Liike lääkkeenä toipumisprosessissa

Työuupumuksesta toipumiseni pääsi lähtemään kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun sairastuttanut työsuhde oli päättynyt ja minulle oli maksettu viimeiset saatavat. Tässä kohtaa muistutan, että työsuhteeni päättymisen aikaan en ollut terveydenhuollon piirissä työuupumuksen käsittelemiseksi, vaan olin avohuollon potilas psykoosipolin puolella. Tarkemmin asiasta voi lukea kirjoituksestani täällä.

Koska hoito ei kohdentunut työuupumukseen, tilanteeni kokonaiskuvan hahmottuminen viivästyi ja jäin pitkälti yksin jaksamiseni kanssa. Sairastuttanut työsuhde oli loppujen lopuksi kestänyt vajaan vuoden verran, joten kaikki oli tapahtunut verrattain nopeasti, enkä oikein päässyt kiinni siihen, miten näin oli päässyt käymään ja, miksi minä olin uupunut. Oloni olikin kuin jyrän alle jäänyt: voimaton ja hämmentynyt. Virheellisesti myös kuvittelin, että toipumiseni olisi nopeaa ja korreloisi työsuhteen pituuden kanssa.

Liikunnan lisääminen oli toipumiseni
kannalta merkittävässä roolissa.

Sain oikeanlaista psyykkistä tukea vasta psykoterapian muodossa, joka alkoi joitakin kuukausia työsuhteeni päättymisen jälkeen. Tässä välissä liike toimi minun lääkkeenäni ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luontevinta lähteä edistämään toipumistani juuri liikkumisen kautta. Erityisesti, koska asioista puhuminen ja henkisen puolen työstäminen oli minulle vierasta, liikunnasta muodostui alkuun minulle ominaisin ja tyypillisin tapa lähteä purkamaan uupumuksen vyyhtiä. Jollekin toiselle se voi olla esimerkiksi luova tekeminen musiikin tai kuvataiteen parissa tai käsillä tekemistä käsitöiden ja teknisten töiden parissa. Psyykkisen puolen sijasta keskitynkin tässä kirjoituksessa merkittävässä osassa toipumiselle olleeseen fyysiseen puoleen, joka toki limittyy osaksi myös psyykkistä puolta ihmisen ollessa psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Hakusessa onnistumisen kokemuksia

Kuten olen tuonut esiin, päällimmäiset tuntemukseni työsuhteen pieleen menemisestä olivat epäonnistuminen ja häpeä. Olin surkea vätys, jonka työ oli nujertanut. Ja nyt olin sitä myös yhteiskunnan silmissä, sillä olin työelämän ulkopuolella, työttömänä hulluna. Tunsin olevani huonompi kuin muut ja surkuttelin sitä, kuinka oli mahdollista, että ensimmäinen oman alan työpaikka oli ajanut minut niin huonoon jamaan. Samalla syyllistin itseäni siitä, että en olisi tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi. En siis todellakaan ajatellut itsestäni tai tilanteestani kovinkaan positiivisesti. Tiesin, että tarvitsen onnistumisen kokemisia kammetakseni itseni ylös sieltä negatiivisuuden suosta, johon työ oli minut salakavalastikin ajanut. Tarvitsin itsetuntoa kohentavia toimia.

Olen koko ikäni urheillut ja liikkunut, nuoruudessa kilpatasolla ja aikuisuudessa omatoimisen tavoitteellisesti. Minulle ei siten ollut lainkaan tunnusomaista se, kuinka olin työsuhteen aikana lähtenyt karsimaan nimenomaan liikunnan harjoittamisesta. En enää käynyt lenkeillä tai harjoitellut kuntosalilla, vaan kaikki vapaa-aikani kului oikeastaan vain työstä palautumiseen ja työssä jaksamisen maksimoimiseen tekemättömyyden avulla. Kirjaimellisesti säästelin energiaani työntekoon. Yleisestihän liikunnan voi nähdä lisäävän työssäjaksamista: sillä on lukuisia terveysvaikutuksia aina stressinlievityksestä unen laadun paranemiseen ja mielihyvähormonien erittymiseen. Kuitenkin myös tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kultainen keskitie, sillä liian raskas liikunta voi vastaavasti vaikuttaa negatiivisesti työssäjaksamiseen heikentämällä sitä. Ja mikäli jaksamisen suhteen mennään työn puolesta jo äärirajoilla, heijastuu se usein liikkumiseenkin esimerkiksi siten, että palautuminen hidastuu, loukkaantumisriski kasvaa ja yleisesti siitä voidaan tiedostamattomastikin karsia. Elimistö ikään kuin säästelee voimavaroja sinne, missä niitä kipeimmin tarvitaan (kohdallani tämä tarkoitti työtä). Nykyisin pidän itselläni yhtenä merkittävänä hälytysmerkkinä sitä, mikäli alan karsimaan liikkumisesta (tai jostain muusta itselleni merkittävästä asiasta) töiden takia. Tämä ei pidemmän päälle ole hyvinvoinnin kannalta kestävää.

Uupumus näyttäytyy usein psyykkisenä,
fyysisenä ja sosiaalisena jaksamattomuutena.

