Uupumuksesta toipuminen vie aikaa

Muistan aikanaan törmänneeni tutkimukseen, jonka mukaan työuupumuksen vaikutukset voivat näkyä hermostossa jopa 7–8 vuotta varsinaisen loppuunpalamisen jälkeenkin. Parin viikon sairasloma ei useinkaan ole riittävä uupumuksen selättämiseen ja omakohtaisesti olen havainnut, miten toipuminen ottaa oman aikansa. Tämä on ristiriidassa nykyajan kiivaassa elämisen tempossa, jossa kaiken tulisi tapahtua sormia napsauttamalla. Minulta vei kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen vakavasti uupunut ja, että toipumiseni tulisi viemään aikaa – olisin totta vie halunnut päästä takaisin jaloilleni nopeammin ja tehokkaammin. Tässä postauksessa kertaan kulkemaani matkaa ja nostan aikajanatyyppisesti erinäisiä virstanpylväitä esiin toipumiseni tiellä. Jokaisen toipuminen on toki yksilöllinen, mutta haluan omalla kokemuksellani näyttää, ettei burnoutin läpikäyminen käy käden käänteessä.

Ensimmäinen vuosi romahduksen jälkeen

Sairastuttanut työsuhde oli kestänyt alle vuoden, kun työuupumukseni eskaloitui massiiviseen hermoromahdukseen (noin 9kk kohdalla). Pidän kyseistä romahdusta toipumiseni aloitusajankohtana, vaikka tätä ennenkin olin ollut unettomuuden takia ensimmäisellä viikon mittaisella sairaslomalla (noin 4kk kohdalla) ja toisella muutaman päivän sairaspoissaololla (noin 8kk kohdalla). Nämä lyhyet sairaslomat eivät ollut olleet tilanteessani riittäviä enkä saanut niiden avulla uupumukseni kierrettä katkaistua lainkaan. Vasta romahduksesta seurannut muutaman kuukauden sairaspoissaolo herätteli minua siihen, miten huonosti todellisuudessa voinkaan. Näiden kuukausien aikana työkykyni ei palautunut, enkä siten jatkanut työsuhdettani enää toista vuotta. Kirjoitan oman postaukseni työuupumuksen kustannuksista, mutta tässä kohtaa jäin aluksi sairaspäivärahalle ja sitten työttömyysetuuksien piiriin. Romahduksen myötä hakeuduin myös ammattiavun piiriin ja kuntoutuspsykoterapian aloitin reilu puolen vuoden kuluttua.

Uupumus näytti minulle toteen sen, miten elämää on 
mahdotonta täysin ennakoida.

Toipumiseni ensimmäistä vuotta väritti hyvin pitkälti työelämäkeskeisyys. Olin ennen kaikkea huolissani työelämän ulkopuolelle jäämisestä, CV:hen ilmestyvästä katkoksesta ja siitä, miten selittäisin tilanteeni sitä kysyville. Jaksamiseni heitteli rajusti päivästä toiseen: hyvinä päivinä haeskelin uusia työmahdollisuuksia ja lähetin useita hakemuksia, kun taas huonoina itkin sängyn pohjalla kykenemättä arjen perusasioihin. Vointiani oli mahdotonta ennustaa päivää pidemmälle, ja kaikki tulevaisuuden suunnittelu pysähtyi. Omakuvani värittyi huonommuudesta ja viallisuudesta, ja itsetunnolleni oli kova kolaus siirtyä unelmatyöpaikan asiantuntijan roolista mielenterveyskuntoutujaksi. Olin myös häpeissäni siitä, että olin uupunut ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä oman alan työssäni. Ensimmäisen vuoden aikana en onnekseni työllistynyt, mutta aloitin sivutoimisesti uuden alan opinnot hyvin verkkaisella tahdilla olemattoman kuormituskynnykseni takia — tästähän ei sisäinen suorittajani ollut mielissään. Nykyisin näen, että olisin voinut aloittaa opinnot myöhemminkin, kun uupumus olisi hieman hellittänyt.

Ensimmäisen vuoden ajattelu tuntuu minusta ahdistavalta enkä haluaisi palata noihin hetkiin enää uudestaan. Tiesin voivani huonosti, mutta samanaikaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä. Olin epätoivoinen, itkuinen ja äärimmäisen stressiherkkä, mutta en halunnut uskoa, että juuri minä olin uupunut. Tilanteen avaaminen muille tuntui kaikkinensa vaikealta, ja aloin vetäytyä sosiaalisista ympyröistäni. Ajattelin vielä tuolloin, että selättäisin uupumuksen nopeasti tekemällä elämänmuutoksia ja aloittamalla psykoterapian: lopetin esimerkiksi alkoholin ja nikotiinin käytön ja irtaannuin sosiaalisesta mediasta. Toipumiseni ensisijainen tavoite oli palata työelämään mahdollisimman pian. Näin jälkikäteen pidän hyvänä asiana sitä, etten tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka suuren kriisin keskellä oikeasti olin ja minkälainen savotta minulla oli edessäni — työelämään paluu ei tulisi kysymykseen vielä pitkään aikaan.

Toinen vuosi toipumista

Toipumiseni toisena vuonna aloin paremmin hyväksymään uupumukseni ja sen, että työkykyni on laskenut. Voin huonosti ja tarvitsen lepoa, piste. Alkaneen terapian avulla aloin nähdä selkeitä syy-seuraussuhteita sille, miksi juuri minä olin uupunut ja, miksi se oli ollut väistämätön kohtalo kyseisessä työsuhteessa. Näihin aikoihin aloitin myös blogini kirjoittamisen: minulle oli tärkeää saada oma ääneni kuuluviin, sillä uupumiskokemuksessani oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä hiljentäminen ja sanojeni sivuuttaminen. Eteenpäin pääsemiseksikin oli välttämätöntä saada työsuhteessa kokemani vääryydet käsitellyiksi ja sanoitetuiksi. Psykoterapian avulla ymmärsin elämässäni tapahtuneen paljon myös työelämän ulkopuolisia asioita, joita en ollut millään tapaa käsitellyt. Menneisyyteni ja se, kuka minä olinkaan, alkoi näyttäytyä tyystin uudessa valossa. Oli totta kai niin, että työsuhde oli ajanut minut työuupumukseen, mutta ymmärsin uupumukseni taustalla olevan lisäksi jotakin syvempää ja kokonaisvaltaisempaa, menneisyyden painolastin uuvuttamaa.

Uupumuksen hyväksyminen oli askel kohti parempaa.

Toisena vuonna toipumiseni nytkähti liikkeelle, sillä silloin ymmärsin tarpeeni toipua. En enää kieltänyt uupumustani enkä kaunistellut vointiani. Ajattelutavassani tapahtui muutos myös sen suhteen, ettei työelämä ollut ajatuksissani enää päällimmäisenä. Halusin toipua itseäni varten, en työelämää varten. Terapiatyöskentely ja alkoholinkäytön päättäminen alkoivat alun haparoinnin jälkeen kantaa hedelmää, ja toisena vuonna aloin nähdä ensimmäisiä valonpilkahduksia sitten tapahtuneen romahduksen. Toki vointini oli edelleen vaihtelevaa, kuormituskynnykseni matala ja tunteiden säätely vaikeaa. Itkin paljon niin terapiassa kuin sen ulkopuolellakin, mutta en enää suhtautunut siihen yhtä tuomitsevasti. Tässä vaiheessa en myöskään enää syyllistänyt itseäni uupumuksestani, enkä pitänyt mielenterveyteen liittyviä asioita samalla tavalla häpeällisinä kuin alussa.

Toipumiseni hyvin käynnistynyt alku tyssäsi kuitenkin melko äkkinäisesti, sillä toisen vuoden puolivälin jälkeen menetin toisen vanhempani. Edessäni siintäsi jälleen uusi kriisi, vaikken ollut läpikäynyt vielä edellistäkään. Suru ajoi minua syvälle epätoivon kuiluun ja tuntui, että olin palannut takaisin lähtöpisteeseen – oloni oli aivan yhtä uupunut kuin vuosi sitten.

Kolmannen vuoden käänne

Pidän kolmatta vuotta työskentelyvuotena kohti kestävämpää toipumista. Näkökulmani oli käytännössä täysin työelämän ulkopuolella, elämän ja kuoleman kysymyksissä, elämän tarkoituksessa ja kuoleman lopullisuudessa. Surutyöskentelin kokemani menetyksen ammattilaisen avulla ja sain ensimmäisiä kertoja elämässäni läpikäytyä kokemani kriisin alusta loppuun saakka kaikkine tunteineen. Tämä lisäsi onnistumisen tunnetta ja loi varmistusta sille, että toipuminen on mahdollista: minun on ehkä sittenkin mahdollista päästä takaisin jaloilleni. Kaikkinensa käsittelin kokemuksiani ja menneisyyttäni aiempaa syvällisemmin, opettelin uudenlaisia selviytymiskeinoja ja ymmärsin selkeämmin, kuka minä olen ja, mitä elämässäni haluan. Aloin myös havainnoida itseäni ja vointiani uudella tavalla: yhdistin esimerkiksi vointini syklisyyden PMDD:stäkin johtuvaksi ja kyseenalaistin ahdistusherkkänä kofeiinin käyttöni. Aloin joogaamaan ja jaksamistani kuunnellen juoksemaan. Tunsin olevani taas enemmän ohjuksissa ja saaneeni takaisin kontrollia vointini suhteen.

Kolmantena toipumisvuonna sain kuin sainkin kauan odotetun käänteen ja uupumuksesta seurannut laskusuhdanne kääntyi pienimuotoiseen nousukiitoon. Aloin saada elämästä taas otetta, värit kirkastuivat ympärilläni ja oloni oli silloin tällöin jopa toiveikas. Jaksamiseni määrä kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja hyviä päiviä alkoi olla useammin kuin huonoja. Terapia vei toki voimiani, käsittelin isoja asioita ja kuormituin edelleen herkästi, mutta suuria romahduksia ei enää säännöllisesti tapahtunut. Myös työelämän saralla kolmas vuosi oli aiempia vuosia kiireellisempi, sillä silloin suoritin opintoihini liittyvän muutaman kuukauden harjoittelujakson ja tämän jälkeen aloitin osa-aikaisesti toiset työt. Työelämässä vointini ei kuitenkaan ollut entisensä ja työpäivistä palautuminen vei selkeästi paljon aikaa. Myös sosiaalinen patterini oli olematon ja kaikenlaiset isommat sosiaaliset tilaisuudet söivät jaksamistani useammalta päivältä. Itsemyötätunnon harjoittelu ja tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttoivat minua suhtautumaan jaksamattomuuteeni lempeämmin (vaikkei se aina helppoa ollutkaan).

