Uupumuksesta toipuminen vie aikaa

Muistan aikanaan törmänneeni tutkimukseen, jonka mukaan työuupumuksen vaikutukset voivat näkyä hermostossa jopa 7–8 vuotta varsinaisen loppuunpalamisen jälkeenkin. Parin viikon sairasloma ei useinkaan ole riittävä uupumuksen selättämiseen ja omakohtaisesti olen havainnut, miten toipuminen ottaa oman aikansa. Tämä on ristiriidassa nykyajan kiivaassa elämisen tempossa, jossa kaiken tulisi tapahtua sormia napsauttamalla. Minulta vei kauan ennen kuin hyväksyin sen, että olen vakavasti uupunut ja, että toipumiseni tulisi viemään aikaa – olisin totta vie halunnut päästä takaisin jaloilleni nopeammin ja tehokkaammin. Tässä postauksessa kertaan kulkemaani matkaa ja nostan aikajanatyyppisesti erinäisiä virstanpylväitä esiin toipumiseni tiellä. Jokaisen toipuminen on toki yksilöllinen, mutta haluan omalla kokemuksellani näyttää, ettei burnoutin läpikäyminen käy käden käänteessä.

Ensimmäinen vuosi romahduksen jälkeen

Sairastuttanut työsuhde oli kestänyt alle vuoden, kun työuupumukseni eskaloitui massiiviseen hermoromahdukseen (noin 9kk kohdalla). Pidän kyseistä romahdusta toipumiseni aloitusajankohtana, vaikka tätä ennenkin olin ollut unettomuuden takia ensimmäisellä viikon mittaisella sairaslomalla (noin 4kk kohdalla) ja toisella muutaman päivän sairaspoissaololla (noin 8kk kohdalla). Nämä lyhyet sairaslomat eivät ollut olleet tilanteessani riittäviä enkä saanut niiden avulla uupumukseni kierrettä katkaistua lainkaan. Vasta romahduksesta seurannut muutaman kuukauden sairaspoissaolo herätteli minua siihen, miten huonosti todellisuudessa voinkaan. Näiden kuukausien aikana työkykyni ei palautunut, enkä siten jatkanut työsuhdettani enää toista vuotta. Kirjoitan oman postaukseni työuupumuksen kustannuksista, mutta tässä kohtaa jäin aluksi sairaspäivärahalle ja sitten työttömyysetuuksien piiriin. Romahduksen myötä hakeuduin myös ammattiavun piiriin ja kuntoutuspsykoterapian aloitin reilu puolen vuoden kuluttua.

Uupumus näytti minulle toteen sen, miten elämää on 
mahdotonta täysin ennakoida.

Toipumiseni ensimmäistä vuotta väritti hyvin pitkälti työelämäkeskeisyys. Olin ennen kaikkea huolissani työelämän ulkopuolelle jäämisestä, CV:hen ilmestyvästä katkoksesta ja siitä, miten selittäisin tilanteeni sitä kysyville. Jaksamiseni heitteli rajusti päivästä toiseen: hyvinä päivinä haeskelin uusia työmahdollisuuksia ja lähetin useita hakemuksia, kun taas huonoina itkin sängyn pohjalla kykenemättä arjen perusasioihin. Vointiani oli mahdotonta ennustaa päivää pidemmälle, ja kaikki tulevaisuuden suunnittelu pysähtyi. Omakuvani värittyi huonommuudesta ja viallisuudesta, ja itsetunnolleni oli kova kolaus siirtyä unelmatyöpaikan asiantuntijan roolista mielenterveyskuntoutujaksi. Olin myös häpeissäni siitä, että olin uupunut ensimmäisessä valmistumisen jälkeisessä oman alan työssäni. Ensimmäisen vuoden aikana en onnekseni työllistynyt, mutta aloitin sivutoimisesti uuden alan opinnot hyvin verkkaisella tahdilla olemattoman kuormituskynnykseni takia — tästähän ei sisäinen suorittajani ollut mielissään. Nykyisin näen, että olisin voinut aloittaa opinnot myöhemminkin, kun uupumus olisi hieman hellittänyt.

Ensimmäisen vuoden ajattelu tuntuu minusta ahdistavalta enkä haluaisi palata noihin hetkiin enää uudestaan. Tiesin voivani huonosti, mutta samanaikaisesti kieltäydyin hyväksymästä sitä. Olin epätoivoinen, itkuinen ja äärimmäisen stressiherkkä, mutta en halunnut uskoa, että juuri minä olin uupunut. Tilanteen avaaminen muille tuntui kaikkinensa vaikealta, ja aloin vetäytyä sosiaalisista ympyröistäni. Ajattelin vielä tuolloin, että selättäisin uupumuksen nopeasti tekemällä elämänmuutoksia ja aloittamalla psykoterapian: lopetin esimerkiksi alkoholin ja nikotiinin käytön ja irtaannuin sosiaalisesta mediasta. Toipumiseni ensisijainen tavoite oli palata työelämään mahdollisimman pian. Näin jälkikäteen pidän hyvänä asiana sitä, etten tuossa vaiheessa tiennyt, kuinka suuren kriisin keskellä oikeasti olin ja minkälainen savotta minulla oli edessäni — työelämään paluu ei tulisi kysymykseen vielä pitkään aikaan.

Toinen vuosi toipumista

Toipumiseni toisena vuonna aloin paremmin hyväksymään uupumukseni ja sen, että työkykyni on laskenut. Voin huonosti ja tarvitsen lepoa, piste. Alkaneen terapian avulla aloin nähdä selkeitä syy-seuraussuhteita sille, miksi juuri minä olin uupunut ja, miksi se oli ollut väistämätön kohtalo kyseisessä työsuhteessa. Näihin aikoihin aloitin myös blogini kirjoittamisen: minulle oli tärkeää saada oma ääneni kuuluviin, sillä uupumiskokemuksessani oli ollut hyvin voimakkaasti läsnä hiljentäminen ja sanojeni sivuuttaminen. Eteenpäin pääsemiseksikin oli välttämätöntä saada työsuhteessa kokemani vääryydet käsitellyiksi ja sanoitetuiksi. Psykoterapian avulla ymmärsin elämässäni tapahtuneen paljon myös työelämän ulkopuolisia asioita, joita en ollut millään tapaa käsitellyt. Menneisyyteni ja se, kuka minä olinkaan, alkoi näyttäytyä tyystin uudessa valossa. Oli totta kai niin, että työsuhde oli ajanut minut työuupumukseen, mutta ymmärsin uupumukseni taustalla olevan lisäksi jotakin syvempää ja kokonaisvaltaisempaa, menneisyyden painolastin uuvuttamaa.

Uupumuksen hyväksyminen oli askel kohti parempaa.

Toisena vuonna toipumiseni nytkähti liikkeelle, sillä silloin ymmärsin tarpeeni toipua. En enää kieltänyt uupumustani enkä kaunistellut vointiani. Ajattelutavassani tapahtui muutos myös sen suhteen, ettei työelämä ollut ajatuksissani enää päällimmäisenä. Halusin toipua itseäni varten, en työelämää varten. Terapiatyöskentely ja alkoholinkäytön päättäminen alkoivat alun haparoinnin jälkeen kantaa hedelmää, ja toisena vuonna aloin nähdä ensimmäisiä valonpilkahduksia sitten tapahtuneen romahduksen. Toki vointini oli edelleen vaihtelevaa, kuormituskynnykseni matala ja tunteiden säätely vaikeaa. Itkin paljon niin terapiassa kuin sen ulkopuolellakin, mutta en enää suhtautunut siihen yhtä tuomitsevasti. Tässä vaiheessa en myöskään enää syyllistänyt itseäni uupumuksestani, enkä pitänyt mielenterveyteen liittyviä asioita samalla tavalla häpeällisinä kuin alussa.

Toipumiseni hyvin käynnistynyt alku tyssäsi kuitenkin melko äkkinäisesti, sillä toisen vuoden puolivälin jälkeen menetin toisen vanhempani. Edessäni siintäsi jälleen uusi kriisi, vaikken ollut läpikäynyt vielä edellistäkään. Suru ajoi minua syvälle epätoivon kuiluun ja tuntui, että olin palannut takaisin lähtöpisteeseen – oloni oli aivan yhtä uupunut kuin vuosi sitten.

Kolmannen vuoden käänne

Pidän kolmatta vuotta työskentelyvuotena kohti kestävämpää toipumista. Näkökulmani oli käytännössä täysin työelämän ulkopuolella, elämän ja kuoleman kysymyksissä, elämän tarkoituksessa ja kuoleman lopullisuudessa. Surutyöskentelin kokemani menetyksen ammattilaisen avulla ja sain ensimmäisiä kertoja elämässäni läpikäytyä kokemani kriisin alusta loppuun saakka kaikkine tunteineen. Tämä lisäsi onnistumisen tunnetta ja loi varmistusta sille, että toipuminen on mahdollista: minun on ehkä sittenkin mahdollista päästä takaisin jaloilleni. Kaikkinensa käsittelin kokemuksiani ja menneisyyttäni aiempaa syvällisemmin, opettelin uudenlaisia selviytymiskeinoja ja ymmärsin selkeämmin, kuka minä olen ja, mitä elämässäni haluan. Aloin myös havainnoida itseäni ja vointiani uudella tavalla: yhdistin esimerkiksi vointini syklisyyden PMDD:stäkin johtuvaksi ja kyseenalaistin ahdistusherkkänä kofeiinin käyttöni. Aloin joogaamaan ja jaksamistani kuunnellen juoksemaan. Tunsin olevani taas enemmän ohjuksissa ja saaneeni takaisin kontrollia vointini suhteen.