Työsuhteen päättyessä olin fyysisestikin aivan lopussa. En vielä tiedä, miltä tuntuu triathlonin jälkeen, mutta veikkaisin, ettei kokemani kovin merkittävästi siitä eriä. En siis suin päin voinut alkaa juoksemaan kympin lenkkejä tai tekemään saliennätyksiä, vaan ensimmäisiä kertoja elämässäni jouduin oikeasti kuuntelemaan omaa jaksamistani ja vointia. Aloitin toipumiseni kevyillä kävelylenkeillä ja asteittain lisäsin kevyttä lihasharjoittelua mukaan. Koska jaksamiseni oli myös melko epävakaata, minulle oli kova paikka huomata se, että energiaa ei päivän aikana riittänytkään välttämättä muuhun kuin tehtyyn kävelylenkkiin. Aina ei edes siihen. Pikkuhiljaa tilanne alkoi korjaantumaan sen suhteen, että tehty liikuntasuoritus alkoi antamaan minulle enemmän kuin ottamaan. Tehty kävelylenkki antoi minulle siten puhtia tehdä esimerkiksi keskittymiskykyä vaativia paperitöitä tai energiaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin vaikka olin hyvin uupunut, olin myös täynnä tietynlaista purkautumatonta energiaa: olinhan kuukausitolkulla staattisesti päätetyöskennellyt, istunut ruudun äärellä ja nakuttanut näppäimistöä suuria määriä. Hiljakseen tämä energia alkoi vapautumaan ja sain valjastettua sitä käyttööni siirtyessäni kävelystä asteittain hölkkäämisen ja juoksemisen pariin. Juoksemisesta tulikin toipumisen kannalta minulle henkireikä, sillä se mahdollisti keholleni väylän purkaa fyysistä energiaa ja mielelleni tyhjennyskanavan ajatuksista.

Itsen näkemistä toiminnan kautta

Mitä enemmän fyysinen jaksamiseni karttui, sitä enemmän minulla oli aikaa ja energiaa haastaa itseäni ja fyysistä osaamistani. Kokeilin minulle ennestään tuntemattomia lajeja kuten tennistä ja elvytin nuorempana harrastamiani lajeja talviurheilulajien suhteen. Koska toipuminen on ollut minulle yhden sorttinen ihmiskoe, lajikokeilut paljastivat minulle sen, kuinka hermoni olivat tuolloin hyvin kireällä ja, kuinka herkästi minulla tulikaan tunne siitä, että en osaa mitään. Esimerkiksi hiihtäessäni sukset lensivät jalastani muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, sillä suutuin eteen tulleesta alamäestä ja siinä kevyesti kaatumisesta niin paljon, että mieluummin kävelin loppumatkan. Laskettelurinteessä taas hermostuin siitä, kuinka jyrkkiä rinteet olivat ja, kuinka minusta olikin tullut niin surkimus, että en uskaltanut koko matkaa laskea alas. Nyt näiden muisteleminen tietysti huvittaa, mutta tuolloin ne olivat täyttä totta ja osaltaan muistuttivat minua siitä, että psyykkistä työstettävää vielä riittää.

Usein puhutaan, että ihmiset toimivat toisilleen peileinä ja toisen ihmisen kautta itseä on mahdollista tarkastella syvemmin toisen ikään kuin heijastaessa itsen piirteitä peilin tavoin. Näen, että myös toiminta voi toimia peilin tavoin ja paljastaa toimintaa harjoittavalle piirteitä itsestä. Erityisesti työuupumuksissa, jossa sairastuminen on voinut johtua niin työpaikan ongelmallisista ihmissuhteista kuin siitäkin, että on kirjaimellisesti tehty liikaa liian kestämättömillä tavoilla. Tällöin uupumista seuraava toiminta voi paljastaa tärkeitä omaan käyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Useinhan tällainen toiminta voi olla esimerkiksi sairastuttaneeseen työhön asteittaista paluuta uusin työjärjestelyin, jolloin omaa käyttäytymistä voi ikään kuin vertailla sen suhteen, mitä se oli silloin ja mitä se on nyt. Koska minun työsuhteeni päättyi ja tämä oli siten kohdallani vaihtoehdoista poissuljettu, minulle tärkeää peilaavaa toimintaa oli juuri urheilu ja sen parissa tekeminen.

Rajojen testailua puolimaratonilla

Juoksemisesta tuli minulle merkittävä lääke toipumisprosessissani. Fyysisten voimieni palautuessa halusinkin haastaa itseäni ja ottaa juoksemisen suhteen uuden vaihteen päälle. Halusin nähdä, mihin minusta on ja, mitkä ovat ne kuuluisat rajani, jotka olivat työsuhteessa tyystin kadoksissa. Aloin harjoittelemaan puolimaratonia varten ja juoksin ensimmäisen puolikkaani noin vuoden rajapyykin kohdalla siitä, kun työuupumukseni oli eskaloitunut lopulliseen pisteeseen.

Puolimaratonin juokseminen oli käynyt mielessäni ensimmäisiä kertoja jo vuosia sitten, mutta elämässäni ei ollut ollut sopivaa hetkeä ennen kuin tuolloin. Juoksemista olin harjoittanut jo pidempään, mutta toiminta oli ollut säännöllisen epäsäännöllistä ilman suurempia tavoitteita. Puolimaraton-projektista tulikin minulle tärkeä osanen toipumisprosessiani monessakin mielessä. Ensinnäkin se oli asia, jonka halusin toteuttaa ja, jonka halusin tehdä nimenomaan itselleni. Tarkoitukseni ei ollut lähteä kilpailemaan tai juoksemaan ennätyslukemia, vaan näyttämään itselleni, että minusta on siihen. Olikin hyvin motivoivaa nähdä oma kehityksen kaari ja se toimi oivana käytännön muistutuksena siitä, että hei minä pystyn ja osaan tämän. Projekti opetti minua myös työstämään omaa taipumustani suorittamiseen. Kuulostelin herkällä korvalla sitä, miten suhtauduin tekemiseen. Muuttuko haluaminen pakkopullaksi ja pitäisi tyyppiseksi perusteluksi? Totta kai lenkkien suhteen oli vaihtelua: välillä juoksu sujui huoletta, toisinaan ei millään. Harjoitusviikot vaihtelivat jaksamisen suhteen ja huomioin sitä myös juoksumäärissä hyödyntäen jaksamista ja vastaavasti keventäen silloin, kun ei ollut voimavaroja. Kuitenkin koko projektin läpi minulla säilyi tunne siitä, että tekeminen oli mielekästä ja tein sitä sen itsen takia, en pelkän lopputuloksen.