Uusien oppien vakiinnuttamista elämään neljäntenä vuonna

Oli palkitsevaa huomata, miten pitkän 
matkan oli kulkenut romahduksen jäljiltä.

Terapiassa oppimani uudet tavat suhtautua itseeni, muihin ja ympäröivään maailmaan tulivat toipumiseni neljäntenä vuonna aiempaa vakiintuneimmiksi, lukuisten toistojen kautta. Totuttelin elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin, koin lisääntynyttä tyytyväisyyttä arjessa ja suhtauduin positiivisesti stressitasojeni palautumista kohtaan. En oikeastaan enää hävennyt työuupumustani tai mielenterveyteni romahdusta, vaan suhtauduin kokemaani varsin neutraalisti. Jaksoin ja kykenin myös aiempaa enemmän ja, vaikka silloin tällöin surin elämästäni kaikonneiden sosiaalisten suhteiden perään, iloitsin jäljelle jääneistä vastavuoroisista suhteista. Ystävien näkemisestä tuntui taas saavan enemmän energiaa, opintoni sujuivat paremmin ja työskentelin pariin otteeseen eräissä projekteissa parantuneella palautumiskapasiteetilla: työpäivien jälkeen ei täytynyt viettää loppupäivää peiton alla. Neljäntenä vuonna myös kolmen vuoden terapia tuli päätökseensä ja, vaikka se oli tietyllä tavalla haikeaa, tiesin olevani siihen valmis. Olin varma, että pärjään saamillani eväillä eteenpäin.

Ennen työuupumustani rakastin matkustamista, halusin nähdä maailmaa ja haikailin kansainvälisen uran perään. Kansainvälisessä tehtävässä työuupumukseen sairastuminen kuitenkin kuoppasi ulkomaiset urahaaveeni ja sammutti matkustusintoni. Toipumisvuosina en nähnyt mitään järkeä matkustamiselle ja tuntui kaukaiselta edes ajatella sitä entistä minääni, joka siintäsi reppu selässä kaukomailla. Uupumus ikään kuin vei aikaisemman intohimoni, mikä oli minulle yksi kaikista vaikeitten siedettävissä oleva ja eniten pettymystä aiheuttava tekijä koko romahduksessani. Mielenkiinnonkohteet toki muuttuvat elämän aikana ja toipumisen värittämien vuosien aikana hyväksyin hiljalleen sen, että näin on käynyt myös minun kohdallani. Olin kuitenkin hyvin huojentunut ja ilahtunut, kun kolmannen-neljännen toipumisvuoteni aikana matkustuskuume alkoi jälleen nostattamaan minussa päätään – tuntui kuin olisin saanut uupumuksesta erävoiton ja palasen itsestäni takaisin. Neljännen vuoden aikana, terapian päättymisen jälkeen lähdinkin sitten usean vuoden tauon jälkeen pidemmälle reissuun, mikä oli siinä hetkessä juuri se mitä kaipasin. Matkan aikana tiesin olevani selvillä vesillä ja pahimman olevan jo takanapäin.

Toipuminen oli hidasta mutta kestävää

Viidentenä toipumisvuonna huokaisin helpotuksesta, sillä silloin tuntui aidosti siltä, että olin päässyt takaisin omille jaloilleni: viidennen vuoden rajapyykistä olen kirjoittanut oman postauksensa. Vaikka tuntuikin siltä, että eräänä aamuna vain heräsin parantuneena, tiedän sen vaatineen paljon työtä – kohdallani useamman vuoden. Toipumiseni vuosia on paikoitellen hankala hahmottaa, sillä niissä on paljon myös sumun peitossa olevia asioita. Lisäksi huomautan, että työstä aiheutuneen uupumuksen lisäksi minua vaivasivat käsittelemättömät traumat, identiteettikriisi ja läheisen menetyksestä seurannut suru. Todennäköisesti toipumiseni olisi rivakampaa, mikäli nyt uupuisin työn takia, sillä taustalla ei olisi enää niin paljoa kaikkea muuta käsittelemätöntä paskaa. On myös selvää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Vaikka olen saanut hermostoni tasapainoon ja palautumiskynnykseni normalisoitua, minulla on yhä työstettävää ollakseni parempi ihminen — sekä itselleni että muille.

Nykyisin välillä kauhistelen sitä, miten 
työelämäkeskeinen tosiasiassa olinkaan.

En parannellut uupumustani palaamalla asteittain samoihin työtehtäviin (kuten useimmiten tehdään), koska jättäydyin pois paitsi samasta työsuhteesta myös muista kokoaikaisista työmahdollisuuksista. Työelämän ulkopuolella oleminen antoi minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa käydä läpi hyvin tuskaistakin henkistä prosessia kestävästi. Pidän tätä omanlaisena investointina tulevaisuuden hyvinvointiini, sillä kulkemani toipumismatkan takia minun on vaikea nähdä kohdalleni enää yhtä vakavaa uupumusta. Pitkiä työelämäkatkoksia usein kauhistellaan ja ollaan huolissaan kadonneista työelämätaidoista. En ole omalla kohdallani tästä huolissani, sillä ajattelen työelämätaitojeni päinvastoin vahvistuneen näiden vuosien aikana. Ihmissuhdetaitoni ovat parantuneet, koska voin itse paremmin, hahmotan omat rajani selkeämmin ja tiedän nykyisin olevani omien oikeuksieni puolustamisen arvoinen.

Vaikka toipumiseen tarvittavan ajan määrä on yksilöllistä, on mielenterveyden eheytyminen usein pitkä prosessi. Omakohtaisesti tiedän, miten vaikeaa voi olla selitellä sekä itselle että muille, että tarvitsee edelleen aikaa asioiden työstämiseen. Toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin voi tuntua siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan, vaikka todellisuudessa tämän tyyppinen hitaus on osa paranemista. Omassa toipumisessani keskiössä on ollut pitkäkestoinen kuntoutuspsykoterapia, lyhytpsykoterapia ei olisi ollut minulle riittävä. Tästä syystä pidän jokseenkin huolestuttavana sitä, miten julkisessa keskustelussa on viime vuosina korostettu lyhyempien terapioiden suosimista pidempien kustannuksella. Vaikka lyhyet terapiat voivat olla taloudellisesta näkökulmasta houkuttelevia, ne eivät kaikissa tapauksissa ole riittäviä: vakavasti uupuneilla on usein taustallaan isompaakin problematiikkaa. Mielen pulmien ratkaisuun ei ole olemassa oikotietä ja joskus juuri aika voi olla se paras lääke, joka sillä hetkellä on saatavilla.

Toipumiseni tukena minua on auttanut:

• Vastavuoroiset ihmissuhteet.
• Mielekkäät harrastukset.
• Terveelliset elämäntavat: sopivasti liikuntaa, ravintorikasta ruokaa ja riittävästi unta.
• Kirjoittaminen ja lukeminen.
• Ammattiapu sekä asteittain palaavat usko ja toivo paremmasta huomisesta.

Raitistuminen seurasi työuupumusta

Olen ollut alkoholittomalla linjalla reilu kaksi vuotta ja kimmokkeen korkin sulkemiselle sain kokemastani työuupumuksesta. Ilman uupumiskokemusta olisin tuskin alkoholin käytön lopettamisessa onnistunut tai edes ajatellut sitä itselleni sopivana vaihtoehtona. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, uupumus pakotti minua tarkastelemaan elämääni ja itseäni: sitä, mitä minä haluan. Erinäisten vaiheiden jäljiltä tulin siihen ymmärrykseen, että olen ikään kuin käännekohdassa ja aika on kypsä alkoholin jättämiselle. Haluan avata aihetta hieman laajemmin, joten kirjoitan tästä useamman kuin yhden postauksen. Nyt tarkoitukseni on keskittyä siihen, miten juuri työuupumuksen kokeminen sai silmäni aukeamaan alkoholin käytön suhteen.

Tähän alkuun haluan todeta, että varmasti tiettyjen mittareiden mukaisesti voisin kutsua itseäni alkoholistiksi. Minulla on ollut alkoholin ongelmakäyttöä ja jatkuessaan olisin hyvin voinut olla matkalla kohti alkoholiriippuvuutta, alkoholismia. En näe kuitenkaan tarpeen lokeroida itseäni johonkin tiettyyn kategoriaan, määritellä itseäni sen kautta ja keskittää energiaani sen pohtimiseen, olenko vai enkö ole alkoholisti. Olen pitänyt juhlimisesta ja antanut sille jossain määrin turhan isoakin roolia elämässäni. Tätä nykyä olen joka tapauksessa raitis eikä raitistumista välttämättä olisi tapahtunut, mikäli alkoholin käyttöni olisi ollut tyystin ongelmatonta. Avaan käyttöä tarkemmin omassa postauksessa.

Työstressi ei hälvennytkään alkoholilla

Alkoholi voi tuntua hyvältä stressinlievittäjältä,
mutta pidemmän päälle se vain lisää kuormitusta.

Työuupumuksen aiheuttanut työ sai minut hyvin varhaisessa vaiheessa varsin kuormittuneeksi ja työstressi tuli minulle enemmän kuin tutuksi. Lisää aiheesta täällä. Käytössäni olleet välineet tilanteen taltuttamiseksi olivat puutteellisia eikä käyttämäni stressinhallintamenetelmät tuottaneet toivottua tulosta. Koska olin aikaisemmin saanut stressin lievitykseen apua alkoholista, tai näin ainakin luulin, ajattelin saavani siitä apua myös tällä kertaa. Viikonloppuisin, muutamia kertoja kuukaudessa, nollasin viikon aikana kertynyttä työstressiä ja kuvittelin uuden viikon alkavan siten puhtaalta pöydältä. Hetkellisestihän alkoholi on toiminut stressiä lieventävänä tekijänä, lisännyt mielihyvähormoneja ja saanut olon rentoutuneeksi, mutta todellisuudessa tällaisten viikonloppujen jäljiltä olen aloittanut uuden viikon entistä kuormittuneempana. Alkoholi kun heikentää unen laatua, hidastaa palautumista, sekoittaa kehon luontaisia rytmejä ja vaikuttaa negatiivisesti psyykkiseen hyvinvointiin. Puhumattakaan krapulan vaikutuksista. Olen siis tietämättäni omallakin toiminnallani syventänyt uupumukseni vakavuutta ja mennyt ojasta allikkoon luulemalla pystyväni keventää työstä aiheutunutta kuormitustani alkoholin avulla.

