Traumasuhteesta irtaantuminen

Kirjoitin vuosi sitten kokemastani traumasuhteesta ja tarkoitukseni on nyt jatkaa aiheesta kirjoittelua irtaantumisen näkökulmasta. Traumasuhteella viittaan parikymppisenä kokemaani ihmissuhteeseen, joka oli emotionaalisesti hyvin raskas ja, josta oli erityisen vaikea lähteä. Kolmisen vuotta kestäneen suhteen dynamiikka perustui huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle, ja se sisälsi henkistä ja seksuaalista väkivaltaa. Tässä postauksessa keskityn traumasuhteen päättämiseen ja siitä irtautumisen haasteisiin. Sivusin samaisia teemoja pinnallisesti jo aikaisemmassa kirjoituksessani, mutta nyt haluan käsitellä näitä hieman tarkemmin. Irtaantuminen on ollut pitkä prosessi ja pidän sitä yhtenä tähänastisen elämäni suurimmista haasteista. Minulla ei ole antaa mitään tarkkoja aikaraameja traumasuhteiden jälkeiselle toipumisajalle, mutta karkeasti voin sanoa sen vieneen vähintään kaksinkertaisesti sen ajan, mitä suhde kesti. Postaukseni tarkoituksena ei ole neuvoa toimimaan samoin kuin minä – rehellisyyden nimissä koen jossain määrin edelleenkin, että irtaantumiseni on ollut häpeällisen vaivalloista. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaipaillut siitä lukemista ja toivon voivani kokemuksellani auttaa toisia saman asian kanssa kamppailevia.

Irtaantuminen ei ollut yksiselitteistä

Traumasuhteen aikainen kipuilu jatkoi vielä pitkään suhteesta 
irtaantumisen jälkeen.

Mennyt traumasuhde tuli päätökseensä minun aloitteestani ja muistan ajatelleeni, että eron myötä suhteeseen liittyvä kipuilu viimein päättyy. En vielä tuolloin tiennyt, kuinka väärässä olinkaan. Traumasuhteen päättämisestä alkoi uudenlainen vaihe, johon on liittynyt huomattava määrä sisäistä kamppailua ja suhteen läpikäyntiä. Suhteen jälkeinen aika näyttäytyy minulle paikoitellen jopa haastavampana kuin sen aikainen, sillä silloin tukahdutetut tunteet ja traumat pääsivät valloilleen. Minkäänlaisesta erohehkusta ei kohdallani ollut tietoakaan: olin syyllisyyden riepottelema, pelokas, ahdistunut ja epätoivoinen. Käsitykset itsestäni ja elämästäni olivat suhteen aikana vaurioituneet eikä elämässä eteenpäin meneminen tuntunut mahdolliselta. En osannut sanoittaa epämääräisiltä ja hajanaisilta tuntuvia kokemuksiani, ja kesti hyvin kauan ennen kuin sain otetta suhteen traumasidoksellisesta puolesta ja kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Terapia on ollut tässä merkittävässä roolissa ja nykyisin kadun lähinnä sitä, etten aloittanut sitä aikaisemmin: päädyin terapiaan työuupumuksen myötä ja useita vuosia traumasuhteesta irtaantumisen jälkeen. Tärkeässä roolissa on ollut myös nykyinen parisuhteeni, joka alkoi joitakin vuosia kokemani traumasuhteen jälkeen. Suhde on laajentanut käsityksiäni turvallisen parisuhteen piirteistä ja toiminut tärkeänä peilipintana omien toimintamallien tarkastelussa. Menneisyyden käsittely olisi ollut huomattavasti työläämpää ilman nykyisessä suhteessa saamaani rakkautta ja turvaa.

Turvallisuudentunteen heikkeneminen ahdisti

Traumasuhteesta irtaantumisen yhteydessä on hyvä muistaa, että väkivallan uhka usein kasvaa eron yhteydessä. Väkivaltaa, kontrollointia ja vallankäyttöä sisältäneissä suhteissa eron hetki ja sen jälkeinen aika voi olla hyvin vaarallista aikaa. Eron aikana ja sen jälkimainingeissa pelkäsinkin paitsi sitä, että suhteen toinen osapuoli tekee itselleen jotain, niin myös sitä, että hän tekee minulle jotain. Vaikka tämä aiheutti minussa häpeää ja soti vastoin kaikkia periaatteitani, niin turvallisuussyistä jouduin jättämään suhteen toisen osapuolen puhelimitse. Eron hoitaminen puhelimessa varmisti sen, ettei hän pystyisi fyysisesti satuttamaan minua eikä traumasuhteille tyypillisesti voisi ympäri puhua minua jäämään esimerkiksi seksin avulla. Kuten aikaisemmassa postauksessa toin esiin, suhteen toinen osapuoli ei uskonut minua. Koska hänelle oli tärkeää olla vallan kahvassa kiinni, oli hänen mahdotonta hyväksyä minun tekemiäni päätöksiä – varsinkaan sellaisia, mitkä oli tehty hänen tietämättään. Toinen osapuoli reagoi eropäätökseeni vihaisilla ja epämiellyttävillä viesteillä sekä läsnäolollaan asuntoni läheisyydessä: eräällä kerralla hän tuli vastoin kieltojani asuntoni läheiselle parkkipaikalle odottelemaan näkemistäni (asuimme eri paikkakunnilla). Kyse ei ollut siitä, etteikö hän olisi ymmärtänyt päätöstäni, vaan ennemminkin hänen halustaan hallita tilannetta loppuun asti. Kaikki tämä herätti minussa pelkoa ja ahdistusta, eikä asiaa helpottanut se, että tiesin hänellä olevan aseita ja lupia aseiden käyttöön.

Vaikeasta suhteesta irtaantumisessa on hyvä pitää mielessä eroon liittyvät uhkatekijät ja varautua tilanteeseen esimerkiksi tekemällä turvasuunnitelma, hakemalla ammatillista apua ja pitämällä yhteyttä mahdollisiin läheisiin sekä dokumentoimalla kaikki uhkailut ja yhteydenotot. Turvallisuus on hyvä nostaa keskiöön kaikessa mitä tekee. Kirjoittelen omia kokemuksiani traumasuhteesta, jossa olemme asuneet eri osoitteissa eikä meillä ole ollut yhteisiä lapsia. Huomioitavien asioiden määrä luonnollisestikin lisääntyy tämän kaltaisissa suhteissa ja siksi suosittelen lukemaan Nettiturvakodin sivuilta kattavasti koottuja neuvoja ja ohjeita erilaisten tilanteiden varalle. Omaan kokemukseen on myös hyvä luottaa ja muistaa, että pelon tunne ei synny tyhjiössä. Ulkopuolisten on vaikea arvioida todellisen uhan suuruutta, mikäli heillä ei ole tarpeeksi tietoa suhteen dynamiikasta tai osaamista esimerkiksi väkivaltaiseen käyttäytymiseen liittyvistä riskitekijöistä. Siksi on hyvä hakeutua luotettavien henkilöiden pariin ja ammattilaisten avun piiriin sekä jättää vähemmälle huomiolle tuttavien, lähtökohtaisesti varmaan ihan hyvää tarkoittavat, kommentit liian vilkkaasta mielikuvituksesta tai tilanteen vaarallisuuden ylitulkitsemisesta. Se, että joku toinen ei ole kokenut samaa kuin sinä, ei tarkoita, ettei kyseistä ilmiötä olisi olemassa.

Syyllisyys tukahdutti

Traumasuhteesta irtaantuminen on kaikkinensa ollut pitkä prosessi ja minun on helpointa tarkastella tätä vaikeaa aihetta irtaantumiseen liittyneiden tunnekokemusten kautta. Erosta seurannut vuosi näyttäytyy minulle näin jälkikäteen hyvin epämääräisenä ajanjaksona, jota on värittänyt hankalien tunteiden lisäksi epätietoisuus toisen mahdollisista kostotoimista. Suhteen päättyminen jäi surematta ja surun sijasta minut valtasi syvä syyllisyyden kokeminen. Syyllistin itseäni kaikista suhteen aikana tapahtuneista asioista ja pidin itseäni ainoana syypäänä sen päättymiselle. Välillämme vallinnut side ja yhteys oli rikottu minun toimestani, ja jättäjän roolista käsin toimiminen oli tehnyt minusta suhteen pahiksen. En vielä tuolloin ymmärtänyt sitä, että päätökseni taustalla vaikuttivat paljolti toisen osapuolen teot ja tekemättä jättämiset – jättäjän taakka olisi siten voinut päätyä yhtä hyvin myös toisen kannettavaksi. Syyllisyyttä ja inhoa itseäni kohtaan aiheutui paljolti siksikin, että tiesin eropäätökselläni aiheuttavani toiselle kärsimystä.

