Ulkopuolisuus työyhteisössä: onko mitään tehtävissä?

Työuupumukseen johtaneessa työssä koin oloni työyhteisöstä täysin ulkopuoliseksi ja irralliseksi, mikä osaltaan oli merkittävässä roolissa sille, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Kokemus oli melkoisen pysäyttävä ja ulkopuolisuuden tunne hyvin epämiellyttävä. Tapahtuneen myötä aloin tarkemmin pohtia sitä, miten näin pääsi käymään ja, minkälaisilla toimilla vastaavalta voitaisiin tulevaisuudessa mahdollisesti välttyä.

Työyhteisö voi parhaimmillaan lisätä työntekijän 
hyvinvointia ja jaksamista.

Koska ihmisen voisi sanoa olevan sosiaalinen eläin ja, koska työ luo merkittävät puitteet valtaosalle työikäisistä ihmisistä arjen jäsentäjänä, työyhteisöön toimivasti kuulumisen tärkeyttä ei tule vähätellä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen lisää riskiä erilaisiin lieveilmiöihin, joista aiheutuu ennen kaikkea sosiaalisen toimintakyvyn vaikeuksia. Työpaikalla tämä voi näkyä arvostelun ja kritiikin pelkona, erilaisina pelkotiloina, epävarmuutena ja aloitekyvyn heikentymisinä ryhmätilanteissa. Sosiaalisen toimintakyvyn heikentyminen voi näkyä asiakastyön haasteellistumisena, vaikeutena toimia tilanteissa, joissa kohdistuu itseen ristiriitaisia odotuksia sekä toimia kimmokkeena sille, että vetäytyy entisestään syrjemmälle työyhteisöstä. Työyhteisön ulkopuolelle jääminen on riski työpaikkakiusatuksi joutumiselle, minkä tiedetään edelleen aiheuttavan vakavia psyko-fyysis-sosiaalisia haasteita. Näin ollen aihe on tärkeä paitsi työntekijän myös työnantajan näkökulmasta etenkin, kun tiedetään, että työyhteisöön integroitunut työntekijä on sitoutuneempi työpaikkaan ja voi työhyvinvoinnillisesti paremmin kuin tekijä, joka jää yhteisöstä ulkopuoliseksi.

Ensiaskeleet uudessa työpaikassa tärkeässä roolissa

Työyhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi tuleminen on hyvin monitasoinen ilmiö ja se vaatii onnistuakseen toimia paitsi työntekijältä itseltään ja työnantajalta myös muilta työyhteisön jäseniltä. Keskeinen vaihe ajoittuu työn aloitusvaiheeseen ja siksi kattava perehdyttäminen on yksi avain työyhteisön sisälle pääsemisen onnistumiseksi. Työntekijä perehdytetään työtehtäviin, työvälineisiin, työpaikan toimintatapoihin ja työturvallisuuteen. Myös työsopimuksen käytännön asiat ja työterveyshuoltoon liittyvät seikat on tultava selviksi. Työntekijän tulee olla perehdytyksen tiimoilta selvillä siitä, mihin ongelmatilanteissa otetaan yhteyttä. Uusi työntekijä tulisi myös esitellä työyhteisölle työnantajan toimesta ja hänelle olisi hyvä osoittaa yhteisön sisältä mentori, joka kulkee uuden tekijän matkassa ensimmäiset päivät opastaen hänelle käytännön asiat taukokäytänteistä ja protokollista esimerkiksi neuvotteluhuoneiden varausten tai sosiaalisen median kanavien työkäytön suhteen. Työnantaja perehdyttää laissa määrättyihin asioihin kuten työtehtäviin ja mentori toimii näitä täydentäen tuomalla esiin myös arkisia, työtä sujuvoittavia käytänteitä.

Tarpeeksi kattavan ja onnistuneen perehdytyksen voi
ajatella pitkässä juoksussa säästötoimenpiteenä
työntekijän paremman sitoutumisen takia.

Uusi työntekijä perehdytetään talon tavoille heti työsuhteen alkaessa, mutta tämänkin jälkeen työnantajan tulisi muistaa säännöllisin väliajoin kuulostella uuden tekijän mietteitä ja ajatuksia. Ei olisi huono idea tavata uutta työntekijää säännöllisin väliajoin esimerkiksi kuukausittain puolen vuoden ajan ja tiedustella, miten työnteko on lähtenyt sujumaan. Tällainen tilaisuus tarjoaa paitsi työnantajalle arvokasta tietoa työpaikan toimivista ja/tai toimimattomista käytäntöistä myös työntekijälle väylän vaikuttaa omaan tilanteeseen mahdollisten mukauttamisten toivossa. Se välittää työntekijälle viestin siitä, että hän on arvokas työntekijä ja, että hänen panostaan työpaikan hyväksi välitetään. Uuden työntekijän on myös ensiarvoisen tärkeää saada palautetta tehdystä työstään – antoi sen sitten työnantaja tai esimerkiksi tiimin johtaja.

Työnantajalta vaaditaan uuden työntekijän sitouttamisessa myös pelisilmää. Nuoret työntekijät voivat tarvita kattavammin perehdytystä ja varmistusta tekemisistään, mutta pitkässä juoksussa tämä usein maksaa itsensä takaisin. Hyvistä tekijöistä kannattaa pitää kiinni ja yksi varma keino sen varmistamiseksi alkaa jo perehdytysvaiheessa.

Miksi minä jäin ulkopuoliseksi?

Minun on myönnettävä, että kyseisessä uupumukseen johtaneessa työssä työyhteisöön integroitumista oli työnantajan puolelta etukäteen mietitty – tavallaan. Työn alkaessa oli muun muassa erilaisia perehdytyksiä organisaation toimintakulttuuriin ja -tapoihin, minulle oli osoitettu oma ”buddy” eli sopeutumisessa auttava toveri työyhteisön sisältä sekä luvattu työnohjauksen käyttömahdollisuus kertaluonteisesti. Tämä tietysti kuulostaa näin listattuna suhteellisen hyvältä ja herättää kysymyksen siitä, miksi toimet eivät kuitenkaan olleet riittävät. Olen kirjoittanut näitä auki aikaisemminkin täällä ja täällä.

Tiivistetysti sanottuna tärkeimmät syyt ulkopuolisuudelle olivat etätyö, esimiehen huono johtaminen sekä uupumuksen eskaloituminen, joka näyttäytyi sosiaalisena vetäytymisenäkin. Kokemus sai minut suhtautumaan varauksella etänä tapahtuvaan perehdyttämiseen, enkä enää suostuisi etäperehdytykseen, mikäli työ ei olisi täysin etänä tapahtuvaa. Koska minut tuolloin perehdytettiin virtuaalisesti ja siitä vasta noin puolen vuoden kuluttua menin työpaikalle, ei perehdytystä uusittu eikä minua esitelty työyhteisölle, olinhan jo useimmille tuttu ruudun takaa. Tästä seurasi, että jäin paikan päällä hyvin yksin. En myöskään enää ollut tekemisissä osoitetun ”buddyn” kanssa, rehellisesti sanottuna en paikan päällä enää ollut varma, kuka hän olikaan. Työtehtäviin liittyvä perehdytys oli myös likimain olematonta, mikä yhdistettynä esimiehen mikromanagerointiin aiheutti suurta epävarmuutta tekemistä kohtaan ja siten lisäsivät uupuneisuutta. Uupumus vastaavasti sai minut vetäytymään sosiaalisesta vuorovaikutuksesta. Työyhteisössä oli myös hyvin kilpailuhenkinen tunnelma, mikä sai minut entisestään loitontumaan muista. Miksi haluaisin kilpailla kollegoiden kanssa yhtään mistään, kun päällimmäinen tuntemukseni työtä kohtaan oli syventyvä kyynistyminen?