Kolmantena toipumisvuonna sain kuin sainkin kauan odotetun käänteen ja uupumuksesta seurannut laskusuhdanne kääntyi pienimuotoiseen nousukiitoon. Aloin saada elämästä taas otetta, värit kirkastuivat ympärilläni ja oloni oli silloin tällöin jopa toiveikas. Jaksamiseni määrä kasvoi hitaasti mutta varmasti, ja hyviä päiviä alkoi olla useammin kuin huonoja. Terapia vei toki voimiani, käsittelin isoja asioita ja kuormituin edelleen herkästi, mutta suuria romahduksia ei enää säännöllisesti tapahtunut. Myös työelämän saralla kolmas vuosi oli aiempia vuosia kiireellisempi, sillä silloin suoritin opintoihini liittyvän muutaman kuukauden harjoittelujakson ja tämän jälkeen aloitin osa-aikaisesti toiset työt. Työelämässä vointini ei kuitenkaan ollut entisensä ja työpäivistä palautuminen vei selkeästi paljon aikaa. Myös sosiaalinen patterini oli olematon ja kaikenlaiset isommat sosiaaliset tilaisuudet söivät jaksamistani useammalta päivältä. Itsemyötätunnon harjoittelu ja tilanteen hyväksyminen sellaisena kuin se on, auttoivat minua suhtautumaan jaksamattomuuteeni lempeämmin (vaikkei se aina helppoa ollutkaan).

Uusien oppien vakiinnuttamista elämään neljäntenä vuonna

Oli palkitsevaa huomata, miten pitkän 
matkan oli kulkenut romahduksen jäljiltä.

Terapiassa oppimani uudet tavat suhtautua itseeni, muihin ja ympäröivään maailmaan tulivat toipumiseni neljäntenä vuonna aiempaa vakiintuneimmiksi, lukuisten toistojen kautta. Totuttelin elämässäni tapahtuneisiin muutoksiin, koin lisääntynyttä tyytyväisyyttä arjessa ja suhtauduin positiivisesti stressitasojeni palautumista kohtaan. En oikeastaan enää hävennyt työuupumustani tai mielenterveyteni romahdusta, vaan suhtauduin kokemaani varsin neutraalisti. Jaksoin ja kykenin myös aiempaa enemmän ja, vaikka silloin tällöin surin elämästäni kaikonneiden sosiaalisten suhteiden perään, iloitsin jäljelle jääneistä vastavuoroisista suhteista. Ystävien näkemisestä tuntui taas saavan enemmän energiaa, opintoni sujuivat paremmin ja työskentelin pariin otteeseen eräissä projekteissa parantuneella palautumiskapasiteetilla: työpäivien jälkeen ei täytynyt viettää loppupäivää peiton alla. Neljäntenä vuonna myös kolmen vuoden terapia tuli päätökseensä ja, vaikka se oli tietyllä tavalla haikeaa, tiesin olevani siihen valmis. Olin varma, että pärjään saamillani eväillä eteenpäin.

Ennen työuupumustani rakastin matkustamista, halusin nähdä maailmaa ja haikailin kansainvälisen uran perään. Kansainvälisessä tehtävässä työuupumukseen sairastuminen kuitenkin kuoppasi ulkomaiset urahaaveeni ja sammutti matkustusintoni. Toipumisvuosina en nähnyt mitään järkeä matkustamiselle ja tuntui kaukaiselta edes ajatella sitä entistä minääni, joka siintäsi reppu selässä kaukomailla. Uupumus ikään kuin vei aikaisemman intohimoni, mikä oli minulle yksi kaikista vaikeitten siedettävissä oleva ja eniten pettymystä aiheuttava tekijä koko romahduksessani. Mielenkiinnonkohteet toki muuttuvat elämän aikana ja toipumisen värittämien vuosien aikana hyväksyin hiljalleen sen, että näin on käynyt myös minun kohdallani. Olin kuitenkin hyvin huojentunut ja ilahtunut, kun kolmannen-neljännen toipumisvuoteni aikana matkustuskuume alkoi jälleen nostattamaan minussa päätään – tuntui kuin olisin saanut uupumuksesta erävoiton ja palasen itsestäni takaisin. Neljännen vuoden aikana, terapian päättymisen jälkeen lähdinkin sitten usean vuoden tauon jälkeen pidemmälle reissuun, mikä oli siinä hetkessä juuri se mitä kaipasin. Matkan aikana tiesin olevani selvillä vesillä ja pahimman olevan jo takanapäin.

Toipuminen oli hidasta mutta kestävää

Viidentenä toipumisvuonna huokaisin helpotuksesta, sillä silloin tuntui aidosti siltä, että olin päässyt takaisin omille jaloilleni: viidennen vuoden rajapyykistä olen kirjoittanut oman postauksensa. Vaikka tuntuikin siltä, että eräänä aamuna vain heräsin parantuneena, tiedän sen vaatineen paljon työtä – kohdallani useamman vuoden. Toipumiseni vuosia on paikoitellen hankala hahmottaa, sillä niissä on paljon myös sumun peitossa olevia asioita. Lisäksi huomautan, että työstä aiheutuneen uupumuksen lisäksi minua vaivasivat käsittelemättömät traumat, identiteettikriisi ja läheisen menetyksestä seurannut suru. Todennäköisesti toipumiseni olisi rivakampaa, mikäli nyt uupuisin työn takia, sillä taustalla ei olisi enää niin paljoa kaikkea muuta käsittelemätöntä paskaa. On myös selvää, ettei kukaan ole koskaan täysin valmis. Vaikka olen saanut hermostoni tasapainoon ja palautumiskynnykseni normalisoitua, minulla on yhä työstettävää ollakseni parempi ihminen — sekä itselleni että muille.

Nykyisin välillä kauhistelen sitä, miten 
työelämäkeskeinen tosiasiassa olinkaan.

En parannellut uupumustani palaamalla asteittain samoihin työtehtäviin (kuten useimmiten tehdään), koska jättäydyin pois paitsi samasta työsuhteesta myös muista kokoaikaisista työmahdollisuuksista. Työelämän ulkopuolella oleminen antoi minulle tarvitsemaani aikaa ja tilaa käydä läpi hyvin tuskaistakin henkistä prosessia kestävästi. Pidän tätä omanlaisena investointina tulevaisuuden hyvinvointiini, sillä kulkemani toipumismatkan takia minun on vaikea nähdä kohdalleni enää yhtä vakavaa uupumusta. Pitkiä työelämäkatkoksia usein kauhistellaan ja ollaan huolissaan kadonneista työelämätaidoista. En ole omalla kohdallani tästä huolissani, sillä ajattelen työelämätaitojeni päinvastoin vahvistuneen näiden vuosien aikana. Ihmissuhdetaitoni ovat parantuneet, koska voin itse paremmin, hahmotan omat rajani selkeämmin ja tiedän nykyisin olevani omien oikeuksieni puolustamisen arvoinen.

Vaikka toipumiseen tarvittavan ajan määrä on yksilöllistä, on mielenterveyden eheytyminen usein pitkä prosessi. Omakohtaisesti tiedän, miten vaikeaa voi olla selitellä sekä itselle että muille, että tarvitsee edelleen aikaa asioiden työstämiseen. Toipuminen etenee harvoin suoraviivaisesti: kaksi askelta taaksepäin ja yksi eteenpäin voi tuntua siltä, ettei kehitystä tapahdu lainkaan, vaikka todellisuudessa tämän tyyppinen hitaus on osa paranemista. Omassa toipumisessani keskiössä on ollut pitkäkestoinen kuntoutuspsykoterapia, lyhytpsykoterapia ei olisi ollut minulle riittävä. Tästä syystä pidän jokseenkin huolestuttavana sitä, miten julkisessa keskustelussa on viime vuosina korostettu lyhyempien terapioiden suosimista pidempien kustannuksella. Vaikka lyhyet terapiat voivat olla taloudellisesta näkökulmasta houkuttelevia, ne eivät kaikissa tapauksissa ole riittäviä: vakavasti uupuneilla on usein taustallaan isompaakin problematiikkaa. Mielen pulmien ratkaisuun ei ole olemassa oikotietä ja joskus juuri aika voi olla se paras lääke, joka sillä hetkellä on saatavilla.

Toipumiseni tukena minua on auttanut:

• Vastavuoroiset ihmissuhteet.
• Mielekkäät harrastukset.
• Terveelliset elämäntavat: sopivasti liikuntaa, ravintorikasta ruokaa ja riittävästi unta.
• Kirjoittaminen ja lukeminen.
• Ammattiapu sekä asteittain palaavat usko ja toivo paremmasta huomisesta.

Työuupumus ja ylikunto

Työuupumus ei oirehtinut minulla ainoastaan mielen tasolla, vaan se näkyi myös kehollisesti. Vaikka olin uupunut hyvin staattisessa, päätteellä tehtävässä asiantuntijatyössä, kehollinen kokemukseni vastasi pikemminkin useita peräjälkeen juostuja maratoneja. Hermostoni oli aivan finaalissa, olin ylivirittynyt ja levoton, eikä palautumisesta tai rentoutumisesta tullut mitään. Stressihormonitasoni olivat tapissa ja moni arjen askarekin tuntui ylivoimaiselta – olin sekä psyykkisesti että fyysisesti loppu. Tästä huolimatta jatkoin liikkumista ja urheilemista minulle tavanomaisilla määrillä, jätin huomiotta kehon signaalit palautumisen haasteista ja pusersin treenejä läpi fiiliksestä riippumatta.

Liian raskas liikkuminen uupuneena ei 
tue toipumista.

Tässä postauksessa lähden hieman perkaamaan toipumisprosessini aikana tekemiä havaintoja työuupumuksen ja liikkumisen välisestä suhteesta sekä tuon esiin joitakin palautumiseen liittyviä virheitä, joita tein matkan varrella. Tarkastelen työuupumuksen ja ylikunnon välistä suhdetta, ja kerron miten ylikunto näkyi omalla kohdallani. Olen aikaisemmin kirjoittanut liikkeestä lääkkeenä ja nähnyt liikunnan olleen minulle tärkeä henkireikä uupumuksen kourissa. Vaikka liikunta toimi henkisenä lääkkeenä, tuli siitä minulle fyysinen lasku maksettavaksi ylikunnon muodossa. Tämä postaus keskittyy tähän fyysiseen puoleen, mutta suosittelen alkajaisiksi lukemaan tuon jo hieman vanhemman postauksen liikkumisen mentaalipuolen merkityksestä.