Tunnollisena minun oli vaikea hyväksyä sitä, että 
 hoidin eron niin huonosti. Traumasuhteille
on kuitenkin tyypillistä se, että kaikenlainen
sopiminen ja keskusteleminen jää hähmäiseksi.

Vaikka minua ahdisti erosta seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, niin vielä enemmän tunnuin pelkäävän sitä, että traumasuhteen toisen osapuoli tekisi itsellensä jotain. Sydämeni jätti lyöntejä välistä lukiessani uutisointeja junan alle jääneistä tai metron eteen hypänneistä, ja löysinkin itseni toistuvasti tarkkailemasta traumasuhteen toisen osapuolen sosiaalisen median kanavista elon merkkejä. Hän ei koskaan uhannut tekevänsä itsellensä mitään, mutta jostain syystä minulle oli tällainen pelko syntynyt enkä pitänyt ajatusta mitenkään mahdottomana. Itseni vastuullistaminen toisen tunteista ja teoista jatkui siten eronkin jälkeen, mikä edelleen voimisti kokemaani syyllisyyden tunnetta siitä, että olin tehnyt väärin päättäessäni suhteen. Huomioni oli suuntautuneena suhteen toiseen osapuoleen ja hänen selviytymiseensä niin tiiviisti vielä suhteen päättymisenkin jälkeen, että oman mieleni asteittainen synkkeneminen meni minulta täysin huomaamatta. Nauru ja unelmointi katosivat elämästäni kuin varkain, ja vei useampia vuosia ennen kuin sain fokuksen takaisin itseeni ja omaan selviytymiseeni – saati siihen, että aloin taas nähdä tulevaisuuteni valoisana.

Häpeä toisen ikävöinnistä

Häpeän tunteesta muodostui syyllisyyden ohessa toinen merkittävä, jokapäiväinen seuralainen irtaantumisprosessin aikana. Traumasuhteen aikana olin kuvitellut, että ero päättäisi suhteeseen tiiviisti kytkeytyneen tunteiden vuoristoradan. Näin ei käynyt, vaan uusi vuoristorata muotoutui erosta katumisen ja päätöksessä pysymisen välille. Vaikka minulla oli tuoreessa muistissa suhteen aikainen tunnehelvetti ja minua järkytti sen päättymisestä seurannut turvallisuudentunteen heikkeneminen, eropäätöksessä pysyminen tuntui raastavalta. Mieleni muuttui irtaantumisen osalta useita kertoja yksittäisen päivän aikana ja yritin epätoivoisesti kerrata syitä päätökseni taustalla. Huomasin odottavani toisen yhteydenottoja ja miettiväni, mitä hänelle mahdollisesti sanoisin: miten ilmaisisin sen, että olin tullut toisiin aatoksiin. Alkoholin vaikutuksen alaisena sorruinkin useampaan kertaan laittelemaan toiselle kännisiä viestejä, joita sitten seuraavana päivänä häpeissäni poistelin. Ensimmäisen erosta seuranneen vuoden aikana olisin tehnyt likimain mitä tahansa saadakseni olla vielä hetken toisen kanssa ja oli hiuskarvan varassa, että näin ei käynyt. Toista osapuolta kohtaan kokema ikävä hävetti ja kaiken lisäksi se tuntui vähenemisen sijasta pikemminkin vain kasvavan. Tuntui myös väärältä ikävöidä jotakin, josta on halunnut eroon ja, joka on kaikkinensa ollut minulle haitallista.

Häpeä on kietoutunut myös siihen, miten olen katsonut ”onnistuneeni” irtaantumisprosessissa. Ajattelin pitkään tekeväni edistystä liian hitaasti, liian heikosti ja liian epäjohdonmukaisesti. Häpeää syntyi voimakkaista tunnereaktioistani ja omasta käyttäytymisestäni, osaamattomuudestani päästää irti ja kyvyttömyydestäni olla esimerkiksi selailematta toisen sosiaalisen median kanavia. Minulta ei yksinkertaisesti löytynyt tarpeeksi tahdonvoimaa olla ajattelematta suhteen toista osapuolta. Irtaantumisen aikana olenkin usein kokenut itseni epäonnistuneeksi, irrationaaliseksi ja lapselliseksi – juuri sellaiseksi kuin minua oli läpi suhteen ajan kuvailtu. Minulle oli karvas pettymys ymmärtää, ettei toisesta erossa olemisesta tulisi yhtään sen helpompaa kuin yhdessä olemisestakaan. Riippuvuuteni toisesta ei päättynyt suhteen mukana. Kaikki tämä hävetti minua niin paljon, että ystäville puhuminen kävi mahdottomaksi ja jäin kamppailemaan häpeän kanssa yksin – olemattomien tunteiden käsittelytaitojen kanssa.

Ihmissuhteiden päättymiset eivät tietystikään koskaan ole helppoja, oli kyseessä sitten traumasuhde tai ei. Vaikka suhteeseen olisikin liittynyt paljolti negatiivisiakin piirteitä, suhteen toista osapuolta kohtaan voidaan herkästi tuntea ikävää – onhan häneen saatettu muodostaa hyvinkin läheinen kiintymyssuhde. Omalla kohdallani ikävöintiä oli vaikea sanoittaa, mitä minä aidosti tässä ikävöin, ja siitä tuli jonkin sortin tapa, jota en saanut katkaistua. Todellisuudessa olin tekemääni eropäätökseen tyytyväinen ja eron jälkeiset turvattomuuden ylilyönnit lähinnä vain vahvistivat päätöksessä pysymistäni. Päätöksessä pysymistä vahvisti myös sen tiedostaminen, ettei yhteen paluu olisi millään muotoa edes realistinen: toinen osapuoli saisi erosta syyn uhriutua ja siitä tulisi rangaistus minua vastaan. Mitään tällaista en enää halunnut, olinhan kertaalleen jo päässyt pois. Kaikkien näiden vaikeiden tunteiden keskellä ymmärsin senkin, että erosta seurannut aika oli yksinomaan minun taisteluni, johon toisella ei ollut enää asiaa. Minun tuli löytää omat ratkaisuni ja kääntää huomioni toisesta takaisin itseeni.

Vihasta apua

Ahdistus, syyllisyys ja häpeä värittivät traumasuhteen jälkeisiä tunnekokemuksiani hyvin kauan, ja näitä pyrin myös tehokkaasti välttelemään juomisen, juhlimisen ja suorittamisen avulla. Työnsin menneitä kokemuksia mieleni perukoille ja pidin itseni kiireellisenä vältelläkseni niiden kohtaamista. Traumasuhteen ja siitä eroamisen tunnepohjainen käsittely alkoikin kunnolla vasta päädyttyäni terapiaan työuupumukseni yhteydessä. Tässä kohtaa erosta oli kulunut jo useampi vuosi. Terapiassa pääsin käsiksi toista osapuolta kohtaan kokemaani vihan tunteeseen, jota olin onnistuneesti tukahduttanut suhteen alkuajoista lähtien. Viha mahdollisti menneiden tarkastelun uudessa valossa ja vihan avulla uskalsin kohdata myös tukahdutetut seksuaalisen ja henkisen väkivallan kokemukset, joiden kohteeksi traumasuhteen aikana jouduin. Terapia mahdollisti minulle uuden opettelun ja tarjosi minulle tilan ilmentää erilaisia tunteita, sillä vihan kokeminen oli minulle itsessään vierasta, jopa pelottavaa. Siitä tuli kuitenkin ratkaiseva tekijä irtaantumisprosessissa enkä usko, että olisin tänä päivänä yhtä hyvässä pisteessä kuin olenkaan ilman kokemaani vihaa.

Toisen realistisempi tarkastelu mahdollistui ajan myötä.

Vihan tunne leimahti kaikessa yksinkertaisuudessaan sen ymmärtämisestä, miten itsekäs toinen olikaan suhteen aikana ollut. Miten toinen oli kaiken aikaa nähnyt itsensä minua arvokkaampana, parempana ja tärkeämpänä, ja katsonut oikeudekseen polkea minun oikeuksiani suhteessa hänen omiinsa. Miten minun kustannuksellani vitsailu oli enemmän kuin sallittua, mutta toisin päin toteutettuna ankarasti kiellettyä. Miten toinen oli aktiivisesti tuonut esiin huonommuuttani ja nostanut itseään jalustalle asioissa, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä. Hirvittävintä tässä oli sen havaitseminen, että olin ottanut toisen sanat totena: minä olin mielestäni suhteen toista osapuolta arvottomampi ja itsestäni lähtöisin olevat tekijät toimivat selittävinä tekijöinä hänen käytökselleen. Nykyisin näihin ajatuksiin on hieman haastava palata, mutta karkeasti ottaen näin muut ihmiset aina minua epäitsekkäämpinä ja itseni syypäänä kaikelle traumasuhteen aikana ja sen jälkeen tapahtuneille asioille.