Tiedän, että en ole ainut, joka näin tekee: työstressi lienee yksi yleisimmistä syistä vaihtaa viihteelle ja saada ajatukset muualle tuopin äärellä. Work hard, play hard. Ylipäänsä koko after work -kulttuuri lienee sitä varten olemassa, että raskaan työpäivän jälkeen rentoudutaan yksin tai yhdessä muutaman lasillisen äärellä ja hukutetaan päivän murheet lasiin. Tämä on kulttuurissammekin yleisesti hyväksytty tapa toimia, ja työpaikoista riippuen alkoholin käyttöön suhtaudutaan varsin suopeasti kosteiden pikkujoulujen ja tyhy-päivien muodossa. Huomasin kuitenkin nopeasti, että juhliminen uupumuksen myötä ahdistuneena, turhautuneena ja väsyneenä saivat mitkä tahansa juhlat tuntumaan vastenmielisiltä.

Toipumisprosessi saa minut havahtumaan, ettei alkoholista ole apua

Työsuhteen päättyminen aloitti työuupumuksesta toipumiseni, eikä paluu normaaliin sujunut käden käänteessä. En lopettanut juhlimista ja alkoholin käyttöä välittömästi. Jatkoin entiseen tapaani, vaikka jollain tapaa tunsin, ettei suhteeni alkoholiin ollut enää entisensä – en saanut siitä enää samanlaista nostetta ja huolettomuuden tunnetta. Alkoholi tuntui olevan merkittävin tekijä toipumiseni hidastajana, se sumutti siihen asti kipuamani saavutukset ja sai minut yhdessä yössä takaisin niihin samoihin kuoppiin, joihin työsuhde oli minut ajanut. Aloin tosissaan kyseenalaistamaan juomisen järkeä ja oman hyvinvointini sabotoimista alkoholilla. Halusin myös ehkäpä ensimmäisiä kertoja elämässäni oikeasti käsitellä kokemaani rakentavammin kuin alkoholin avulla. Olin tottunut aina vain turruttamaan asioita, mutta mennyttä työkokemusta halusin aidosti työstää ja jakaa muille. Kenties myös pelkäsin sitä, että kokemus katkeroittaisi minut ja minusta tulisi niitä kaikkien tuntemia oman elämänsä rokkistaroja, joista olisi pitänyt tulla jotain.

Hakeuduin ulkopuoliseen ammattiapuun saatuani työkuormituksesta seuranneen hermoromahduksen ja, vaikka hoito ei käsitellyt alkoholinkäyttöäni millään muotoa, minulle suositeltiin päihteettömyyttä yleisen mielenterveydellisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Muistan suhtautuneeni tähän skeptisesti ja ajatelleeni, että elämä ilman päihteitä, juhlimista tuntuisi rangaistukselta siihenkin nähden, miten kovan hinnan menneestä työuupumuksesta olin mielestäni maksanut. Sanat jäivät joka tapauksessa mieleeni ja varmasti edesauttoivat siinä, että kaikeksi yllätyksekseni jätin alkoholin käytön puoli vuotta hermoromahduksen ja hoitoon hakeutumisen jälkeen. Tästä seurasi myös ymmärrys terapian tarpeesta ja psykoterapiaan hakeutumisesta, mikä on varmasti auttanut myös korkin kiinni pysymisessä.

Viimeinen niitti

Lopettamispäätöksen tekeminen tuntui 
varsin luonnolliselta.

Viimeisen kerran olen juonut alkoholia eräissä kesäisissä grillibileissä ystävieni kanssa. Ilta eteni varsin mukavasti, aurinko paistoi ja grilli oli kuumana. Kaikki olivat juhlatuulella ja juomia kului tasaiseen tahtiin, muistan itsekin intoutuneeni drinkkien kumoamiseen, vaikka olin etukäteen ajatellut ottavani rauhallisesti. Tämä kuitenkin unohtui ja minun osaltani ilta loppui varsin lyhyeen sammuttuani hyvin varhaisessa vaiheessa. Juhlat kestivät osaltani pari tuntia, mutta illasta seurannut krapula kesti valehtelematta viisi päivää ja henkinen morkkis vieläkin kauemmin. Muistini pätki enkä muistanut yhtäkään keskustelua, mikä harmistutti minua, sillä olin odottanut iltaa nimenomaan siksi, että pääsisin näkemään ystäviäni pitkästä aikaa ja vaihtelemaan kuulumisia. Olin tuolloin lähemmäs kolmikymppinen, mutta ilta sujui osaltani kuin ensimmäisiä humalia juovalta teiniltä. Hauskintahan tässä on se, että verrattuna moniin muihin bileisiin, tuo viimeinen kertani ei loppujen lopuksi ole edes kovin kummoinen. Mitään ei kirjaimellisesti tapahtunut. Jokin tässä kerrassa kuitenkin havahdutti minut ja antoi tarvittavan sysäyksen lopettamispäätöksen tekemiselle.

Olisi mielenkiintoista saada tutkimuksellista tietoa siitä, miten työuupumus vaikuttaa alkoholinsietokykyyn. Minulla kävi nimittäin niin, etten sietänyt alkoholia juuri lainkaan. Menin aivan tilttiin jo pienen määrän jälkeen ja illat päätyivät lähestulkoon aina sammumisiin, totaalisiin muistikatkoksiin ja aivan järkyttäviin krapuloihin. Toki näin on ennenkin tapahtunut, mutta tuntui, että työuupumus korosti tätä entisestään. Myös humalassa käyttäytymiseni tai pikemminkin käyttäytymättömyyteni muuttui. Minulle on ollut tavanomaista se, että tietyn pisteen jälkeen sulkeudun ja olen varsin epäsosiaalista seuraa. Alkoholi ei koskaan tehnyt minusta kovaäänistä tai aggressiivista riehujaa, vaan olin lähinnä omissa oloissa viihtyvä istuskelija. Työuupuneena juominen kuitenkin voimisti tätä ja hyvin vähäisen juomamäärän jälkeen olen ollut entistä sulkeutuneempi ja täysin kommunikoinnin ulottumattomissa. Elävä kuollut kuvastaa tätä varsin hyvin ja kertoo sen, minkälaista juhlaseuraa olen ollut.

Alkoholittomuus on ollut minulle hyväksi

En ole juurikaan kaivannut alkoholia.

Minusta tuntuu, että olen aina tiennyt jollain tasolla, että joskus koittaa se päivä, kun juhlat ovat osaltani ohitse ja suljen korkin. Työuupumus oli viimeinen silaus lopettamispäätöksen täytäntöönpanolle. Se sai minut kyseenalaistamaan motiivejani juhlimiseni ja juomiseni takana, ja ymmärtämään, etten halua enää tukahduttaa asioitani alkoholilla, myrkyttää itseäni yhtään enempää solumyrkyllä tai kokea viisipäiväisiä krapuloita. Minusta myös tuntui, että olin jo nähnyt kaiken, mitä alkoholi ja juhliminen voisi minulle tarjota. Olen liikunnan kautta ollut suhteellisen kiinnostunut kaikesta terveyshömpästä ja ollut aina jokseenkin kokeilunhaluinen, joten otin määrittelemättömän tipattoman ajanjakson uteliaana vastaan. Lähdin mielenkiinnolla tarkastelemaan, minkälainen vaikutus alkoholittomuudella on minuun. Menneet juhlimisen täyteiset vuodet opettivat itsestäni sen, ettei kohtuukäyttö ja muutamassa lasillisessa pitäytyminen olisi kohdallani vaihtoehto, vaan minun tulisi valita tyystin nollalinja. Onnekseni näin tein, sillä, vaikka tämä kuulostaakin kliseiseltä, viimeiset reilu kaksi raitista vuotta ovat olleet elämäni parhaita. Alkoholittomuus on tuntunut itselle sopivalta ratkaisulta eikä näkyvissä ole paluuta entiseen, entiseen elämääni.

Työuupumuksesta voi seurata erilaisia elämänmuutoksia:

• Oiva sauma pohtia siihenastisia tehtyjä valintoja ja ratkaisuja.
• Hetki pysähtymiselle ja oman hyvinvoinnin priorisoinnille!
• Turhautumisesta voi seurata rohkeutta tehdä tarvittavia päätöksiä.
• Uteliaisuutta löytää sisäistä motivaatiota paremmalle huomiselle.
• Tilaisuus muodostaa uudenlainen suhde itseen ja muihin.

Lopetin kahvin juomisen nukkuakseni paremmin

Työuupumuksen myötä elämääni asteli unettomuus ja sen aiheuttamat haasteet. Nukahtamisen vaikeudet, yölliset heräilyt ja huonolaatuinen uni tuntuivat kroonistuneen uupumukseni seurauksena. Kuluvan vuoden alussa mittani tuli täyteen ja päätin kokeilla lieventää kärsimystäni lopettamalla kahvin ja muiden kofeiinipitoisten juomien nauttimisen. Halusin pyristellä eroon kofeiinikoukusta ja selvittää, josko sen onnistuneella selättämisellä olisi positiivisia vaikutuksia nukkumiselleni. Suhtauduin lopettamiseen melko rauhallisesti, vaikka olinkin varautunut kofeiinivajeesta aiheutuviin vieroitusoireisiin kuten päänsärkyyn ja väsymykseen, ja pidin varmana sitä, että lopettamisesta seuraavat pari viikkoa olisivat tuskallisia. Kaikeksi yllätyksekseni pääsinkin helpolla, käytännössä ilman minkäänlaisia vieroitusoireita ja koin lopettamisen hyvinkin vaivattomaksi. Hiljalleen kofeiinijuomien lopettamisesta seuraavat vaikutukset alkoivat näkyä ja heijastua positiivisesti myös unen saralle.

Työuupumus kroonisti unettomuuden

Unettomuus näyttäytyi minulle muun muassa
nukahtamisvaikeuksina, yöllisinä heräilyinä ja 
huonona unen laatuna.

Pystyn melko suurella varmuudella toteamaan unettomuuteni kroonistuneen työuupumuksen seurauksena. Aikaisemmin minulla ei juurikaan ollut haasteita nukkumisen kanssa – ainakaan sellaisessa laajuudessa, mitä ne uupumuksen jäljiltä olivat. Totta kai silloin ja nykyisinkin on kausia, jolloin nukkuminen on vaivatonta ja kausia, jolloin siitä ei tule mitään. Hyvien kausien huomattava väheneminen kertoi minulle kuitenkin sen, että kyseessä on tilanteen vaikeutuminen ja unettomuuden hankaloituminen. Nukahtamisen helppous ja virkeänä herääminen tuntuivat taakse jääneeltä elämältä. Työuupumukseni yksi ensimmäisistä oireista oli juuri uneen liittyvät haasteet, sillä stressin seurauksena unen päästä kiinni saaminen oli vaikeaa ja työt kirjaimellisesti tulivat uniini. Työuupumuksen eskaloitumispisteessä minulla oli täysin unettomiakin öitä matkassa mukana. Unen laatu että määrä heikkenivät siten merkittävästi.