Liikkumaan vaikka väkisin

Liikunta on ollut elämässäni aina läsnä ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luonnollisinta hakea työuupumuksen aikana menetettyä toimijuuttani juuri liikunnan parista. Olin joutunut karsimaan liikkumisesta huomattavasti ollessani sairastuttaneessa työsuhteessa, aika ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkeen, joten kun työsuhde tuli päätökseensä, palasin takaisin liikuntaharrastusteni pariin ja harjoittelin samalla intensiteetillä kuin ennen uupumustani. Lihaskuntoharjoittelin kuntosalilla useita kertoja viikossa, juoksin tavoitteellisesti ensimmäistä puolimaratoniani varten ja tein useampia pitkiä vaelluksia eri retkeilykohteissa. Liikkumisen pariin palaaminen toi minulle pystyvyyden tunnetta ja onnistumisen kokemuksia, vaikka samanaikaisesti olinkin hyvin ahdistunut, kiihtynyt ja levoton – olinhan keskellä vakavasta uupumuksesta toipumista. Toipilaana, työelämän ulkopuolelta käsin, minulla oli myös hyvin aikaa liikkua ja harrastaa.

Minun olisi ollut tärkeää kuulla
"varoitteluja" ylikunnon mahdollisuudesta
uupumuksen yhteydessä.

Liikuntaa pidetään yleisesti erinomaisena lääkkeenä moniin mielenterveydellisiin ja somaattisiin oireisiin, ja esimerkiksi lievässä masennuksessa liikunnan on todettu olevan tutkitusti lääkkeitä tehokkaampaa. Sain vahvistusta treenaamiselleni palvelujärjestelmän ja ammattiauttajien taholta, ja ulkoapäin tuleva kannustus sai minut pitämään valintojani terveellisinä ja hyvinvointia tukevina. Kukaan ei puhunut sanallakaan ylikunnon mahdollisuudesta eikä minulle esimerkiksi kerrottu, miten sekä työuupumus että raskas liikunta nostattavat kehon stressihormonitasoja. Jo valmiiksi tapissa olleet kortisolitasoni pysyivät minulla siten edelleen koholla eikä palautumista päässyt tapahtumaan: uupumusoireiluni pitkittyi. Avainasemassa olisi tietysti ollut kevyt liikunta, mutta rajattomana suorittajana ja tekemisiäni kohtaan vaativana keveyden tunnistaminen ei ollut minulle mitenkään itsestäänselvyys. Työuupumus oli lisäksi heikentänyt lähtötasoani ja rapauttanut kokonaisvaltaista jaksamistani, joten se, mikä ennen oli kevyttä, olikin uupuneena jo huomattavasti raskaampaa.

Ylikunnon oireet

Ylikunnossa ja työuupumuksessa on pohjimmiltaan hyvin paljon samaa, ja koska molemmat ovat lähtöisin liiallisesta kuormituksesta suhteessa palautumisen kapasiteettiin, muistuttavat niiden oirekuvat toisiaan. Sydämentykytykset, sykkeen vaihtelut, uneen liittyvät ongelmat, ylivirittyneisyys ja alhainen stressinsietokyky ovat oireita, joita esiintyy niin ylikunnossa kuin työuupumuksessakin. Molempiin liittyy myös erilaisia psyykkisiä oireita kuten mielialan laskua ja ärtyneisyyttä sekä keskittymiskyvyn ja motivaation puutetta. Tämän takia oireiden syiden erittely on haastavaa, ja työuupumuksen ja ylikunnon erottaminen toisistaan pitkälti mahdotonta. Varovaisesti uskaltaisin jopa epäillä, että jokaiseen vakavaan työuupumukseen liittyy eriasteista ylikuntoa ja ylikuntoon taas uupumusta.

Joudutin ylikuntoa omalla toiminnallani liikkumalla kuormittuneena yli äyräiden, mikä taas lisäsi ylikuntoon liittyvää oirehdintaa ja vaikeutti uupumusoireiluani. Selkeinten ylikunnon oireet paikantuvat kohdallani suorituskykyyn liittyvinä haasteina, kuten peruskunnon romahtamisena ja voimatasojen tippumisena. En jaksanut enää yhtään samoja asioita kuin ennen, sykkeet huitelivat herkästi taivaissa, ja kaikenlainen progressio ja kehittyminen tulivat tiensä päähän. Lisäksi kärsin harjoitusten jälkeisistä hyvin vaikeista lihaskivuista, jotka saattoivat helposti kestää viikonkin ajan ja, joihin kuuluivat kivuliaat krampit ja suonenvedot. Tämän kaltaiset kivut eivät olleet seurausta maksimien tekemisestä, vaan ne saattoivat tulla varsin tavanomaisten, kevyidenkin treenien jälkeen, eikä magnesiumilla, tulehduskipulääkkeillä tai relaksanteilla ollut oireisiin juurikaan vaikutusta. Kenties kaiken tämän seurauksena liikkuminen ja erityisesti kuntosalilla käyminen alkoi tuntua vastenmieliseltä eikä liikunta tuntunut antavan minulle enää samanlaista mielihyvän tunnetta kuin aikaisemmin. Tämä ajoi minut vähentämään liikkumisiani, mikä silloin suuresti harmitti minua, mutta mihin nykyisin suhtaudun kiitollisuudella: olihan se askel kohti parempaa toipumista.

Mikä auttoi ylikuntoon?

Minulla meni työuupumuksen eskaloitumisen jälkeen vuodesta puoleentoista vuoteen ennen kuin aidosti siirryin liikkumaan jaksamistani ja palautumiskykyäni kuunnellen. Vähensin salikäyntimääriäni huomattavasti, vaihdoin valtaosan juoksulenkeistä kävelylenkeiksi enkä enää orjallisesti noudattanut suunnittelemaani treeniaikataulua, jätin treenikertojakin välistä. Hyväksyin sen, että tarvitsen lepoa. En lopettanut liikkumista tyystin, vaan siirryin pikemminkin kiinnittämään huomiota sen hetkiseen jaksamiseeni ja tekemään asioita sen mukaisesti. Vointini ei tämän seurauksena välittömästi kohentunut, ja ylikunto-oireet vaivasivat minua ilman raskaita treenejäkin vielä kauan. Koska stressi kroonistuu herkästi, työuupumus ja ylikunto ovat seuralaisia, joista on hankala päästä eroon ja, jotka uusiutuvat herkästi. Työuupumuksesta toipuminen onkin vienyt minulta useamman vuoden ja saman mittainen ajanjakso on mennyt myös ylikunnon selättämiseen. Käyn seuraavaksi läpi asioita, jotka ovat olleet matkan aikana isossa roolissa ylikunnosta eroon pääsemiseksi.

Raskaan liikunnan vähentäminen ja 
elämäntavalliset muutokset auttoivat
ylikuntooni.

Suhtaudun tätä nykyä työuupumukseen (ja ylikuntoon) sekä psyykkisenä että fyysisenä oireyhtymänä, jonka hoidossa olisi hyvä huomioida molemmat ulottuvuudet. Kohdallani tämä tarkoitti karkeasti ottaen sitä, että eheytin psyykkistä puoltani psykoterapiassa ja fyysistä puoltani esimerkiksi hieronnassa (tästä olen kirjoittanut enemmän aiemmassa liikuntaa käsittelevässä postauksessani). Tein myös elämäntavallisia muutoksia, joiden vaikutukset näkyivät niin psyykkisessä kuin fyysisessä voinnissani. Yksi tällainen merkittävä muutos oli alkoholin käytön lopettaminen, mikä osaltaan vaikutti positiivisesti kortisolitasoihini hermostoa rauhoittaen. Toinen varsin yksinkertainen ja arjessa selkeinten näkyvä asia hermostoni tasapainottamisessa on ollut energiajuomien ja kahvin juomisen lopettaminen. Vetämättömyyden paikkaileminen kofeiinin avulla oli kohdallani merkittävä tekijä ylivirittyneisyyden ja ylikunto-oireiluni taustalla: kofeiini häiritsee hermovälittäjäaine asetyylikoliinin rauhoittavaa vaikutusta parasympaattisessa hermostossa ja voi siksi lisätä ahdistusta. Kofeiinin saannin rajoittaminen siten paitsi rauhoitti minua myös laski stressitasojani, katkaisi toistuvan taistele tai pakene -olotilan sekä paransi unenlaatuani. Kaikkinensa lopettaminen kävi kohdallani ilman vieroitusoireita, olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin täällä. Minusta on erikoista, miten vähän kofeiinin kielteisistä vaikutuksista puhutaan ja, miten ahdistukseen usein tyrkytetään lääkkeitä, vaikka kestävämpi vaihtoehto voisi löytyä ihan vain kofeiinin saannin vähentämisestä. Kenties sitä voi pitää simppelinä keinona myös ylikuntoa vastaan.

Jooga lääkkeenä

Vaikka työuupumus ja ylikunto aiheuttivat voimakasta vetämättömyyttä, minussa oli paljon kehollisesti patoutunutta energiaa, jonka käyttöön valjastaminen oli oireiluni takia haastavaa. Ylikunto aiheutti minulle isosti lihasjumeja, joten ajauduin hieman sattuman kautta joogan pariin, sillä halusin löytää dynaamisen vaihtoehdon kehonhuollolle ja venyttelylle. Halusin kokeilla jotakin uutta, kotoa käsin tehtävää harjoittelua matalalla kynnyksellä, ja päädyin YouTuben kautta erilaisten joogavideoiden pariin. Olin aikaisemminkin joogaillut yksittäisiä kertoja, mutta se ei oikein koskaan ollut säväyttänyt minua: Hatha- ja Yin-joogien hidastempoisuus tuntui minusta rentouttavan sijasta pikemminkin puuduttavalle ja ärsyttävälle. Tällä kertaa kokeilin kuitenkin hieman nopeatempoisempaa Vinyasa Flow-joogaa ja voisin melkein sanoa, että olin kerrasta myyty. Flow-jooga antoi minulle tarpeeksi haastetta, sain kaipaamaani rentoutusta liikkeen avulla ja voimistelutaustani takia tuntui kuin olisin palannut takaisin kotiin, johonkin tuttuun, jota olin tietämättäni elämääni kaivannut. Olin pitkästä aikaa yhtä kehoni ja mieleni kanssa, ja tuntui käsittämättömälle minkälainen vaikutus vain 15 minuutin harjoittelulla oli kokonaisvaltaiselle hyvinvoinnilleni. Joogaamisesta tulikin minulle nopeasti säännöllinen arkirutiini, jonka pariin palasin yhä uudestaan ja uudestaan, ja nykyään minun on vaikea kuvitella elämääni ilman sitä.