Minun oli alkuun vaikea puhua suhteesta ja sen aikaisista tapahtumista, sillä tuntui siltä kuin olisi pettänyt toisen luottamuksen. Kerroin ikään kuin minulle kannettavaksi jääneitä salaisuuksia ulkopuolisille, vaikka nimenomaan tällaisten salaisuuksien jakaminen heikensi traumasidettä entisestään ja toi kaipaamaani keveyttä olotilaani. Ulkopuolisten näkemykset olivat enemmän kuin tervetulleita ja ne avasivat omat silmäni menneen traumasuhteen todellisesta luonteesta. Kokemusten jakaminen teki kipeää ja välillä epäröin sen hyödyllisyyttä. Syvälle mieleni perukoille työnnetyt muistot eivät tuntuneet jättävän minua rauhaan, mikä toi mukanaan pelon siitä, jäävätkö ne ikuisiksi ajoiksi pyörimään päähäni. Muistojen työstäminen teki niistä kuitenkin ajan kanssa vähemmän satuttavia, käsittelyn avulla uudet näkökulmat avartuivat ja irti päästäminen mahdollistui.

Raivon tunne heräsi

Tuntuu oudolta kirjoittaa, että traumasuhteen aikana olin pimennossa kokemistani lähisuhdeväkivallan teoista. Toki minulla oli omat epäilykseni siitä, onko tämä normaalia, mutta aiempien elämänkokemusten valossa minulle oli luontevaa olla antamatta painoarvoa omille kokemuksilleni. Samaten toisen osapuolen harjoittama manipulaatio minua kohtaan osui ja upposi. Jos katsotaan lähisuhdeväkivaltaa tilastojen valossa, niin en pidä kokemaani millään tavalla yllättävänä. Yli puolet suomalaisista naisista on kokenut lähisuhdeväkivaltaa ja tekijä on useimmiten nykyinen tai entinen kumppani/puoliso. Naisten kokema väkivalta tapahtuu usein yksityisissä tiloissa ja tämän kaltaisen sukupuolittuneen väkivallan valossa Suomen on argumentoitu olevan yksi turvattomimmista valtioista naisille EU:n tasolla. THL on listannut seuraavat asiat parisuhdeväkivallan riskitekijöiksi:

✤ Taipumus syyttää muita omista ongelmista

✤ Jyrkät ja jäykät näkemykset sukupuolten rooleista ja tehtävistä

✤ Kontrolloiva käytös, mustasukkaisuus ja omistamisenhalu

✤ Seksiin liittyvät vaatimukset

✤ Julmuus eläimiä kohtaan

✤ Leikinomainen toisen vähättely ja halveksunta

✤ Väkivaltakokemukset omassa lapsuuden perheessä

✤ Suhde etenee nopeasti alussa, niin sanottu salamarakkaus

✤ Käytös on selkeästi erilaista läheisten ja ”ulkopuolisten” kanssa

Irtaantumisprosessin aikana vihaa ja raivoa on syntynyt erityisesti traumasuhteen aikana kokemistani seksuaalisen väkivallan teoista, sillä oli hirveää ymmärtää tulleensa hyväksikäytetyksi sellaisen ihmisen toimesta, johon oli luottanut ja, jota kohtaan oli ollut vahvoja tunteita. Traumasuhteen toinen osapuoli raiskasi minut suhteen alkuaikoina ja ylitti seksuaalisia rajojani toistuvasti suhteen aikana. Tekijä sai minut kokemaan teoistansa häpeää ja syyllisyyttä sekä uskomaan niiden olleen minusta lähtöisin olleita suostumuksellisia tekoja. (Tämä ei toki poista sitä faktaa, että suhteessa oli myös myönteinen ja suostumuksellinen seksuaalinen puolensa.) Vaikka minä tiesin kyseisten tekojen olleen väärin, halusin vain yrittää unohtaa ne ja jatkaa elämääni. Vahinko oli kuitenkin jo tapahtunut ja tekojen haitallisuus näkyi muun muassa sisäisenä myllerryksenä, kasvaneena alkoholinkäyttönä ja vaikeutena luottaa toisiin ihmisiin. Minun hiljenemiseni oli tietysti hyvä asia tekijälle, jonka uskon etukäteen laskeneen sen varaan, että en vie asioita eteenpäin. Kiinni jäämisen riski jäi siten pieneksi ja opportunistina hän katsoi oikeudekseen arvottaa oman halunsa ja seksuaalisen tarpeensa minun oikeuksieni ja rajojeni yläpuolelle.

Alkoholinkäyttöni lisääntyi hyväksikäyttöjen jälkeen, mutta 
tekohetkellä alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneissa.
Tekijä eli suhteen toinen osapuoli oli täysin
kantasuomalainen.

Valtaosa lähisuhteessa tapahtuneista väkivallan teoista jää pimentoon eikä tapahtumista raportoida eteenpäin viranomaisille. Minunkaan kokemukseni eivät näy tilastoissa, sillä en ole tehnyt niistä ilmoituksia ja tänä päivänä rikokset ovat jo vanhentuneet. Uskotuksi tulemisen pelko oli tärkeä syy sille, miksi en koskaan raportoinut tapahtuneista eteenpäin. Olin tekoaikoihin parikymppinen opiskelija ja tekijä työskenteli poliisina – sana sanaa vastaan tilanteessa uskottavuuteni olisi varmasti ollut heikompi. Ylipäänsä ajattelen, että hänen ammattinsa saattoi vaikuttaa siihen, miksi luotin häneen ja, miten toisaalta halusin uskoa hänen näkemyksiinsä tapahtumien kulusta. Kognitiivinen dissonanssi sai minut sivuuttamaan suhteen jatkamiseen liittyvät epäilykseni oman mielenterveyteni kustannuksella. On myös hyvä muistaa, että seksuaalirikoksissa voi viedä vuosia ennen kuin uhri on valmis viemään asioita eteenpäin tai ylipäänsä käsittelemään kokemuksiaan.

Uudelleenmuotoilua menneestä

Edellä kuvaamani on ollut merkittävässä roolissa suhteeseen liittyvien käsitysteni uudelleen muotoilussa. Suhteen vahingollisuuden hahmottaminen ja traumapuoleen kiinni pääseminen mahdollisti minulle suhteen realistisemman tarkastelun. Toinen ei enää näyttäytynyt minulle minkäänlaisena sielunkumppanina, vaan traumasiteen toisena osapuolena, jonka herättämä tuttuuden tunne liittyi lapsuudesta opittuihin kaavoihin rakkauden ehdollisuudesta. Tuntui hirveältä ymmärtää, että rakkauden sijaan kyse oli ollut pitkälti riippuvuudesta, jossa olin ollut koukussa suhteen huippujen ja laskujen väliselle vuorottelulle. Huipulta saatavat palkinnot olivat roikuttaneet minua mukana aivan liian kauan ja erosta aiheutuneet tuskaiset ajat näyttäytyvät minusta nykyisin vieroitusoireiden värittäminä. Minun oli tärkeää ymmärtää se, että olen ihan yhtä rakkauden kipeä ja tarvitseva kuin kuka tahansa muukin ja toisin kuin olin luullut, en ollut muista riippumaton tai itsenäisyyden perikuva. Läheisriippuvuuden toimintalogiikkaan tutustuminen selkeytti kokemaani, antoi eväitä eteenpäin pääsemiseksi ja muutti omakuvaani inhimillisempään suuntaan.

Viime kirjoituksessa toin esiin, kuinka traumasuhteessa ollessa minulle tuli nähdyksi tulemisen tunne ja toinen tuntui alkujaan hyväksyvän minut sellaisena kuin olen. Tarkennan tätä sen verran, että ajattelen suhteen toisen osapuolen ennemminkin havainneen minun heikkouksiani ja varjojani – ja hyödyntäneen näistä keräämiään tietoja omiin manipulointi- ja määrittely-yrityksiinsä. Tunsin itseni hyvin heikosti tuolloin, joten toisen määritelmät tuntuivat itsestä varteenotettavilta ja aiheuttivat virheellisen nähdyksi tulemisen tunteen. Tätä nykyä minulla nousee niskakarvat pystyyn, mikäli joku hyvin vähäisen tuntemisen perusteella kertoisi minulle näkemyksiään siitä, minkälainen ihminen olen.

Aika on ollut tärkeässä roolissa suhteeseen liittyvien 
perspektiivien laajentamisessa.

