Erityissisaruudesta läheisriippuvuuteen

Erityisperheissä sisarussuhteet jäävät herkästi taka-alalle ja erityissisaruuden vaikutuksista puhutaan hyvin vähän. Kiinnostus kohdistuu yleensä erityislapsen ja vanhempien välisiin suhteisiin. Oma kokemukseni noudattaa pitkälti tätä linjaa ja erityislapsen sisarena olisinkin kaivannut enemmän tukea ja tietoa tilanteesta kuin mitä lapsuudessani sain. Vasta aikuisiällä olen kyennyt näkemään erityissisaruuden vaikutukset omaan elämääni ja hyväksymään sen, etteivät ne ole pelkästään myönteisiä. Tässä postauksessa tarkastelen sitä, miksi taipumukseni läheisriippuvuuteen on peräisin lapsuudestani ja, minkälaisia toimintatapoja minulle syntyi erityislapsen terveenä sisarena. Suosittelen alkuun lukemaan kirjoitukseni erityissiskoni kanssa kasvamisesta, sillä avaan siinä tarkemmin suhteen taustaa ja dynamiikkaa. Kirjoitukseni pohjautuu henkilökohtaiseen kokemukseeni: on hyvä muistaa, että erityislapsia ja -perheitä on monenlaisia eivätkä erityissisaruuden seuraukset ole kaikille samoja.

Erityissisaruuden myönteiset puolet

Normaaliuden ja tavallisuuden määritelmiä 
on hyvä kritisoida, sillä niitä vastenhan
"erilaisuus" määrittyy.

Niitä harvoja kirjoituksia, mitä olen erityissisaruudesta elämäni aikana lukenut, yhdistää pitkälti se, että sisaruus esitetään hyvin myönteisenä asiana ja positiivinen näkökulma tuodaan kielteisiä näkökulmia selkeämmin esiin. Erityissisaruuteen liittyy toki paljon hyvää, sillä lapsi voi joutua jo hyvin nuorena sellaisten kysymysten äärelle, mihin moni ei törmää koko elämänsä aikana. Erityislapsen sisaruksista voi kasvaa esimerkiksi vastuuntuntoisia, oikeudenmukaisuuteen pyrkiviä ja erilaisuutta hyväksyviä aikuisia, sillä he ovat jo lapsesta asti olleet tekemisissä erilaisuuden teeman parissa. Sisaruksesta saattaa kasvaa varsin avarakatseinen ihminen, jolle heikommassa asemassa olevien puolustaminen ja konfliktien ratkominen voivat olla lapsuudesta aikuisuuteen asti siirtyneitä tavanomaisia tapoja toimia. Sisarus voi hyvin löytää itsensä esimerkiksi ammatista, jossa on keskeistä tulla hyvin toimeen erilaisten ihmisten kanssa. Koska lapsuus on merkittävä vaihe ihmisen elämässä, ei ole yllättävää, että erityissisaruuden jäljet näkyvät tavalla tai toisella vielä aikuisuudessakin.

Vanhempien rooli korostuu erityislapsen sisarusten kokemuksissa. Mitä enemmän avoimuutta ja terveidenkin sisarusten yksilöllistä huomioimista vanhemmat pystyvät tilanteessa tarjoamaan, sitä paremmat mahdollisuudet ovat sille, että erityislapsen sisarukset pitävät erityisperheessä kasvamista vahvuutenaan. Kun sisarukset huomioidaan ja sisällytetään osaksi perheen arkea, saavat he kokemuksen siitä, että hekin ovat tärkeitä – vaikka eivät erityisiä olisikaan. Erityislapsen tarpeet voivat viedä ison siivun vanhempien resursseista ja käytettävissä olevasta ajasta, joten vanhempien tasapainoilu lasten välillä on ymmärrettävää. Koska terve sisarus usein ottaa itselleen selviytymiskeinoksi pärjääjän roolin, voi hän senkin myötä jäädä kiireisessä arjessa herkästi jalkoihin. Vanhemmat eivät kaikessa yksinkertaisuudessaan välttämättä hahmota terveen sisaren tarvetta tulla nähdyksi. Tämä näkyy myös palvelujärjestelmässä, joka kykenee hädin tuskin vastaamaan erityislasten tarpeisiin. Kaikkien näiden tietojen valossa on suhteellisen luonnollistakin, että erityissisaruudesta seuraa kielteisiäkin vaikutuksia.

Erityislapsen siskona vaille jäämisen kokemus

Salailin erityissiskoni käyttäytymistä 
ulkopuolisilta siten, etten juuri koskaan kutsunut
kavereita luokseni kylään. Salailin myös 
sitä, että minulla ylipäänsä on sisko.