Sosiaalistuminen ei aina ota onnistuakseen

Työyhteisön jäseneksi tulemista voidaan lähestyä sosiaalistumisen prosessina, joka pitää sisällään erilaisia vastavuoroisia vaiheita. Sosiaalistuminen on työyhteisön tavoille oppimista – jokaisessa työpaikassa ja työyhteisössä on omat tapansa, toimintakulttuurinsa ja sosiaaliset normistonsa. Uuden työntekijän on mahdollista lisätä mahdollisuuksiaan päästä osaksi ryhmää ja viestiä yhteisölle haluavansa tulla siihen osaksi alkamalla noudattaa normeja ja yhteisön tapoja puhua ja pukeutua. Työntekijä sisäistää yhteisössä vallitsevan kulttuurin ja mukauttaa omaa käyttäytymistään vastaamaan yhteisön vaateita. Tekemällä näin yhteisö tulkitsee yksilön muutosvalmiuden merkkinä sitoutumisesta ja halukkuudesta tulla ryhmän jäseneksi. Tämän jälkeen yhteisö arvioi työntekijän soveltuvuutta osaksi ryhmän jäsentä. Riippuen saamastaan arvioinnista työntekijä voi joutua mukauttamaan käyttäytymistään useita kertoja ja ikään kuin toistuvasti todistella halukkuuttaan yhteisön jäseneksi. Sosiaalistuminen vie siten aikaa eikä ole lainkaan tavatonta, ettei yksilöä siltikään hyväksytä osaksi ryhmää.

Jotkut työyhteisöt eivät ole vastaanottavaisia yhtään ketään 
kohtaan.

Syitä sille, miksi jotakuta ei haluta ottaa osaksi yhteisöä, lienee yhtä paljon kuin ihmisiä. Milloin kyseessä on henkilökemioihin liittyvät tekijät, milloin työ- ja aikapaineisiin liittyvät. Uupumiseni jäljiltä ja pahimman toipumisvaiheen ylitettyäni, aloin uudelleen suuntautua ja tarkentaa koulutustani haluamaani suuntaan. Osana tätä kouluttautumista minulla oli työharjoittelu ja sain hieman lisäperspektiiviä kyseiseen ulkopuolisuuden aiheeseen. Olin harjoittelijana alalla, jossa on huutava työvoimapula ja, jossa uusia tekijöitä kaivataan kipeästi. Minulla tietysti oli jo valmiiksi tuntosarvet koholla tapahtuneen uupumuksen myötä, mutta olin silti häkeltynyt siitä, miten huonosti uusi tulokas työyhteisössä otettiin vastaan. Olin vain harjoittelija, joten kenties se toimi oikeuttavana tekijänä sille, että osalla yhteisön työntekijöistä jo alkeelliset käytöstavat tuntuivat unohtuneen. Tervehdyksiini ei vastattu, nimeäni ei muistettu eikä kanssani jääty hetkeäkään pidemmäksi aikaa oleskelemaan kuin mitä oli pakko. Tiedän, että toiminta olisi ollut samanlaista kenen tahansa toisen harjoittelijan kanssa ja, että työntekijöistä valtaosa oli itsekin työuupumuksen partaalla suuren työtaakan ja organisaatiomuutoksen alla. Kokemus sai minut silti pohtimaan sitä, ettei työntekijän sosiaalistumisen onnistuminen voi olla vain työntekijän ja työnantajan vastuulla. Myös työyhteisön jäsenillä, työntekijän kollegoilla on tietynlainen vastuu siinä, että uusi työntekijä (tai harjoittelija) kokee olonsa edes vähissä määrin tervetulleeksi. Tämä on tietysti helpommin sanottu kuin tehty, sillä ystävällisyydestä ja kohteliaisuudesta ei makseta lisää palkkaa. Minulle harjoittelu oli kuitenkin opettavainen ja varmisti sen, etten ole se tulevaisuuden tekijä, joka paikkaa kyseisen työpaikan työvoimapulaa. Etsintäni siitä, missä ja mitä haluan tehdä isona, jatkuu.

Eli voidaanko yhteenkuuluvuutta lisätä työpaikoilla?

On paitsi johdon myös työntekijöiden 
velvollisuus olla syrjimättä ketään ja puuttua 
epäkohtiin.

Yhteenkuuluvuuden lisäämiseksi yksilötasolla on tärkeää varmistaa, että työnteko sujuu ja puitteet sen tukemiselle ovat kunnossa. Kun useampi työntekijä voi hyvin, näyttäytyy se myös positiivisesti ryhmätasolla. Ryhmän yhteenkuuluvuutta voidaan työyhteisössä lisätä esimerkiksi erilaisten TYHY-päivien ja pikkujoulujen muodossa. Tällöin olisi hyvä varmistaa, että mukana tosissaan ovat kaikki halukkaat ja pitää silmällä sitä, ettei poissa ole aina samat henkilöt. Hyvin tärkeänä, ellei tärkeimpänä, yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä lisäävänä tekijänä on myös reilu ja tasavertainen johtaminen, joka takaa jokaiselle yhteisön jäsenelle tunteen siitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

On myös hyvä tiedostaa se, että on paljon työyhteisöjä, joihin ei ole mahdollista päästä osaksi, vaikka tekisi asian eteen kaikkensa. Sinä voit olla yhteisön jäsenille uhka, joka tulit viemään muiden työt tai sinä voit olla se nuori pyrkyri, joka ei tiedä miten asiat talossa hoidetaan. Sinulla voi olla muiden silmissä liikaa tai liian vähän kokemusta, sinulla voi olla turhan positiivinen tai negatiivinen työote tai voit olla liian hiljainen tai liian kovaääninen. Sinä voit tietämättäsi olla samanniminen kuin jonkun entinen koulukiusaaja tai näyttää samalta kuin jonkun exä, mikä kenties tiedostamattomasti ajaa heidän käytöstään sinua kohtaan ulossulkevaksi. Näin ei tietysti pitäisi olla, kun puhutaan aikuisten ihmisten työpaikoista, mutta valitettavasti tällainen tuntuu olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus. Tämä on mielestäni hyvä tiedostaa. Seuraavan kerran, kun mietit, mikä sinussa on vikana, voit kääntää ajatuksen toisinpäin: mikä työyhteisössä onkaan vialla?

Työyhteisöön kuulumisesta ja sen tärkeydestä:

• Ihmisiä on erilaisia ja joillekin työyhteisö on vain välttämätön pakko, johon on kuuluttava, ei sen kummempaa. Tärkeää on tunnistaa, miten itse asiasta ajattelee ja, millaisen painoarvon työyhteisön tärkeydestä omassa elämässä antaa.
• Ulkopuolisuuden tunne voi projisoitua omista sisäisistä kokemuksista ja tuntemuksista, mikä voi olla hyvä tiedostaa. Se ei silti poissulje sitä, etteikö työyhteisössäkin voisi piillä ongelmia.
• Vaikuttaako työyhteisö negatiivisesti työntekemiseen? Onko tilanteessa jotain, mitä voisit tehdä toisin?
• Vaihtamalla voi parantua!

Kyynistyminen tappoi työmotivaation

Työuupumuksessani yksi voimakkaimmin näkyvistä seurauksista oli kyynistyminen työtäni kohtaan. Alkujaan hyvin merkitykselliseltä tuntunut työ muuttui salakavalasti tyystin merkityksettömästi enkä nähnyt työssäni enää lainkaan järkeä. Työtehtävät tuntuivat turhilta ja aikaisemmin paloa herättäneet teemat saivat minut toistuvasti kyseenalaistamaan niiden mielekkyyttä. Vaikka kyynistymistä edesauttoi esimiehen mikromanagerointi, uupuneisuus vakavoitti kyynistymiseni laajuutta. Hiljalleen työstä katosi ilo, enkä pystynyt sanomaan yhtäkään hyvää asiaa työstäni. Kyynistymisen myötä myös pidemmän aikavälin ammatilliset tavoitteet sammuivat ja laajemmin koko työelämä näyttäytyi hyvin negatiivisena paikkana. Vaikka uupumuksestani on jo kolmisen vuotta, kyynisyys työtä ja työelämää kohtaan on edelleen jossain määrin läsnä.

Kyynistyminen työtä kohtaan on yksi
työuupumuksen oireista.