Ylikuntooni on auttanut joogan kaltainen
liike, jossa yhdistyvät hengitys, keho ja 
mieli.

Omalla kohdallani uskallan sanoa, että juuri jooga on ollut avainasemassa ylikunnon selättämisessä, sillä onnistuin sen avulla ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin aidosti rentoutumaan ja sain sisälläni vallinneen kaoottisen energian tilalle myönteistä liikkeelle panevaa voimaa. Hengityksen tahtiin tehtävä liikkuminen paransi minua sisäisesti, se aktivoi vagushermoani ja vahvisti keho-mieliyhteyttäni. Joogalla on ollut vaikutuksensa myös elämänkatsomukseeni, sillä läsnäolon ja mielenrauhan vahvistumisen myötä olen alkanut suhtautua moniin asioihin lempeämmin ja uudelta kantilta. Olen aiempaa hyväksyvämpi ja tyytyväisempi, ja hahmotan itseni ja elämän rajallisuuden selkeämmin. En oikeastaan pidä joogaamista fyysisenä harjoitteluna, vaan suhtaudun siihen enneminkin mentaalipuolen tekemisenä, omanlaisena terapiana. Tämä on myös syy sille, miksi en esimerkiksi osannut olla kovin huolissani psykoterapian päättymisestä – tiesin omaavani keinoja jatkaa elämässä eteenpäin. Joogan kautta saamani isoin oivallus ylikuntoon liittyen on se, ettei toipuminen välttämättä tapahdu staattisuudesta ja liikunnan lopettamisesta käsin: keskiössä on voimavaroihin soveltuvampien liikuntamuotojen löytäminen. Haluan vilpittömästi suositella joogaa kaikille ylikunnosta ja uupumuksesta kärsiville, sillä olen saanut siitä itse niin suuren avun. Joogatyylejä on myös erilaisia, joista voi valita itselle soveltuvimman.

Tasapainoinen hermosto

Työuupumus vei minua kohti ylikuntoa ja hermoston tasapainottaminen on kohdallani tarkoittanut psyykkisen ja fyysisen kunnon kohenemista. Uupumus riisti minulta liikunnan ilon useammaksi vuodeksi, mutta uupumuksen ja ylikunnon ansiosta liikunnan pariin palaaminen mahdollistui minulle kestävämmällä tavalla. Opin kiinnittämään huomiota jaksamiseeni ja palautumiseeni sekä pitämään huolta siitä, että liikun minulle sen hetkisen vointini mukaisesti. Vaikka uupumuksen läpikäyminen on ollut täyttä helvettiä, olen saanut elämääni valtavasti uutta sen myötä. Olen oppinut rentoutumaan, päästämään irti stressistä, purkamaan ylivirittyneisyyttä ja tunnistamaan itsestäni merkkejä, jolloin hidastaminen on paikallaan. Tilastojen valossa on hyvin todennäköistä, että tulen elämässäni vielä uudemmankin kerran uupumaan ja menemään ylikuntoon, mutta jostain syystä en osaa olla tästä huolissani. Itsetuntemukseni ja palautumiskykyni ovat aiempaan verrattuna uudella tasolla, olen enemmän kartalla siitä, mitä minussa tapahtuu, enkä enää nykyisin laiminlyö uupumuksesta kieliviä varoitusmerkkejä. Olen hyvällä tavalla erilainen kuin ennen. En olisi esimerkiksi vielä joitakin vuosia sitten uskonut, että minusta tulee alkoholista ja kahvista kieltäytyvä joogailija, mutta sellainen minä tänä päivänä olen – ja siitäkös hermostoni on minulle erityisen kiitollinen.

 

Miten lähteä purkamaan ylikuntoa?

• Laita raskas liikunta tauolle ja hyväksy levon tarpeesi.
• Huolehdi riittävästä nukkumisesta.
• Kokeile joogaa, meditointia ja/tai erilaisia syvähengitysharjoituksia.
• Keskity elämässäsi mukaviin asioihin ja karsi sellaisia, jotka tuottavat sinulle stressiä.
• Syö terveellisesti ja kokeile, minkälaisia vaikutuksia alkoholin ja kofeiinin käytön vähentämisellä on.
• Anna toipumiselle aikaa!

Viisi vuotta psyykkisestä romahduksestani

Psyykkisestä romahduksestani on tullut kuluneeksi viitisen vuotta. Tämä on saanut minut pohtimaan kulkemaani matkaa toipumisen tiellä ja tunnen tyytyväisyyttä ymmärtäessäni, miten pitkälle olenkaan päässyt. Mennyt ajanjakso on opettanut minulle enemmän kuin olen koulunpenkillä koskaan oppinut, ja romahduksen myötä olen saanut kurkistuksia elämän eri puolista, joiden olemassaolosta olin aikaisemmin tyystin tietämätön. Vaikka menneet vuodet ovat sisältäneet paljon vaikeuksia, epätoivon hetkiä ja menneestä luopumisen tuskaa, ovat ne kaikessa haasteellisuudessaan kasvattaneet minua ja tehneet minusta sen ihmisen, joka olen tänä päivänä. Voisin kaikessa kliseisyydessään sanoa löytäneeni paitsi itseni myös uudenlaisen tavan olla suhteessa kanssakulkijoihin. Tässä postauksessa tarkoitukseni on reflektoida romahduksen jälkeisiä vuosiani ja tekemiäni havaintoja, kirjaimellisesti nostalgisoida mennyttä.

Jossittelu ei kannata

Työuupumus ja siitä seurannut romahdus on 
nykyisin yksi osa elämänhistoriaani.

Ajankulusta on omalla tavallaan vaikea saada otetta, ja samanaikaisesti voi kokea jonkin menneisyyden hetken tapahtuneen joko aivan hiljattain tai toisaalta kuin ikuisuus sitten. Työuupumukseni ja siitä seurannut romahdus tuntuu minusta juuri tällaiselta ja mietin usein, onko siitä tosiaan jo, vai vasta, viisi vuotta. Viisi vuotta on toisaalta pitkä aika, mutta suhteutettuna koko elämän mittaan se näyttäytyy lyhyenä ajanjaksona. Lyhyenä, mutta silti sellaisena, joka ehti muovata minua yllättävänkin kokonaisvaltaisesti. Minusta tuntuu ihmeelliseltä verrata tämänhetkistä vointiani siihen viiden vuoden takaiseen voimakkaaseen hukassa olemisen kokemukseen ja tunteeseen siitä kuin maailma olisi romahtanut jalkojeni alta. En olisi tuolloin uskonut, että toipuminen ja jaloilleen takaisin pääseminen on mahdollista – saati että sieltä voisi nousta entistä vahvempana. Toipuminen on vienyt aikaa ja prosessi on ollut pitkä, mutta tänä päivänä voin huokaista helpotuksesta, minä selvisin.

Nykyhetkessä on mahdollista tietää, minkälaisia seurauksia menneisyyden valinnoillamme on ollut, mutta tulevaisuuteen emme voi koskaan suoraan nähdä. Jälkiviisaus onkin tästä syystä niin helppoa ja toisaalta armotonta. Jos voisin palata ajassa taaksepäin, haluaisin suhtautua itseeni myötätuntoisemmin. Viisi vuotta sitten, tilanteeni vakavuuden paljastuessa ja ymmärrettyäni sairastuneeni pahemman kerran työuupumukseen, koin voimakasta epäonnistumisen ja häpeän tunnetta. Ajattelin, että minussa täytyy olla jotain pahasti vialla, kun valmistumisestani oli kulunut vasta parisen vuotta ja uuvuin jo ensimmäisessä varsinaisessa oman alan työpaikassani – tosiasiassahan työuupumusriski on usein korkeimmillaan juuri työuran alkuvaiheilla. Minun oli pitkään mahdotonta nähdä tilanteeseeni muita syyllisiä kuin itseni, ja oman pahoinvoinnin hyväksyminen tuntui lähes mahdottomalta. Meni useampi vuosi ennen kuin kykenin hahmottamaan tilanteeseeni liittyvän kokonaiskuvan ja ymmärtämään, että työuupumus oli pitkälti väistämätön seuraus minusta riippumattomista tekijöistä. Vaikka uupumukseni eskaloitui verrattain nopeasti myös omien taipumusteni takia, olisi työpaikan heikko johtaminen, kielteinen työilmapiiri sekä liian suuri työtaakka uuvuttanut minut varmuudella ennemmin tai myöhemmin. Traumataustani, stressiherkkyyteni ja epäsuotuisat elämäntapani esimerkiksi alkoholin käytön suhteen vain nopeuttivat tätä.

Toimimattomia selviytymiskeinoja

Mikäli kaikki olisi ollut vain minusta kiinni, en tietystikään olisi halunnut uupua. Työuupumus toi kuitenkin päivänvaloon sellaisia asioita, joiden läpikäyminen oli lopulta välttämätöntä. Viisi vuotta sitten häpesin erityisesti sitä, että minut nähtäisiin nuorena ihmisenä, joka ei ole valmis työelämään ja, jonka tulisi mennä kotiin kasvamaan. Omasta mielestäni olin tuolloin kypsä aikuinen, enkä kokenut kantavani mukanani menneisyyden taakkaa. Näin jälkeenpäin olen kuitenkin kyennyt näkemään totuudensiemenen kyseisessä ajatuksessa. Olin vielä raakile ja vailla monia työelämässä tarvittavia taitoja: minulla ei ollut rajoja, realistisia käsityksiä jaksamisestani tai osaamisestani enkä osannut asettaa terveyttäni etusijalle. Yksinkertaisesti en ollut valmis työelämän myllytykseen – enkä varsinkaan työuupumuksen aiheuttaneeseen työpaikkaan, josta puuttui useita työhyvinvoinnin ja jopa lainsäädännön edellyttämiä käytäntöjä. Oman terveyteni ja tulevaisuuteni kannalta aikalisän ottaminen oli välttämätöntä.

Lapsuudessa opitut selviytymiskeinot vaativat
 päivittämistä ajan tasalle.