Itse puolimaraton sujui hyvin ja olin tyytyväinen juoksuuni. En ollut aikaisemmin sitä juossut, joten omaa vertailuaikaa minulta ei löytynyt. Pidin juoksun myös kepeänä siten, että en käyttänyt mitään teknisiä apuvälineitä eli minulla ei ollut esimerkiksi juoksukelloa, joten säätelin juoksunopeuttani siten tyystin omien tuntemusteni mukaisesti. Yhdessä vaiheessa kesken juoksun myös kävelin, näyttääkseni ettei siitä seuraa mitään. Pysähtyminen, vauhdin hiljentäminen ja kävely on sallittua! Maaliin pääseminen oli hienoa hetki ja se paketoi puolimaratonprojektini, joka oli minulle merkittävä osa toipumisprosessiani.

Stressintaltuttamista!

Liikunta on hyvä stressinhallintakeino ja liikkuessa ihmisellä vapautuu mielihyvähormoneja, jotka lisäävät levollisuutta ja rauhoittumista. Halusin kuitenkin vielä erikseen löytää minulle liikunnallisen tehomuodon stressiä varten ja päädyin aloituskurssille kokeilemaan TRE® (Tension, Stress & Trauma Release Exercise), stressinpurkumenetelmää. Kurssi sisälsi stressinpurkuliikkeiden opettelun, harjoittamisen ja teorian toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä. Koska stressi on omiaan kertymään eripuolille kehoa, TRE-harjoittelussa stressiä puretaan pois kehollisesti tärinän kautta. Tärinä on kehon luonnollinen palautumismekanismi ja sen avulla kehossa vallitsevia jännitystiloja on suhteellisen nopeaa lieventää. Minulla kurssista oli hyötyä ja, koska minulla on kokemusta joogasta ja meditoinnista, pidin TRE-menetelmästä erityisesti siksi, että se oli mukavan nopeatempoinen ja siinä ollaan itse aktiivisena toimijana. Olen harjoittanut stressinpurkuliikkeitä minulle parhaiten sopivalla tavalla ja määrällä ja kokenut saaneeni niistä apua stressin keholliseen käsittelyyn.

Luonnossa liikkumisen on todettu edistävän terveyttä ja
lievittävän stressiä.

Toinen merkittävä keino, jonka sain avukseni stressinhallintaa ajatellen, oli minulle kadonneen luontoyhteyden takaisin palauttaminen. Kirjoitinkin edellä, kuinka laskettelu ja hiihtäminen eivät sujuneet yhtä vaivattomasti kuin ennen vanhaan. Olin eheyttämässä ruostuneita taitojani Lapin maisemissa ja jo pelkästään sillä oli minuun positiivinen vaikutus. Lapin rauhallisuudessa oleskelu tuntui parantavan minua, ja pitkästä aikaa koin levollisuutta vallitsevasta ympäristöstä. Kokemus herätti minussa kipinän, joka sai minut aloittamaan luonnossa retkeilyn ja vaeltamisen. Lumet sulivat ja palasin pohjoisen maisemiin vaelluskengät jaloissani. Haastoin omaa jaksamistani ja selviytymistaitojani ensimmäisellä pidempikestoisella vaelluksella, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvinkin opettava kokemus. Vaikka vaellus osui ajallisesti melko lähelle työsuhteen päättymistä, enkä siten ollut henkisesti tai fyysisestikään kummoisessa voinnissa, oli se minulle tärkeä kokemus itseni ylittämiselle ja onnistumisen tunteiden saamiselle. Tämän jälkeen olen tehnyt useita vaelluksia lisää eri puolilla Suomea. Luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen vaelluksilla on ollut minulle merkittävä toipumista edistävä tekijä. Enkä tiedä olisinko edes löytänyt tätä puolta itsestäni ja uutta mielekästä tekemistä ilman tapahtunutta uupumista.

Kolmas merkittävä stressiä lieventänyt tekijä on ollut minulle sopivan urheiluhierojan löytäminen. Tämä voi kuulostaa pieneltä seikalta, mutta minä pidän tätä liki yhtä tärkeänä kuin soveltuvan psykoterapeutin löytämistä. Koko kehoni oli aivan lukossa työsuhteen jäljiltä, ja kuukausia kestänyt jännitys siitä, minkälaista vuorovaikutusta esimiehen kanssa olisi tiedossa, näkyi erinäisinä jännitystiloina ympäri kehoani. Purentalihakset ja hartiani olivat aivan tiltissä, ryhti kasassa ja jalkalihakset herkillä pitkittyneestä istumatyöskentelystä. Säännöllinen hieronnassa käyminen on saanut kehoni voimaan hyvin ja se on ollut merkittävässä roolissa uupumuksen taltuttamisessa. Se on myös toiminut oivana toipumisen tukena, sillä arvattavasti pitkähkön liikkumattomuuden kauden jälkeen, paluu liikunnan pariin ei ole sujunut ilman lihaskipeyksiä ja erilaisia kramppeja. Käyntini ovat olleet noin 6–8 viikon välein ja erityisen iloinen olen siitä, että yhdellä ja samalla hierojalla käyminen on lisännyt luottamusta välillämme ja sitä kautta myös hieronnan tuloksellisuus on mielestäni parantunut. Suosittelen lämpimästi muillekin työuupumuksen kanssa painiville urheiluhieronnassa käymistä, ja huolimatta sen termistä, kävijän ei tarvitse olla urheilija. Vaikka jos tarkemmin ajattelee, niin useinhan työuupumusta on edeltänyt pitkään jatkunut suoritusrupeama, jota taas voidaan tarkastella urheilusuoritukseenkin rinnastettavana tapahtumakulkuna.