Kyynistyminen suojautumisen keinona

Kyynistymisessä epäilykset työn merkitystä kohtaan kasvavat ja työ voi alkaa tuntua epämiellyttävältä. Kyynistymistä voi lähestyä tietynlaisena suojamekanismina – uupuneen ihmisen keinona käsitellä omien voimavarojen ehtymistä ja niiden kohtaamattomuutta työn vaativuuden kanssa. Ihminen alkaa etäännyttää itseään työstään ja suhtautua siihen välinpitämättömästi, onhan työ se syy, miksi oma jaksaminen on koetuksella. Tällainen toimintatapa on kuitenkin omiaan vähentämään paitsi pettymyksiä, myös onnistumisia, jolloin positiiviset, korjaavat kokemukset jäävät saamatta. Kuva itsestä työntekijänä voi alkaa heiketä, ja tämä voi edelleen syventää kyynistymistä ja uupumusta.

Suojautumisen keinona kyynistyminen on kyseenalainen, sillä se rapistaa työntekijän ammatillista identiteettiä ja pystyvyyden tunnetta. Minulla tämä näyttäytyi epäilyksinä omia taitojani kohtaan ja huijarisyndrooman kaltaisesti ihmettelin, miksi minut on työhön valittu. En ajatellut osaavani työhön nähden tarpeeksi ja olin varma, että joku toinen, paremmin motivoitunut suoriutuisi minua paremmin. Toisaalta kyynistyminen sai minut asettamaan työn paremmin oikeisiin raameihin ja mittasuhteisiin, mikä mahdollisti alkujaan unelmatyön tarkastelemisen realistisesti ja sen hetkisistä tiedoista käsin. Pystyin havaitsemaan sen, että työ oli uuvuttanut minut ja, että se oli kaukana unelmasta, terveyteni puolesta minun tuli irtautua siitä.

Kyynistyinkö koko uuvuttanutta alaa kohtaan?

Työuupumukseen sairastuttanut työni oli tosiaan ensimmäisiä oman alani töitä ja pidin sitä unelmatyönä. Työantaja oli suuri kansainvälinen organisaatio, kehitysalan eräänlainen kattojärjestö. Olin mukana erilaisissa ilmastonmuutos- ja ympäristöteemaisissa projekteissa ja iloitsin siitä, että pääsin tekemään työtä paremman maailman puolesta. Siksikin kyynistyminen sai minulla varmasti melko suuret mittasuhteet, sillä työn tuntuminen järjettömältä oli ristiriidassa sen kanssa, miten merkitykselliseltä työ alkujaan oli tuntunut. Pudotus merkityksellisestä merkityksettömään oli suuri ja, vaikka järjen tasolla tiesin työssäni olevan mieltä, se ei vähentänyt tunnettani siitä, että se mitä teen, on täysin turhaa. Muistan myös häpeilleeni kertoessani ihmisille siitä, missä olin töissä. Koska työ tuntui turhalta, ei siitä puhuminenkaan tuntunut inspiroivalta.

Kyynistyminen herätti minussa kimmokkeen
pohtia sitä, mitä haluan elämässäni tehdä.

Tästä aiheutui oikeastaan se, että aloin kyseenalaistamaan uravalintaani ja sitä, miksi ylipäänsä halusin kehitysalalle ja järjestösektorille töihin. Oliko kyseessä vain nuoruuden päähänpisto ja naiivi utopia paremmasta maailmasta? Halusinko kenties projisoida auttamisen halua muihin, mutten itseeni? Uuvuttuani ja irtaannuttuani kyseisestä työsuhteesta, koin pitkään, etten enää halua samanlaisiin töihin, enkä varsinkaan samalle työnantajalle. Siitäkin huolimatta, että olin nähnyt vain pienen murto-osan ja pienen ripauksen kyseisen organisaation toimintatavoista. Vasta oikeastaan tätä nykyä, monen vuoden kuluttua uupumuksesta, olen ajatuksen tasolla hieman lämmennyt paluulle kehitysalalle. Käytännön tasolla tiedän tähän olevan kuitenkin vielä pitkä matka.

Uusia tuulia

Koska uupumiseni oli sen verran vakava, ei paluu työelämään tapahtunut sormia napsauttamalla. Minulla oli aikaa ja halua miettiä sitä, mitä oikeasti haluan. Sanoisin kyynistymisen olleen merkittävässä roolissa sille, että lähdin tosissaan miettimään uravalintojani ja sitä, mitä haluan tehdä tulevaisuudessa. Miten suuren aseman elämässäni haluan työlle antaa ja, kuinka suurta painoarvoa työn sisältö, työyhteisön ilmapiiri tai palkkaus saavat? Arvotanko ennemmin vapaa-aikaa kuin taloudellista turvaa? Missä ja miten haluan työtäni tehdä? Olenko tiimipelaaja vai sittenkin itsenäinen puurtaja? Tarvitseeko työn olla todella merkityksellistä?

Tuntui, etten ollut tällaisia aikaisemmin edes pohtinut – olin hyppinyt työstä toiseen ja opiskeluaikana keskittynyt mieluummin kaikkeen muuhun kuin uran miettimiseen. Aloitin ikään kuin puhtaalta pöydältä ja pohdinnat saivat minut hakeutumaan takaisin opiskelujen pariin hieman uudelleen suuntautumaan ammatillisesti. Uusi suuntautuminen on tuntunut mieleiseltä ja olen entisestään varmempi siitä, että uudet tuulet ovat olleet minulle tarpeen.

Kyynistymisestä toipuminen?

Kyynistyneisyyden väheneminen vaatii aikaa.

Toivuin työuupumuksesta seuranneista fyysisistä ja psyykkisistä oireista ajan kanssa, mutta kyynistyminen on tuntunut sitkeältä seuralaiselta, joka ei niin vain ole poistunut. Olen aikaisemmin suhtautunut työtä kohtaan aina hyvin avarakatseisesti ja tehnyt paljon keskenään erilaisia töitä. Uupumuksen myötä olen kuitenkin tullut hyvin kyseenalaistavaksi ja järjettömyyden tunne on leimannut erilaisia työvaihtoehtoja. Työmotivaatiota on täytynyt etsiä. Tiedän tämän olevan seurausta työuupumuksestani erityisesti, koska kyynistymiseni suuntautuu ennemminkin työnantajatahoihin ja työoloihin, ei niinkään omiin taitoihini. Alitajuisesti tämä on varmasti suojamekanismi uupumuksen toistumisen estämiseksi.

Uskon kyynistymisen kuitenkin tulevan paremmin siedätettäväksi ajan kanssa ja jo saamani korjaavat kokemukset erilaisista lyhempikestoisista työsuhteista uupumuksen jälkeen ovat olleet tärkeässä roolissa tämän suhteen. Nykyisin näenkin työelämän sisältävän täyden spektrin erilaisia aspekteja – ei vain negatiivisia, vaan myös positiivisia.

Kyynistyminen voi pikkuhiljaa rapauttaa ammatillista itsetuntoa ja, siksi voisi olla hyvä kiinnittää huomiota:

• Mikä työssäsi on sinusta kaikkein mielekkäintä?
• Miksi olet alkujaan päätynyt nykyiseen työhösi?
• Miten kiität itseäsi tehdystä työstä?
• Milloin viimeksi olet kokenut onnistumisen tunnetta työstäsi?
• Mitä voisit tehdä työn mielekkyyden parantamiseksi?