Minun kokemustani erityislapsen siskona kasvamisesta värittävät näkymättömäksi jääminen, arvottomaksi itseni tunteminen sekä omien rajojen olemattomuus. Erityislapsiperheessä kasvaminen muovasi minut jo pienestä pitäen taitavaksi muiden mielialojen lukijaksi, omien tunteiden piilottajaksi sekä vastuunkantajaksi toisten tekemisistä. Minulla ei ollut tilaa olla tarvitseva tai näyttää haavoittuvuuttani, sillä perheen dynamiikassa minun roolini oli olla se, joka joustaa ja sopeutuu. Lapsuudenperheessäni ei käyty avointa keskustelua kaksi vuotta vanhemman erityissiskoni tilanteesta ja toistuvat vesiperät avun saamiseksi saivat vanhempani hiljalleen sulkemaan silmänsä hänen käyttäytymiseltänsä. ”Tilanne on hallinnassa.” Epänormaalista käyttäytymisestä kuten päivittäisistä raivokohtauksista, toistuvasta valehtelusta ja lintsailusta tuli perheessämme normaalia. Siskoni neuropsykiatrisista ja älyllisistä vaikeuksista, oppimisen haasteista sekä käyttäytymisen pulmista muodostui lapsuudenperheeni keskipiste, jonka ympärillä kiersimme kaikki kehää. Vanhemmilleni oli tyypillistä vähätellä siskoni käyttäytymisen laajuutta ja tavanomaista oli sekin, että me terveet sisarukset jouduimme syntipukin rooliin siskomme käyttäytymisestä. Lapsuudesta minulle on jäänyt käteen luovuttamisen jalo taito omien oikeuksien puolustamisen kustannuksella, sillä siskoni käynnistämissä riitatilanteissa minun tuli aina järkevämpänä osapuolena toimia sovittelijana ja riitojen väistäjänä.

Sisaruuden tietoinen tukeminen korostuu
erityislapsiperheissä.

Näin aikuisena toki ymmärrän, että siskoni aidosti tarvitsi enemmän tukea, mutta lapsena oli vaikea käsittää, mistä oli kyse. Hänen haasteensa eivät näkyneet ulospäin samalla tavalla kuin esimerkiksi cp-vammassa tai Downin oireyhtymässä. Hämmennystä lisäsi sekin, miksi vanhempiemme sanat ja teot olivat niin räikeästi ristiriidassa keskenään – paljon puhutun tasavertaisen kohtelun sijasta oli selvää, ettei se koskenut minua. Siskoni saamien erivapauksien ohessa minulta odotettiin ymmärrystä ja joustoa. Tunsin usein huonoa omatuntoa, mikäli toimin odotusten vastaisesti ja kuormitin vanhempiani omalla käyttäytymiselläni. Oma tarvitsevuus tuntui väärältä ja opinkin nopeasti tulemaan toimeen yksinäni, ilman aikuisten tukea. Toisiin tukeutumisesta tuli jotain, joka ei ollut minua varten.

Minulta löytyy aikaisempi postaus näkymättömyydestä, jossa kerron, miten jäin näkymättömäksi paitsi vanhemmilleni myös itselleni. Vanhempani eivät viettäneet kanssani kahden keskeistä aikaa ilman, että sitä olisi jollakin tavalla värittänyt erityissiskoni läsnäolo. Mikäli hän ei ollut fyysisesti paikalla, niin puheiden tasolla hän oli tällaisissakin tilanteissa läsnä. Minä tulkitsin tämän siten, etteivät asiani ja tarpeeni olleet yhtä tärkeitä kuin siskoni ja arvottomuuden tunne asettui kiinteäksi osaksi lapsuuteni mielenmaisemaa. Muut ihmiset ovat minua tärkeämpiä. Kuvaavaa onkin, että pystyn vaivatta kertomaan esimerkiksi siskoni lapsuuden lempiruuat, inhokki kouluaineet ja toiveammatit, mutta omista vastaavista en muista mitään. Erillisyyden kokeminen siskostani jäi lapsuudessani puolitiehen, mikä petasi tieni kohti läheisriippuvuutta.

Mitä läheisriippuvuus on?

Lapsuuden kasvuympäristö muovasi minua suuntaamaan huomiotani itsestäni toisiin: muiden käyttäytymiseen, jaksamiseen ja tarpeisiin. Tämä kaikki on ollut läheisriippuvuuden syntymisen taustalla ja hankaloittanut monia ihmissuhteitani. Läheisriippuvuus on suhteissa olemiseen liittyvä opittu tapa, jossa läheisriippuva sysää vastuun onnellisuudestaan ja hyvinvoinnistaan toiselle henkilölle. Läheisriippuvan oma elämä jää varjoihin ja toiselta saatava hyväksyntä ja huomio muodostavat sen hetkisen elämäntarkoituksen. Läheisriippuvuus on tyypillisesti liitetty esimerkiksi alkoholistin puolisoon, joka voi salailun kautta tulla ikään kuin sallineeksi juomisen jatkumisen. Päihde- ja mielen sairaudet ovat yksiä syitä läheisriippuvuuden taustalla, keskeistä on kasvaminen sellaisessa ympäristössä, jossa omat tarpeet ovat tulleet laiminlyödyiksi ja sopeutuminen liialliseen vastuuseen on ollut välttämätöntä. Läheisriippuva on oppinut olemaan olematta vaivaksi. Läheisriippuvuuden voimakkuus vaihtelee eri yksilöiden välillä eikä se ole vain parisuhteisiin liitettävä ilmiö.