Fyysisen puolen korjaantumisesta kohti psyykkistä puolta

Jokaisen toipumisprosessi on erilainen, eikä
kaikille liike ole lääke. Tärkeää on löytää
itselle sopivin tapa edistää omia voimavaroja.

Osittain varmasti siksikin, että pohjakuntoni oli hyvä, fyysiset voimavarani alkoivat karttumaan huomattavasti henkisiä voimavaroja nopeammin. Uskon, että fyysisen puolen korjaaminen antoi tilaa lähteä korjaamaan myös psyykkistä puolta. Se taas oli minulle tyystin vieras maaperä, joten koin tärkeäksi sen, että peruspilarit ja tutumpi fyysinen puoli oli takaisin hallinnassani. Kohdallani myös kävi niin, että ikään kuin huomaamattani myös henkinen hyvinvointi alkoi kohenemaan saadessani fyysisiä onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemuksia. Se tietysti vaikutti positiivisesti myös tulevan psykoterapian aloittamisessa, sillä en ollutkaan enää tyystin pohjalla, vaan olin hieman kammennut ylöspäin jaksamiseni ja hyvinvointini suhteen.

Jokaisen toipumisprosessi on luonnollisesti erilainen, eikä kaikki saa liikunnasta samanlaisia positiivisia kokemuksia kuin mitä minä olen saanut. Muistutan myös, että olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, joten minun polkuni on jo siksi ollut hyvin liikuntapainotteinen, mutta se ei tarkoita, etteikö vähempikin määrä liikuntaa tai jotain muuta mielekästä toimintaa olisi yhtä tehokasta toipumisen kannalta. Ja varmasti sanomattakin on selvää, ettei jokaisen työuupuneen tarvitse juosta puolimaratonia, se ei ole toipumisen ehto. Keskeistä on kuunnella omaa jaksamista ja löytää oma reitti kohta kestävämpää tapaa toimia.

Teinkö joitain huomioita liikunnan suhteen toipumisprosessini aikana?

• Älä lannistu! Uupumus näyttäytyy usein voimakkaasti fyysisessä jaksamisessa ja voi olla vaikea paikka huomata, että ei jaksa läheskään yhtä paljon kuin ennen.
• Anna itsellesi aikaa. Toipumiselle ei ole mitään yhtä ainoata ja oikeaa kaavaa, vaan jokaisen prosessi on erilainen ja ottaa oman aikansa.
• Päivä kerrallaan! Alkuvaiheessa varsinkin pidän tärkeänä sen, ettei aseta liian suuria tavoitteita toipumisen suhteen, vaan ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin juuri silloin on voimavaroja.
• Tee asioita, jotka ovat sinulle mielekkäitä. Työuupumuksessa ihminen saattaa kadottaa sen, mistä itse oikeasti pitää ja, siksi on tärkeää päästä käsiksi niihin asioihin, joista saa mielihyvää. Jo se on edistysaskel, jos kykenee löytämään edes yhden tällaisen asian.
• Muista rajat! Sinun ei tarvitse tehdä sataa eri asiaa yhtä aikaa, olit sitten työelämässä tai et. Toipumisprosessin aikana voit alkaa paremmin näkemään rajojasi ja toteuttamaan itseäsi niiden puitteissa. 

Olen suorittaja ja se on yksi työuupumukseni taustatekijä

Työuupumuksista puhuttaessa ja lukiessani aiheesta kirjoituksia olen usein törmännyt suorittamisen teemaan. Liiallisen suorittamisen sanotaan olevan yksi merkittävä syy työuupumuksen taustalla ja siihen liitetään usein perfektionismi, tunnollisuus ja viimeiseen asti huolitellun työjäljen varmistaminen, kymppien tavoittelu. Kaikki suorittajat eivät kuitenkaan ole perfektionisteja ja suorittamisessa itsessään on usein kyse muustakin kuin toiminnan lopputuloksesta. Suorittaminen on opittu tapa, jolla harhautetaan huomio ja pidetään itse sen verran kiireisenä, ettei ole ymmärrystä, halua tai aikaa kohdata omia todellisia ongelmia. Suorittaminen onkin usein pakokeino ja väylä tukahduttaa omia tunteita. Se on läheisesti yhteydessä tyytymättömyyteen, sillä usein suorittajalle ei riitä mikää. Mikään määrä suorituksia ei tyydytä suorittajan sisällä olevaa tyhjiötä, jota virheellisesti pyritään suorittamisella täyttämään.

Mistä suorittaminen voi johtua?

Elämme hyvin työkeskeisessä yhteiskunnassa ja
meille muodustuu jo lapsena kuva työn
merkityksestä.

Kuten taipumusta miellyttämiseen, myös taipumusta suorittamiseen voi tarkastella opittuna käyttäytymismallina, jonka juuret juontuvat usein lapsuuteen. Lapsi oppii vanhemmilta työnteon mallin ja aistii herkästi sen, miten vanhemmat ovat suhtautuneet työntekoon ja tekemiseen. Työn puute on voinut lisätä perheessä koettua huolta tulevaisuudesta ja aiheuttaa erinäisiä liitännäisseurauksia kuten talousongelmia, päihdeongelmia ja mielenterveyden haasteita. Puhe työstä on voinut olla negatiivista ja työstressi on voinut valua koko perhepiiriin lastenkin kannettavaksi. Toisaalta vanhemman työ on voinut lapsen omien tulkintojen mukaan mennä hänen tarpeidensa edelle esimerkiksi pitkien työpäivien tai vähäisten lomien myötä, ja siten lapsi on paitsi pettynyt vanhempaan myös kiinnostunut siitä, mikä on häntä tärkeämpää. Erilaisia skenaarioita on lukemattomia, mutta yhteistä niille on se, että lapsi voi alkaa kompensoimaan rakkaudettomuuden kokemuksia keskittämällä huomiota kasvavissa määrin koulunkäyntiin ja mahdollisiin harrastuksiin. Toimintaa vahvistaa entisestään se, jos se johtaa palkitsemiseen eli vanhemman kehuihin ja saatuun positiiviseen huomioon, sillä tällöin lapselle vahvistuu kuva siitä, että rakkautta saadaan tekemisen kautta.