Työuupumuksiin uudelleen asennoituminen yhteisöllisenä ongelmana

Miksi kirjoitan näinkin avoimesti omasta työuupumuksestani? Haluan ensinnäkin omalla esimerkilläni näyttää, ettei työuupumus johdu puhtaasti vain liian suuresta työmäärästä eikä työuupumuksessa ole kyse vain pienestä väsymyksestä, joka korjaantuisi kädenkäänteessä. Väsymyksen ohella voidaan puhua esimerkiksi hermoston hälytystilasta, unettomuudesta, muistiongelmista ja aivosumusta sekä sydämen rytmihäiriöistä ja suolistovaivoista. Mielestäni työuupumus sanana on jollain tapaa liian kiltti ja kaunisteleva, se jättää kertomatta kaiken sen, mitä liiallinen stressi ja suuri kuormitustila saa ihmisessä aikaan. Työuupumus ja sen aiheuttama työstressi voi nimittäin ajaa ihmisen hyvinkin syviin vesiin: vakavaksi eskaloituneena voidaan todellisuudessa puhua elämästä ja kuolemasta. Myös toipumisen tie saattaa olla kivinen ja vaatia paitsi aikaa, johon voi muuten suhteellisesti mennä enemmän kuin varsinaiseen uupumiseen meni aikaa, myös erilaisia korjausliikkeitä kuten terapiaa, alan vaihtoa ja muita elämäntapamuutoksia. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työuupumus itsessään tai siitä aiheutuneet oireet kroonistuvat ja jäävät jossakin määrin pysyviksi asioiksi ihmisen elämässä.

Työuupumukset ovat valitettavan yleisiä nyky-
työelämässämme.

Minulle blogini kirjoittamisen keskiössä on nostaa esiin se fakta, ettei ihminen uuvu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän työyhteisön, -kulttuurin ja -elämän kanssa. Kuka tahansa voi ja tulee sairastumaan työuupumukseen, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä. Minulle sattui huono tuuri sen suhteen, että työssäni nämä olivat erityisen retuperällä usealla eri osa-alueella. Ylipäänsä pidän kyseenalaisena sitä, kuinka terve työelämämme oikeastaan onkaan sikäli, kun työuupumukset ovat entistä tavanomaisempia. Kenties tuntuukin, että harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan uupuisi työuransa aikana. Työuupumuksiin tulisi suhtautua vakavasti ilman sairastuneen yksilön syyllistämistä ja yhä enemmän tulisi tehdä töitä sen eteen, että työelämä muokattaisiin kestävämmäksi ja työuupumisten uusi normaali jäisi historiaan.

Ei yksilön vika

Mielestäni uupumistapauksissa usein vähätellään kollegoiden, esimiesten, työyhteisön ja koko työelämän merkitystä, ja sairastumisessa syyllistetään liiaksi työntekijää itseään. Minä olin liian tunnollinen, minä olin liian kykenemätön sanomaan ei, minä olin liian asiaa x. Lista on loputon. On totta, että organisaatiopsykologiassa tunnustetaan tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden lisäävän työuupumusta ja tällaisiksi big five-mukaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. Samaan hengenvetoon muistetaan kuitenkin todeta, että työuupumisinterventioissa on hedelmällisempää muokata työyhteisöä ja yhteisössä vallitsevaa haitallista dynamiikkaa kuin yksilön persoonallisuutta, jonka tiedetään olevan suhteellisen pysyvä ja vaikeasti muokattavissa oleva. Olen nähnyt tärkeäksi tuoda esiin joitakin minun luonteelleni ominaisia tapoja toimia, jotta esimerkiksi niinkin yleisten toimintatapoja kuten miellyttämisen ja suorittamisen yhteyttä työuupumukseen voidaan tarkastella. On myös hyvä pitää mielessä se, että itselle luontaiset toimintatavat ja tietyt persoonallisuudenpiirteet voivat varmasti edesauttaa työuupumukseen sairastumista erityisesti silloin kuin ne toimivat yhteisvaikutuksessa sopimattoman työympäristön kanssa. Työntekijä voi myös edistää omaa terveyttään pitämällä huolta hyvinvoinnista esimerkiksi liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti. Tämän kaltaisilla toimilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa positiivisesti myös koettuun työhyvinvointiin.

Mutta kuten edellä kirjoitin, kuka tahansa voi uupua ja kuka tahansa uupuu, mikäli työn ulkoiset puitteet eivät ole kunnossa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää siksi, että työuupumus herättää sairastuneessa usein häpeää. Häpeä lamaannuttaa ja, vaikka se on tarpeellinen tunne monissa asioissa, se ei ole tarpeen työuupumuksissa. Työuupumukseen sairastutaan usein itsestä riippumattomista syistä, mutta sairastumisesta aiheutuva häpeä voi estää tämän näkemisen, invalidisoida yksilön ja heikentää työkykyä entisestään. Tällä on huomattava vaikutus jo kansantaloudellisesti ja, siksikin uupumistapauksia pitäisi ensisijaisesti tarkastella yksilötason sijasta koko (työ)yhteisön tasolta käsin.

Koulutusinstituutioiden rooli?

Tulisiko työuupumuksesta ja opiskelu-
uupumuksesta tiedottaa kouluissa nykyistä 
enemmän?

Ennen varsinaisten työyhteisöön liittyvien tekijöiden käsittelyä, haluan nostaa keskiöön koulutusinstituutioiden mahdollisen roolin työuupumusten ennalta ehkäisevässä työssä. Minulle uupumus sattui työurani alkutaipaleelle ja, vaikka olin tuohon aikaan käyttänyt elämästäni 17 vuotta koulunpenkillä ja opiskellut itseni maisteriksi asti, työuupumus oli minulle vieras ilmiö. En tiennyt sen syntymekanismista, riskitekijöistä tai pidempiaikaisista seuraamuksista. En käytännössä tiennyt, mitä työuupumuksella tarkoitetaan tai, että se on jotain, joka voisi koskettaa minua.

Luonnollisesti koulutuksen tarkoituksena on koulutettavan tiedon lisääminen. Usein puhutaan, että kouluja käydään elämää varten, mutta lienee keskiössä kuitenkin työelämän tarpeisiin vastaaminen (erityisesti myöhemmillä koulutusasteilla). Näkisinkin, että voisi olla ihan paikallaan lisätä työelämän tietoutta eri koulutusasteilla opiskelijoiden ikä huomioiden. Olisiko meillä hyvä olla yhä enenevissä määrin koulujen tahoilta opetusta esimerkiksi työntekijän lakisääteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Työehtosopimusten koukeroista ja työttömyyskassoihin liittymisen tarkoituksesta? Siitä, mihin kaikkeen työntekijänä tarvitsee venyä ja, minkälaista käytöstä sietää työpaikoilla? Minun peruskoulu- tai lukioaikoinani tämän kaltaista opetusta ei ole ainakaan sellaisella mittakaavalla ollut, että käteen olisi juurikaan mitään jäänyt. Koulutusleikkauksista lukiessa en myöskään jaksa uskoa, että tässä olisi tapahtunut muutoksia tämänkään päivän koululaitoksissa.

Kuitenkin se kuva, jonka olen saanut työelämästä käymieni koulujen taholta, peruskoulu, lukio ja yliopisto, on ollut varsin ruusuinen ja tietynlainen patistelu työelämää kohden on ollut läsnä erityisesti, mitä korkeammista koulutusasteista puhutaan. Silti omat kokemukseni ovat olleet melkoisen ristiriidassa tämän kiiltokuvan kanssa jo ennen työuupumukseen sairastuttanutta työpaikkaa koettuani aikaisemmissa työsuhteissani esimerkiksi tekstiviestitse tapahtuneen irtisanomisen, palkan maksamatta jättämisen ja erinäiset hauskoiksi vitseiksi tarkoitetut kommentoinnit. Kokemukset on laitettu minun huonon tuurini piikkiin, ei siihen, että työelämässä olisi parantamisen varaan.

Tarvittaisiinko kouluihin opinto-ohjaajien lisäksi oikeasti uraohjausta tekeviä ja ammatinvalinnassa auttavia ammattilaisia, työ-ohjaajia? Onko oletusarvona, että työelämä tietoutta opetetaan kotona? Näkisin tarpeen kuitenkin olevan olemassa jo lukiotasolla, jossa ollaan huolissaan lukiolaisten kasvavista uupumistapauksista. Jos varsinainen työelämän käsittely ja työuupumustyö ei mahdu opintosuunnitelmaan, niin kenties työn voisi aloittaa käsillä olevista haasteista ja keskittää sen opintojen aikaiseen uupumiseen ja oppimisympäristön kontekstiin. Onko kouluissa huomioitu opiskelu-uupumus ja tehdäänkö siellä tämän varalle ennalta ehkäisevää työtä? Olisiko opiskelijoita hyvä tiedottaa uupumukseen liittyvistä oireista tai opiskeluihin liittyvästä jaksamisen kapasiteetista?