Tarkastelin myös uudelleen ensikohtaamistamme – hetkeä, johon olin vuosien ajan liittänyt käsityksiä jostakin suuremmasta, lähes kohtalonomaisesta sattumasta. Todellisuudessa tapasimme yökerhossa, iltana, josta minulla ei ole minkäänlaisia muistikuvia humalatilani vuoksi. Muistini palasi takaisin vasta seuraavana päivänä, joten koko tämän ajan olen ollut toisen kertomuksen varassa – kertomuksen, jossa minä olin aktiivinen ja aloitteellinen, en suinkaan kaatokännit kiskaissut, viittä vaille sammunut. Vasta vuosien jälkeen aloin hahmottamaan, miten tuo nimenomainen versio palveli häntä, miten olin sen morkkiksissani kyseenalaistamatta hyväksynyt ja, miten tarkasti se itseasiassa kuvasti koko tuon sairaan suhteen dynamiikkaa. Nykyään saan suurta tyydytystä siitä, ettei vastaavanlainen tilanne olisi enää mahdollinen: olen jättänyt alkoholinkäytön taakseni, en vietä aikaani yökerhoissa enkä missään olosuhteissa lähtisi toisten haavoittavaa tilannetta hyväksikäyttävien matkaan.

Uudelleen tarkastelu liittyi kaikkinensa suhteen luonteen rehelliseen tarkasteluun ja siihen, mitä minä itseasiassa tiesinkään toisen osapuolen tunteista. Minä tiedän ainoastaan sen, miten olen itse kokenut menneen eron ja sen, minkälaisia tunteita minulla on toista kohtaan suhteen aikana ollut. Toinen osapuoli ei koskaan sanoin kertonut minulle mitään tunnepuolen asioista, enkä siten toisin sanoen tiedä, mitä mieltä hän oli suhteesta tai sen päättymisestä. Jos teot puhuvat enemmän kuin sanat, niin teot kielivät mielestäni ennemminkin välinpitämättömyydestä ja oman edun tavoittelusta. Kaikkien näiden tietojen valossa pidänkin hyvin todennäköisenä sitä, että minulla oli suhteen aikana ja sen jälkeen enemmän tunteita pelissä kuin toisella. Tämän ymmärtäminen tuntui aluksi siltä kuin olisi tullut huijatuksi, mutta omalla tavallaan se on ollut huojentavaa ja mahdollistanut irti päästämisen. Ei ole ollut mitään, mistä pitää kiinni ja, mihin jäädä roikkumaan. Ei ole ollut varsinaista parisuhdetta, vain epämääräinen ja puhumattomuuden värittämä riippuvuuteen perustunut ihmissuhde.

Irti syyllisyydestä

Olen kiitollinen itselleni, että uskalsin päästää irti.

Ylenpalttisesta syyllisyydestä irti pääseminen on ollut oma lukunsa. Vaikka minäkin tein suhteen aikana paljon huonoja valintoja ja toimisin monessa asiassa tänä päivänä toisin, aloin ymmärtämään, etten ollut yksin syypää suhteen epäonnistumiseen tai sen aikaisiin tapahtumiin. It takes two to tango. Syyllisyyden taakasta irti pääseminen on ollut vapauttavaa ja tilalle on tullut kiitollisuutta poispääsemisestä. Olen saanut pienimuotoista tyydytystä siitäkin, että juuri minä sain olla jättäjän roolissa – päätökselläni olen mahdollisesti satuttanut toista ja antanut toiselle edes pienen osan siitä kivusta, mitä läpi suhteen koin. Mikäli ajattelisin, että suhteen toisella osapuolella löytyi korostuneet narsistiset piirteet, niin minua lohduttaa tieto siitä, että tällaisilla henkilöillä on usein huomattava hylkäämisenpelko. Jätetyksi tuleminen voi siten olla hyvin vaikeasti siedettävissä oleva kokemus itsekeskeisille, manipuloiville ja valta-asemaa hakeville henkilöille. Samaan hengen vetoon on todettava, että omasta turvallisuudesta on näissä tilanteissa pidettävä erityistä huolta.

Suremiselle tuli tilaa

Vihan myötä pääsin viimein käsiksi surun tunteeseen, joka osoittautui aiempien tunteiden rinnalla helpoiten siedettäväksi ja vähiten kestäväksi. Suru kohdistui lähinnä siihen, mitä olisi voinut olla, mikäli sepittämäni tarina suuresta rakkaudesta olisi vastannut todellisuutta. Surin siten jotain, mitä ei koskaan ollut olemassakaan. Kuvitelmaa, toivetta, odotusta – jotain, minkä luulin olevan totta. Surin traumasuhteeseen ajautunutta 20-vuotiasta minää, suhteen aikaisia raskaita vuosia ja sen jälkeisiä vaikeita aikoja. Sitä, että olin luottanut ja tullut satutetuksi. Omalla tavallaan suruni kohdistui kysymykseen siitä, olisiko parikymppinen minä päässyt elämässä helpommalla ilman kyseisen traumasuhteen olemassaoloa.

En surrut pelkästään traumasuhdetta, vaan suru laajeni koskemaan myös muita ihmissuhteitani, sillä uskon heikkojen ihmissuhteiden olevan merkittävä syy traumasuhteisiin ajautumisen ja niissä pysymisen taustalla. Muissa ihmissuhteissa syntyneet paitsi jäämisen kokemukset, virheelliset uskomukset ja heikot käsitykset itsestä voivat saada ihmisen luulemaan huonoja suhteita hyviksi. Minulla ei varsinaisesti ollut käsitystä siitä, mitä rakkaus on (traumasuhteen jälkeen osaan helpommin sanoa, mitä se ei ole), eikä minulla oikein ollut ketään, kenelle kertoa suhteen aikana tapahtuneista asioista.

Kohdallani suru kanavoitui siten myös oman yksinäisyyteni kohtaamiseen, sillä se näyttäytyi minulle kunnolla ensimmäisiä kertoja traumasuhteen päättymisen yhteydessä. Vaikka yksinäisyys roihahti eron jälkeen, tiedostin sen olleen jotain, jota olin aina kantanut mukanani ja, joka oli ollut läsnä myös traumasuhteen aikana. Tunne oli tuttu. Yksinäisyyden käsittely ja yhteyteen pääseminen on vaatinut omaan elämänhistoriaan tutustumista ja eristäytymistä aiheuttavan häpeän kohtaamista. Ihmissuhteiden rehellinen tarkastelu ja omiin kiintymyssuhdemalleihin perehtyminen onkin ollut isossa roolissa osana irtautumisprosessia. Itse traumasuhteen sureminen ei lopulta kestänyt kovinkaan kauan ja sitä seurasi kauan odottamani hyväksymisen vaihe, joka oli viimeinen steppi lopullisessa irtaantumisessani.

Tapahtuneiden asioiden hyväksyminen

Hyväksymisen vaiheessa ymmärsin sen, etten pysty muuttamaan mennyttä. Traumasuhde on ja pysyy osana menneisyyttäni enkä saa sitä tuosta noin vain pyyhittyä muististani pois. Minun on ollut tärkeää oppia se, että parikymppisenä tapahtuneet asiat jättävät usein erityisen voimakkaan muistijäljen, sillä silloin monenlaisia asioita koetaan ensimmäisiä kertoja. Siten se, että minulla on paljon muistijälkiä traumasuhteen ajalta, ei ainoastaan kerro suhteen merkityksellisyydestä vaan myös muistojen muodostumisen logiikasta – ja sama juttu unien näkökulmasta. Siinä missä suhteen päättymisen jälkeen minua hävetti ja hirvitti traumasuhteen värittämät unet, suhtaudun niihin nykyisin neutraalisti. Unet ovat alitajunnan keino erilaisten tapahtumien ja kokemusten käsittelemiseksi ja selkeyttämiseksi – ne eivät ole todellisuuteen rinnastettavissa olevia kuvia. Lisäksi pidän kuulemastani havainnosta, jonka mukaan aivot toimivat syntymästä asti moitteettomasti, 24 tuntia vuorokaudessa, 365 päivää vuodessa, aina siihen hetkeen asti, kun rakastumme. Kenties minulle kävi juuri näin ja toipuminen on vienyt aikaa siksikin, että aivojen toiminnan normalisoituminen on ottanut oman aikansa.

Irtaantumisprosessin aikana olen oppinut 
itsestäni uusia puolia.

Minun on täytynyt hyväksyä sekin, että olen herkkä ihminen. Traumasuhde meni minulla ihoni alle ja siitä irtaantuminen on vienyt aikaa – joku toinen olisi pystynyt tähän kaikkeen huomattavasti tehokkaammin ja nopeammin. Joku toinen ei olisi välttämättä lainkaan pitänyt kokemiani asioita haitallisina tai satuttavina. Tämä ei silti tee minun kokemuksistani yhtään sen huonompaa tai vähemmän arvokkaana pidettävää. Ihmiset ovat erilaisia. Osana hyväksymisprosessia minun on täytynyt tarkastella itseäni myös uhrin positiosta käsin, mikä oli alkuun hyvinkin vaikeaa. Nykyisin minun on helpompi todeta olleeni uhri ja syytön toisen harjoittamassa väkivallassa. Traumasuhteen seurauksena kompleksiseen PTSD:hen sairastuminen ei ole ollut mikään pieni vaiva, mutta ajattelen silti päässeeni menneestä irti selviytyjänä. Minä selvisin ja tiedän tänäkin päivänä pystyväni selviämään toistamiseen.