Romahduksesta takaisin jaloille pääsemiseni keskiössä on ollut oman kypsymättömyyteni kohtaaminen. On tehnyt kipeää oivaltaa, miten vähän olen saanut eväitä lapsuudenkodistani ja kasvatuksestani, ja miten heppoisin varustein minun on täytynyt lähteä rakentamaan elämääni. Vaikka olen kasvanut näennäisesti tavanomaisissa perheoloissa, elämässäni ei juuri ollut turvallisia aikuisia, jotka olisivat aidosti olleet kiinnostuneita asioistani tai, joiden kanssa olisi voinut keskustella esimerkiksi elämän arvoista tai tulevaisuuden suunnitelmista. En ole koskaan käynyt vanhempieni kanssa minkäänlaisia kasvuun tai kehitykseen liittyviä keskusteluja, eikä perheessämme ollut emotionaalista, saati fyysistä läheisyyttä. Minun tuli selviytyä lapsuudessa ja nuoruudessa pitkälti yksin. Täysi-ikäistyttyäni minut käytännössä työnnettiin pois kotoa, toivotettiin hyvää elämää ja annettiin ymmärtää, ettei takaisin ollut syytä palata. Jos nyt ei aivan näillä sanoilla, niin käyttäytymisen perusteella viesti ei jäänyt epäselväksi.

Minusta tuli siten 18-vuotiaana hyvin näennäinen aikuinen, jolla oli vahva normi yksin pärjäämisestä ja avun pyytämättömyydestä. Kapasiteettini vaikeiden asioiden käsittelyyn oli olematon, ja välttelin sekä tunteita että aitoa läheisyyttä. Työuupumus ja siitä seurannut romahdus paljastivat lopulta tämän kestämättömyyden. Toipumiseni kannalta on ollut keskeistä hyväksyä menneisyyden kokemukset osaksi elämänhistoriaani, sillä se on tuonut tarvittavaa armollisuutta itseäni kohtaan. En voi vaatia itseltäni sellaisia asioita, joihin en ole saanut välineitä, enkä voi verrata itseäni muihin ihmisiin, sillä jokainen meistä tulee hyvin erilaisista lähtökohdista. Toisilla voi olla valmiiksi paremmat edellytykset pärjätä paitsi työelämässä myös yleisesti elämässä kuin niillä, jotka alkavat opetella näitä taitoja vasta aikuisuuden puolella.

Avun hakeminen ei ole heikkoutta

Kontrollista irti päästäminen ja toisiin luottaminen on 
eheyttänyt minua.

Ulkopuolisen avun piiriin hakeutuminen ja omista asioista kertominen oli minulle viisi vuotta sitten maailman vaikeinta. Se soti vastoin kaikkea sitä, mitä olin lapsuudessani oppinut. Yksi isoimmista minussa tapahtuneista muutoksista näiden vuosien aikana onkin se, että uskallan nykyisin pyytää apua. Uskallan pyytää apua niin kanssaihmisiltä kuin ammattiauttajilta, sillä siinä ei ole mitään hävettävää. Se ei ole heikkoutta, vaan aitoa rohkeutta ja kykyä nähdä itsensä avun arvoisena. Ylipäänsä suhtaudun nykyisin kriittisesti liialliseen itsenäisyyteen ja ajatukseen, että kaiken pitäisi onnistua omin avuin. Ihminen on laumaeläin eikä sille ole luontaistakaan selviytyä kaikesta yksin. Jälkikäteen ajattelen olleen kuin tikittävä aikapommi ja, että romahdus oli lopultakin vain ajan kysymys. Selviytymiskeinoni olivat aivan liian jäykkiä ja kehittymättömiä, enkä olisi niiden varassa pitkälle pötkinyt. Olen kiitollinen siitä, että pelosta huolimatta uskaltauduin myöntämään, etten enää selviä omin avuin ja, että avun kurkottamiseeni vastattiin auttavien tahojen toimesta.

Avun hakeminen oli vaikeaa myös siksi, että minun oli vaikea myöntää epäonnistuneeni. Määritin itseäni voimakkaasti tekemisten ja suoritusten kautta, joten teki kipeää tulla esiin ihmisenä, joka ei enää vastannutkaan omissa silmissäni ideaalia pärjääjää. Psyykkisen vointini romahdus myllersi suhtautumistani suorittamiseen ja sitä kautta työntekoon hyvin voimakkaasti. Ennen uupumustani olin hyvin suorituskeskeinen ja työorientoitunut enkä voinut kuvitellakaan, että voisin olla onnellinen tekemättömyyden tilassa. Työ on toki merkittävä osa ihmisen elämää, mutta toipumiseni myötä suhtautumiseni sitä kohtaan on muuttunut välineellisemmäksi: työ on minulle ansaintakeino ja ajanvietettä, ihmisarvoani se ei enää määritä. Yllätyksekseni tämä on tuonut elämääni lisää kepeyttä, enkä enää suhtaudu yhtä vakavasti esimerkiksi työuralla etenemiseen. Teen asioita ja kuljen sitä kohti, mikä minusta tuntuu hyvältä – en sitä kohti, mikä näyttäisi ulospäin oikealta tai olisi sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Työuupumus toi mukanansa uusia tuulia myös työuralla suuntautumiseen liittyen, ja niiden myötä olen parhaillani palannut koulun penkille. Kirjoitan kenties myöhemmin oman postauksen tarkemmin siitä, mitä teen nykyisin.

Omaksi itseksi tulemista

Itsetuntemuksen suhteen olin viisi vuotta sitten lähinnä varjo nykyisestä versiostani. Näiden vuosien aikana olen ymmärtänyt, etten olekaan sellainen ihminen, joksi silloin kuvittelin itseni. En myöskään ole sellainen, jollainen toivoin olevani: en muista riippumattoman vahva, ulospäinsuuntautunut tai kovinkaan huoleton, vaan ärsyttävänkin neuroottinen ja seurapiirejä karttava omissa oloissaan viihtyjä. Haluaisin olla helposti lähestyttävä, mutta todellisuudessa olen varautunut ja helposti sulkeutunut. En myöskään useimmiten ole rento, sillä jännitän monia asioita, ja toisaalta kyllästyn nopeasti ja olen kärsimätön. Vastoin oletuksiani en tosiaankaan ole immuuni stressille tai mielenterveydellisille haasteille enkä osaa ratkoa kaikkea omin avuin. Olen myös havainnut olevani äärimmäisen herkkä (hermostollisestikin) ja ymmärtänyt sen olevan piirre, jota toisten on helppo hyväksikäyttää. Viiden vuoden aikana itseni puolustamis- ja suojelemistaidot ovatkin kehittyneet, ja näen nyt sisimpäni olevan suojelun arvoista. Elämästäni on kaikonnut monet vastavuorottomat ihmissuhteet, jotka olivat läsnä vain hyvinä aikoina.

On toki niin, että mielenterveydelliset haasteet voivat korostaa tiettyjä persoonallisuuden piirteitä, kuten neuroottisuutta, ja voinnin parantuessa myös luonteenpiirteet tasoittuvat. Omalla kohdallani tämä on näkynyt ylivirittyneisyyden vähenemisen myötä rauhallisempana olemuksena ja optimistisempana suhtautumisena elämää kohtaa. Minulle on uutta se, että aidosti pidän itsestäni ja koen romahduksen ikään kuin kuljettaneen minua lähemmäs omaa itseäni. Itseni hyväksyminen kaikkine piirteineen on ollut ajoittain vaikeaa, mutta se on tuonut mukanansa tarvittavaa mielen hyvinvointia. Olen myös kiitollinen siitä, että olen jättänyt alkoholin käytön taakseni, sillä aiemmin juuri alkoholi toimi kohdallani välineenä esittää jotakuta toista kuin sitä, kuka aidosti olen.

Toivoa on!

Työuupumuksesta voi seurata myönteisiäkin 
muutoksia elämässä.

Psyykkinen romahdus muutti minua ihmisenä ja järjesteli elämääni uudella tavalla. Haluan kirjoittaa aiheesta, sillä olisin itse kaivannut uupumukseni alkuvaiheessa enemmän rohkaisua ja tulevaisuuspuhetta. Uupumus näyttäytyi minulle ennemmin loppuna kuin uuden alkuna, vaikka näin jälkeenpäin näen sen olleen lähtölaukaus uudentyyppiselle suhtautumiselle itseäni ja muita kohtaan. Postaukseni tarkoitus ei ole liiaksi hehkuttaa psyykkisen romahduksen vaikutuksia: olisin varmasti kehittynyt ihmisenä ilmankin kokemaani työuupumusta, todennäköisesti vain vähemmän pakotetusti ja pidemmän aikavälin aikana. Haluan kuitenkin tuoda esiin toipumiseen liittyvää kasvua ja valaa uskoa niille, jotka kamppailevat samanlaisten asioiden kanssa. Työuupumuksista ja psyykkisistä romahduksista on mahdollista selviytyä. Vaikka se vie aikaa, koittaa lopulta päivä, jolloin uuteen päivään herääminen on taas helpompaa ja rinnassa pamppailee, kenties roihuaakin, toivon kipinä. Silloin voi myös huomata, ettei ole enää sama ihminen kuin ennen – onkin aiempaa vahvempi, tasapainoisempi ja ennen kaikkea lempeämpi itseä kohtaan.

Toipumisessa hyödylliseksi havaitsemiani asioita:

• Aika. Toipuminen on vienyt aikaa, sen hyväksyminen on tuonut rauhan ja luvan olla kiirehtimättä.
• Terapia. Pitkä psykoterapia oli raskasta, mutta palkitsevaa. Terapiassa sain välineitä menneisyyden käsittelemiseksi ja eteenpäin menemiseksi.
• Läheiset. Toipumisen myötä on oppinut arvostamaan aivan uudella tavalla merkityksellisiä ihmissuhteita, jotka kestävät myös vaikeiden aikojen läpi.
• Oma aika. Rauhallinen yksinolo on minulle palauttavaa ja tärkeä voimavara niin hyvinä kuin huonoinakin aikoina.
• Läsnäolo. Käsillä olevaan hetkeen keskittyminen on vähentänyt mielen myllerrystä. Vahvistin jätä jättäytymällä pois sosiaalisesta mediasta sekä harjoittamalla mindfulnessia ja joogaa.
• Säännöllisyys. Säännöllisen unirytmin ja terveellisten elämäntapojen ylläpitäminen auttoi minua saamaan terveyteni takaisin.
• Kivojen asioiden tekeminen. Vaikka pahimpina aikoina mikään ei tuntuisi miltään, niin vielä koittaa hetki kun aiemmin kivoista asioista saa taas mielihyvää. Arjen pienistä hetkistä voi yrittää nauttia.