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, enkä kuullut sanaakaan työuupumuksista. Jälkikäteen pidän tätä jossain määrin erikoisena, sillä näkisin, että vastavalmistuneena työelämään asiantuntijatöihin siirtyminen on melkoisen riskipitoista aikaa uupumisen suhteen. Kenties yliopistoilla voitaisiin pitää erilaisia infoseminaareja työhyvinvoinnin teemasta vuosikursseille, jotka ovat piakkoin valmistumassa kohti työelämää. Seminaarien ei tarvitsisi tapahtua pelottelun hengessä, vaan ikään kuin työelämän psykoedukaation kautta. Äänen voisi antaa uupumuksen kokeneille alumneille. Tiedän nimittäin, että heitä riittää, enkä ole ainut maisterinpaperit saanut, joka on nähnyt itsensä uupumattomaksi. Oman kokemuksen takia puhun yliopistoista, mutta luonnollisesti vastaavaa työhyvinvoinnista tiedotusta tulisi tapahtua muissakin korkeakouluissa. Tärkeää olisi, että työuupumuksista puhuttaisiin ilmiönä rehellisesti ja kaunistelematta.

Johtaminen kuntoon

Johtamisen ongelmat voivat kieliä suuremmista
ongelmista koko organisaatiokulttuurissa, 
työntekijän arkeen ongelmat heijastuvat herkästi.

Olen päässyt näkemään aitiopaikalta, mitä huono johtaminen voi pahimmillaan olla ja siksi olenkin halunnut tuoda kirjoituksissani seikkaperäisesti esiin sen, miten huono johtaminen näkyy työtehtävien kuormittavuudessa esimerkiksi siten, miten se lisää työtehtävien toistuvaa tarkistamistyötä, työn epämääräistä ohjeistusta ja työntekemisen toistuvia keskeytyksiä. Olen halunnut näyttää, ettei huono johtaminen ole vain jonkinlainen abstrakti käsite, vaan se on toimintaa, joka todella näkyy haitallisesti työntekijän arjessa ja työnkuvassa. Huono johtaminen oli tapauksessani mikromanagerointia ja olisinkin kaipaillut uupumisen aikoihin enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mikromanagerin johtamistyyli näyttäytyy työntekijän työnkuvassa tai, miten siitä syntyvä epämiellyttävä ilmapiiri näyttäytyy tiimityöskentelyn osana, jotta olisin voinut paremmin suhteuttaa omaa kokemustani ja tulla varmemmaksi siitä, että en ole liian herkkänahkainen ja vain kuvittele epäasiallista toimintaympäristöä. Lue erityisesti kirjoitukseni mikromanageroinnista.

Useinhan kuulee sanottavan, ettei ihminen vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Allekirjoitan tämän täysin. Koska huonompaa esimiestä tuskin on olemassa kuin, mikä minulle sattui sairastuttaneessa työpaikassani (ainakin toivon näin!), uskon, että esimiesten suhteen suuntani on vain ylöspäin. Todennäköisyydet eivät ole sen puolella, että yhtä ammattitaidoton esimies tulisi minulle uudestaan vastaan. Olen hieman kahden vaiheilla siinä, josko johtamisen tulisi painottua työnsisältöön vaiko enempi arvo- ja tunnejohtamisen puolelle. Johtamisen on hyvä painottua työnsisältöön erityisesti työsuhteen alkuvaiheessa (jo lakisääteisen työhön perehdyttämisen kautta) ja jatkua mielestäni niin pitkälle kuin työntekijän työssä pärjäämisen kannalta on tarpeen. Työnsisällöllä johtamisen ei tule kuitenkaan olla alaisten niskassa hengittämistä ja sitä kautta alaisten motivaation tappamista ja työn tuloksellisuuden heikentämistä. Ajan kanssa johtaminen voi siirtyä sisällöstä kohti arvo- ja tunnepitoisempaa lähestymistapaa. Mikäli työntekijät ovat sisäisesti motivoituneita ja itseohjautuvia, näen, että työntekijöitä palvelee paremmin se, että heihin luotetaan ja, että johtamisessa käytetään kannustamista ja työntekijöiden saavutusten validointia. Vuorovaikutukseen painostaminen on tärkeässä roolissa ja sen varmistaminen, että kommunikaatio toimii työntekijöiden ja johdon välillä. Johtamisella on merkittävä rooli työkyvyn säilyttämisessä ja tätä pitäisi tietoisilla valinnoilla pyrkiä edistämään. Ylipäänsä näkisin, että johtajiksi tulisi päätyä sellaiset henkilöt, joilta löytyy ihmissuhdetaitoja ja sosiaalista pelisilmää sen sijaan, että johto valikoituisi sen mukaan, kenellä on eniten asiasisällöllistä osaamista. Kuka tahansa voi oppia työn sisältöön liittyviä asioita, mutta  vuorovaikutus- ja tunnetaidot eivät ole yhtä helposti opittavissa.

Työyhteisöt toimivimmiksi ja työpaikkakiusaamiset näkyviksi

Yhtä lailla kuin johtamisella on vaikutuksensa yksilön työkykyyn, myös työyhteisön rooli on merkittävä. Jopa siinäkin määrin, että se voi kumota huonon johtamisen haitallisuuden ja lisätä yhteenkuuluvuuden kautta työntekijän työhön kiinnittymistä ja työssä viihtymistä. Toisaalta huono työyhteisö voi heikentää hyvän johtamisen hedelmällisyyden ja saada työntekijä suhtautumaan varsin negatiivisesti työtään kohtaan. Erityisesti etätyöaikana näen positiiviseksi sen, että työyhteisön merkitys työhyvinvoinnin kannalta on saanut vahvistusta ja siksikin olen halunnut kirjoittaa toisaalta siitä, miten työyhteisöstä ulkopuolelle jääminen tapahtuu. Sekä siitä, mitä siitä voi seurata esimerkiksi sen suhteen, että uupumiseen haetaan apua vasta sitten, kun vointi on jo huomattavan huono.

Työuupumusten lukumääriä ei saada hilattua alas, mikäli työyhteisöt ovat pahoinvoivia ja uupuvat me-henkisyyttä. Yksi näkökulma työyhteisöiden pahoinvointiin on tarkastella siellä tapahtuvia työpaikkakiusaamistapauksia. Mielestäni on hienoa, että koulukiusaamisiin puututaan ja niitä vastaan kehitellään erilaisia toimenpideohjelmia varsin vaihtelevalla menestyksellä. Samanaikaisesti pidän kuitenkin käsittämättömänä sitä, että työpaikkakiusaamisista vaietaan ja ajatellaan, että kiusaaminen olisi vain lasten ja nuorten tapa toimia. Kiusaaminen ei kosketa aikuisia. Uskon kuitenkin, että suuressa osassa työuupumustapauksia taustalla on työpaikkakiusaamista ja erityisesti uskon, että valtaosalla organisaatioista ei yksinkertaisesti ole mitään toimivaa protokollaa kiusaamistapausten vähentämiseksi. Ei ole, koska meillä ei kiusata. Helpompaa tuntuukin olevan se, että yksilölle annetaan mielenterveysdiagnoosi ja näennäinen tauko epäterveestä yhteisöstä. Näkisin, että ensiaskeleita kohti kestävämpää ja tervettä työelämää olisikin sen tunnistaminen, ettei työelämä ja työpaikat ole vapaita kiusaamisesta ja, että kiusaamistapausten varalle tulisi olla olemassa selkeä toimintastrategia ennalta ehkäisevän työn ohessa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole tavatonta
työelämässämme. 