Oirehdinta ei päättynyt työstressin hellittäessä ja tänäkin päivänä, vaikka olen suhteellisen selvillä vesillä toipumisprosessissani, haasteet nukkumisen kanssa ovat läsnä. Toipumiseni onkin keskittynyt vahvasti myös unettomuuden hoitamiseen ja unirytmin paremmalle tolalle saamiseen. En ole käyttänyt unilääkkeitä, mutta varmasti silloin tällöin lääkitys olisi ollut vaikeimpina aikoina ihan paikallaan. Käytän nukkumisen tukena melatoniinia erityisesti kausina, jolloin nukkuminen on haastavaa ja siitä koen saaneeni myös apua. Lisäksi pyhitän illat rauhoittumiselle, suosin säännöllistä vuorokausirytmiä ja pyrin suhtautumaan unettomuuteen ilman turhaa stressiä. Ei ole maailmanloppu, jos joinain öinä nukkuu huonommin kuin toisina. Nykyisin osaan myös paremmin kuunnella itseäni ja tiedostan, että unettomuuden nostaessa päätään, minun olisi hyvä kiinnittää paremmin huomiota jaksamiseeni. En silti tieten tahtoen halua kärsiä unettomuudesta ja kofeiinin käytön lopettamisesta tuli ikään kuin yksi itsehoitomenetelmä paremman unen takaisin saamiseksi.

Ei enää kahvia!

Minulla on mittarissa kahvin juomista noin 15 vuotta. Aloitin kahvin juomisen 16-vuotiaana ja pidin sitä eräänlaisena aikuistumisriittinä. Siirryin mehupöydästä kahvipöytiin juomaan sosiaalisesti hyväksyttyä aikuisten juomaa. En alkujaan pitänyt kahvin mausta, mutta minulle vakuuteltiin, että kyllä siihen tottuisi. Maku on kuitenkin yksi syy, mikä ajoi minut lopettamaan, eikä minulla rehellisesti sanottuna ole lainkaan ikävä kahvista seuraavaa jälkimakua tai kitkerää suuntuntumaa. En missään vaiheessa kyseenalaistanut juomaperiaatteitani tai ylipäänsä sitä, miksi join orjallisesti aamuisin aina kupin kahvia saadakseni päivän käyntiin. Kaikkihan kahvia juovat. Kahvin juomiseen liittyvät kulttuuriset tekijät ovat mielestäni hyvinkin mielenkiintoisia ja uskon näiden olevan erityisen yleisiä Suomessa, jossa kahvi on likimain kansallisjuoman asemassa ja, jossa kahvia juodaan eniten maailmassa. Kahvi kuuluukin kiinteästi moniin sosiaalisiin tapahtumiin, pidetäänhän työpaikoilla kahvitaukoja ja ystäviä tavataan kahvittelun äärellä. Kahvittomuus voi herättää kummeksuntaa ja tarjotusta kahvista kieltäytyminen voi viestittää tietynlaista epäkohteliaisuutta.

Kulutin kahvia keskimäärin kahdesta kolmeen kuppia päivässä ja kuten edellä toin esiin, aamukahvi oli minulle välttämätön tapa saada päivä käyntiin. Kahvin lisäksi kulutin energiajuomia ja erinäisiä korkeakofeiinisia urheilujuomia. Näiden markkinoinnista voisi kirjoittaa oman tekstinsä, mutta energiajuomista saatu kofeiinimäärä nostaa päivän kokonaispottia melko huomaamattomastikin hyvin korkeaksi. Tämä edelleen vaikuttaa negatiivisesti nukkumiseen. Suosittelen vilkaisemaan YLE:n tuottaman kofeiinilaskurin, joka laskee kätevästi päivän kofeiininsaannin ja sen, miten se vaikuttaa yöuniin. Löydät laskurin täältä. Energiajuomia kulutin melko vaihtelevasti, mutta keskimäärin noin muutaman tölkin viikoittain. Joskus enemmän, joskus vähemmän. Erityisesti niitä meni päivinä, joita edeltävät yöt olin nukkunut huonosti. Koin hyvinvointini kannalta tärkeäksi katkaista kierteen, jossa nukutaan huonosti ja huonosti nukuttuja öitä seuraavia päiviä lääkitään kofeiinijuomilla. Vaikka olen lopettanut kahvin ja energiajuomien juomisen, en aivan tyystin ilman kofeiinia kuitenkaan ole. Korvasin nimittäin kahvin (ja energiajuomat) vihreällä teellä, jossa myös on kofeiinia, mutta jokseenkin maltillisemmin. Teetä juon suurin piirtein saman verran kuin join kahviakin eli muutaman kupin päivittäin.

Vieroitusoireiden helppous yllätti

Kahvin tai energiajuomien lopettaminen ei
olekaan ollut minulle vaikeaa.

Minulle lopettaminen oli rehellisesti sanottuna helppoa. Pääsin vieroitusoireiden suhteen hyvin vähällä, eikä minua, pelotteluista huolimatta, särkenyt päähän kuin maksimissaan muutaman tunnin ajan. Pystyin keskittymään haluamiini asioihin, eikä mielessäni pyörinyt kahvikelaa. Väsymyskään ei ollut mitään tavanomaista poikkeavaa. Päivien edetessä pikemminkin tuntui, että energiatasoni kohosivat ja jaksoin aiempaa paremmin. Olo tuntui jollain tavalla selkeämmältä ja rauhallisemmalta hyvin pian lopettamisen jäljiltä. Sanoisin, että minulla mainitun kaltaiset maltilliset vieroitusoireet kestivät muutaman päivän, maksimissaan viikon verran. Vieroitusoireet ja ensimmäiset ”kofeiinittomat” päivät ja viikot ovat varmasti vaihtelultaan yksilöllisiä ja toisilla tilanne voi tuottaa suuriakin vaikeuksia. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka olin lukenut erilaisia kauhutarinoita kahvin juonnin lopettamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka ristiriidassa se oli minun kokemukseni kanssa. Voisin hyvin suositella muitakin uniongelmien kanssa painivia kokeilemaan kofeiinijuomien lopettamista, sillä niistä aiheutuvat vieroitusoireet voivatkin yllättää positiivisesti.

Kahvin juonnin lopettamisen hyödyt ja haitat

Seuraavassa olen listannut huomaamiani ilmenneitä muutoksia lopettamisen jälkeen näin vajaa puoli vuotta kestäneen kahvittoman ajan jäljiltä. Muistutan kuitenkin, että listatut asiat eivät välttämättä johdu yks yhteen suoraan kofeiinipitoisten juomien lopettamisen vaikutuksesta, vaan taustalla voi vaikuttaa monia tekijöitä. Vaikutukset lienee hyvin yksilöllisiä.

✤ Nukun paremmin – nukahdan helpommin, pysyn paremmin unessa & herään kivuttomammin

✤ Unen laatu on mielestäni parantunut

✤ Olen aamuisin virkeä herätessäni

✤ Jaksan paremmin aamusta iltaan & jaksamiseni on tasaisempaa

✤ Stressaan vähemmän!

✤ Levottomuus on vähentynyt & olen paljon rauhallisempi kuin ennen à keskittymiskykyni on vahvistunut eikä ole riippuvainen kofeiinista

✤ Ahdistus on siedettävämpää – harvempaa & lyhytkestoisempaa

✤ Mieleni on tasaantunut & tunnen eläväni paremmin hetkessä, tässä & nyt

✤ Makuaistini on parantunut

✤ Ihoni on kirkastunut & vyötärö kaventunut

Lopetin kahvin juomisen ennen kaikkea saadakseni hyötyjä unettomuuteeni. Tämän toiveen koen täyttyneen, sillä tätä nykyä huonompia nukkumiskausia on merkittävästi vähemmän kuin aikaisemmin. Nukahdan nopeasti ja kaikkinensa nukun paremmin, energiatasoni ovat päivän mittaan tasaisemmat ja tunnen oloni paljon pirteämmäksi. Tästä taas on seurannut myös esimerkiksi liikunnan saralla suurempaa tekemisen meininkiä ja parempaa palautumista. Yllätyin siitä, kuinka sain lopettamisen myötä hyötyjä myös ahdistuneisuuteen, keskittymiskykyyn ja yleiseen henkiseen hyvinvointiini. Oloni on huomattavasti rennompi, jännittyneisyys on vähentynyt enkä ole kokenut tietynlaista pakokauhun tunnetta kahvittomuuteni aikana, mikä aikaisemmin oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kohdallani lievät paniikkikohtaukset ovatkin kahvin lopettamisen seurauksena loppuneet. Sisäinen hälinäni on hiljentynyt ja mieleni tuntuu paljon tasaisemmalta. Myös stressin kokeminen on vähentynyt, mistä olen luonnollisesti hyvin iloinen. Lisäksi erilaiset fysiologiset muutokset ovat tulleet selkeästi esiin eikä minulle tule enää kahvista ja energiajuomista aiheutuneita sydämentykytyksiä, kohonnutta pulssia eikä kofeiinipiikkejä ja siitä seuraavia laskuja.

Omalla kohdallani lopettamisesta seuranneet
hyödyt ylittävät haitat ja siksi aion jatkaa 
kahvittomalla linjalla.

Toki lopettamisesta on koitunut hieman haittojakin. Minun kesti tottua väsymyksen tunteeseen, sillä kun en enää peittänyt väsymystä keinotekoisesti kofeiinin avulla, väsymys tuntui alkuun hyvin raskaalta. Se lamautti ja saattoi iskeä hyvin äkkiseltään. Minulle uutta (tosin positiivista) oli se, että rojahtaessani sänkyyn, sain unen päästä kiinni heti, vaikka kello olisikin ollut suhteellisen vähän. Lopettamisen myötä aloin ikään kuin opettelemaan ja uudelleen ohjelmoimaan itseäni sen suhteen, minkälaisia tuntemuksia virkeys tai väsymys minussa herättää ja, miltä minusta oikeasti tuntuu pirteänä tai voipuneelta. Toisaalta tämä prosessi on ollut myös tarpeen, sillä omat rajani ovat paremmin selkiytyneet jaksamisen suhteen.