Kylmä äitisuhde

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika, sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä.

Voimissaan olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäksi äitiyteen liittyy tabuja. Äidin rakkauden kyseenalaistaminen tai äitisuhteen kuvaileminen negatiivissävytteiseksi tuntuu tabulta ja asialta, jota ei saisi sanoa ääneen. Äiti antaa elämän ja siitä tulisi olla vain ja ainoastaan kiitollinen – näin kärjistetysti sanottuna. Omassa eheytymisprosessissani keskeisessä roolissa on kuitenkin ollut sen tunnistaminen, ettei äitisuhteeni ole särötön ja, ettei äidinrakkaus ole juurikaan ollut läsnä elämässäni. Olen kasvanut varsin tunnekylmässä ilmapiirissä ja saanut osakseni kosolti emotionaalista laiminlyöntiä, mikä on näkynyt ja näkyy käytöksessäni ja suhtautumistavoissani tänäkin päivänä monin tavoin.

Lapsi on riippuvainen saamastaan hoivasta

Lapsen totaalista riippuvuutta vanhemmastaan voi olla vaikea 
aikuisena käsittää.

Ihminen syntyy moniin muihin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja vastasyntyneen eloonjääminen on täysin riippuvaista muista ihmisistä – usein juuri äidistä ja hänen tarjoamasta ravinnosta ja hoivasta. Riippuvuus äidistä, vanhemmista jatkuu vauvavaiheen jälkeen vielä pitkään ja lapsi on useita vuosia käytännössä tyystin vanhempiensa armoilla. Läheisyys, ravinto, asuinsija, raha – näitä kaikkia vanhemmat hallinnoivat lastensa puolesta ja toteuttavat näin ollen varsin suurta valtaa suhteessa jälkipolveensa. Terveenä aikuisena minun on hyvin vaikea tavoittaa tätä valtasuhdetta ja riippuvuutta vanhemmista, sillä tämän kaltaista sidettä ei kehenkään käytännössä enää ole. Kenties jos joutuisin vuodehoitoon tai minut kidnapattaisiin, kokisin samanlaisia avuttomuuden tunteita hoitajia ja sieppaajia kohtaan? Joka tapauksessa, lapsen riippuvuus vanhemmistaan on kiistatonta, se on ymmärrettävää ja selviytymisen kannalta välttämätöntä.

Tästä seuraa, että lapsen lojaalius vanhempiaan kohtaan on suurta. Lapsi tunnistaa, osittain alitajuisesti, vanhempiensa merkityksen selviytymisensä kannalta, minkä myötä hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän ei arvota tai arvostele kokemaansa, vaan nostaa vanhempansa jalustalle huolimatta siitä, miten hyvin tai huonosti hoiva tapahtuu ulkopuolisen silmin tarkasteltuna. Lapsen ja vanhemman side muodostuu vahvaksi, lapsi on tilanteista riippumatta vanhempiensa puolella eikä ole tavallista, että lapsi hylkäisi vanhempaansa. Tällaista voi tapahtua vanhempien vaikeissa erotilanteissa, mutta tällöinkin lapsi on se, joka tilanteesta kärsii. Vanhemmista irtautuminen alkaa nuoruudessa, mutta usein varsinainen psyykkinen irrottautuminen tapahtuu aikuisuuden puolella, jolloin omaa lapsuutta kyetään tarkastelemaan sopiman välimatkan päästä suhteellisen objektiivisestikin.

Koska äiti on perheissä usein päähoivaaja, hänellä on paljolti valtaa lasten kasvatuksessa ja siten hänen vaikutuksensa lastensa elämiin on suuri. Äiti on se, johon lapsi kiinnittyy, josta hän hakee turvaa, huomiota ja hyväksyntää. Lapsi määrittää itseään äidin kautta ja äitisuhteesta tulee ikään kuin suhteiden prototyyppi, joka määrittää sitä, minkälaisia suhteita lapsi solmii muihin ihmisiin. Lapsi oppii äidin suhtautumisen ulkomaailmaan, sisäistää ne osaksi omia toimintatapoja ja noudattaa niitä usein hyvin kyseenalaistamattomina läpi elämänsä. Luonnollisesti äidin puute vaikuttaa lapseen hyvin perustavalla tavalla varsin negatiivisesti, ja samaten on hyvä muistaa, että perheitä on erilaisia. Viime aikoina isät ovat kenties saaneet entistä isompaa kasvatusroolia. Isäsuhteen merkitystäkään ei tule vähätellä ja, vaikka keskityn kirjoituksessani äitisuhteeseen, sivuan myös isäsuhdettani tässä kirjoituksessa jonkin verran.

Ymmärrystä tiettyyn pisteeseen asti

Minä ymmärrän sen, että lapsuuteeni liittyy piirteitä, jotka ovat olleet myös vanhemmilleni haastavia. Tiedän, että ne olisivat olleet haastavia kenelle tahansa. Osasta näistä haasteista on muodostunut minulle lapsuuden traumoja: erityissisaren kanssa kasvaminen oli kiinteä osa minun todellisuuttani ja sitä, että tulin ikään kuin automaattisesti toisena. Kuten olen molemmissa aikaisemmissa kirjoituksissanikin tuonut esiin, ymmärrän, että vanhempani, äitini on tehnyt parhaansa ja toiminut niillä välineillä, mitä hänellä on ollut käytössä. Tiedän, ettei hän ole tietoisesti ollut emotionaalisesti saavuttamattomissa tai tahallisesti laiminlyönyt ja jättänyt noteeraamatta minua ja kokemuksiani. Kuten me kaikki, myös äidit noudattavat toimissaan ja kasvatustavoissaan sukupolvien ketjuja ja toistavat asioita siten kuin heille on tehty. Voi olla hyvin vaikea suhtautua jälkipolveen tunnetasolla lämpimästi, mikäli itse on kasvanut kylmässä lapsuudenkodissa.

Vaikka tänä päivänä sukupuolten eroihin suhtaudutaan kielteisesti eikä niiden olemassaoloa saisi tunnustaa, ymmärrän senkin, että lapsen sukupuolella on vaikutuksensa siihen, miten äidit heihin suhtautuvat. Äititytär-suhde voi olla hyvin erilainen äitipoika-suhteen kanssa. Äitien omat käsittelemättömät traumat kenties herkemmin aktivoituvat juuri tyttärien kuin poikien kasvatuksessa ja tytär saa siten poikaa useammin roolin äidin aisankannattelijana. Suhde voi saada kateuden ja kilpailun sävyttämiä piirteitä, ja tytär näyttäytyä, usein alitajuisesti, äidille uhkana. Kaiken lisäksi tyttäret voivat samaistua saman sukupuolisuutensa takia voimakkaammin äitiinsä ja äitisuhde voi jo sitä kautta muodostua hallitsevammaksi isäsuhteeseen verrattuna. Tytär voi tämän myötä myös vaatia enemmän äidiltään kuin isältään. Myös kulttuurilla on vaikutuksensa ja esimerkiksi eriävät näkemykset siitä, miten tyttöjä ja poikia tulisi kasvattaa, usein ohjailevat vanhempia kasvatustyössä. Tiedän, ettei veljeni äitisuhde ole millään muotoa identtinen minun kanssani, mutta voin omalta osaltani puhua ainoastaan kokemuksistani tyttären roolissa ja siitä, minkälaiseksi äitisuhteeni on tästä asemasta käsin muodostunut.

Minut kasvatettiin ymmärtämään muita ja sitä olen kuuliaisesti läpi elämäni tehnyt – silläkin hinnalla, että muiden ymmärtämisestä tuli helpompaa kuin itseni ymmärtämisestä. Siksi minulle on ollut näiden ymmärrystä tihkuvien ukaasien saattelemana läpimurtava oivallus se, ettei ymmärtämisestä aina seuraa yhtäsuuruusmerkkejä hyväksymisen kanssa. Vaikka minä ymmärrän äitiäni, en tänä päivänä näe hänen suhtatumistaan minuun oikeutettuna. Tiedän paremmin, että olisin ollut ja olen paremman kohtelun arvoinen. Minulle keskeistä äitisuhteen tarkastelussa on ollut omaan kokemukseen luottaminen ja sen hyväksyminen, minkälaisia tunteita ne herättävät. Tunnepuolen asioita ei voi aina järjellä selittää tai ymmärtää, joten merkittävään rooliin asioiden käsittelyssä nousee oman kokemani pitämistä arvokkaana – vaikka se olisikin ristiriidassa äidin näkemyksen kanssa.

Mitä on emotionaalinen laiminlyönti?

Emotionaalinen laiminlyönti jättää jälkensä.

Emotionaalinen laiminlyönti voi olla varsin moninaista, sitä voi olla vaikea havaita ja se ilmenee usein eri tavoin eri aikoina eri perheissä. Emotionaalisesta laiminlyönnistä ei jää silmällä nähtäviä mustelmia tai ruhjeita, ja jäljet näkyvät ulkokuoren vaurioiden sijasta psyykkisinä haavoina, ajatuksina itsestä ja siitä, minkälainen käytös on hyväksyttyä. Lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti on tunteiden sivuuttamista ja kasvatuksesta puhuttaessa se tarkoittaa vanhemman tapaa suhtautua lapseen kylmästi tämän kokemuksia ja tunteita vähätellen. Vanhempi voi tarjota fyysistä turvaa, ravintoa ja kattoa pään päälle, mutta näkymättömän, henkisen puolen turva jää antamatta. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka uupuu läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja läheisyyttä. Koska lapsen tunteet sivuutetaan ja niitä vähätellään, emotionaalisella tasolla hän tulee hylätyksi ja jää hyvin yksin selviytymään kiperien asioiden kanssa. Keskeistä on, että vanhempi laiminlyö lapsensa tarpeita tunnetasolla, mikä heikentää lapsen kykyä kehittää omanarvontunnetta tai luottamusta toisiin ihmisiin. Pahimmillaan emotionaalisessa laiminlyönnissä on kyse lasta vahingoittavasta manipuloinnista, tälle nauramisesta ja verbaalisen tason vähättelystä, pilkkaamisesta ja haukkumisesta – henkisestä väkivallasta.