Koska kiusaamisen käsite on hyvin laaja ja tietyiltä osin melko epämääräinen, sen organisaatiotasoinen määrittäminen tulisi olla keskiössä jokaisessa yrityksessä, jossa työskentelee enemmän kuin yksi henkilö. Erityisesti silloin, kun kiusaamista ei olisi nimellisesti vielä tapahtunut. Puuttuminen on helpompaa, kun tiedetään mistä puhutaan ja, mitä kiusaaminen juuri meidän yrityksessämme tarkoittaa. Minun kokemani kyseenalainenkin kohtelu erityisesti esimiehen taholta jäi organisaation mielestä epäasiallisen käyttäytymisen tasolle, eikä sitä haluttu nimittää kiusaamiseksi. Itselleni jäi tästä ennemminkin sellainen vaikutelma, ettei kyseisessä organisaatiossa oltu tietoisesti määritelty kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa tai vedetty rajoja sen suhteen, missä menee kiusaamisen ja epäasiallisen käyttäytymisen väliset rajat. Kyseessä oli kuitenkin suuri kansainvälinen järjestö, joten jos ja kun ei ole määriteltynä, mitä kiusaaminen meidän organisaatiossa tarkoittaa, en ole kovin luottavainen sen suhteen, että monissa muissakaan organisaatioissa tämä olisi kansien välissä.

Organisaatioille sanktioita uupumistapauksista?

Olen tässä kirjoituksessa hieman käsitellyt uupumusten yhteisöllistä puolta omaankin kokemukseeni nojaten. Pidän työuupumuksia hyvin valitettavana yksilön kannalta ja, vaikka työuupumus on työperäinen sairaus, vaikuttaa se hyvin negatiivisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen muihinkin elämän osa-alueisiin. Mielestäni olisi korkea aika tunnistaa se, että sairastuminen juontaa juurensa työyhteisöissä vallitsevista seikoista ja, että yhden työntekijän sairastuminen tietää usein sitä, että toinen seuraa perässä. Koska raha useimmiten ratkaisee, kenties toimivin tapa vähentää uupumistapauksia olisi sanktioiden asettaminen työnantajalle. Siksikin jo sen, että työntekijä saa työuupumuksesta diagnoosin (tai päädiagnoosin jostakin muusta mielenterveyden häiriöstä, työuupumus kun ei ole Suomessa virallinen diagnoosi), pitäisi tarkoittaa sitä, että myös työnantaja saisi tästä seuraamuksia. Jos samassa yrityksessä on toistuvasti mielenterveysperustaisia poissaoloja ja uupumistapauksia, työnantajalle tulisi kohdistaa työturvallisuusrikoksista sakkoja. Yksittäistapauksissakin sakot olisivat paikallaan. En ole suuri lakipykälien ystävä, mutta näkisin, että nykyinen työturvallisuuslaki olisi hyvä päivittää 2020-luvulle, sillä se laahaa erityisesti tietotyön ja siitä aiheutuvien psykososiaalisten kuormitustekijöiden kohdalla perässä. Työntekeminen on siinä määrin teknistynyt ja hajautunut ajan ja paikan suhteen, että myös lakien tulisi nykyistä paremmin turvata työntekijöiden asemaa melko vaihtelevassakin toimintaympäristössä.

Työnantajan velvoittaminen sanktioihin vaatisi jossain määrin muutoksellisuutta ja parempaa yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Tätä nykyä terveydenhuollossa keskitytään asianmukaisesti lääketieteeseen, jossa fokus on oireissa, eikä niinkään sairastumisen syissä. Työterveydessä myös syiden läpikäymisen tulisi olla tärkeää ja sairastumisen työperustaisuuden selvittäminen tarpeen. Mikäli esimerkiksi lyhytpsykoterapian käyttö osana työterveyttä yleistyisi työuupumuksen hoitomuotona, tarkoittaisi se sitä, että työnantaja nykyistä paremmin osallistuisi sairastumisen hoidon taloudelliseen tukemiseen. Tämä olisi oikeus ja kohtuus.

Koska työuupumukset ovat työperustaisia, näkisin oikea-
suuntaisena ratkaisuna sen, että työnantajille annettaisiin
henkilöstön sairastumisista sanktioita.

Olen edellä esittänyt joitakin ajatuksiani keinoista, joilla työuupumuksia kohtaan voitaisiin paremmin uudelleen asennoitua yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Ajatukset ovat heränneet pitkälti sairastuttuani työuupumukseen, mutta inspiraation lähteenä ovat toimineet myös aikaisemmat ei-niin-maireat työkokemukseni nuorena henkilönä. Keskityn tarkastelemaan pitkälti asiantuntijatyötä ja tietotyötä, mutta näkisin, että käydyt asiat ovat suhteutettavissa laajaltikin eri työnmuodoille ja aloille. Toiveenani tietysti olisi, että nykyistä paremmin nähtäisiin työntekijät voimavarana ja työturvallisuuden takaaminen laajenisi käsittämään myös työyhteisön jäsenten psyykkistä hyvinvointia. Työkyvyn ylläpitäminen ja edistäminen tulisi olla yhteinen asia, sillä sen heikkeneminen ja työuupumukseen sairastuminen on usein seurausta yhteisöllisistä tekijöistä.

Muutamia ajatuksia työuupumukseen sairastumisesta viisastuneena:

• Työuupumus tulee usein salakavalasti, eikä itsensä syyllistäminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Sairastumisen hyväksyminen ja itseen suhtautuminen myötätuntoisesti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta parantumisen näkökulmasta huomattavasti hedelmällisempää.
• Sairastumista ovat edesauttaneet ulkoiset tekijät. Vaikka olisit kuinka perillä hyvinvointisi ja terveytesi vaalimisesta, se ei suojaa sinua työuupumukselta, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä.
• Huono johtaminen ja toimimaton työyhteisö sairastuttavat. Tämä on hyvä pitää mielessä, mikäli toistuvista yrityksistä huolimatta tilanne ei muutu, huomaat uupumusoireilua ja/tai mietit työpaikan vaihtamista.
• Työehtosopimukset & työturvallisuuslait tutuksi. Oli kyse tavanomaisesta tai ongelmallisesta tilanteesta, aina on hyvä olla selvillä siitä, mitkä ovat omat oikeudet ja velvollisuudet ja, missä menee väärinkäytösten raja.

10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.

Kuka minä olen?

Olen aikaisemmissa kirjoituksissa keskittynyt enimmäkseen niihin ulkoisiin ja työliitännäisiin tekijöihin, jotka aiheuttivat työuupumukseni. Nyt käännän katseeni sisäänpäin ja pohdiskelen sitä, miksi juuri minä uuvuin? Minkälaisia käyttäytymismalleja ja persoonallisuuden piirteitä tekemiseni taustalla oikein oli, mitkä edesauttoivat romahtamistani? Minua kiehtoi ajatus siitä, että joku toinen olisi reagoinut samassa tilanteessa tyystin eritavoin. Tällöin törmäyskurssi esimiehen kanssa olisi mahdollisesti vältetty tai siihen olisi pystytty suhtautua välinpitämättömästi. Asiat eivät olisi menneet ihon alle ja työmotivaatio ja -kyky olisi säilynyt ennallaan. Työuupumista ei olisi tapahtunut. Varmasti löytyy myös ihmisiä, jotka tilanteessani olisivat uupuneet ja irtaantuneet töistä minua aikaisemminkin. Pidän itsekin nykyisin ihmeellisenä sitä, miksi jatkoin työsuhteessa noinkin pitkälle ja sitä, miten joku toinen olisi voinut olla olematta uupumatta. Vaikka vertailu onkin turhaa, tämän kaltaiset ajatuskelat saivat minut paremmin havainnoimaan juuri omaa uupumistani.

Töistä irtaantuminen ja uupumisen tunnustaminen käynnistivät minun toipumisprosessini, ja samalla minulle kirkastui käsitys siitä, että uupumiseni taustalla piili moniulotteisempia syitä kuin vain liian suuri työmäärä tai vääränlainainen hengitystekniikka. Olin ja olen varma, että työuupumusten taustalla on usein syvällisempiä tekijöitä. Tiesin, että en voisi enää muuttaa uuvuttaneen työpaikkani käytäntöjä, mutta samalla tiesin, että voisin heikentää todennäköisyyksiä uupumisen toistumiselle tulevissa työsuhteissani ymmärtämällä omaa käyttäytymistäni paremmin. Fakta nimittäin on se, että uupumiseen johtanut työpaikka ei ole ainoata laatuaan, vaan yhtä epäterveitä yhteisöjä, pilkkua viilaavia esimiehiä ja epämääräistä työkuormaa on maailma pullollaan.