Kahvi on diureetti eli nesteenpoistaja ja juonnin lopettamisesta voi seurata turvotusta ja ummetusta. Sanoisin, että nesteytyksestä huolehtimisella ja ajan kanssa tästäkin pääsee eroon kehon tottuessa uudenlaiseen rytmiin. Samaten jonkinlaisia sosiaalisia haittoja lopettamisesta voi myös seurata, mikäli kahvi tai energiajuoma kuuluu läheisesti osaksi vuorovaikutussuhteen dynamiikkaa. Lopettamispäätöstä ei välttämättä ymmärretä eikä sitä tueta, mistä voi seurata erilaisia negatiivisia kokemuksia. Koska itse siirryin vihreän teen juojaksi (eli en täysin kofeiinittomaksi), minulla ei tämän suhteen ole ollut juuri ongelmia, teetä kun useimmiten eri paikoissa myös on tarjolla.

Aionko jatkaa kahvittomalla tiellä?

Olen pian ollut puoli vuotta ilman kahvia ja energiajuomia, enkä voisi olla tyytyväisempi. Päivääkään en ole lopettamispäätöstäni katunut ja näen hyvin kaukaiseksi sen, että palaisin kyseisten juomien kuluttajaksi. Olen saanut valtavasti hyötyä paitsi unettomuuteen, johon kokeilullani alkujaan tähtäsin, että yllätyksekseni ahdistuneisuuteen ja sen lieventymiseen. Olen tätä nykyä pirteämpi ja vähemmän ahdistunut kuin, mitä olen ollut vuosiin! Olen jokseenkin yllättynyt siitä, miten näin yksittäinen ja suhteellisen simppeli, luonnonmukainen keino on tuonut positiivista helpotusta kokonaisvaltaiseen hyvinvointiini. Siitä syystä halusin asiasta kirjoittaa ja kenties rohkaista muitakin edes kokeilemaan kofeiininkulutuksen leikkaamista. Minä aion kahvittomalla ja energiajuomattomalla tiellä jatkaa tästä eteenkin päin.

 

Kahvin juomisen lopettamisen tueksi muutamia vinkkejä:

• Listaa ylös lopettamista puoltavia ja kumoavia syitä – selvitä itsellesi tärkeimmät syyt, miksi haluaisit käytön lopettaa.
• Lähde pienin askelin liikkeelle. Lopettamisen ei tarvitse olla loppuelämän päätös, vaan voit esimerkiksi lähteä liikkeelle viikon mittaisella tavoitteella.
• Pidä päiväkirjaa. Kirjaa ylös tuntemuksia, havaintoja ja huomioita kokemuksistasi. Huonoina hetkinä voit aina palata niihin ja huomata, miten paljon olet jo edistynyt.
• Tee sinulle mieleisiä asioita! Saat ajatuksesi muualle ja hyvän mielen, lopettamisen ei tarvitse olla kärsimystä.
• Suhtaudu muutokseen mielenkiinnolla ja ole itsellesi armollinen. Tarkkaile muutoksia ja havainnoi siihen asti tultua lopettamismatkaasi. Muistuta itseäsi myös siitä, että onnistuminen voi tulla monen mutkan kautta ja muutos vaatii useita toistoja!

Seurasiko työuupumusta masennus?

Työuupumuksen ja masennuksen suhde tuntuu jakavan mielipiteitä. On koulukuntia, joissa masennuksen ajatellaan aiheuttavan työuupumusta, toisaalla taas nähdään, että ihminen masentuu työuupumuksen jälkimainingeissa sekä kolmannessa, että työuupumus ja masennus ovat yhtä ja samaa asiaa. Koska työuupumus ei ole diagnoosi sinänsä, siihen sairastunut saa useimmissa tapauksissa masennuksesta diagnoosin, ja siten myös työuupumuksen hoito on hyvinkin yhtenevä masennuksen hoidon kanssa esimerkiksi masennuslääkkeiden ja keskusteluavun muodossa. Myös työuupumuksen oirekirjo on pitkälti yhtenevä niin masennuksen kuin väsymysoireyhtymän kanssa. Depressiosta ja sen oirekirjosta löytyy kattavasti tietoa Käypä hoidon sivuilta ja Mielenterveystalonsivuilta. Tarkat diagnoosikriteerit suosittelen lukemaan mainituilta sivuilta, keskityn tässä kirjoituksessa omiin kokemuksiini.

Diagnosoinnista

Yleisesti työuupumuksen varmistamiseksi noudatetaan kolmen pääoireen löytymistä ja näistä erityisesti kaksi viimeistä kytkevät sairastumisen työperustaiseksi:

1. Uupumusasteinen väsymys
2. Kyynistyminen työtä kohtaan
3. Ammatillisen itsetunnon heikentyminen

Kyynistymistä työtä kohtaan voi
lähestyä myös selviytymiskeinona:
ihminen siten suojelee itseään
mahdollisilta tulevilta pettymyksiltä.

Työuupumusta arvioidessa esimerkiksi työpsykologin vastaanotolla käytetään erilaisia kyselylomakkeita uupumusasteen määrittämiseksi ja työkyvyn arvioimiseksi. Kyseisessä BAT-lomakkeessa arvioidaan uupumusasteisen väsymyksen ja henkisen etääntymisen määrää työstä, kognitiivisten toimintojen ja tunteiden hallinnan häiriöitä sekä toissijaisten oireiden määrää ja laatua psykologisen pahoinvoinnin ja psykosomaattisten oireiden suhteen. Väittämät ovat selkeästi sidottu työhön: ”En ole kiinnostunut enkä innostunut työstäni”, ”Teen virheitä työssäni, koska en pysty ajattelemaan selkeästi”, eli lähtökohtaisesti oletuksena on, että arvioitavan asiakkaan oirehdinta voidaan kytkeä työstä johtuvaksi. Sen sijaan masennusta mittaavat kyselylomakkeet ovat hyvin yleisellä tasolla tehtäviä kartoituksia (toki näitä löytyy valtava määrä erilaisia), joissa erityisesti tunnepuolen haasteiden selvitys on keskiössä. Lomakkeissa ei tehdä oletuksia masennuksen taustalla olevien syiden selvittämiseksi.

Minun hoitopolkuni oli siinä mielessä eriävä, että en missään vaiheessa ollut työterveyshuoltoon perehtyneet ammattilaisen luona enkä kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Minulle ei suoranaisesti tehty edellä mainitun kaltaisia kyselyjä etenkään työuupumusasteen mittaamiseksi. Hakeutuessani hoitoon työuupumukseni eskaloiduttua jo hyvin pahaksi, minua on ennemminkin haastateltu masennusta mittaavien lomakkeiden kysymysten kautta ikään kuin apukysymyksinä, sillä virallista diagnoosia depressioista minulla ei ole. Koska kysymykset ovat hyvin abstrakteja, eikä ne käsittele sairastumiseen johtaneita tekijöitä, sairastumiseni työperustaisuus jäi tunnustamatta. Tämä lisäsi hämmentyneisyyttä tilanteestani ja on varmasti yksi tekijä sille, miksi sain oikeanlaista apua melko myöhään ja, miksi toipumiseni oli verrattain verkkaista. Olen kirjoittanut aiheesta enemmän täällä. Näen tämän näin jälkikäteen viisastuneena harmillisena, sillä työuupumuksen ollessa pahimmillaan, olisin saanut kyseisestä burn out kyselystä likimain täydet pisteet. Tulevaisuudessa aion ehdottomasti jo etukäteen täyttää osaltani kyseisen BAT-lomakkeen hakeutuessani terveydenhuollon piiriin, mikäli oirehdintani viittaisi työuupumuksen uusiutumiseen. Tällöin saisin todennäköisemmin paremmin kohdennettua apua sairastumiseni hoitoon.

Onko sillä merkitystä, onko kyseessä työuupumus vai masennus?

Ajattelen niin, että diagnoosi on vain sanoja paperilla, kielellinen ilmaisu ihmisen juuri sen hetkisestä terveydentilanteesta. Diagnoosi kertoo ihmisestä pienen murto-osan. Erotusdiagnostisesta näkökulmasta ei ole merkitystä lukeeko paperilla työuupumus vai masennus, sillä oirehdinta on likimain identtistä ja hoitopolku samantapainen. Länsimainen lääketiede keskittyy oireisiin, ei oireiden aiheuttajaan. Työuupumusta ei nähdä erillisenä sairautena ja, jos nähdäänkin, kietoutuu se masennuksen kanssa muna vai kana tyyppiseen jaotteluun. Kumpi tuli ensin, työuupumus vai masennus?

Ilman asianmukaista hoitoa masennus
voi herkästi kroonistua ja tulla osaksi
ihmisen minäkuvaa.

Yksi peruste työuupumusdiagnoosin antamattomuudelle on se, että sen hoitaminen itsessään on samankaltaista kuin masennuksessa. Tätä ajatusta voi mielestäni kääntää niinkin päin, että kenties työuupumusdiagnoosin voisikin antaa juuri siksi, että hoitokäytännöt ovat samanlaisia kuin masennuksessa ja siten jossakin määrin tutkittuja ja turvallisia. Toisaalta ajattelen myös, että sairausidentiteetin muodostumisen kannalta diagnoosilla on merkitystä. Tiedetään esimerkiksi, että monista sairauksista kuten masennuksesta voidaan toipua sitä paremmin, mitä nopeammin tilanteeseen puututaan. Hoitamattomana masennus voi herkästi kroonistua ja tulla ikään kuin osaksi ihmisen minäkuvaa, jolloin luonnollisesti paranemisprosessi voi entisestään olla haastava. Jos ihmiselle pääsee muodostumaan itsestään sairausidentiteetti (pitkäaikaissairauksissa tämä voi sinänsä olla positiivista mielekkään elämän kannalta) tarkoittaa se sitä, että paranemisesta tulisikin ikää kuin uhka eheälle minäkuvalle ja edessäpäin voisi siintää kipeä identiteettikriisi. Ihminen on luonteeltaan mukavuudenhaluinen, joten tämän kaltaiseen prosessiin ei välttämättä hevin haluta lähteä – tämä taas tarkoittaa toipumisen lykkääntymistä ja viivästymistä.

Tarkoitukseni ei tässä ole syyllistää tai sanoa, että esimerkiksi masennuksesta voisi toipua tahdonvoimalla, vaan kenties haastaa sitä ajattelumallia, ettei diagnoosilla olisi väliä. Jos henkilö on esimerkiksi sairastunut työuupumukseen työpaikkakiusaamisen takia ja hän saa oireiden perusteella masennusdiagnoosin, eikö tässä lyödä lyötyä entisestään? Psykologisessa mielessä ihmiselle välittyy tällöin mielikuva siitä, että hän on sairas eikä niin, että sairas yhteisö olisi sairastuttanut hänet. Olisi mielenkiintoista saada tutkimustietoa siitä, onko työuupumukseen sairastuneiden henkilöiden toipumisen ajallisessa kestossa eroja sen suhteen, saivatko he työuupumus- vai masennusdiagnoosin. Uskallan väittää, että paremmin toipuvat he, jotka saavat työuupumusdiagnoosin. Tällöin toipuminen voi päästä rivakammin käyntiin, kun sairastumiseen liittyvät tosiasiat on tunnistettu, ihmistä on kuultu ja työperustaisuus tunnustettu. Yksilön sairausidentiteetin näkökulmasta ajateltuna näen, että diagnoosilla täten on merkitystä työuupumus vai masennus tyyppisessä pallottelussa ja toisaalta tulevaisuuden utopiassa työuupumusdiagnooseista aiheutuisi työnantajille sanktioita, jolloin työuupumuksen diagnoosiksi saaminen olisi jo koko työelämän hyvinvoinnin kannalta keskeistä.