Irtaantumisprosessin aikana hyväksyin myös oman avuntarpeeni ja sen, että en pysty itse hoitamaan suhteen aikana muodostuneita psyykkisiä haavoja. Tiesin olevani ulkopuolisen avun tarpeessa, vaikka epäilin, voisiko terapiasta olla apua myös traumasuhteen käsittelyssä. Pidin kokemaani liian monimutkaisena ja vaikeasti lähestyttävänä. Epäilykseni osoittautuivat vääriksi, sillä sain mahdottomalta tuntuneeseen apua ja epätoivoisen räpiköimisen ja pelkän päivästä toiseen selviytymisen tilalle tuli edistymistä ja eheytymistä verrattain nopeastikin. Nykyään olen varma, että olisin jäänyt irtaantumisprosessissani puolitiehen ilman ulkopuolisen avun tarjoamaa tukea.

Lopuksi

Tämän postauksen kirjoittaminen on tuntunut siltä kuin rakentaisin Iisakin kirkkoa. Kirjoittaminen on vienyt aikaa yrittäessäni luoda selkoa traumasuhteen päättymisen epämääräisyyteen. Ymmärrettävyyden takia olen joutunut yksinkertaistamaan irtaantumiseen liittynyttä prosessia ja esittänyt kokemani tunteet jotakuinkin kronologisessa järjestyksessä. Tunteet ovat karkeasti noudattaneet esittämääni järjestystä, mutta prosessiin on kuulunut myös eri tunteiden välillä pomppimista, samanaikaista kokemista ja menneisiin tunteisiin palaamista – tämän kirjoittaminen millään tapaa järkevästi olisi ollut mahdotonta. Kirjoittamisprosessin vaikeus ilmentää omalla tavallansa irtaantumisprosessin vaikeutta ja postauksen pituus kertoo omaa tarinaansa siitä, miten traumasuhteesta irtaantumisen tie on ollut pitkä ja kivinen.

Olen oppinut kantapään kautta sen, että 
asioiden välttely ei kannata. Minkä 
taakseen jättää, sen edestänsä löytää – korkojen
kera.

En usko, että traumasuhteen jälkeinen irtaantuminen on kaikilla yhtä tuskallinen. Omalla kohdallani sitä vaikeutti se, että olin aikoinaan jättänyt vanhempien eron käsittelemättä. Käsittelemätön menneisyys ja siihen liittyneet vaikea tunteet lomittuivat osaksi henkilökohtaisen eron prosessointia, ja tällaisen menneisyyden painolastinkin takia irtaantumisesta tuli työlästä ja monisyistä. Tämän takia liputan asioiden perinpohjaisen käsittelyn puolesta enkä näe, että traumasuhteen läpikäyminen olisi menneisyydessä roikkumista – päinvastoin. Se on mahdollistanut irti päästämisen ja vapautumisen, mikä on vaikuttanut positiivisesti nykyisiin ihmissuhteisiini. Olen löytänyt omat rajani sekä oppinut jälleen luottamaan toisiin.

Minulla ei ole enää mitään tunteita jäljellä traumasuhteeseen liittyen enkä ole esimerkiksi katkera menneistä tapahtumista – takki on niin sanotusti tyhjänä. Vaikka prosessi on ollut pitkä, niin muistan edelleen kirkkaasti hetken, jolloin tajusin, että toisella ei ole enää valtaa minuun. Kyseinen hetki todisti minun olleen väärässä, sillä olin luullut vapautumisen olleen minulle mahdotonta. Kenties joku, joka tunnistaa olevansa traumasuhteessa tai irtaantumisen vaiheessa, voi saada tästä toivoa ja luottoa siihen, että elämä kantaa ja suhteen jälkeen tulee vielä se päivä, jolloin menneisyys ei enää määritä sinua. Traumasuhteesta irtaantuminen on mahdollista.

 

Irtaantumisen apuna toimineet käytännön asiat:

• Turvallisuuden huomioiminen. Suunnittele eron toteuttaminen, laadi turvasuunnitelma ja ryhdy tarvittaviin oikeudellisiin toimiin tilanteen niin vaatiessa.
• Ammattiavun piiriin hakeutuminen. Tilanteessa yksin jääminen ei kannata ja ulkopuolisen avun piiriin olisi kannattavaa hakeutua hyvissä ajoin.
• Päiväkirjan kirjoittaminen. Kirjoittaminen selkeytti epäselviä ajatuksiani ja toi esiin edistymisen. Minua harmittaa ainoastaan se, etten kirjoittanut päiväkirjaa suhteen aikana – aika kultaa herkästi huonommatkin muistot.
• Yhteydenpidon rajoittaminen. Kohdallani tämä on tarkoittanut toisen yhteystietojen ja sosiaalisen median kanavien estämistä. Mielelle ei tee hyvää nähdä toisesta virtuaalimateriaalia, sillä se voi virheellisesti viestiä toisen edelleen kuuluvan elämääsi.
• Uusiin tuuliin hakeutuminen. Maisemanvaihdos esimerkiksi muuton tai matkan myötä kiskaisee pois ympäristöstä, johon voi liittyä vaikeita muistoja. Itsensä ympäröiminen uusilla, terveillä ihmissuhteilla virkistää ja voi auttaa näkemään epäterveet suhteet realistisemmassa valossa. Myös jo olemassa olevia ihmissuhteita voi pyrkiä vahvistamaan.
• Mieluisien asioiden tekeminen. Vaikeiden asioiden keskellä on hyvä keskittyä myös hyvään ja tehdä asioita, jotka tekevät sinut iloiseksi.

 

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Kirjasuositus vaikeista äitisuhteista

Olen kirjoitellut blogissani kylmästä äitisuhteestani, jota on värittänyt emotionaalinen laiminlyönti, yksin jättäminen ja uhriutuminen. Suhteesta aiheutuneiden haavojen työstäminen on ollut tärkeässä roolissa toipumisessani ja voin oikeastaan sanoa tämän osoittautuneen edellytykseksi oman minäni löytymiselle. Vaikka vaikeat äitisuhteet ovat kirjallisuudessa yleisesti esiintyvä teema, olen hakeutunut näiden aiheiden pariin vasta hiljattain. Karyl McBriden Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? Kuinka tytär voi toipua narsistisesta äidistä on yksi lukemistani teoksista, joka yllätti minut positiivisesti ja, joka osoittautui hyvinkin sisältörikkaaksi. Teoksen nimi herätti minussa alkuun epäilyksiä, sillä en ole sellaisessa positiossa, että voisin leimata äitiäni tai ketään muutakaan narsistiksi. Itsetuntoon liittyviä narsistisia piirteitä esiintyy jossain määrin meissä jokaisessa, mutta yleisesti voidaan sanoa, että piirteiden ylikorostumisesta seuraa usein patologista narsismia. McBriden teoksessa suurin osa narsististen äitien esimerkeistä kallistuu mielestäni enemmän grandioottiseen narsismiin, mutta esimerkkejä löytyy jonkin verran myös haavoittuvasta narsismista, josta minulta löytyy enemmän kokemusta. Grandioottisuuden ja huomionhakuisuuden sijasta äitini äitinä olemista kuvastavat paremmin piilonarsistiset piirteet kuten passiivisaggressiivisuus, vetäytyvyys ja marttyyrin roolin hakeutuminen.

”Suurimman vahingon aiheuttaa se, ettei narsistinen äiti koskaan hyväksy tytärtään omana itsenään, mitä tytär epätoivoisesti tarvitsisi kasvaakseen itsevarmaksi naiseksi.”

Äitimyytit voivat vaikeuttaa vaikeiden 
äitisuhteiden haitallisuuden 
tarkastelua.

Enkö koskaan ole tarpeeksi hyvä? on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä tunnistetaan ongelma ja selvitetään, mitä narsismi on ja, miten se ilmenee äidin roolissa olevalla henkilöllä. Ensimmäisessä osassa avataan myös narsistisen kodin dynamiikkaa ja liikkeelle lähdetään siitä oletuksesta, että tytär on ikään kuin äidin jatke. Poika ei samalla tavalla uhkaa äidin asemaa isän suhteen (kuten tyttö tai nainen) ja tämän takia äidin ja pojan suhde on usein hyvin erilainen. Saman perheen sisällä tyttären ja pojan kokemukset äidistä voivat olla kuin yö ja päivä. ”Tytär, joka ei saa alusta alkaen hyväksyntää äidiltään, oppii, ettei hänellä ole merkitystä maailmalle ja etteivät hänen ponnistelunsa tuota tulosta.” Äidin narsististen piirteiden aiheuttamassa äititytär-dynamiikassa korostuvat toistuvat pyrkimykset miellyttää äitiä hinnalla millä hyvänsä, riittämätön tunnetason hoiva sekä sisäistetyt mitätöivät viestit omasta itsestä ja pystyvyydestä. Narsististen äitien tapa suhtautua tyttäriinsä on hyvin kriittinen, eivätkä he hyväksy tyttäriään sellaisina kuin ovat. ”Jos äiti ei pidä lapsestaan tai lapsi ei ole äidin mielestä tarpeeksi hyvä, lapsi alkaa uskoa olevansa epämiellyttävä ja riittämätön.” Tyttären minäkuva on heijastus siitä, miten hänen äitinsä hänet näkee ja narsististen äitien kohdalla kuvasta muodostuu varsin kielteinen.