Romahdukseni herätti minut

Uupumisesta aiheutunut romahdus oli minulle täysstoppi. 

Romahdus sysäsi minut kohti itsetutkiskelua ja näin jälkeenpäin ajateltuna olen tästä jopa kiitollinen. Minut ikään kuin pakotettiin pysähtymään ja avaamaan silmäni. Tiedän, etten olisi tähän prosessiin lähtenyt, mikäli romahdukseni olisi ollut vähänkään kevyempi. Rehellisesti sanottuna minulla ei myöskään ollut käynyt mielessäkään, että uupuisin ensimmäisessä oman alan työpaikassani. Niin voi käydä muille, mutta ei minulle. Tai jos uupuisinkin, niin se tapahtuisi hamassa tulevaisuudessa, ei nyt. Uupumus pääsi siten yllättämään minut enkä ollut varautunut siihen mitenkään. Ei löytynyt toimintasuunnitelmia toipumisen varalle tai tietoutta siitä, minkälaisia pidempiaikaisia seurauksia uupumisesta voi tulla.

Olin myös jossain määrin virheellisesti niputtanut mielenterveyshaasteet ja huomionhakuisuuden yhteen ajattelemalla, että todellisen sairastumisen sijasta taustalla olisi ennemminkin huomion kaipuu. Minulla ei ennen kokemaani hermoromahdusta, ja siitä saamaani diagnoosia psykoosista, ollut aikaisempaa kokemusta mielenterveyden häiriöistä. Olin tyystin vieraalla maaperällä ja käytännössä meninkin nollasta sataan, mikä varmasti lisäsi diagnoosiahdistustani. Tarkempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että minulla on ennenkin ollut psykosomaattista oireilua stressaavissa ja kuormittavissa tilanteissa, joista yksi esimerkki opiskeluajoilta. Reagoin tutkintoni ensimmäiseen opinnäytetyöhön ja siitä aiheutuneeseen stressiin fyysisesti. Hengenahdistukseni oli niin voimakasta, että en uskaltanut harrastaa liikuntaa, sillä pelkäsin tukehtuvani. Minulla oli myös jatkuvasti palan tunne kurkussa, globusoire, ja nielaisut aiheuttivat haasteita. Oloni oli tukala. YTHS:sä ylilääkäri tutki minut (hengenahdistuksen oireet otettiin vakavasti) ja totesi, ettei mitään elimellistä löytynyt. Lääkäri nosti kätensä pystyyn ja oireiden syyseuraussuhteet jäivät pimentoon. Sain käynniltä mielenrauhan, mutta oireet jäivät kummittelemaan ja aktivoitumaan kuormittavissa tilanteissa.

Nykyisin olen varma, että oireet ovat kertoneet ahdistuksesta, jonka yksi tavanomaisista oireista onkin pala kurkussa tunne. Jälkeenpäin on helppo jossitella, mutta käynnin yhteydessä olisi varmasti ollut ihan hyvä keuhkojen ja kurkun tarkistamisen lisäksi pohtia keskusteluavun mahdollisuuksia. Kenties tämä opiskeluaikainen tapaus limittyy osaksi sairastumisprosessiani, siksikin, että hoitamattomana ahdistus jäi kytemään ja purkautui osana uupumista ja hermoromahdusta. Aloin paremmin huomaamaan sen, kuinka olin fyysisitä varoitusmerkeistä huolimatta pusertanut eteenpäin ja oppinut olemaan kiinnittämättä huomiota heikosta jaksamisesta varoittaviin signaaleihin. Ajattelen nykyisin, että uupuminen oli oikeastaan vain ajankysymys ja se olisi tavanomaisemmassa työpaikassa ottanut vain enemmän aikaa muodostuakseen.

Kuka minä olen?

Koska minulla oli ollut niin voimakas päähänpinttymä siitä, että minä en uuvu tai kärsi mielenterveyden haasteista, sen myöntäminen, että en voi henkisesti hyvin oli minulle kova paikka, sillä ymmärsin myös sen, kuinka naiivisti olinkaan ennen asiaa lähestynyt. Itseluottamukseni oli lyöty ja tajusin itsetuntemuksenikin olevan tyystin olematon. Henkinen työni lähtikin oikeastaan liikkeelle niinkin yksinkertaisesta kysymyksestä, että kuka minä oikein olen?

Lähestyin kysymystä siitä, kuka oikein olenkaan, pilkkomalla sen kolmeen ulottuvuuteen. Näiden voi ajatella vaikuttavan siinä, miten ihminen havainnoi itseään ja, minkälaisia motivaatioita toiminnan taustalla voi olla. Huomion arvoista on, että ne ohjaavat yksilön toimintaa vuorovaikutteisesti ja dynaamisesti, eikä niistä voi erottaa yhtä ylitse muiden ainoana toimintaa ohjaavana tekijänä.

Minkälainen minä olen?

Minkälainen minun pitäisi olla? 

Minkälainen minä toivoisin olevani?

Kun pohdin tämän kaltaista jaottelua pian uupumiseni eskaloiduttua, ladoin suuren määrän luonnehdintoja Minkälainen minä olen? sarakkeen alle ymmärtämättä sitä, miten paljon toimintaani onkaan ohjannut ulkoapäin tulevat paineet ja ajatukset siitä, mitä pitäisi ja, mitä olisi toivottavaa tehdä ja olla. Pidin itseäni esimerkiksi uupumattomana, uutterana, rauhallisena, ulospäinsuuntautuneena ja sosiaalisena. Olin mielestäni henkilö, joka osaa sanoa ei. Tarkempi pohdiskelu kuitenkin osoitti, että suurin osa keksimistäni luonnehdinnoista asettuikin Minkälainen minun pitäisi olla? ja Minkälainen minä toivoisin olevani? sarakkeiden alle. Minkälainen minä olen? sarake ammotti tyhjyyttään ja sen täyttäminen osoittautuikin haasteelliseksi. Olin ollut itseni suhteen nukuksissa ja kesti kauan ennen kuin aloin paremmin löytämään itseäni jälleen.

En ehkä ollutkaan sellainen henkilö, joksi olin itseäni luullut.

Tunne oli jollain tavalla pelottavakin, sillä tunsin oloni hyvin vieraaksi omissa nahoissani. Se sai minut kyseenalaistamaan monet siihenastiset valintani esimerkiksi opiskelualan ja työpaikan suhteen. Olinko tehnyt päätöksiä omasta tahdostani vai, oliko niitä kenties ohjannut ulkoapäin tulevat paineet siinä määrin, että tein sellaisia asioita, joita en oikeasti haluaisi tehdä? Rajanveto on tietysti haastava, koska elämme ja toimimme osana yhteiskuntaa ja tietynlainen sosiaalisen normisto on kutoutuneena osaksi tekemiämme valintoja. Oli kuitenkin hyvä pysähtyä ja oikeasti miettiä, miksi teki joitain asioita ja, miksi joitain toisia? Miksi olin kiinnostunut kehitysyhteistyöstä enkä esimerkiksi finanssipolitiikasta? Miksi halusin toimia mieluummin niin, että syvennyn asioihin, joiden parissa työskentelen kuin siten, että lähtisin spontaanisti soveltamaan vähillä tiedoilla? Huomasin, että minun oli myös hyvin vaikea tunnistaa sitä, mitä haluan tästä eteenpäin ja pelkkä tulevaisuuden ajattelu sai minut ahdistuneeksi.

