen ja työn takia keskittymishäiriön saamiseen luonnollisestikin hyvin kielteisesti. Tiedän kokemuksesta, että oman toiminnan muuttamista voi olla hyvin vaikea tehdä, jos ympäristö paineistaa toimimaan toisin. Omalla kohdallani muutos on lähtenyt asian tiedostamisesta ja tietoisesta valinnasta pyrkiä työskentelemään minun hyvinvointiani parhaiten tukevalla tavalla. Turhista tehtävistä kieltäytyminen ja tehtävien priorisointi ovat opittavissa olevia taitoja ja aikaisemmasta postauksestani liittyen älylaitteiden hallintaan voi saada vinkkejä työelämääkin ajatellen. Myös työnantajaan tulisi voida olla hyvin matalalla kynnyksellä yhteydessä ja esimerkiksi epäselvissä työtehtäviin liittyvissä tilanteissa vaatia selvitystä tavoitteista ja siitä, mitä työntekijän odotetaan tekevän päivä- ja viikkotasolla. Jos epäselvyyteen ei saada selvyyttä esimerkiksi työn itsenäisyyteen vedoten, harkitsisin hyvin tarkkaan työnantajan soveltuvuutta itselleni. Työnantaja on velvollinen huolehtimaan työturvallisuudesta enkä näe, että ympäristö, joka paineistaa kohti multitaskaamista, on tekijöillensä kovinkaan turvallinen ainakaan kognitiivisesta näkökulmasta tarkasteltuna.

WhatsAppissa johtamista

Postaukseni otsikko WhatsApp-johtamisesta liittyy erääseen työkokemukseeni, joka tapahtui vuosia sitten. Työskentelin opintojeni ohessa viikonloppusiivoojana erässä siivousfirmassa reilu puolen vuoden ajan. Työhaastattelutilanteessa minulta kysyttiin käytänkö WhatsAppia ja minun vastatessani myöntävästi, esimies kertoi sitä käytettävän tiedonvälitystä varten. Tämä kuulosti minusta vaarattomalle enkä ajatellut asiaa sen kummemmin. Aloitettuani työt ei mennyt aikaakaan, kun minut oli jo lisätty WhatsAppissa useisiin eri ryhmiin. Ryhmiä oli luotu muun muassa yleisiä asioita, koulutuksia, tarviketilauksia ja työhyvinvointipäiviä varten: ryhmä per asia. Olin muistaakseni lisättynä kahdeksaan (!) eri wa-ryhmään ja siten älypuhelimeni piippasi aamusta iltaan jatkuvalla syötöllä työhön liittyvistä asioista. Minä työskentelin viikonloppuisin, mutta viestejä tulvi tietoisuuteeni oikeastaan nimenomaan silloin, kun en ollut töissä. Jos toisella puolella kaupunkia olevasta siivouskohteesta oli pesuaine loppu, sain siitä tiedon, jos toinen työntekijä oli unohtanut laittaa tuntilapun ajallaan, sain siitä tiedon, jos henkilöiden x ja y toivottiin suorittavan vaaditut koulutukset, sain siitä tiedon ja niin edelleen. Ryhmissä oli myös vallallaan ilmapiiri, jossa esimiesasemassa olevat henkilöt saivat antaa palautetta ja kritiikkiä, mutta työntekijöiden kohdalla vastaavaa toimintaa nimitettiin ryhmien ilmapiirin heikentämiseksi ja turhaksi negatiivisuudeksi. Esimies vastasi hänelle mieleisiin kysymyksiin nopealla tahdilla, mutta viiveellä (tai vastaamatta jättämisenä) sellaisiin, jotka saivat hänet näkymään huonossa valossa.

Yhtään vähättelemättä siivoustyötä, niin itse työn kannaltahan tällainen viestiminen oli täysin turhaa. Siivoustyötä tehdään pitkälti yksin, läsnä ollen ja ilman puhelimia, niin sitäkin vasten tällainen viestikeskeisyys tuntui varsin erikoiselta. Esimerkiksi tarviketilausten hoitaminen WhatsAppissa oli heikkoa, sillä yksittäiset tilausviestit hukkuivat viestitulvaan. Tästä seurasi se, että tarvikkeet jäivät usein toimittamatta ajallaan, mikä taas heikensi työstä suoriutumista. Työnantaja ei myöskään tarjonnut työpuhelimia eli viestimisen odotettiin tapahtuvan henkilökohtaisten puhelimien välityksellä. Jouduin puolessa välissä työsuhdettani ostamaan (omalla rahallani) työkäyttöön prepaid-liittymän, jota käytin vanhalla puhelimellani, yksinkertaisesti helpottaakseni työn ja vapaa-ajan rajaamista. WhatsAppin hyödyntäminen ja useiden eri ryhmien luominen on varmasti työnantajan näkökulmasta vaikuttanut simppeliltä ratkaisulta ja sellaiselta, jonka avulla useiden alaisten hallitseminen helpottuu. Työnantaja todennäköisesti halusi päästä itse helpolla ja toteuttaa johtamistaan kerralla kaikille menetelmällä. Valitettavasti tällainen aidan alta meneminen myös näkyi, sillä työhön perehdytys oli riittämätöntä, tosipaikan tullen esimieheen sai huonosti yhteyden, vuorovaikutuksessaan hän oli töksäyttelevä ja stressaantuneen oloinen ja kasvokkaisista tapaamisista aina myöhässä. Mielestäni johtamisen ei oikeastaan edes kuulu olla helppoa (silloinhan siihen pystyisi kuka tahansa) ja tämän kaltaisten nopeiden nykyaikaisten ratkaisujen hyödyntäminen ei useinkaan ole oikotie onneen.