”Jos tytär ei saa hyväksyntää varhaisina kehitysvuosinaan, eikä nuorena naisena kykene arvostamaan itseään, hän usein antaa periksi houkutukselle tehdä enemmän ja yrittää yhä kovemmin saadakseen hyväksyntää muilta.”

Teoksen toisessa osassa pureudutaan siihen, kuinka narsistinen äiti vaikuttaa koko elämään: käyttäytymiseen, aikuisiän rakkaussuhteisiin ja omiin vanhemmuustaitoihin. Narsistisen vanhemman lapsena kasvamisella on usein läpi elämän kulkevia seurauksia ja McBride tuo näitä harvinaisen kattavasti ja suorasukaisesti esille. Minusta tällainen laaja lähestymistapa oli erityisen mielekäs ja se avasi paljon uusia näkökulmia muun muassa ihmissuhderintamalleni. Narsistisen vanhemman lapsi kokee herkästi syyllisyyttä ja ”tytär syyttää usein itseään äidin kyvyttömyydestä rakastaa häntä”. Narsistisen äidin tytär valitsee herkästi joko ylisuorittamisen tai itsetuhoisuuden tien ja, vaikka nämä tavat voivat näennäisesti vaikuttaa erilaisilta, ovat ne oikeastaan kolikon kaksi puolta. Molemmissa käyttäytymisen tavoissa toimintaa ohjaa sisäistetty kokemus omasta riittämättömyydestä. On myös niin, että: ”Kiire tai työnarkomania (jonka siemenet kylvetään narsistisessa kodissa) voi olla itsetuhoisen käyttäytymisen muoto, joka muistuttaa alkoholismia, huumeriippuvuutta tai syömishäiriötä.”

”Menneisyyden tapahtumat tulee tunnustaa. Ne vaikuttavat siihen, kuka olet tänään, mutta eivät määrää sitä.”

Teoksen kolmas osa on orientoitunut toipumiseen ja siinä haetaan sisäisiä keinoja narsistisesta perinnöstä kieltäytymiseksi. McBride näkee toipumisen kolmen askeleen avulla: 1) älyllistä 2) tunne 3) suuntaudu uudelleen. Älyllistämisessä on kyse ongelman havaitsemisesta, äidilliseen narsismiin tutustumisesta ja sen ymmärtämisestä, että on jäänyt vaille äidillistä hoivaa. Älyllistämistä seuraa tunteisiin keskittyvä vaihe, joka on usein surun värittämää, kivuliasta ja vaatii ammattiapua. ”Tunteiden käsitteleminen ei ole sama asia kuin niistä puhuminen. Käsitteleminen tarkoittaa sitä, että puhuu traumasta ja kokee samanaikaisesti tuskaa kuin kakofonisessa, äänekkäässä rock-konsertissa.” Eteenpäin menemiseksi äidistä on eriydyttävä, luovuttava epärealistisista odotuksista ja otettava vastuu omasta käytöksestä. ”Päästä irti uskomuksesta, jonka mukaan äitisi voi tai haluaa olla erilainen tai kykenee vielä antamaan sinulle ansaitsemaasi rakkautta.” Omia rajoja tulee vetää ja miettiä, minkä verran siimaa äidille enää antaa. Pidin teoksessa erityisesti siitä, että näin tekemiseksi esiteltiin erilaisia tapoja kuten kohteliaiden välien ylläpitoa, väliaikaisen etäisyyden ottamista, välien katkomista ja jopa äidin viemistä terapiaan. ”Neuvon antamaan anteeksi vain ihmiselle, joka on ottanut vastuun omasta käyttäytymisestään, joka myöntää mitä on tapahtunut, on tullut tietoiseksi siitä ja on aidosti pahoillaan.”

Uudelleen suuntautumiseen kuuluu omaan itseensä tutustuminen ja teoksessa oli esitelty erilaisia tekniikoita ja kysymyspatteristoja näin tekemiseksi. Keskeinen asia uudelleen suuntautumisessa on myös omiin narsistisiin piirteisiin tutustuminen. ”Omien narsististen piirteittesi tunnistaminen ja työstäminen on vastuullista, itseäsi hoivaavaa toimintaa, ja se todistaa, että otat itsesi ja toipumisesi tosissaan.” Narsististen piirteiden sukupolvisesta toistamisesta ei mielestäni tarpeeksi puhuta: itse uskon omien narsististen piirteiden työstämisen olevan ensiarvoisen tärkeää siinä, ettei valitse helpointa uhriutumisen tietä ja siten haluamattaan päädy toistamaan narsistisen vanhemman jalanjälkiä.

”Olet jättämässä ”uhrin” roolin taaksesi ja kehittämässä aikuista minää, joka on vahva, itsenäinen ja rakastava – ja aivan tarpeeksi hyvä.”

Äidillisen narsismin jättämät haavat kulkevat mukana todennäköisesti läpi elämän, mutta niiden työstäminen voi heikentää arpien voimakkuutta. Itse koen olevani tapahtuneiden asioiden kanssa sinut ja hyvällä tolalla toipumisen suhteen. Olen hyväksynyt menneet ja katson tulevaisuuteen luottavaisesti itse itseäni kannustaen. ”Pieneksi tekeytymisesi ei palvele maailmaa. EI ole valistunutta kutistua, jotta muut eivät tuntisi itseään epävarmoiksi seurassasi.” Suosittelen teosta ehdottomasti vaikeista äitisuhteista kärsiville, sillä se käsitteli usein vaiettuja aiheita varsin kattavasti ja läpinäkyvästi. Olisin hyötynyt kyseisen kirjan lukemisesta jo useita vuosia takaperin, mutta sain siitä vielä tänäkin päivänä paljon irti. Lopuksi nostan minuun eniten kolahtaneen sitaatin, sillä se tiivistää jotain hyvin oleellista narsistisen vanhemman tyttärenä kasvamisesta. ”Syvin pelkomme ei liity riittämättömyyteen. Pelkäämme eniten sitä, että olisimme mittaamattoman voimakkaita. Valomme, ei pimeytemme, hirvittää meitä eniten.”

Aknen vaikutukset itsetuntoon

Kirjoitellessani alkoholisuhteestani toin esiin yläasteikäisenä sairastamani aknen. Akne eli finnitauti on ihon tulehdussairaus, jota esiintyy tyypillisesti murrosiässä ja, jonka vaikeusaste ja hoitomuodot vaihtelevat. Lupailin kokemuksistani omaa kirjoitusta ja tarkoituksena onkin seuraavaksi tarkastella aknen vaikutuksia itsetunnolleni ja sitä, miten sen vaikutukset vielä tänäkin päivänä, näin kolmekymppisenä, ovat nähtävissä. Olisin aikoinani halunnut aiheesta enemmän luettavaa ja kirjoitukseni tarkoitus onkin tarjota vertaistukea ja ymmärrystä siitä, miten akne on paljon muutakin kuin muutama näppylä.

Iho räjähtää yläasteella

Akne oli vaivanani koko yläasteen.

Ensimmäisiä yksittäisiä finnejä minulle alkoi tulla ala-asteen loppuvaiheilla ja, vaikka ne aiheuttivat mielipahaa, olivat ne suhteellisen tavanomaisia ja helposti hoidettavissa. Yhden näppylän parannuttua, ei toista ollut heti tulossa. Tähän tuli kuitenkin muutos ja yläasteikäisenä, noin 14–15-vuotiaana, ihoni tilanne alkoi hiljalleen luisua hallitsemattomaksi enkä enää pysynyt perässä epäpuhtauksien määrässä. Yhtä hoidettua näppylää seurasi viisi uutta isoa ja märkivää paisetta. Finnit valtasivat alaa kaikkialta kasvoistani eikä mennyt kauan, että poskeni olivat aknen valtaamat. Ihoni alkoi myös arpeutumaan eikä parantuneet näppylät siten enää tuoneet huojennusta, sillä ne jättivät jälkeensä näkyviä jälkiä. Oloni oli kaikkinensa lyöty ja epätoivoinen.