Myös suomalaista yhteiskuntaa voi sanoa suorituskeskeiseksi ja tehokkuutta arvottavaksi, työkeskeiseksi. Luterilaisen työmoraalin myötä ahkeruutta ja reippautta tavoitellaan ja ihminen arvotetaan sen mukaan, mikä hänen asemansa työmarkkinoilla on. Koulujärjestelmässä lapset sosiaalistetaan yhteiskuntaan ja painopisteet opetettavien aineiden suhteen vaihtelevat eri aikakausina työmarkkinoiden tarpeen mukaan. Yhä nuorempien odotetaan tietävän sen, mitä he haluavat opiskella ja, mitä ammattia harjoittaa. Työelämästä pudonneita aktivoidaan ja julkisuudessa heitä moititaan laiskoiksi tai elämässä epäonnistuneiksi. Mielenterveys on valjastettu osoittamaan työkykyä ja vapaa-aika palvelemaan työstä palautumista. Eläkeläisiä kannustetaan ylläpitämään terveyttä ja toimintakykyä eläkeläisen jaksamiseen räätälöidyn osa-aikatyön muodossa. Yhteiskunta lähettää siten kaikenikäisille ihmisille signaaleja siitä, kuinka keskeistä työ ja työelämä on.

Meitä myös kasvatetaan sisukkaiksi ja suomalaisten yksi tärkeimmistä luonteenpiirteistä, sisu, onkin erityisen soveltuva työelämän tarpeisiin – kukapa suomalainen ei haluaisi olla sisukas? Sisulla varusteltu yksilö on aikaansaava ja valmis puskemaan läpi harmaan kiven. Kohtuullisuus olisi tämänkin hyveen kohdalla suotavaa, sillä liiallisen sisukkuuden voi nähdä synonyymina työuupumukselle kuten Liisa Uusitalo-Arola Uuvuksissa teoksessaan esittää. Omalla kohdallani liiallinen sisukkuus ohjasi työuupumukseen johtanutta työsuhdettani siten, että en halunnut luovuttaa, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että työsuhde oli ongelmallinen huolimatta siitä, miten sisukas tai sisuton olisin ollut. Ajattelin välttäväni uupumuksen vain painamalla entistä kovempaa ja sisukkaammin – sisuuntuvani oikein huolella. Pidänkin sisua nykyisin kohtuudella käytettynä positiivisena asiana, mutta liian hallitsevana piirteenä sisu on omiaan hyvinkin tuhoisalle, jopa masokistiselle käytökselle.

Sosiaalinen media ja suorittaminen

Sosiaalisessa mediassa on paljon hyvää, mutta
se voi olla yksi tekijä, joka kannustaa
suorituskeskeiseen elämäntapaan.

Viime vuosina kiihtynyt sosiaalisen median suosio on myös omiaan altistamaan käyttäjiä yltiölliselle suorittamiselle. Seuraajien määrän voi nähdä korreloivan suorittamisen kanssa: mitä enemmän ja mitä mielenkiintoisempaa sisältöä yksilö tuottaa, sen todennäköisemmin hän saa lisää seuraajia. Toimintaa ei välttämättä ohjaa mielekkyys, vaan se pelkistyy seuraajien määrän kasvattamiseen ja yhä näyttävimpien tempausten toteutukseen. Seuraajamäärien kasvu taas mahdollistaa toiminnan jatkumisen ja kasvattamisen. Seuraajien näkökulmastakin tämä on loogista, sillä onhan se koukuttavampaa seurata henkilöitä, jotka päivittävät monipuolisesti ja säännöllisesti kuin henkilöitä, joiden sisältö on mitään sanomatonta ja vähäistä. Somesta myös herkästi välittyy virheellinen kuva siitä, kuinka kaikki muut tekevät niin paljon, ovat jatkuvasti menossa, ovat hyvissä töissä, ovat isoilla ystäväpiireillä varusteltuja, ovat matkustaneet maailmanympäri useita kertoja, omaavat täydellisen ulkonäön ja niin edelleen. Lista on loputon, mutta viesti on selvä: Kaikki ympärilläni tekevät niin paljon enemmän kuin minä! Somella on loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä todellisuuden kanssa, sillä se näyttää vain varsin kapean ja tarkasti valitun hetken yksilön elämästä. Tämä saattaa silti herkästi unohtua somea selaillessa.

Aivojen näkökulmasta somen käyttö on tietyllä tavalla myös suorittamista, sillä se aktivoi ja energisoi aivokemioitamme ja pitää yllä virittyneisyyttä ja tarkkaavaisuuden tasoa. Puhelimen käyttö täyttää herkästi muutoin toimettomat hetkemme esimerkiksi bussipysäkillä, kahvitauolla ja nukkumaan mentäessä. Siitä on tullut keino paeta todellisuutta silloinkin, kun olisi hyvä heittää aivot narikkaan ihan vain olemalla. Uskonkin, että some on yksi merkittävä syy sille, miksi suorittamisesta on tullut entistä tavanomaisempaa ja yhä useampi havahtuu siihen, että elämästä puuttuu mielekkyys ja rentous.

Miten suorittaminen näkyy elämässä?