Olisi kiinnostavaa tietää, miten yleistä tämän kaltainen viestintäalustojen ”hyödyntäminen” työelämässä onkaan. Oman kokemukseni mukaan se ei tosiaankaan ole yleistynyt vain valkokauluksellisissa töissä, vaan myös niissä matalamman tason töissä. Tällä tarkoitan töitä, joissa itse työn tekemisen kannalta ei sosiaalisella medialla ja älylaitteilla ole minkäänlaista roolia. Jos kokemukseni ei ole vain yksittäistapaus, niin mielestäni on aivan turha ihmetellä uupumistapausten kasvua läpi ammattikuntien. Psykososiaalinen työhyvinvointi tulee varmasti vaarantumaan myös perinteisemmissä duunariammateissa, mikäli työhön liittyvää viestintää toteutetaan rajattomasti some-kanavien ja henkilökohtaisten älylaitteiden välityksellä. Minä en tuolloin tiennyt kaikkea sitä, mitä nykyisin tiedän enkä siksi ”uskaltanut” kyseisistä WhatsApp-ryhmistä irtaantua. Tärkeä tekijä työsuhteen päättämiselleni oli kuitenkin juuri tämä WhatsAppin välityksellä tapahtuva kuormittuminen ja työn ja vapaa-ajan rajan hämärtyminen – työssä, jossa tällaisen ei tulisi alkujaankaan olla ongelma.

Minä opin tästä sen, että en enää jatkossa tule antamaan työnantajille minun WhatsAppiani tai yhtään mitään muitakaan some-tilejä. En ole tällaiseen velvoitettu. Asiasta voidaan toki neuvotella, mikäli työnantaja tarjoaa työpuhelimen ja viestiminen tapahtuu tämän välityksellä työajan puitteissa. Tällaisista seikoista on hyvä keskustella jo työhaastattelun aikana ja epäselvyyksien varalta tehdä käytäntöjä koskevia kirjauksia työehtosopimukseen. Näin vältetään väärinymmärrykset puolin ja toisin ja ollaan enemmän varmoja siitä, että asioista ollaan samalla aaltopituudella.

Yhteisöllisyyden sijasta oman identiteetin rakentamista?

Työpaikoilla, joissa some on keskeisessä 
roolissa, voidaan vieroksua henkilöitä, jotka 
eivät näillä alustoilla ole.

Olen miettinyt sitäkin, josko sosiaalisen median leviäminen työelämänkin puolelle on ollut yksi yhteisöllisyyttä rapauttava tekijä. Sosiaalisessa mediassa rakennetaan yksilöllisiä identiteettejä ja työ voi toimia yhtenä rakennusaineena henkilökohtaiselle brändille. LinkedIn on hyvä esimerkki alustasta, jossa tämä konkretisoituu ja, jossa työyhteisöstä tulee väline minä-hengen nostattamiselle me-hengen sijasta. LinkedInissä tuodaan esiin henkilökohtaisia saavutuksia, hehkutetaan omaa työpanosta ja välitetään itsestä kuvaa erinomaisena työntekijänä. Näkökulma on usein omassa kyvykkyydessä eikä kollegaaniudelle tunnu jäävän tilaa. Minun on vaikea nähdä, että tällainen oman itsen esiin tuominen ainakaan lisäisi yhteisöllisyyden ja solidaarisuuden kokemuksia. Enneminkin toiset voivat näyttäytyä kilpailijoina ja esteinä omille etenemismahdollisuuksille. Toisekseen tämän kaltaisten työhön keskittyvien alustojen leviäminen on voinut lisätä työkeskeisyyttä ja saada ihmiset entistä enemmän arvottamaan työn merkitystä omalle olemassaololleen. Ammattitiedoista on tullut aiempaa julkisia ja useimmista ihmisistä on mahdollista selvittää muutamalla klikkauksella, mitä he työkseen tekevät. Työn kannustimena voikin toimia tällainen, aiempaa virtuaalisempi sosiaalinen paine, jossa esimerkiksi työttömyys näyttäytyy suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena. Työnantajille tämä on tietenkin ihan hyvä juttu: he saavat työntekijöiltä paitsi työpanosta, myös firmalleen näkyvyyttä näiden alustojensa kautta (olettaen, että työntekijät pysyvät ruodussaan eivätkä päästele sammakoita suustaan). Työelämässä tuntuukin olevan kasvavissa määrin yleisesti hyväksyttyä markkinoida paitsi itseä myös omaa työtään henkilökohtaisilla some-alustoilla ja jakaa seuraajille tietoa työhön liittyvistä osa-alueista. Työnhakijana ollessani minua on myös kehotettu liittymään LinkedIniin viranomaisten toimesta, sillä kuulemma työllistyminen voi hankaloitua ilman siellä mukanaoloa. On mahdollista, että siellä ilmoitetaan monipuolisemmin avoimia työpaikkoja muihin työnhakukanaviin verrattuna, mutta itseni on vaikea uskoa tällaisten paikkojen olevan somettomille henkilöille niitä parhaiten räätälöityjä.