Aikuisen tuen puutetta ja puhumattomuutta

Tänä päivänä lapsuuteni näyttäytyy minulle pitkälti aikuisen tuen puutteena ja yksin jäämisenä. Olen asunut vanhempieni kanssa ja fyysisesti sijainnut heidän kanssaan saman katon alla, mutta henkinen etäisyys on ollut valtava. En luonnollisestikaan muista aivan varhaisimpia vuosiani, jolloin vuorovaikutus on varsin oleellisessa roolissa lapsen turvallisuuden tunteen kehittymiseksi, mutta rohkenen epäillä, että kertomani esimerkit emotionaalisesta kylmyydestä ovat toistuneet jollain muotoa läpi elämäni. Kyse ei siten ole esimerkiksi äitisuhteen kylmenemistä murrosiän pyörteissä tai siitä, että äitini käytös olisi yhtäkkisesti muuttunut huonompaan minun ollessa tietyn ikäinen. Tätä vahvistaa se, että jonkinlainen arvottomuuden, näkymättömyyden ja syyllisyyden pohjavire on kulkenut minussa läpi elämäni enkä näe tämän voineen syntyä yksittäisten kasvatusmokien seurauksena.

Puhumattomuus oli perheessämme normaalia, tunteita ei näytetty eikä läheisyyttä ollut. En edes muista, milloin olisimme äitini kanssa halanneet – tämä sijoittunee vuosiin, joilta minulla ei ole muistikuvia. Rakkaudesta tai toisen tärkeydestä ei hiiskuttu sanaakaan ja kaikenlainen tunteilu hissuteltiin hiljaiseksi. Minä ymmärsin puhumattomuutta siten, että asioista ei puhuta sen takia, etteivät ne ole tärkeitä. Siskoni tilanne, isovanhempien sairaudet, kuolemat ja vanhempieni ero, nämä kaikki näyttäytyivät asioina, joihin tulisi pystyä suhtautumaan kepeästi ja huolettomasti. Muistan, että vanhempieni erosta kerrottiin niin, että kiinteistövälittäjän tulon takia meidän tulisi siivota huoneemme. Sanaa ero ei varsinaisesti missään vaiheessa mainittu eikä muuton jälkeenkään asiasta enää puhuttu. Koska otin vanhempieni eron suhteellisen raskaasti, pidin itseäni epänormaalina ja omaa tapaani reagoida vääränlaisena. Tosiasiassa olen tullut vanhempieni, äitini taholta hylkäämäksi juuri sellaisissa tilanteissa, joissa aikuisen tuki olisi ollut ensiarvoisen tärkeää. Myös normaaliin kehitykseen kuuluvat asiat ovat vaikenemisen myötä tuntuneet häpeällisiltä enkä ole käynyt äitini kanssa koskaan minkäänlaisia keskusteluja murrosiästä, seksuaalisuudesta tai esimerkiksi ehkäisyyn liittyvistä asioista, mikä on melko varmasti ollut seurausta äitini omasta häpeästä ja kykenemättömyydestä käydä tämän kaltaisia keskusteluja.

Minua ei myöskään lapsuudessani juurikaan kehuttu tai kannustettu. En muista yhtäkään itseeni kohdistuvaa positiivista kehua tai sanomista äitini taholta. Päinvastoin minulla on ollut tunne, että olen toistuvasti näyttäytynyt äidin silmissä vääränlaisena: milloin olen ollut liian laiha, milloin minulla on ollut liian pitkät hiukset ja milloin olen uppoutunut liiaksi lukemaan kirjoja. Äitini ei varsinaisesti tuntenut minua eikä hänellä tuntunut olevan halua tutustua, hän kohteli minua omien käsitystensä kautta. Ongelmia tuntui aiheuttavan myös koulunkäyntini ja siinä pärjäämiseni – ajattelin äitini välillä pitävän minusta enemmän, mikäli koulunkäyntini sujuisi huonommin. Isäni kyllä rohkaisi, auttoi läksyissä ja kannusti koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, mutta äitini sai minut paikoitellen tuntemaan häpeääkin pärjäämisestäni. Ylioppilaaksi tuloani äitini juhlisti siten, että hän alkoi pyytää minulta vuokraa siitä, kun asuin edelleen hänen luonaan. Olin 19-vuotias. Hänelle oli tärkeämpää saada taloudellinen korvaus minun läsnäolostani kuin kuulla tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä, mitä tekisin lukion päättymisen jälkeen. Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mitä minä oikein opiskelin yliopistossa eikä hän sanonut minulle yhtikäs mitään valmistuttuani maisteriksi. Tiedän, että äitini omituiselta tuntuva suhtautuminen koulunkäyntiini on osaltaan johtunut siskoni koulunkäynnin haasteista ja huoli tästä on peilautunut myös minun tekemiseeni.

Mykkäkouluja, syyllistämistä ja uhriutumista

Viime kirjoituksessa perkasin siskoni tilannetta ja omaa rooliani ilmapiirien ja muiden tunnetilojen tarkkailijana, ja tulin siihen tulokseen, että lapsuuden perheessäni oli suhteellisen paljon riitelyä ja riitatilanteita. Se, miten äitini näihin riitoihin osallistui, oli mykkäkoulun kautta. Hän vaikeni täysin ja saattoi olla useita päiviä hiljaa niin, ettei puhunut tai katsonut meihin päinkään. Riidat venyivät kestoltaan pitkiksi, tunnelma jäi käsinkosketeltavan kireäksi ja oman käytöksen suhteen tuli tällöin olla ekstra varovainen. Tällaisissa mykkäkoulutilanteissa muistan meidän sisarusten maanitelleen äitiä ”tulemaan takaisin” ja olemme anelleet anteeksiantoa tietämättä, mistä hän tarkalleen ottaen on vihainen tai, mitä olemme tehneet väärin. Jos hän oli alkujaan esimerkiksi riidellyt siskoni kanssa, hän oli riitatilanteen jälkeen mykkäkoulussa myös minun kanssani. Mykkäkoulut päättyivät usein yhtä äkillisesti kuin ne olivat alkaneetkin, eikä tilanteisiin enää sen jälkeen palattu, niistä ei puhuttu tai mietitty, miten voisi toimia toisin. Näin ollen jäimme usein varsin hämmentyneiksi riitatilanteiden syistä ja seurauksista. Tästä on seurannut minulle se, että välttelen konflikteja ja toisaalta se, että näen itseni syypäänä riitatilanteisiin: minun tulisi olla aina se, joka pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. En ole kertaakaan kuullut äitini pyytäneen anteeksi mitään, ja luulen hänen vilpittömästi ajattelevan, ettei se ole hänen tehtävänsä.

Syyllisyyden tunne kietoutuu voimakkaasti äitisuhteeseeni ja 
olemassaolooni.

Mykkäkoulun pitäminen kietoutuu kenties osaksi äitini tapaan uhriutua. Läpi lapsuuteni hän muistutteli aina siitä, kuinka raskaudet pilasivat hänen kehonsa, kuinka hänen elämänsä kaventui perheensä passaamiseen, ruuan laittamiseen ja siivoamiseen sekä siitä, kuinka saamattomia ja laiskoja olimme nukkuessamme pitkään. Loma-aikoinakin tuli herätä aikaisin. Äitini seurassa oli mukana usein tunne siitä, että olemme hänelle taakkoja, kaikin puolin epäonnistuneita ja osaamattomia tapauksia. Hän syyllisti ja toisaalta minä syyllistyin. Helpottaakseni tätä olen pyrkinyt olemaan hänelle avuksi ja tarjoamaan apuani erinäisissä kotiaskareissa. Sain usein kuulla tekeväni väärin tai huonosti – hän teki loppu viimein asiat mieluiten itse eikä ottanut apua vastaan. Huomaan edelleen voimakkaan syyllisyyden pistoksen tilanteissa, joissa vieressäni tehdään asioita ja minä olen tekemättä mitään. Jos esimerkiksi huoltomies tulee kotiini korjaamaan ilmanvaihtokanavia ja minä vain istun sohvalla – ei hyvä!! Tällaisissa tilanteissa kuulen äitini moitteet omasta saamattomuudestani ja tunnen pistoksen siitä, että minun tulisi tehdä enemmän. Oma vaativuuteni itseäni kohtaan on hyvinkin peruja äitini tavoista nähdä minut ja samanaikaisesti tunnistan uuden äärellä ollessani äitini suhtautumistavan siitä, etten minä kuitenkaan osaa.

Äitini uhriutuminen ja tietynlaiseen marttyyriasemaan hakeutuminen on tuntunut käsittämättömältä ja, koska perhe-elämä selkeästi rasitti äitiäni, minun on tänä päivänä vaikea ymmärtää sitä, miksi hän ylipäänsä halusi lapsia. Paikoitellen äitini tapa uhrautua on saanut jopa koomiselta tuntuvia piirteitä. Joulunvietot ovat olleet lapsuudessani mieluisia juhlia, mutta mitä lähemmäs aikuisuutta tulin, sitä enemmän niistä tuli äitini uhrinäytelmiä. Mukava läheisten kanssa vietetty aika näyttäytyi painekattilan purkautumisena ja joulunpyhistä tuli tilaisuus osoittaa turhautuminen ja muistuttaa siitä, kuinka kiittämättömiä olemme. Hiljalleen tajusin, ettei sillä miten käyttäydyn tai en käyttäydy (sama sisarusteni kohdalla) ole vaikutusta äitini uhrautumiselle. Vaikka olisin järjestänyt juhlan itse lattiasta kattoon tai joulu olisi muutoin mennyt ”liian hyvin”, hän keksi syyn turhautumiselle ja mykkäkoulun pystyyn laittamiselle vedoten esimerkiksi edellisten joulujen tapahtumiin. Epäilen, että juuri joulu on herättänyt äidissäni vaikeita muistoja omasta lapsuudestaan ja toisaalta paineita ja stressiä viettää pyhiä tietyllä tavalla. Omille muuttamisen jälkeen olen yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta viettänyt jouluni yksin, ulkomailla tai kumppanini seurassa, siten miten itse haluan. Tämä on ollut minulle vapauttavaa siitäkin huolimatta, että äitini on minua tästä vuodesta toiseen syyllistänyt.