Suorittamisessa on tyypillistä se, että toiminnasta katoaa ilo. Ilo on saattanut alkuun olla toiminnassa mukana, mutta pikkuhiljaa, kierrosten kasvaessa ja toiminnan pirstaloituessa, suorittaja ei välttämättä edes oleta tai odota, että toiminta tuottaisi suorittajalle mitään positiivista. Vuosien kouluttautumisen jälkeen valmistuminen ei välttämättä tunnu miltään tai useiden vuosien kestäneen työputken jälkeen tapahtuva ylennys voikin olla aivan mitäänsanomaton hetki. Positiivinen palaute työnjäljestä ei enää motivoi tai se kaikuu kuuroille korville. Katse on jo seuraavassa etapissa. Suorittaja paahtaa menemään robottimaisesti tyytyen kohtaloonsa, näin elämää kuuluu elää, eikä pysähdy kyseenalaistamaan tekemiä valintoja tai pohjimmiltaan sitä, miksi tekee asioita niin kuin tekee. Koko elämä kaventuu suoritukseksi.

Suorittaminen valtaa herkästi alaa useilta elämän osa-alueilta ja esimerkiksi identiteetti määrittyy tällöin usein tekemisen kautta: olen opiskelija, olen x alan ammattilainen, työntekijä yrityksessä x ja suorittajan voi olla vaikea määritellä itseä muiden elämän osa-alueiden kautta. Hän voi tuntea olonsa hyvin epävarmaksi, mikäli tällaiset ulkoiset ominaisuudet ja niihin liittyvät tittelit riisutaan. Miten sinä esittelisit itsesi, jos et saisi tuoda esiin mitään koulutukseen tai työhön liittyvää? Yksi vaihtoehto on toki tuoda itseä esiin harrastusten ja vapaa-ajan kautta, tosin nykyisin on melko tyypillistä, että suorittaminen valuu vapaa-ajallekin. Tätä tukevat erinäiset tekniset apuvälineet kuten älykellot ja -sormukset, joilla saadaan kätevästi mitattua urheilusuoritusten statistiikkaa. Liikuntaa voidaan harrastaa sen mielekkyyden sijasta siksi, että saadaan suoritetuksi treeniohjelman mukainen harjoitus ja kerätyksi siten viikon liikuntapisteet. Askelmäärää voidaan kytätä ja pakonomaisesti tavoitella tiettyjä lukemia, vaikka olisi parempaakin tekemistä. Älylaitteet ja niihin kytketyt sovellukset ilmoittavat tavoitteen saavuttamisesta. En sano, etteikö erinäisistä motivaatiosovelluksista ja älylaitteista olisi hyötyä ja tukea liikuntaan, mutta pidän valitettavana sitä, mikäli toimintaa ohjaava motivaatio pelkistyy liikunnan ilon tavoittelun sijasta tiettyjen numeeristen tavoitteiden saavuttamiseksi. Samalla saatetaan liikaa luottaa älylaitteiden analyysiin esimerkiksi unenlaadusta ja vieraantua omista tuntemuksista sen suhteen, onko olo yöunien jälkeen levännyt vai ei. Suorittaminen voi valua vapaa-ajalle luovissakin harrastuksissa. Sosiaalinen media pursuaa tarinoita siitä, kuinka yksilö onnistui luomaan uran mielekkäästä maalaus- tai lauluharrastuksesta some-alustojen avulla. Yhä useampi tuntuukin hyödyntävän somea harrastustoiminnassaan sen toivossa, että siitä rakentuisi itselleen jonakin päivänä ammatti. Tällöin toiminta ei välttämättä ole enää kovin harrastusmaista, vaan taipuvaista suorittamiseen ja toiminnan tuloksellisuuteen.

Suorittajan elämässä myös sosiaaliset suhteet
voivat olla yksi suorittamisen osa-alue.

Sosiaaliset suhteetkin saattavat kaventua välineiksi ja yhdeksi suorittamisen osa-alueeksi. Ystävyyssuhteita saatetaan ylläpitää velvollisuudentunteesta ja ystäviä nähdä useita kertoja viikossa, koska näin kuuluu tehdä. Suorittaja ei välttämättä pysähdy lainkaan miettimään sitä, haluaako hän juuri sillä hetkellä nähdä ystäviään, onko hänellä energiaa olla sosiaalinen tai, ovatko hänen ystävänsä hänelle oikeasti tärkeitä. Some tietysti osaltaan voimistaa tätä, sillä tapaamisista saadaan seuraajakunnalle todistusaineistoa ja itsestä voidaan välittää kuvaa sosiaalisesti aktiivisena ja suosittuna ihmisenä. Suorittajan läheisenä voikin olla haastavaa, sillä tapaamisista voi jäädä kolkko tunnelma ja epäilys siitä, oliko suorittaja tilanteessa aidosti läsnä. Esiin voi nousta mietiskelyä siitä, halusiko suorittaja nähdä juuri minut vai, olisiko tilalla voinut olla lähinnä kuka vain, jotta suorittaja saa tunteen sosiaalisesta aikaansaatavuudestaan.

Työnantajan näkökulmasta suorittamiseen taipuvaiset tekijät ovat haluttua työvoimaa. He saavat aikaan, tekevät työtehtävänsä ja vähän yli usein tunnollisesti ja hyvin. Suorittajiin voi myös luottaa, sillä tehtävät jäävät harvemmin hoitamatta eikä ylitöihin joutuminen ole heille maailmanloppu – päinvastoin. Suorittajat voivat lisätä myös muiden työntekijöiden työpanosta terveen kilpailun muodossa ja toisaalta heille voidaan herkästi nakittaa epämieluisia tehtäviä. Suorittajat ovat työpaikkojen kultakimpaleita – ainakin siihen saakka, kunnes padot murtuvat ja suorittaja sairastuu työuupumukseen.