Huolimatta siitä, että finnien määrä lisääntyi hallitsemattomasti, olin jostain syystä (mainonnan uhrina?) varsin luottavainen, että saan tilanteen korjatuksi oikeanlaisilla ihonhoitotuotteilla ja muilla vippaskonsteilla. Tietämykseni ihonhoidosta kasvoi noihin aikoihin valtavasti ja opiskelin tuotteiden ainesisältöjä ja niiden vaikutuksia iholle, tutkin ja etsin parhaita arvosteluja saaneita tuotteita ja vertailin erilaisia vaihtoehtoja keskenään. Minussa olisi varmasti ollut potentiaalia kosmetologiksi. Useimmiten valitsin tuotteiksi apteekista saatavat akneen tarkoitetut tuotteet ja, vaikka varoin ylihoitamasta ihoani, saivat ne aina silloin tällöin nuoren ihoni punoittamaan ja hilseilemään kuivuudesta. Merkittävää vaikutusta itse akneen ei näillä erilaisilla ihonhoitotuotteilla ollut ja ne myös veivät valtaosan käytettävissä olevista rahoistani. Ihonhoidon lisäksi kokeilin muun muassa vähentää ruokavaliostani maitotuotteita ja pidättäytyä suklaan syömisestä, mutta näilläkään toimilla ei ollut mainittavaa vaikutusta ihoni kuntoon. Lisäksi pidin huolen, etten puristele näppylöitä tai koskettele kasvojani turhaan.

Ei-toimivaa hoitoa

Minulla kesti jonkin aikaa ymmärtää, että akne on ihotauti, sairaus, ja, että en siitä omin toimin parane. Toimivan hoidon saaminen ei tosin ollut yksiselitteistä ja ensimmäisen kerran hakeuduin terveydenhoitajalle ihoni kunnon vuoksi yläasteen alkupuolella. Muistan käynniltä eläväisesti sen, miten radiosta kuului uutisointia tapahtuneista kouluampumisista ja sen, miten hoitaja suhtautui vaivaani jotenkin ylenkatsovasti. Maailmassa, jossa on ihan oikeitakin murheita, minä tunsin häpeän voimistuvan omia turhamaisia ongelmiani kohtaan. Sain kotiin viemisiksi jonkinlaisen lääkevoiteen, jonka vaikutus iholleni oli lopulta yhtä tyhjän kanssa. Olin tietenkin pettynyt ja harmistunut, ettei voiteesta ollut apua ja jonkin ajan kuluttua otin uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon. Sain ajan koululääkärille, joka määräsi ihoni hoitoon antibioottikuurin ja toisenlaisia voiteita. Tyynyliinat värjäytyivät voiteista, mutta ihoni jatkoi kukkimistaan lääkityksestä huolimatta. Aloin olla epätoivoinen ja otettuani uudestaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon, minun suositeltiin menevän ihotautilääkärille.

Ihotautilääkärille meno ei tietystikään ollut ilmaista, eikä minulla 15-vuotiaana ollut sellaisia rahoja omasta takaa. Kirjoittaessani tätä herää tietysti kysymys, missä minun vanhempani ovat tänä aikana olleet. Olen tuonut esiin lapsuuden traumojani ja sitä, miten jäin asioiden kanssa toistuvasti oman onneni nojaan. Aknen hoitamisessa tämä konkretisoitui hyvin selkeästi, sillä vaikka äitini muistaakseni alkujaan kehottikin minua ottamaan yhteyttä kouluterveydenhoitoon (voi myös olla, että haluan muistella asian näin ja todellisuudessa olen tehnyt näin tyystin itsenäisesti), hän ei nähnyt syytä maksaa ihotautilääkärikäyntiä minulle. ”Eihän sinulla mitään ole.” Näin jälkeenpäin tarkasteltuna tämä tuntuu käsittämättömältä, sillä tuolloin otetuissa kuvissa minua katsoo takaisin teini-ikäinen hyvin näkyvän ja laajalle levinneen aknen kanssa. En usko, että taloudelliset syyt ovat olleet kielteisen suhtautumisen taustalla, vaan kenties asioiden torjuminen ja maton alle lakaisu vääristävät ihan kirjaimellisestikin sitä, mitä halutaan nähdä. Noihin aikoihin vanhempani myös erosivat, mikä on toisaalta vienyt vanhempieni huomiota ja toisaalta voinut olla laukaiseva vaikutus sille, että ihoni puhkesi täysimittaiseen akneen.

Lukioikäisenä ihotautilääkärille

Minulla kävi hoidon saamisen suhteen 
hyvä tuuri, vaikkei tämän tulisikaan olla 
tuurista kiinni.

Ymmärrettyäni sen, etten tule pääsemään ihotautilääkärille vanhempieni avulla, aloin säästämään käyntiä varten rahaa. En omin rahoin vastaanotolle kuitenkaan mennyt, vaan sain käyntiin ulkopuolisen tahon tarjoaman tuen. Lukion ensimmäisellä ollessani törmäsin nimittäin eräässä lehdessä ilmoitukseen, jossa haettiin aknea sairastavia nuoria heidän hoitopolustaan kertovaan juttusarjaan. Päätin hakea ja, vaikka kasvokuvien ottaminen oli tuohon aikaan epämiellyttävää, lähetin hakemuksen kuvien kera. Olin saanut kuulla vähättelyä ihoni kunnosta, joten olin itsekin alkanut epäillä, josko vain kuvittelen ihoni huonommaksi kuin se todellisuudessa on, ja siksi minulle tuli valtavana yllätyksenä se, että tulin valituksi tähän kyseiseen juttusarjaan. Minusta tehtiin asian tiimoilta useampi lehtikirjoitus ja vastaavasti kaikki hoidossa ilmenneet kulut katettiin toimituksen kautta. Minua tietysti nolotti ja hävetti se, että päädyin ihoineni lehteen kaikkien pällisteltäväksi, mutta pidin asian tiimoilta matalaa profiilia. En usko kenenkään tuttavani nähneen juttuja tai ainakaan kukaan ei niistä minulle mitään kommentoinut. Vanhemmilleni taisin asiasta mainita ohimennen, mutta itse lehtijuttuja en heille näyttänyt.

Ihotautilääkärin käynnistä minulla on jäänyt mieleen itkemiseni. Olin niin turhautunut tilanteeseen ja siihen, etten saa tarvitsemaani apua tai tarpeeksi vaikuttavaa hoitoa, että käynti sai tunteeni purskahtelemaan. Tunsin kuitenkin, että tulin ensimmäisiä kertoja vaivani kanssa kuulluksi ja lääkäri ymmärsi, että ihoni kunto vaatii hoitoa. Minulle määrättiin puolen vuoden isotretinoiini-kuuri saatuani lääkärin vakuuttuneeksi siitä, että en ole 16-vuotiaana perustamassa perhettä. Minusta tuntui melkoisen absurdilta vakuutella lääkäriä tällaisesta, tunsinhan oloni kuin Frankensteinin hirviöksi, jolla ei ollut niin minkäänlaisia kanssakäymisiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Joka tapauksessa, isotretinoiini aiheuttaa vakavia sikiön epämuodostamia, joten lääkettä käytettäessä on ehdottoman tärkeää välttää raskaaksi tuloa. Samaten se voi aiheuttaa maksahäiriöitä ja minulta otettiinkin säännöllisin väliajoin verikokeita tämän seuraamiseksi. Kuurin aikana iho, huulet, silmät ja limakalvot myös usein kuivuvat ja erilaisten kosteuttavien rasvojen ja tippojen käyttöä voi joutua harjoittamaan ahkerasti.

Kaikkien sivuoiremahdollisuuksien myötä aloitin kuurin pelonsekaisin tunnelmin ja huojennuin onnekseni helpotuksesta, sillä ainut vaikutus mitä lääkkeellä minuun oli, oli se, että finnien tulo loppui kuin seinään ja parannuin aknestani. Olin todella onnellinen, että lääkkeen vaikutus alkoi miltei välittömästä ja sain lopulta täyttää 17 vuotta ilman kukkivia kasvoja. Samalla koin myös hämmennystä siitä, miten helposti akneni olikaan parannettavissa. Olin kärsinyt asian tiimoilta useamman vuoden, kokeillut lukemattoman määrän erilaisia tuotteita, ravannut eri hoitohenkilöillä ja lopulta saanut valtavan hyödyn yksittäisestä lääkkeestä. Ymmärrän, että kuuri on hyvin voimakas, mutta näin jälkeenpäin olen pohtinut, josko sen myöntämistä jossain määrin pihtailtiin ja, josko kuurin aiempi saaminen olisi säästänyt minua enemmiltä arvilta. Minä en myöskään tarvinnut jatkokuureja, vaan akneni parantui tuolla yksittäisellä kuurilla eikä ole sen jälkeen minua enää vaivannut.