Yhtenäistä oireidenkirjoa

Työuupumuksessa sairastumisen syyt voivat olla helpommin
tunnistettavissa kuin masennuksessa.

Masennukseen liittyy usein se, että ei oikein osaa paikallistaa mitään yksittäistä syytä sille, miksi psyykkinen hyvinvointi on heikolla tolalla. Olo on kehno ilman mitään tiettyä syytä. Minä sen sijaan tunnistin työstressin ja huonon työilmapiirin terveyttäni nakertaviksi tekijöiksi ja hakeutuessani terveydenhuollon piiriin työsuhteeni oli vielä voimassa. Lääkärillä käydessäni minulta kysyttiin, olenko masentunut, mutta vastatessani kieltävästi, lääkäri ei asiasta enempää tiedustellut tai avannut masennuksen monia ilmenemistapoja. Näin ollen lääketieteen silmissä en ollut masentunut.

Monet työuupumukseni ja siitä toipumisen aikaan ilmenneet oireet olivat yhteneviä masennuksessa oireiden kanssa: mm. tunteiden säätelyn vaikeudet, vireystilojen vaihtelut, väsymys, univaikeudet, syyllisyyden ja häpeän kokemukset, itsetunnon lasku ja keskittymiskyvyn puute. Toisaalta oireet ovat yhteneviä muidenkin psyykkisten sairauksien kuin työuupumuksen ja masennuksen kanssa. Varmaa on kuitenkin se, että oirehdinta jatkui melko kauankin huolimatta siitä, että sairastuttanut työsuhde päättyi. Tämä ei ole tavatonta, sillä monista psyykkisistä sairauksista ml. työuupumuksista toipuminen vie aikaa.

Minulla säilyi arjen toimintakyky verrattain hyvänä. Pääsin ylös sängystä, harrastin liikuntaa, huolehdin yleisterveydestäni ja pikkuhiljaa aloin tekemään käytännön asioita tulevaisuuden suuntieni suhteen. Vointini suhteen oli vaihtelua toipumiseni edetessä ja toiset päivät olivat helpompia kuin toiset. Työkykyni sen sijaan oli huomattavan alhainen, mikä näkyi korkeana stressiherkkyytenä, keskittymiskyvyn puutteena, palautteen ja konfliktien pelkona sekä haluttomuutena altistaa itseäni uusiin työyhteisöihin. Ihmispaljous ja sosiaalisuus veivät voimiani huomattavasti ja paikoitellen olin hyvin synkissä vesissä. Olen tosin luonteeltanikin melko melankolinen, joten en osaa sen suhteen arvioida, oliko siinä tuolloin poikkeavuutta.

En missään vaiheessa syönyt psyykenlääkkeitä ja tämä oli minulta tietoinen, harkittu päätös. Olin varma, että oloni kohenisi työsuhteen päätyttyä, keskusteluavun piiriin pääsemisellä sekä terveellisillä elämäntavoilla. Pidän itse hieman kyseenalaisena sitä, että likimain vartin tapaamisen perusteella määrätään loppuelämän ajan syötäväksi lääkkeitä ja, että niistä aiheutuvat mahdolliset sivuvaikutukset saatetaan herkästi kääntää johtuvan sairaudesta, johon lääkkeitä syödään. Kaipailisin itse enemmän rehellistä puhetta lääkkeiden hoitovasteista ja ilmenevistä sivuvaikutuksista. Psyykenlääkkeet kuitenkin vaikuttavat aivotoimintaan, jonka tiedetään olevan ihmiskehon monimutkaisin elin. Lääkkeiden suhteen on hyvä muistaa konsultoida aina lääkäriä.

Masennuinko minä?

En osaa sanoa ajallisesti, mikä on sellainen rajapyykki, että työuupumus vaihtuu masennukseksi. En tiedä, onko sellaista edes, vaikka kovasti tästä tunnutaan olevan varmoja, että näin ennemmin tai myöhemmin tulee käymään. Riskiä lienee lisää se, mikäli työuupumukseen johtaneita asioita ei tule käsitellyksi (tai muita menneisyydessä vaikuttaneita asioita), jolloin ne voivat jäädä mielen perukoille kummittelemaan. Itsen liika syyllistäminen sairastumisesta ja työperustaisuuden unohtaminen voivat toimia masennusta edistävinä tekijöinä samoin kuin huoli tulevaisuudesta esimerkiksi muuttuneiden työkuvioiden ja laskeneen työkyvyn takia. Olen myös ymmärtänyt, että työuupumuksen uusiutumisen riskiä nostaa se, mikäli palaa takaisin sairastuttaneelle työpaikalle erityisesti silloin, jos työnantajan puolelta työhyvinvointia tukevia muutoksia ei tehdä. Pitäisin luonnollisena reaktiona sitä, josko tällaisissa tilanteissa masennuksenkin riski kasvaa.

Mielenterveydenhaasteiden lisääntyminen ja
pahanolon arkipäiväistyminen kertovat
mielestäni jotain vallitsevasta
yhteiskunnastakin.

Olen lukenut jostain, että maailman väestöstä kolmasosa sairastuu masennukseen jossain vaiheessa elämäänsä. Tätä tietoa vasten pidän melko todennäköisenä, että kokemani on hyvin voinut olla masennustakin. Uskon kuitenkin myös, että masennus on jotain, mitä ihmislajissamme on aina ollut mukana. Toisilla masennus voi puhjeta herkemmin kuin toisilla, mutta kenties jokaisella löytyy siihen tietynlainen alttius. Voi olla niin, että olemme nykyisin enemmän kärsimättömiä masennuksen selättämiseksi ja toisaalta innokkaampia määrittelemään elämään kiinteästi kuuluvia negatiivisia tunteita sairaudeksi. Erityisesti nykyisin, kun vointini on jo huomattavasti kohentunut ja pahimmat aallonpohjat ovat toivon mukaan takanapäin, minun on helpompi reflektoida kokemaani ja tarkastella sitä masennusjakson kaltaisena episodina. Minulta puuttui tuolloin positiivisen värähtelyn taajuus valikoimastani, ilon tunteet olivat vähissä ja mieli tuntui jähmeältä kaikessa synkkyydessään. Onnekseni toimintakykyä riitti oman hoidon järjestämiseksi, mikä diagnoosista riippumatta tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus mielenterveyssairauksissa. Keskusteluapu alkoi tuottaa tulosta ja käänne parempaan tuntui tapahtuvan miltei yhtäkkisesti, vaikka todellisuudessa tie on ollut kivinen ja vaatinut paljolti psyykkistä työskentelyä, elämän läpikäymistä ja omien arvojen kirkastamista. Tämäkään ei silti poista sitä, ettenkö olisi ollut työuupunut ja, etteikö sairastumiseni lähtölaukaus olisi ollut työperustainen.

Työuupumuksen ja masennuksen välisestä suhteesta summa summarum:

• Hae apua! Hoitoon hakeutuminen on ensimmäinen askel kohti parempaa huomista olivat sairastumisen syyt mitkä tahansa.
• Kuulostele omaa vointiasi. Voit ottaa terveydenhuollon käynnillesi tueksi mukaan etukäteen täytetyn oirearvion, kyselylomakkeen epäiltyä sairauttasi koskien ja/tai muistilapulle kirjatun oirelistauksesi. Tällöin haluamasi asiat tulevat varmemmin esitetyiksi, eikä lääkäri/hoitaja vie keskustelua sinun kannaltasi liiaksi sivupoluille.
• Vaadi hoitoa ja tiedustele vaihtoehtoja. Pohdi etukäteen, minkälaista hoitoa mieluiten haluaisit ja ole valmis sitä napakasti itsellesi vaatimaan. Lääkärit harvoin tyrkyttävät keskusteluapua tai kertovat lääkkeiden haittavaikutuksista.
• Keskity nykyhetkeen. Diagnoosi on sen hetken kuvaus tilanteestasi, mutta mikä sinun vointisi juuri nyt on? Voit kokeilla kiitollisuuspäiväkirjan pitämistä nykyhetken saavuttamisen tueksi.
• Älä soimaa itseäsi! Jokainen sairastuu joskus eikä se ole maailmanloppu. Kenties kokemus paljastaa itsellesi sinusta jotain uutta, voitko lähestyä sairastumista oppikokemuksena?
• Olet enemmän kuin sairautesi. Sairaus, pitkäaikainen tai ohimenevä, on vain yksi osa sinua eikä se määritä sinua kokonaisuudessaan! Ensi kerralla, kun esittelet itsesi toiselle, jätä mainitsematta terveystilanteesi ja keskity esimerkiksi luonteenpiirteisiisi, joista olet ylpeä.

Työuupumuksiin uudelleen asennoituminen yhteisöllisenä ongelmana

Miksi kirjoitan näinkin avoimesti omasta työuupumuksestani? Haluan ensinnäkin omalla esimerkilläni näyttää, ettei työuupumus johdu puhtaasti vain liian suuresta työmäärästä eikä työuupumuksessa ole kyse vain pienestä väsymyksestä, joka korjaantuisi kädenkäänteessä. Väsymyksen ohella voidaan puhua esimerkiksi hermoston hälytystilasta, unettomuudesta, muistiongelmista ja aivosumusta sekä sydämen rytmihäiriöistä ja suolistovaivoista. Mielestäni työuupumus sanana on jollain tapaa liian kiltti ja kaunisteleva, se jättää kertomatta kaiken sen, mitä liiallinen stressi ja suuri kuormitustila saa ihmisessä aikaan. Työuupumus ja sen aiheuttama työstressi voi nimittäin ajaa ihmisen hyvinkin syviin vesiin: vakavaksi eskaloituneena voidaan todellisuudessa puhua elämästä ja kuolemasta. Myös toipumisen tie saattaa olla kivinen ja vaatia paitsi aikaa, johon voi muuten suhteellisesti mennä enemmän kuin varsinaiseen uupumiseen meni aikaa, myös erilaisia korjausliikkeitä kuten terapiaa, alan vaihtoa ja muita elämäntapamuutoksia. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työuupumus itsessään tai siitä aiheutuneet oireet kroonistuvat ja jäävät jossakin määrin pysyviksi asioiksi ihmisen elämässä.