Polkuni suorittamiseen

Tunnistan itsessäni sen, että olen ollut aina suorittamiseen taipuvainen työntekijänä. Aloitin työurani jo alaikäisenä erinäisten urakkapalkkapohjaisten työsuhteiden kautta, joissa arvatenkin töitä paiskittiin tauotta palkan riippuessa työn määrästä. Nuorena työntekijänä toiminnassa oli mukana näyttämisen halua niin itselle kuin muillekin ja, koska nuorena tietysti jaksoi paremmin kuin vanhempana, taukojen pitämättömyydessä ja työpäivien venyessä ei ollut mielestäni mitään huolestuttavaa. Työnantajatkaan eivät tästä luonnollisesti huomauttaneet, ja varmasti olettivat alaikäisen/nuoren työntekijän osaavan alan työehtosopimuksen ja sen koukerot tarpeeksi hyvin tietääkseen lakisääteisistä tauotuksista. Nykyisin ajattelen, että ilman urakkapohjaisia työkokemuksiakin olisin työntekijänä suorittaja, mutta olen silti varma, että kyseiset kokemukset loivat pohjan suorittamiselle ja mallin vahvistamaan tähän taipuvaista työotettani tulevissakin työsuhteissa. 

Olen työntekijänä taipuvainen suorittamiseen
ja sitä on voimistanut entisestään
varhaiset työelämäkokemukseni.

Suorittaminen on näkynyt myös siinä, kuinka olen jollain tavalla päättömästikin hakeutunut uusiin työtehtäviin. Olen tehnyt erilaisia töitä laidasta laitaan, ja minulta löytyy laaja kattaus työkokemusta. Yhden työsuhteen päättyessä, minulla on ollut jo seuraava vireillä. Opiskeluaikanakin työskentelin opintojen ohessa jatkuvasti, vaikka minulla ei olisi ollut varsinaisesti taloudellista pakkoa tehdä näin. Muistan, kuinka yliopistoaikani fuksivuonna opinnot alkoivat syyskuussa ja lokakuussa jo aloitin osa-aikaisen työsuhteen opintojen oheen. Maisterivaiheen opintoihin liittyneen työharjoittelun suoritin arkisin, gradua kirjoitin iltaisin ja viikonloppuisin tein toista työtä. Minulla oli siis kaksi työtä samaa aikaa gradun kirjoittamisen lisäksi.

Nuorempana harrastin voimistelua kilpatasolla ja viikkotasolla harjoituksia oli parhaimmillaan kuusi. Harrastukseen kuuluivat myös kilpailut ja treenileirit. Päädyin harrastuksen pariin ala-asteikäisenä ja lopetin sen lukioiässä, sillä valintana oli joko kouluun panostaminen tai lajin parissa rakennettu ammattilaisuus. Valitsin kouluun panostamisen. Kilpaurheilutaustalla on varmasti tekijänsä sille, miksi minä suoritan. Se myös ohjasi minua ympäristöön, joka vahvisti suorittamista ja hyviä suorituksia. Yläasteen kävin nimittäin liikuntapainotteisella luokalla, jossa arvatenkin kilpailu oli kovaa. Luokan taso oli kova ja jokainen oli paitsi omassa liikuntalajissaan myös opinnoissaan kunnianhimoinen. Ystäväpiirini muodostui hyvin samankaltaisista henkilöistä, joita luonnehti ahkeruus, tunnollisuus ja vaativuus. Luulen, että tuo nuoruuden aikainen kokemus vaikuttaa minuun vielä tänäkin päivänä, sillä saatan edelleen olettaa, että kaikki muutkin ympärilläni haluavat tehdä opintoja tai uraa sata lasissa. Yläasteikäinen on kuitenkin sellaisessa iässä, jolloin varsinkin vertaisikäisten merkitys kehitykselle on suurta. Tokikin voimistelu oli minulle mielekäs harrastus, jonka parissa sain lukemattomia onnistumisen kokemuksia ja sosiaalista kanssakäymistä. Opin ajankäytönhallintaa jo nuoresta iästä ja toisaalta se loi pohjan sille, miksi liikunta on minulle tänäkin päivänä hyvin tärkeä asia.

Miksi sitten olen tehnyt näin paljon?

Kirjoitinkin alussa, kuinka suorittaminen on keino tukahduttaa tunteita, ja minulle juuri tämä on ollut merkittävin toimintaa ohjaava tekijä. Minulle ei ole ollut tärkeää tehdä täysin virheettömiä suorituksia, vaan tärkeämpää on ollut se, että on paljon samanikaisesti meneillään ja monta rautaa tulessa. En ole tavoitellut kymppejä, vaan minulle on riittänyt kasi tai ysi (joka jo itsessään tietysti on hyvä tulos). Peruskoulutodistukseni ovat muistaakseni olleet keskiarvolta kasi puolen - ysin luokkaa. Myöhemmissäkin opinnoissa olen suoriutunut keskivertoisesti, gradustani sain kolmosen ja olin todella tyytyväinen. Työsuhteissa olen tehnyt parhaani ja kahminut töitä, mutta työn laatua on tietysti vaikeampi arvioida, kun ei ole koulun tavoin arviointiasteikkoa käytössä. Oman työn arviointi on haastavaa, erityisesti, jos on taipuvainen vähättelyyn ja vaatimattomuuteen, ja toisilta saatu palaute on voinut mennä kuuroille korville, sillä suorittajalle tyypillisesti olen jättänyt positiivisen palautteen huomiotta. 

Suorittaminen on tarjonnut minulle pakokeinon
kohdata hankalia tunteita.