Arpien hoitoa

Vaikka uusien finnien tulo päättyikin lääkityksen avulla, ihoani jäivät koristamaan erityisesti poskenseuduilla näkyvät arvet. Ne eivät häirinneet minua yhtä paljon kuin itse akne, mutta toisinaan myös ne saivat mieleni matalaksi. Arpien hoidosta käynnistyikin seuraava ihoprojektini ja käytin niiden hoitoon erilaisia voiteita kuten etanarasvaa ja arville suunnattuja öljyjä. Rullailin niitä myös dermarollereiden avulla ja kävin muistaakseni kunnollisessa arpien hionnassakin ihotautilääkärillä 18–19-vuotiaana. Tilasin eBaysta minulle kemiallisen happokuorinnan ainekset ja tein tämänkaltaisia kuorintoja arvilleni kotioloissa melko useinkin. Tänä päivänä tuollaiset tuotteet ovat toivon mukaan kielletty EU:n alueella. Huomasin myös, että arvet haalenivat ruskettuessa, joten yhdessä vaiheessa kävin tästä syystä useaan otteeseen solariumissa. En suosittele näitä epäterveellisiäkin keinoja, mutta ne näyttävät kenties sen, miten paljon aikaa ja vaivaa myös arpienhoito voi viedä kasvattaen siten aknen aiheuttamaa kokonaiskärsimystä huomattavasti. Ajan myötä arvet ovat toki haalistuneet (17-vuotiaana ärsytti eniten kuulla, että arpiin auttaa aika) ja erityisesti ne ovat hälvenneet alkoholin lopettamisen myötä. En tiedä, onko tässä syy-yhteyttä, mutta olen pitänyt tätä varsin tervetulleena.

Vaikutukset itsetuntoon

Kamppailen jossain määrin edelleen sen ajatuksen kanssa, että on turhamaista valittaa ulkonäköön liittyvästä kosmeettisesta haitasta. Samanaikaisesti tiedän, että akne on sairaus ja sen vaikutukset mielenterveydelle ovat massiiviset: omalla kohdallani se aiheutti esimerkiksi sosiaalisten tilanteiden välttelyä, pelkoa kiusatuksi tulemisesta ja häpeää omasta olemassaolostani. Pienensin itseäni, välttelin valokeilaa ja totuin kulkemaan pää kumarassa. Olin hyvin tietoinen itsestäni ja asettelin itseni muiden eteen se poski edellä, jossa oli silloin vähemmän paukamia. Kasvojen merkitys sosiaalisessa vuorovaikutuksessa on valtava, ne kiinnittävät usein ensimmäisenä toisen huomion, ja minusta olikin erittäin raastavaa joutua näyttämään omat näppylöiden valtaamani muille ja havaita syntyneitä reaktioita muiden ilmeistä. En tiedä, miten tänä päivänä suhtautuisin puhjenneeseen akneen, menisikö se yhtä ihon alle ja, olisiko sen vaikutukset itsetunnolleni yhtä voimakkaat. Sen kuitenkin tiedän, että kärsin aknesta hyvin herkässä ikävaiheessa eikä teini-ikää ainakaan yhtään helpota krooninen ihosairaus, jota tarkastellaan kypsymättömien aivojen avulla. Kohdallani tilannetta vaikeutti myös aikuisten puute, hylätyksi tulemisen tunne ja se, että jäin asian kanssa yksin.

Oli lannistavaa tulla nähdyksi aknen kautta ja
sen seuraukset itsetuntoon seurasivat minua
pitkälle aikuisikään.

Olin tuttavapiirissäni ainut, joka kärsi aknesta ja tämän myötä erilaisuuden ja virheellisyyden kokemukset tulivat minulle tutuiksi. Ajattelin olevani huonompi, epähygieenisempi ja pelkäsin ihmisten pelkäävän koskemistani ja aknen tartuttamista. Näin painajaisia ihoni haukkumisesta ja julkisesta nolaamisesta – olinkin jatkuvasti varpaillani ja välttelin liian riskialttiita sosiaalisia tilanteita. Olin myös kateellinen muiden hehkuvasta ja posliinimaisesta ihosta ja mietin, miten helpolla he mahtavatkaan päästä, olisin tehnyt mitä tahansa, että omani olisi ollut yhtä virheetön ja finnitön. Minulle syntyi varmasti jonkinlainen ihokompleksi, eikä tuolloin ollut päiväkään, jolloin en olisi miettinyt ihoani tai ollut inhoamatta peilikuvaani. Olin myös tarkka siitä, etten näyttäydy missään ilman peittävää meikkikerrosta ja pidin huolen siitä, ettei kukaan näe ihoni todellista kuntoa. Lääkärillä käynnit meikittä olivat siksikin niin hirveitä, että pelkäsin törmääväni tuttuihin matkalla. Ensimmäiset kerrat ihmisten ilmoilla ilman peite- ja meikkivoiteita ovat jääneet mieleeni ja tuntuivat silloin hyvin suurilta saavutuksilta. Muistan myös edelleen kirkkaasti, kuinka sain parikymppisenä ulkomailla ollessani kehun kauniista ihostani – silloin tuntui, että olen parantunut ja, että muut näkevät minussa muutakin kuin aknen.

Alkoholin juomisen lopetettuani, muutama vuosi takaperin, palasin ikään kuin niihin hetkiin, jolloin olin aloittanut alkoholin käytön ja juhlimisen. Minulle nuo hetket paikantuvat 17-vuotiaaseen minuun, joka on juuri päättänyt isotretinoiini-kuurin ja vapautunut vuosia jatkuneesta ihosairaudesta. Vaikka sain lääkityksestä ulkoisen helpotuksen, sisäinen työ jäi tekemättä ja alkoholi tuli kuvioihin lääkitsemään sisäistä kipuiluani. Työuupumuksen myötä aloitettu terapia onkin ollut osana korjailemassa aknen vääristämiä käsityksiä itsestäni ja saanut minut näkemään itseni aiempaa realistisemmin. Siten voin sanoa, että aknen vaikutukset itsetunnolleni ovat olleet suhteellisen pysyviä ja vasta kolmekymppisenä olen saanut niitä paremmin korjailtua. Enää en pidä itseäni rumana, karttamisen arvoisena tai epämiellyttävänä. En katso itseäni aknen sävyttämin silmälasein eikä peilistä katso takaisin itseään häpeillen peittävä hirviö. Olen ymmärtänyt sen, mistä huonommuuden kokemukseni ovat kummunneet ja, miten niiden kanssa eläminen on minuun vaikuttanut. Tätä nykyä pidän itseäni yhtä arvokkaana kuin ketä tahansa muutakin ja, vaikka akne toi elämääni yllättävän paljon negatiivista, on se saanut minut katsomaan ulkonäköä pidemmälle ja ymmärtämään, miten paljon enemmän ihminen onkaan kuin pelkkä ulkoinen olemus.

Ole tukena!

Tuen tarjoaminen nuorelle osoittaa myös sen,
että hänen kokemuksensa ovat valideja.

Syy, miksi kirjoitan aiheesta, on osittain myös se, että haluan kannustaa lukijoita olemaan nuorten tukena tällaisissakin tilanteissa. Kaikki eivät tietenkään ota finnejä yhtä raskaasti kuin minä tein, mutta en jaksa uskoa, että niistä kukaan erityisemmin nauttiikaan. Kenties maailmassa, jossa sosiaalinen media on arkipäivää ja ulkonäön merkitys siten korostunutta, voi akne olla entistä pulmallisempi siitä kärsivälle. Vaikket pystyisi asettumaan nuoren saappaisiin, voi häntä auttaa esimerkiksi hoitoon pääsyssä. Ihotautilääkärille olisi suositeltavaa mennä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa eikä ole huono idea mennä käynnille mukaan ja tuoda esiin mahdollisia muutoksia käyttäytymisessä tai mielialoissa. Ennen kaikkea sairauteen apua hakevan nuoren avunpyyntöihin tulisi suhtautua tarvittavalla huolella ja muistaa muutenkin kertoa nuorelle tämän olevan tärkeä. Akne on ihosairaus, jonka vaikutukset varsin herkässä iässä olevan nuoren omakuvaan pitäisi ottaa vakavasti ja pitää mielessä se, että tehokkaan hoidon nopea saaminen tulee pitkässä juoksussa maksamaan itsensä takaisin.

Asioita, joita olisin halunnut akneaikoinani kuulla:

• Sinä et ole syypää tilanteeseesi.
• Akne on sairaus eikä se tee sinusta yhtään muita huonompaa.
• Olet paljon muutakin kuin ulkoinen olemuksesi!
• Akneen löytyy toimivia hoitomuotoja ja sinä olet oikeutettu niitä saamaan.
• Mikään ei kestä ikuisesti ja tämäkin vaihe tulee menemään ohi.

Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!

Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

• Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
• Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
• Oletko ehdollistanut rakkauden?
• Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
• Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet – et ole täällä vain miellyttämässä muita!