Aikuisuuden äitisuhde

Aikuisuuteen siirtyminen tarkoittaa usein lapsen ja vanhemman välisen suhteen uudelleen muotoutumista ja holhoavuudesta entisestään tasavertaisempaan suhteeseen siirtymistä. Itsestään tämä ei tapahdu, vaan vaatii usein suhteen molemmilta osapuolilta joustavuutta, sietokykyä ja valmiutta keskusteluyhteyden luomiseen. Jotta suhde pääsee eteenpäin, voi se vaatia taaksepäin katsomista ja vanhojen solmujen avaamisyrityksiä. Varmasti on myös niin, että mitä mutkattomampi suhde lapsuudessa on ollut, sen kivuttomammin se jatkuu myös lapsen aikuistuttua. En usko, että kenellekään tänne asti lukeneelle tulee yllätyksenä se, ettei aikuiseksi tulemiseni maagisesti muuttanut äitisuhdettani lämpimämmäksi eikä se onnistunut muotoutumaan uutta elämäntilannetta paremmin vastaavaksi.

Omille muutettuani suhteeni äitiin oli varsin muodollinen. Tapasimme joitakin kertoja vuodessa ja keskustelimme niitä näitä. Hänen kiinnostuksensa minun asioitani kohtaan oli vähäistä eikä hän ollut tukena käydessäni läpi erinäisiä elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä onnistumisia ja pettymyksiä. Syyllistäminen sai uudenlaisia muotoja ja ne liittyivät pääosin äitini pettymykseen siitä, miten käyttäydyn. Minä vierailin hänen luonaan liian harvoin, minä en halunnut nähdä häntä tai kertoa asioistani enkä minä tehnyt vierailujen aikana tarpeeksi. Minun ei tullut olla vain vierailijan roolissa ja vierailla, vaan minun olisi pitänyt ottaa osaa kotitöihin ja toimia siten kuin edelleen hänen luonaan asuisin. Varpaillaan oleminen jatkui eikä rentous ollut tilanteissa läsnä. Syyllisyyden kokemiseni kasvoi ja mietin, mitä minä teen suhteessamme väärin. Näin vierestä ystävieni ulospäin mutkattomilta ja läheisiltä näyttävät äitisuhteet, heidän usein toistuvat vierailut kotikotona ja puheet siitä, mitä kaikkea he äideillensä jakavat. Huomasin oman äitisuhteeni erilaisuuden ja valovuosilta tuntuvan etäisyyden.

Kokemukset äidin hylkäämisestä jatkuivat 
aikuisuudessanikin.

Vuosien edetessä opin kantapään kautta sen, miten vähän äitiäni elämäni kiinnosti. Tai jos kiinnostikin niin opin sen, miten vähän hän toi kiinnostustaan esiin. Opinnoistani hän ei puhunut sanaakaan, ihmissuhteeni eivät herättäneet hänessä kysymyksiä eikä hänestä kuulunut mitään ollessani reissun päällä. Yhteydenpito tapahtui viestien välityksellä, puhelut ja vierailut loppuivat aikanaan. Jossain vaiheessa tympäännyin ja pyrin avaamaan keskusteluyhteyttä äitini kanssa, käydä lävitse joitakin silloin hiertäneitä asioita ja kuulla hänen näkemyksiään. Tällä pyrin jollain tapaa päivittämään suhdetta ja kenties luomaan uudenlaista vuorovaikutusta välillemme. Äitini ei ollut tähän valmis, hän tyrmäsi yritykseni ja sai syyn mykkäkoululle. Pian tämän jälkeen, läheisen kuolemantapauksen yhteydessä, äitini välinpitämättömyys minua kohtaan tuli päivänvaloon ja mittani tuli niin sanotusti täyteen. En kyennyt anteeksiantoon hänen käytöstään kohtaan ja minun oli pakko avata silmäni sen suhteen, mitä olen valmis hyväksymään ja, mitä en. Yleisesti ottaen aloin tarkastelemaan elämääni laajemmin, ja jouduin tekemään erinäisiä päätöksiä siitä, minkälaisia suhteita sisällytän elämääni, mitkä ovat minulle hyväksi ja, mitkä eivät sellaisenaan voi enää jatkua. Äitisuhteeni kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja, vaikka yhteydenpidon katkaiseminen oli minulle vaikea päätös, siitä on seurannut paljon hyvää elämääni.

Välien jäätyminen

Välien katkaiseminen omaa vanhempaa kohtaan voi ulkopuolisissa herättää ihmettelyä ja tuomitsevuutta. Se voi näyttäytyä luonnottomana ja viestiä epäkiitollisuudesta kaikkea saamaansa kohtaan. En minäkään olisi voinut vuosia sitten uskoa, että minusta tulee yksi niistä ihmisistä, jotka eivät ole vanhempansa kanssa tekemisissä. Jollain tapaa tilanne on kuitenkin tuntunut varsin neutraalilta ja sellaiselta, minkä tapahtuminen oli väistämätöntä ja lopultakin vain ajan kysymys. Näin sen pitikin mennä. On myös hyvä muistaa, etteivät tämän kaltaiset päätökset ole koskaan helppoja ja tuulesta temmattuja, vaan niitä on usein edeltänyt pitkähkö historia ja erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen. Minä en ole äidilleni katkera mistään ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Olin enemmän katkera silloin, milloin olimme vielä tekemisissä, mutta irti päästäminen ja asioiden sisäinen työstäminen on tuonut tälle päätöksen. Tilanteen hyväksymisen myötä elämääni on astellut rauha ja ensimmäisiä kertoja elämässäni koen jonkin asteista vapautta olla sellainen kuin olen ja tehdä asioita, joita minä haluan.

Irti päästäminen on mahdollistanut kasvun ja 
omanarvontunteen löytämisen.

Äitisuhteen jäihin laittaminen on siten mahdollistanut minulle uuden sivun kääntämisen elämässäni. En enää käytä aikaani tehdäkseni äitiini vaikutuksen tai saadakseni hänen hyväksyntäänsä. Vuodet opettivat, että tämä on mahdotonta enkä tule tässä pelissä ikinä voittamaan. Mikäli onneni ja arvoni ihmisenä riippuu äidistäni, en tule näitä ikinä saavuttamaan. Ja niinkin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, oikeastaan vasta väliemme rikkoutumisen myötä olen alkanut tuntea onnellisuutta ja sallinut itseni näkemisen onnen arvoisena. Vaikka rakkauden tunnistaminen menneistä vuosista tuntuukin vaikealta, minun on hyväksyttävä se, ettei äidinrakkaus ole enää osa elämääni, ja sitä myöten minun on tästä eteenpäin oltava hyvä itselleni ja rakastettava itseäni. Omaksi itseksi kasvaminen ei tietystikään aina tarkoita välien poikki laittamista vanhempiinsa, mutta minun tapauksessani rajojen asettaminen on mahdollistanut voimaantumiseni ja hyvinvointini kasvamisen. Vaikka ulkoapäin minun voisi sanoa epäonnistuneen tyttärenä, sisäiset muutokset puhuvat puolestani ja varmistavat minun olevan matkalla kohti parempaa huomista. Mielenterveyteni on paremmalla tolalla pitkiin aikoihin ja koen meneväni aidosti omia kiinnostuksenkohteita kohti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni uskallan myös luoda uudenlaisia ihmissuhteita, jotka eivät noudata lapsuuden dynamiikkaani ja, jotka eivät rakennu kylmyyden ja välinpitämättömyyden varaan.

Kuten olen edellä todennut, minä ymmärrän äitiäni ja niitä lähtökohtia, joista käsin hän on minuakin kasvattanut. Ymmärtäminen ei tee vaikeiden päätösten tekemistä yhtään helpommaksi – päinvastoin. Ymmärtämisen oheen olen kuitenkin saanut tervettä itsepuolustuskykyä ja hyväksyntää siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää tai edes antaa anteeksi. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole leimata äitiäni pahaksi tai huonoksi äidiksi – suhteeseemme on mahtunut paljon myös hyviä asioita ja järkeviä kasvatusvalintoja. Puolet minusta on äitiäni eikä minua olisi ilman häntä. Tunnistan itsessäni paljon hänen piirteitään ja tapoja toimia niin hyvässä kuin pahassa. Elämässä mikään ei myöskään ole varmaa, enkä minä voi tietää äitisuhteeni tulevaisuutta. Sen tiedän, ettei äitini ole näiden vuosien aikana tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi ja sen, etten hevin halua luopua saamastani hyvänolon tunteesta. Haluan tästä eteenkin päin tuntea itseni arvokkaaksi ja kokea itseni näkemisen arvoisena, ja huolimatta siitä, että äitisuhteeni on jäissä, minulla on pitkästä aikaa lämmin.

Äitisuhteen tarkastelun tueksi:

• Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen, mutta tästä ei seuraa, etteikö vanhempiaan saisi tarkastella kriittisessä valossa.
• Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asioiden läpikäyminen tuo usein vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja voi valottaa äitisuhdettakin uudella tavalla.
• Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä ymmärtäminen ja hyväksyminen ole sama asia.
• Voit pohtia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Tunnistatko itsessäsi samanlaisia piirteitä kuin äidissäsi entä piirteitä, joita on äidissäsi, muttei sinussa?
• Äitisuhteessa on usein erilaisia vaiheita. Vaiheiden hahmotus voi tuoda selkeyttä nykytilanteeseen.
• Toimimalla niin kuin itsestäsi tuntuu tässä hetkessä hyvältä, vähennät myös jossittelun tarvetta tulevaisuudessa.
• Mikäli äitisuhteeseesi liittyy paljon vaikeita tunteita ja katkeruutta, suhteen tarkastelun tueksi voi olla paikallaan hakea ulkopuolista apua.