Minun tapauksessani suorittaminen on ollut lapsuudesta asti opittu käyttäytymismalli. Meillä ei lapsuudenperheessäni juurikaan näytetty tai puhuttu tunteista, ja tekemisen kautta olen saanut tunteen hyväksytyksi tulemisesta ja välittämisestä. Hyvä kouluarvosana kokeesta on poikinut kehuja ja minulle on välittynyt tunne, että olen onnistunut vanhempien silmissä. Saadakseni tätä lisää, olen vaatinut itseltäni lisää ja pyrkinyt toistuvasti hyviin suorituksiin. Minulle opiskelu ja harrastaminen ovat olleet tietynlaisia pakokeinoja, sillä meillä riideltiin jonkin verran. Pakenin mieluummin tekemiseen ja omaan maailmaan kuin jäin vellomaan riitelystä syntyneeseen negatiiviseen ilmapiiriin. Tein sitä, missä olin hyvä. Vanhempien erotessa olen ollut yläasteikäinen ja entisestään paennut liikuntaluokan kilpailuhenkiseen tekemisen maailmaan. Erosta ei sen kummemmin puhuttu eikä tunteita näytetty. Sama kuvio on aikuisuudessakin toistunut, sillä stressaavissa elämäntilanteissa (muutto uudelle paikkakunnalle, ihmissuhteen päätös tai aloittaminen, uuden työn aloitus tms.) olen usein juuri lisännyt kierroksia kahmimalla lisää tekemistä, jotta olen voinut tukahduttaa tilanteesta aiheutuvat tunteet ja huolet kiireen alle. Olen pitänyt itseni liikkeessä, jotta ei tarvitse pysähtyä ja kohdata niitä asioita, joita on paennut. Luonnollisesti käsiteltävien asioiden määrä on ajan saatossa kasvanut ja kynnys hidastamiselle noussut. Siksi kohdallani työuupumus oli oikeastaan vain ajan kysymys ja minut sai pysähtymään vasta uupumuksen vakava muoto.

Olin typistänyt koko olemassaolon oikeuden suorittamiselle alisteiseksi. Onko minulle oikeutta olla olemassa, jos en tee asioita? Saanko ja voinko vain olla? Tämän kaltainen ajatusmaailma tuli minulle varsin selväksi työuupumuksen jälkimainingeissa ollessani työtön ja voimaton tekemään juuri lainkaan mitään. Työttömyys ja tekemättömyys tuntuivat entiselle suorittajalle alkuun jopa ahdistavammalta kuin uupumukseen johtaneessa työsuhteessa oleminen. Minun piti ikään kuin opetella vain olemaan ja hyväksyä se, että elämässäni oli meneillään hyvin vähäenerginen vaihe. Samanaikaisesti menneisyyden haamut tuntuivat saavan minua kiinni ja jouduin käsittelemään asioita, joita olin vältellyt vuosia. Kaikki tämä aiheutti sen, että työuupumuksen jälkeinen toipumisen aika ei ollut alkuun lainkaan helppoa tai huojentavaa – päinvastoin. Samanaikaisesti koin häpeää ja hämmennystä siitä, että olin työuupunut ja päästänyt itseni sellaiseen jamaan, vaikka tosiasiassa minulla ei ole juurikaan ollut vaihtoehtoista tapaa toimia keinovalikoimassani.

Suorittaminen on usein rajatonta

Suorittamista voi hellittää, keskeistä on
tunnistaa motiivit toiminnan taustalla.

Suorittaminen on viheliäinen tapa toimia, eikä sen kitkemiseksi aina riitä vain neuvot siitä, että hellitä vähän tai älä tee niin paljon. Kuten miellyttämisenhaluun, myös suorittamiseen liittyy rajattomuutta, sillä suorittaja ei välttämättä tiedä omia rajojaan sen suhteen, kuinka paljon hän oikeasti jaksaa tehdä. Suorittajalta on voinut jo kauan aikaa sitten hämärtyä ikään kuin se tavanomainen määrä tehdä asioita. Hän saattaa tehdä toistuvasti ylipitkää työviikkoa, harrastaa paljon, nähdä ystäviä usein ja viettää hyvin vähän toimettomia hetkiä. Tässähän ei ole mitään väärää, mutta suorittajan kohdalla toiminta voi olla hyvinkin aneemista, se ei palkitse ja se on voinut jatkua hyvinkin pitkään. Sitä miksi asioita tehdään, ei tiedetä eikä sitä, mitä haluaisi mieluummin tehdä. Ei tunnisteta omia jaksamisen rajoja ja toistuvasti tehdään enemmän kuin olisi voimavaroja. Pinnan alla saattaa kyteä aikapommi ja henkisesti voidaan voida hyvinkin huonosti.

Meidän suorittajien olisi hyvä muistaa se, että riitämme varsin hyvin ihan itsenämme. Suoritusten ja tekemisten määrä ja laatu eivät määritä ihmisyyden mittaamme. 

Suorittamisen kitkemiseksi lähtisin herättelemään tekemiseen liittyviä ajatuksia ja kiinnittämään huomiota rajoihin:

• Onko sinulla tarpeeksi palautumisen hetkiä arjessasi? Hetkiä, jolloin sinun ei tarvitse tehdä mitään? Osaatko kaivata tai vaatia itsellesi tällaista aikaa?
• Oletko tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä? Missä olisi parantamisen varaa ja, missä olet mielestäsi onnistunut? Mieti erityisesti asioita, jotka eivät liity koulutukseen tai ammattiin.
• Minkälainen työntekijä olet? Nautitko siitä, mitä teet? Suorittajan voi olla vaikea arvioida omaa panostaan, joten kysymystä voi pohtia esimerkiksi työkaverin kanssa tai esimiehen tuella seuraavassa kehityskeskustelussa.
• Osaatko rajata työmäärää tai koetko siihen tarvetta? Osaatko sanoa ei, jos sinulle tarjotaan lisää tehtäviä, vaikka edellisetkin ovat vielä kesken? Jos et, niin mistä se mahtaa johtua?
• Miten suhtaudut keskeneräisyyteen? Suorittaja haluaa usein viedä aloittamansa asiat loppuun vaikka väkisin ja tällainen toiminta voi siten vaikuttaa heikentävästi hyvinvointiin.
• Missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua? Oletko pettynyt, jos skenaario ei toteudukaan?