Kuormituskyvyn lasku

Yksi syy sille, miksi tunsin vieraantuneisuutta itsestäni, johtui siitä, että työuupumus aiheutti hermostollisia muutoksia ja heikensi kykyäni säädellä vireystiloja. Olin tavanomaista äkkipikaisempi ja energiatasoni saattoivat vaihdella äkillisesti. Yhtenä päivänä jaksoin tehdä vaikka mitä, toisena en mitään. Koska olin käynyt ylikierroksilla stressin suhteen jo pidemmän aikaa ja toistuvasti ylittänyt kestokykyni, stressinsietokykyni oli olemattomissa. Stressaannuin hyvin pienestä hyvin herkästi, mikä tietysti heikensi toimintakykyäni. Tämän kaltainen herkistyminen oli minulle jotain aivan uutta, olinhan tottunut tekemään ja menemään välittämättä juurikaan omasta jaksamisesta. Kyllä minä pystyn ja jaksan, olikin yhtäkkiä en jaksakaan. Kuormituskykyni oli selkeästi laskenut ja minulla oli myös haasteita tunnesäätelyn kanssa. Tunteeni heilahtelivat ja ihmiselle, joka on vieraantunut omista tuntemuksistaan, tämä oli hyvin erikoista. En osannut nimetä tunteitani ja reagoin valtaosaan itkemällä, vaikka tavallisempi reaktio olisi esimerkiksi ollut suutahdus. Minulla oli korkeakoulututkinto, mutta tunnetietouteni oli olematon.

Koska en saanut työuupumukseen kohdennettua apua kuin vasta myöhemmin psykoterapian muodossa, jäin yksin hermostollisten heilahteluiden ja vireystilojeni kanssa. Työuupumuksista puhutaan usein, että toipuminen voi viedä vuosia ja luinko joskus, että vakavasta uupumuksesta voi viedä jopa kahdeksan vuotta. Tällä tarkoitetaan hermoston normalisoitumista ja osalla voi käydä niinkin, ettei se palaudu enää takaisin lähtötasolle. Pitkittynyt stressi muokkaa aivoja, hermostoa ja siten ihmisen käyttäytymistä ja kognitiivisia toimintoja. Puhutaan vakavista asioista ja silti minusta tuntuu, että tästä aspektista on hyvin vaikea saada tietoa. Aivojen ja hermoston rooli kulkee kuitenkin käsikädessä uupumuksen kanssa ja siitä toipumisessa niiden toiminnan ymmärtäminen on keskeistä. Uupuminen on ylipäänsä sanana minusta hyvin harhaanjohtava ja vähättelevä, sillä se jättää piiloon nimenomaan oirekirjon heilahtelun ja hermostolliset haasteet.

En sietänyt lainkaan kuormitusta ja tunteeni heilahtelivat.

Ymmärtääkseni nämä uupumuksen pitkäaikaiset seuraukset tunnistetaan terveydenhuollossa vaihtelevalla menestyksellä. Tiedän, että esimerkiksi tarkkaavaisuushäiriö ADHD:n epäilyjä ei tutkita, mikäli voidaan epäillä, että yksilö on uupunut tai toipumassa uupumuksesta. Työuupumus voi siten aiheuttaa laajan kirjon eri oireita, jotka sopivat myös erinäisiin neurologisiin ja neuropsykiatrisiin oireyhtymiin. Ja toisaalta, nämä voivat vastaavasti aiheuttaa uupumusta. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että myös muut kuin asiantuntijat saisivat luotettavaa tietoa siitä, mitä kaikkea biologisia muutoksia pitkittynyt stressi ja työuupumus voi yksilössä aiheuttaa.

Mielekkäätkin muutokset kuormittavat

En ole aikaisemmin halunnut tuoda esiin yksityiselämääni liittyneitä elämänmuutoksia, jotka tapahtuivat samanaikaisesti uupumiseni kanssa. Tämä siitä syystä, että mielestäni työuupumisissa turhan yleisesti syytetään sairastunutta työntekijää ja selitellään tapahtunutta työntekijän kuormittavasta elämäntilanteesta johtuvaksi. Totta on, että työntekijän yksityiselämä ja työelämä kietoutuu yhteen, eikä niitä voi täysin erottaa toisistaan. Työuupumiseen sairastumisessa keskeisimmässä roolissa on kuitenkin työ ja siitä aiheutuvat tekijät. Yksilöllä voi olla kaikki täysin kunnossa yksityiselämässä ja silti hän voi työuupua. Ja toisaalta, ei kuormittava yksityiselämäkään automaattisesti lisää uupumisriskiä töissä.

Minä olin muuttuvassa elämäntilanteessa jo siksikin, että en ollut enää opiskelija. Viisi vuotta kestänyt vaihe elämässäni oli tullut päätökseen ja siirtyminen kohti työelämää ja aikuisuutta käynnistyi. Jotta tämä ei olisi ollut liian helppoa, hyvästelin opiskelupaikkakunnan ja muutin minulle entuudestaan tyystin vieraaseen kaupunkiin uuden ihmissuhteen perässä. Olin vieraillut kaupungissa muutamia kertoja ennen muuttoani, mutta käytännössä se oli minulle täysin tuntematon. Minulla ei ollut uudessa kotikaupungissani minkäänlaista tukiverkostoa ja kaikki läheiseni ja ystäväni asuivat toisella puolella Suomea. Myös uusi ihmissuhde toi tietysti kaikkien positiivisten vaikutusten lisäksi myös oman lisänsä kasvavaan kuormitukseen.

Työsuhteen alkaessa yksityiselämässäni oli vastikään
tapahtunut suuria muutoksia.

Lyhyessä ajassa tapahtui paljon, mutta mitä sitten? Kaikki tapahtui positiivisessa hengessä ja olin muutoksista vain ja ainoastaan innoissani. Ei minulla ollut käynyt mielessäkään, että myös mielekkäät ja hyvät muutokset voivat aiheuttaa stressiä ja lisätä kuormitusta. Olin ajatellut, että stressiä syntyy vain negatiivissävytteisistä asioista ja tilanteista. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt ja hyväksynyt sen, että elämäntilanteeni muutos on ollut myötävaikuttamassa työuupumistani. Siirtyminen opiskelijasta työelämään, uusi työpaikka, uusi asuinpaikka, tuore suhde, ja epävarma yhteiskunnallinen tilanne koronapandemian myötä. En enää ihmettele lainkaan, että kuppini yksinkertaisesti meni nurin.

Elämää ei tietystikään voi elää niin, että välttelee muutoksia tai tilanteita, jotka aiheuttavat kuormitusta ja stressiä. Tekisin silloisen elämänvaiheen edelleen uudestaan, mutta kiinnitän tästä eteenpäin paremmin huomiota omaan jaksamiseen myös positiivisten muutosten pyörteissä. Pidän tärkeänä sitä, että tunnistaa ja hyväksyy sen, että myös ne hyvät asiat voivat kuormittaa. Siitä ei tarvitse tuntea huonoa omaatuntoa tai huonommuuden tunnetta.

Itsetuntemusprosessi

Uupuminen käynnisti itsetuntemusprosessini ja herätti minut pohtimaan omaa tapaani toimia, käyttäytyä ja reagoida. Pohdiskelenkin tulevissa kirjoituksissa muun muassa taipumustani miellyttää ja halua vaalia suorituskeskeistä elämäntapaa. Itseen parempi tutustuminen on ollut mielenkiintoista ja opettavaista, mutta se on elämänmittainen prosessi, joka tosissaan ottaa oman aikansa.

 

Kysymyksiä, joita minulla oli mielessäni pian töistä irtaannuttuani:

• Miksi juuri minä uuvuin? Ja miksi se tapahtui ensimmäisessä valmistumiseni jälkeisessä työpaikassa?
• Millä tavoin itse myötävaikutin uupumiseeni? Tämän pohtiminen ei poista sitä faktaa, että työpaikka oli yksiselitteisesti epäterve yhteisö.
• Miksi uupumisesta ei toivu käden käänteessä? Kuormituskyvyn häiriintyminen, haasteet vireystilojen säätelyssä ja hallitsemattomat tunnereaktiot eivät päättyneet siihen, että työsuhteeni päättyi.
• Mitä minä tästä eteenpäin haluan?