Tekoäly ja työelämä

Myös tekoälyn hyödyntäminen on lisääntynyt työelämässä ja, vaikka se sisältää paljon mahdollisuuksia, niin siinä on myös haittapuolensa. En itse haluaisi olla työssä, jossa työssä vaadittava osaaminen kaventuu vain oikeiden kysymysten muotoilemiseksi ja esittämiseksi AI:lle. Tällainen tuntuisi itsestäni oman osaamisen aliarvostamiselta ja useiden koulutusvuosien hukkaan heittämiseltä. Varmasti minä voisin tätä blogiakin tehdä niin, että tekoäly kirjoittaisi tekstit puolestani, mutta jäisikö minulle itselleni silloin käteen mitään? Blogin pitäminen ja työn tekeminen on minulle myös itseni haastamista, toteuttamista ja oman osaamiseni hyödyntämistä enkä usko tällaisen olevan mahdollista silloin, kun mennään helpoimman kautta ja saadaan vastaukset suoraan koneelta. Blogini teksteissä en hyödynnä enkä tule hyödyntämään tekoälyä lainkaan.

Rajojen hakemista

Minun suhtautumiseni sosiaaliseen mediaan ja älylaitteisiin voi kuulostaa radikaalilta ja suhteellisen konservatiiviselta. Olen joutunut oppimaan omia rajojani kantapään kautta ja tullut tietoiseksi siitä, ettei rajojeni sisälle mahdu liiallinen määrä ärsykkeitä ja viestintävälineitä. Niin kauan kun keskustelu kiertää kehää esimerkiksi sen suhteen, saavatko oppilaat käyttää tunneilla älypuhelimia, onko ok GPS-paikantaa perheenjäseniä 24/7 tai tulisiko kuollut henkilö herättää virtuaalisesti takaisin henkiin, niin näen, että jää yksilön harteille tehdä omia rajoja kunnioittavia päätöksiä digilaitteiden suhteen. Tulee varmasti menemään vielä vuosia ennen kuin työelämässä herätään sosiaalisen median ja älylaitteiden haitallisiin ominaisuuksiin ja siksikin yhteisiä pelisääntöjä saataneen odotella. Vaikka yhteinen etu on varmasti se, että työstä palaudutaan työpäivän päätteeksi, minun on vaikea nähdä yhdenkään työnantajan oma-aloitteisesti ehdottavan työn ronskia rajaamista virtuaali- ja reaalimaailman tai työ- ja vapaa-ajan välillä. Sillä on hyötyjänsä, että työhön liittyvää sosiaalista mediaa ja työpuhelimia käytetään työajan ulkopuolella — enkä valitettavasti usko, että työhyvinvointisi ja jaksamisesi näihin lukeutuu. Minusta onkin tärkeää, että työelämään liittyvää virtuaalipuolta hyödynnetään sille tarkoitettuna aikana ja pidetään huoli siitä, ettei sen tarvitse lipua osaksi vapaa-aikaa.

 

Mikäli olet työpaikallasi somevastaavan roolissa, voi olla hyödyllistä muistaa seuraavat asiat:

• Uudessa tehtävässä on helpompi lähteä liikkeelle, jos toimintaan saa edes jonkinlaisia suuntaviivoja. Omaa luovuutta on tämän jälkeen helpompi toteuttaa.
• Sosiaalisen median päivittäminen on työtä siinä missä mikä tahansa muukin työtehtävä ja sille tulee löytyä tarvittava aika työpäivien aikana.
• Työnantajan tulee järjestää työntekijän käyttöön työssä tarvittavat välineet, ja sometyössä tällaisia ovat esimerkiksi älypuhelin, tabletti ja/tai tietokone.
• Sometyöntekijänä toimimisen ei tarvitse tarkoittaa 24/7 saatavilla oloa, vaan myös sinulla on oikeus rajata älylaitteiden ilmoituksia ja suunnitella työpäiväsi niin, että aikaa jää keskittymistä vaativiin tehtäviin ja häiriöttömille hetkille. Kotiin ei töitä kannata viedä.
• Jos saat työstäsi ulkonäkökeskeisiä kommentteja, on hyvä muistaa, ettei niillä ole tekemistä sinun osaamisesi ja työtaitojesi kanssa.
• Työntekijällä on oikeus saada apua työkykynsä tukemiseksi: työnantajalla on lakisääteinen velvoite tämän toteuttamiseksi.

Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.