Työuupumukset ovat valitettavan yleisiä nyky-
työelämässämme.

Minulle blogini kirjoittamisen keskiössä on nostaa esiin se fakta, ettei ihminen uuvu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän työyhteisön, -kulttuurin ja -elämän kanssa. Kuka tahansa voi ja tulee sairastumaan työuupumukseen, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä. Minulle sattui huono tuuri sen suhteen, että työssäni nämä olivat erityisen retuperällä usealla eri osa-alueella. Ylipäänsä pidän kyseenalaisena sitä, kuinka terve työelämämme oikeastaan onkaan sikäli, kun työuupumukset ovat entistä tavanomaisempia. Kenties tuntuukin, että harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan uupuisi työuransa aikana. Työuupumuksiin tulisi suhtautua vakavasti ilman sairastuneen yksilön syyllistämistä ja yhä enemmän tulisi tehdä töitä sen eteen, että työelämä muokattaisiin kestävämmäksi ja työuupumisten uusi normaali jäisi historiaan.

Ei yksilön vika

Mielestäni uupumistapauksissa usein vähätellään kollegoiden, esimiesten, työyhteisön ja koko työelämän merkitystä, ja sairastumisessa syyllistetään liiaksi työntekijää itseään. Minä olin liian tunnollinen, minä olin liian kykenemätön sanomaan ei, minä olin liian asiaa x. Lista on loputon. On totta, että organisaatiopsykologiassa tunnustetaan tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden lisäävän työuupumusta ja tällaisiksi big five-mukaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. Samaan hengenvetoon muistetaan kuitenkin todeta, että työuupumisinterventioissa on hedelmällisempää muokata työyhteisöä ja yhteisössä vallitsevaa haitallista dynamiikkaa kuin yksilön persoonallisuutta, jonka tiedetään olevan suhteellisen pysyvä ja vaikeasti muokattavissa oleva. Olen nähnyt tärkeäksi tuoda esiin joitakin minun luonteelleni ominaisia tapoja toimia, jotta esimerkiksi niinkin yleisten toimintatapoja kuten miellyttämisen ja suorittamisen yhteyttä työuupumukseen voidaan tarkastella. On myös hyvä pitää mielessä se, että itselle luontaiset toimintatavat ja tietyt persoonallisuudenpiirteet voivat varmasti edesauttaa työuupumukseen sairastumista erityisesti silloin kuin ne toimivat yhteisvaikutuksessa sopimattoman työympäristön kanssa. Työntekijä voi myös edistää omaa terveyttään pitämällä huolta hyvinvoinnista esimerkiksi liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti. Tämän kaltaisilla toimilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa positiivisesti myös koettuun työhyvinvointiin.

Mutta kuten edellä kirjoitin, kuka tahansa voi uupua ja kuka tahansa uupuu, mikäli työn ulkoiset puitteet eivät ole kunnossa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää siksi, että työuupumus herättää sairastuneessa usein häpeää. Häpeä lamaannuttaa ja, vaikka se on tarpeellinen tunne monissa asioissa, se ei ole tarpeen työuupumuksissa. Työuupumukseen sairastutaan usein itsestä riippumattomista syistä, mutta sairastumisesta aiheutuva häpeä voi estää tämän näkemisen, invalidisoida yksilön ja heikentää työkykyä entisestään. Tällä on huomattava vaikutus jo kansantaloudellisesti ja, siksikin uupumistapauksia pitäisi ensisijaisesti tarkastella yksilötason sijasta koko (työ)yhteisön tasolta käsin.

Koulutusinstituutioiden rooli?

Tulisiko työuupumuksesta ja opiskelu-
uupumuksesta tiedottaa kouluissa nykyistä 
enemmän?

Ennen varsinaisten työyhteisöön liittyvien tekijöiden käsittelyä, haluan nostaa keskiöön koulutusinstituutioiden mahdollisen roolin työuupumusten ennalta ehkäisevässä työssä. Minulle uupumus sattui työurani alkutaipaleelle ja, vaikka olin tuohon aikaan käyttänyt elämästäni 17 vuotta koulunpenkillä ja opiskellut itseni maisteriksi asti, työuupumus oli minulle vieras ilmiö. En tiennyt sen syntymekanismista, riskitekijöistä tai pidempiaikaisista seuraamuksista. En käytännössä tiennyt, mitä työuupumuksella tarkoitetaan tai, että se on jotain, joka voisi koskettaa minua.

Luonnollisesti koulutuksen tarkoituksena on koulutettavan tiedon lisääminen. Usein puhutaan, että kouluja käydään elämää varten, mutta lienee keskiössä kuitenkin työelämän tarpeisiin vastaaminen (erityisesti myöhemmillä koulutusasteilla). Näkisinkin, että voisi olla ihan paikallaan lisätä työelämän tietoutta eri koulutusasteilla opiskelijoiden ikä huomioiden. Olisiko meillä hyvä olla yhä enenevissä määrin koulujen tahoilta opetusta esimerkiksi työntekijän lakisääteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Työehtosopimusten koukeroista ja työttömyyskassoihin liittymisen tarkoituksesta? Siitä, mihin kaikkeen työntekijänä tarvitsee venyä ja, minkälaista käytöstä sietää työpaikoilla? Minun peruskoulu- tai lukioaikoinani tämän kaltaista opetusta ei ole ainakaan sellaisella mittakaavalla ollut, että käteen olisi juurikaan mitään jäänyt. Koulutusleikkauksista lukiessa en myöskään jaksa uskoa, että tässä olisi tapahtunut muutoksia tämänkään päivän koululaitoksissa.

Kuitenkin se kuva, jonka olen saanut työelämästä käymieni koulujen taholta, peruskoulu, lukio ja yliopisto, on ollut varsin ruusuinen ja tietynlainen patistelu työelämää kohden on ollut läsnä erityisesti, mitä korkeammista koulutusasteista puhutaan. Silti omat kokemukseni ovat olleet melkoisen ristiriidassa tämän kiiltokuvan kanssa jo ennen työuupumukseen sairastuttanutta työpaikkaa koettuani aikaisemmissa työsuhteissani esimerkiksi tekstiviestitse tapahtuneen irtisanomisen, palkan maksamatta jättämisen ja erinäiset hauskoiksi vitseiksi tarkoitetut kommentoinnit. Kokemukset on laitettu minun huonon tuurini piikkiin, ei siihen, että työelämässä olisi parantamisen varaan.

Tarvittaisiinko kouluihin opinto-ohjaajien lisäksi oikeasti uraohjausta tekeviä ja ammatinvalinnassa auttavia ammattilaisia, työ-ohjaajia? Onko oletusarvona, että työelämä tietoutta opetetaan kotona? Näkisin tarpeen kuitenkin olevan olemassa jo lukiotasolla, jossa ollaan huolissaan lukiolaisten kasvavista uupumistapauksista. Jos varsinainen työelämän käsittely ja työuupumustyö ei mahdu opintosuunnitelmaan, niin kenties työn voisi aloittaa käsillä olevista haasteista ja keskittää sen opintojen aikaiseen uupumiseen ja oppimisympäristön kontekstiin. Onko kouluissa huomioitu opiskelu-uupumus ja tehdäänkö siellä tämän varalle ennalta ehkäisevää työtä? Olisiko opiskelijoita hyvä tiedottaa uupumukseen liittyvistä oireista tai opiskeluihin liittyvästä jaksamisen kapasiteetista?

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, enkä kuullut sanaakaan työuupumuksista. Jälkikäteen pidän tätä jossain määrin erikoisena, sillä näkisin, että vastavalmistuneena työelämään asiantuntijatöihin siirtyminen on melkoisen riskipitoista aikaa uupumisen suhteen. Kenties yliopistoilla voitaisiin pitää erilaisia infoseminaareja työhyvinvoinnin teemasta vuosikursseille, jotka ovat piakkoin valmistumassa kohti työelämää. Seminaarien ei tarvitsisi tapahtua pelottelun hengessä, vaan ikään kuin työelämän psykoedukaation kautta. Äänen voisi antaa uupumuksen kokeneille alumneille. Tiedän nimittäin, että heitä riittää, enkä ole ainut maisterinpaperit saanut, joka on nähnyt itsensä uupumattomaksi. Oman kokemuksen takia puhun yliopistoista, mutta luonnollisesti vastaavaa työhyvinvoinnista tiedotusta tulisi tapahtua muissakin korkeakouluissa. Tärkeää olisi, että työuupumuksista puhuttaisiin ilmiönä rehellisesti ja kaunistelematta.

Johtaminen kuntoon

Johtamisen ongelmat voivat kieliä suuremmista
ongelmista koko organisaatiokulttuurissa, 
työntekijän arkeen ongelmat heijastuvat herkästi.

Olen päässyt näkemään aitiopaikalta, mitä huono johtaminen voi pahimmillaan olla ja siksi olenkin halunnut tuoda kirjoituksissani seikkaperäisesti esiin sen, miten huono johtaminen näkyy työtehtävien kuormittavuudessa esimerkiksi siten, miten se lisää työtehtävien toistuvaa tarkistamistyötä, työn epämääräistä ohjeistusta ja työntekemisen toistuvia keskeytyksiä. Olen halunnut näyttää, ettei huono johtaminen ole vain jonkinlainen abstrakti käsite, vaan se on toimintaa, joka todella näkyy haitallisesti työntekijän arjessa ja työnkuvassa. Huono johtaminen oli tapauksessani mikromanagerointia ja olisinkin kaipaillut uupumisen aikoihin enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mikromanagerin johtamistyyli näyttäytyy työntekijän työnkuvassa tai, miten siitä syntyvä epämiellyttävä ilmapiiri näyttäytyy tiimityöskentelyn osana, jotta olisin voinut paremmin suhteuttaa omaa kokemustani ja tulla varmemmaksi siitä, että en ole liian herkkänahkainen ja vain kuvittele epäasiallista toimintaympäristöä. Lue erityisesti kirjoitukseni mikromanageroinnista.

Useinhan kuulee sanottavan, ettei ihminen vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Allekirjoitan tämän täysin. Koska huonompaa esimiestä tuskin on olemassa kuin, mikä minulle sattui sairastuttaneessa työpaikassani (ainakin toivon näin!), uskon, että esimiesten suhteen suuntani on vain ylöspäin. Todennäköisyydet eivät ole sen puolella, että yhtä ammattitaidoton esimies tulisi minulle uudestaan vastaan. Olen hieman kahden vaiheilla siinä, josko johtamisen tulisi painottua työnsisältöön vaiko enempi arvo- ja tunnejohtamisen puolelle. Johtamisen on hyvä painottua työnsisältöön erityisesti työsuhteen alkuvaiheessa (jo lakisääteisen työhön perehdyttämisen kautta) ja jatkua mielestäni niin pitkälle kuin työntekijän työssä pärjäämisen kannalta on tarpeen. Työnsisällöllä johtamisen ei tule kuitenkaan olla alaisten niskassa hengittämistä ja sitä kautta alaisten motivaation tappamista ja työn tuloksellisuuden heikentämistä. Ajan kanssa johtaminen voi siirtyä sisällöstä kohti arvo- ja tunnepitoisempaa lähestymistapaa. Mikäli työntekijät ovat sisäisesti motivoituneita ja itseohjautuvia, näen, että työntekijöitä palvelee paremmin se, että heihin luotetaan ja, että johtamisessa käytetään kannustamista ja työntekijöiden saavutusten validointia. Vuorovaikutukseen painostaminen on tärkeässä roolissa ja sen varmistaminen, että kommunikaatio toimii työntekijöiden ja johdon välillä. Johtamisella on merkittävä rooli työkyvyn säilyttämisessä ja tätä pitäisi tietoisilla valinnoilla pyrkiä edistämään. Ylipäänsä näkisin, että johtajiksi tulisi päätyä sellaiset henkilöt, joilta löytyy ihmissuhdetaitoja ja sosiaalista pelisilmää sen sijaan, että johto valikoituisi sen mukaan, kenellä on eniten asiasisällöllistä osaamista. Kuka tahansa voi oppia työn sisältöön liittyviä asioita, mutta  vuorovaikutus- ja tunnetaidot eivät ole yhtä helposti opittavissa.

Työyhteisöt toimivimmiksi ja työpaikkakiusaamiset näkyviksi

Yhtä lailla kuin johtamisella on vaikutuksensa yksilön työkykyyn, myös työyhteisön rooli on merkittävä. Jopa siinäkin määrin, että se voi kumota huonon johtamisen haitallisuuden ja lisätä yhteenkuuluvuuden kautta työntekijän työhön kiinnittymistä ja työssä viihtymistä. Toisaalta huono työyhteisö voi heikentää hyvän johtamisen hedelmällisyyden ja saada työntekijä suhtautumaan varsin negatiivisesti työtään kohtaan. Erityisesti etätyöaikana näen positiiviseksi sen, että työyhteisön merkitys työhyvinvoinnin kannalta on saanut vahvistusta ja siksikin olen halunnut kirjoittaa toisaalta siitä, miten työyhteisöstä ulkopuolelle jääminen tapahtuu. Sekä siitä, mitä siitä voi seurata esimerkiksi sen suhteen, että uupumiseen haetaan apua vasta sitten, kun vointi on jo huomattavan huono.

Työuupumusten lukumääriä ei saada hilattua alas, mikäli työyhteisöt ovat pahoinvoivia ja uupuvat me-henkisyyttä. Yksi näkökulma työyhteisöiden pahoinvointiin on tarkastella siellä tapahtuvia työpaikkakiusaamistapauksia. Mielestäni on hienoa, että koulukiusaamisiin puututaan ja niitä vastaan kehitellään erilaisia toimenpideohjelmia varsin vaihtelevalla menestyksellä. Samanaikaisesti pidän kuitenkin käsittämättömänä sitä, että työpaikkakiusaamisista vaietaan ja ajatellaan, että kiusaaminen olisi vain lasten ja nuorten tapa toimia. Kiusaaminen ei kosketa aikuisia. Uskon kuitenkin, että suuressa osassa työuupumustapauksia taustalla on työpaikkakiusaamista ja erityisesti uskon, että valtaosalla organisaatioista ei yksinkertaisesti ole mitään toimivaa protokollaa kiusaamistapausten vähentämiseksi. Ei ole, koska meillä ei kiusata. Helpompaa tuntuukin olevan se, että yksilölle annetaan mielenterveysdiagnoosi ja näennäinen tauko epäterveestä yhteisöstä. Näkisin, että ensiaskeleita kohti kestävämpää ja tervettä työelämää olisikin sen tunnistaminen, ettei työelämä ja työpaikat ole vapaita kiusaamisesta ja, että kiusaamistapausten varalle tulisi olla olemassa selkeä toimintastrategia ennalta ehkäisevän työn ohessa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole tavatonta
työelämässämme. 

Koska kiusaamisen käsite on hyvin laaja ja tietyiltä osin melko epämääräinen, sen organisaatiotasoinen määrittäminen tulisi olla keskiössä jokaisessa yrityksessä, jossa työskentelee enemmän kuin yksi henkilö. Erityisesti silloin, kun kiusaamista ei olisi nimellisesti vielä tapahtunut. Puuttuminen on helpompaa, kun tiedetään mistä puhutaan ja, mitä kiusaaminen juuri meidän yrityksessämme tarkoittaa. Minun kokemani kyseenalainenkin kohtelu erityisesti esimiehen taholta jäi organisaation mielestä epäasiallisen käyttäytymisen tasolle, eikä sitä haluttu nimittää kiusaamiseksi. Itselleni jäi tästä ennemminkin sellainen vaikutelma, ettei kyseisessä organisaatiossa oltu tietoisesti määritelty kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa tai vedetty rajoja sen suhteen, missä menee kiusaamisen ja epäasiallisen käyttäytymisen väliset rajat. Kyseessä oli kuitenkin suuri kansainvälinen järjestö, joten jos ja kun ei ole määriteltynä, mitä kiusaaminen meidän organisaatiossa tarkoittaa, en ole kovin luottavainen sen suhteen, että monissa muissakaan organisaatioissa tämä olisi kansien välissä.

Organisaatioille sanktioita uupumistapauksista?

Olen tässä kirjoituksessa hieman käsitellyt uupumusten yhteisöllistä puolta omaankin kokemukseeni nojaten. Pidän työuupumuksia hyvin valitettavana yksilön kannalta ja, vaikka työuupumus on työperäinen sairaus, vaikuttaa se hyvin negatiivisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen muihinkin elämän osa-alueisiin. Mielestäni olisi korkea aika tunnistaa se, että sairastuminen juontaa juurensa työyhteisöissä vallitsevista seikoista ja, että yhden työntekijän sairastuminen tietää usein sitä, että toinen seuraa perässä. Koska raha useimmiten ratkaisee, kenties toimivin tapa vähentää uupumistapauksia olisi sanktioiden asettaminen työnantajalle. Siksikin jo sen, että työntekijä saa työuupumuksesta diagnoosin (tai päädiagnoosin jostakin muusta mielenterveyden häiriöstä, työuupumus kun ei ole Suomessa virallinen diagnoosi), pitäisi tarkoittaa sitä, että myös työnantaja saisi tästä seuraamuksia. Jos samassa yrityksessä on toistuvasti mielenterveysperustaisia poissaoloja ja uupumistapauksia, työnantajalle tulisi kohdistaa työturvallisuusrikoksista sakkoja. Yksittäistapauksissakin sakot olisivat paikallaan. En ole suuri lakipykälien ystävä, mutta näkisin, että nykyinen työturvallisuuslaki olisi hyvä päivittää 2020-luvulle, sillä se laahaa erityisesti tietotyön ja siitä aiheutuvien psykososiaalisten kuormitustekijöiden kohdalla perässä. Työntekeminen on siinä määrin teknistynyt ja hajautunut ajan ja paikan suhteen, että myös lakien tulisi nykyistä paremmin turvata työntekijöiden asemaa melko vaihtelevassakin toimintaympäristössä.

Työnantajan velvoittaminen sanktioihin vaatisi jossain määrin muutoksellisuutta ja parempaa yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Tätä nykyä terveydenhuollossa keskitytään asianmukaisesti lääketieteeseen, jossa fokus on oireissa, eikä niinkään sairastumisen syissä. Työterveydessä myös syiden läpikäymisen tulisi olla tärkeää ja sairastumisen työperustaisuuden selvittäminen tarpeen. Mikäli esimerkiksi lyhytpsykoterapian käyttö osana työterveyttä yleistyisi työuupumuksen hoitomuotona, tarkoittaisi se sitä, että työnantaja nykyistä paremmin osallistuisi sairastumisen hoidon taloudelliseen tukemiseen. Tämä olisi oikeus ja kohtuus.

Koska työuupumukset ovat työperustaisia, näkisin oikea-
suuntaisena ratkaisuna sen, että työnantajille annettaisiin
henkilöstön sairastumisista sanktioita.

Olen edellä esittänyt joitakin ajatuksiani keinoista, joilla työuupumuksia kohtaan voitaisiin paremmin uudelleen asennoitua yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Ajatukset ovat heränneet pitkälti sairastuttuani työuupumukseen, mutta inspiraation lähteenä ovat toimineet myös aikaisemmat ei-niin-maireat työkokemukseni nuorena henkilönä. Keskityn tarkastelemaan pitkälti asiantuntijatyötä ja tietotyötä, mutta näkisin, että käydyt asiat ovat suhteutettavissa laajaltikin eri työnmuodoille ja aloille. Toiveenani tietysti olisi, että nykyistä paremmin nähtäisiin työntekijät voimavarana ja työturvallisuuden takaaminen laajenisi käsittämään myös työyhteisön jäsenten psyykkistä hyvinvointia. Työkyvyn ylläpitäminen ja edistäminen tulisi olla yhteinen asia, sillä sen heikkeneminen ja työuupumukseen sairastuminen on usein seurausta yhteisöllisistä tekijöistä.

Muutamia ajatuksia työuupumukseen sairastumisesta viisastuneena:

• Työuupumus tulee usein salakavalasti, eikä itsensä syyllistäminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Sairastumisen hyväksyminen ja itseen suhtautuminen myötätuntoisesti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta parantumisen näkökulmasta huomattavasti hedelmällisempää.
• Sairastumista ovat edesauttaneet ulkoiset tekijät. Vaikka olisit kuinka perillä hyvinvointisi ja terveytesi vaalimisesta, se ei suojaa sinua työuupumukselta, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä.
• Huono johtaminen ja toimimaton työyhteisö sairastuttavat. Tämä on hyvä pitää mielessä, mikäli toistuvista yrityksistä huolimatta tilanne ei muutu, huomaat uupumusoireilua ja/tai mietit työpaikan vaihtamista.
• Työehtosopimukset & työturvallisuuslait tutuksi. Oli kyse tavanomaisesta tai ongelmallisesta tilanteesta, aina on hyvä olla selvillä siitä, mitkä ovat omat oikeudet ja velvollisuudet ja, missä menee väärinkäytösten raja.