Läheisriippuvuus ilmenee ihmisten välisissä 
suhteissa.

Minun oli alkuun vaikea hyväksyä omia läheisriippuvuuden piirteitäni, sillä pidin itseäni itsenäisyyden ja muista riippumattomuuden perikuvana. Välttelin läheisiä suhteita ja liiallinen takertuvuus oli minulle punainen vaate. Pidin toiset ihmiset aina käsivarren etäisyydellä itsestäni enkä päästänyt ketään aidosti lähelleni, suojelin minuuttani muilta. En kuitenkaan halunnut tuottaa pettymyksiä, mikä hioi miellyttämisen taitojani ja vaikeutti ein sanomistani. Ihmissuhteeni muotoutuivat toisen tarpeista käsin ja tällaisissa suhteissa oli enemmän kuin luonnollista se, että minun tunteeni ja tarpeeni jäivät toissijaisiksi – juuri niin kuin olin lapsuudessa oppinut. Nykyisin näen, ettei läheisyyden välttely tai sitoutumiskammoisuus suojele läheisriippuvuudelta. Tällaista käyttäytymistä ohjaa pelko satutetuksi tulemisesta ja nimenomaan se voi ajaa ihmisen välttelemään läheisyydeltään tasavertaisia ja vastavuoroisia suhteita. Tämä vaatisi omien tunteiden ja tarpeiden näkyväksi tekemistä, mikä on läheisriippuvalle vierasta. Läheisriippuvuus ajaa ihmisen rooleiltaan ja vastuiltaan vääristyneisiin suhteisiin, joissa läheisriippuvan tehtäväksi voi jäädä esimerkiksi hoivaajan, sovittelijan tai vastuunkantajan rooli.

Läheisriippuvuus aikuisuuden ihmissuhteissani

Aikuisuudessani läheisriippuvuus on näkynyt hyvin monenlaisissa suhteissa. Koska läheisriippuvuus sai minut vetäytymään liian läheisistä ja vastavuoroisista suhteista, teki se minusta magneetin varsin itsekeskeisille ihmisille. Ympäröin itseni ihmisillä, jotka eivät tunteneet minua ja, joille se itseasiassa sopi vallan mainiosti. Heille riitti oman itsensä ja tarpeiden korostaminen eikä suhteen toisella osapuolella ollut niinkään väliä. Tämä näyttäytyi minulle hyvin toipumisprosessini aikana, jolloin oman minuuteni ja työuupumuksesta seuranneen tarvitsevuuden esiintulo tuntui olevan monelle liikaa. Läheisriippuva voikin solmia löyhiä ihmissuhteita pelätessään läheisyydestä aiheutuvaa kipua, mutta tällainen löyhyys tuo esiin nimenomaan sen, mitä hän eniten pelkää. Läheisriippuva kun jää näissä suhteissa näkymättömäksi, sivuun työnnetyksi ja emotionaalisesti yksin – aivan kuten aiemmissa kokemuksissa, joista hylätyksi tulemisen pelko on alun perin syntynyt.

Läheisriippuvuus kietoutuu myös työuupumukseeni. Kyvyttömyys sanoa ei ja taipumus miellyttää ovat huono yhdistelmä työelämässä, jossa tällaisilla työelämätaidoilla varustamattomat henkilöt päätyvät herkästi heittopusseiksi. Omassa työuupumuksessani epäasiallinen johtaminen yhdistettynä olemattomiin omiin rajoihini ja arvottomuuden tunteeseeni saivat aikaan sen, etten osannut kyseenalaistaa kokemaani. Yritin toistuvasti etsiä selittäviä tekijöitä ja ymmärtää esimiehen käytöstä. Valittaminen tuntui väärältä ja halusin uskoa tilanteen muuttuvan parempaan, jos vain teen töitä kahta kauheammin. Ajattelin myös jossain määrin ansainneeni huonon käyttäytymisen ja pidin itseäni syypäänä tilanteeseeni. Vaikka luin organisaation toimintaperiaatteita ja eettistä ohjeistoa sekä työsuojelulainsäädäntöä, jostain syystä en ajatellut niiden koskevan minua – niin alhaiseksi itseni arvioin. Omien oikeuksien puolustamisen taitojen valitettava olemattomuus tuli työuupumukseni aikana ilmeiseksi.

Vaikka traumasuhde on ollut vaikea
kokemus, niin se toi hyvin raa'alla tavalla 
esiin omat käyttäytymistavat. 

Parhaiten läheisriippuvuus on näkynyt kohdallani traumasuhteessa. Siinä missä erityissiskoni oli lapsuudenperheessäni kaiken keskipiste, traumasuhteen aikaisten vuosien aikana elämäni keskipisteeksi muodostui traumasuhteen toinen osapuoli. Elämä pyöri suhteen ympärillä, vaihteli hyvien ja huonojen kausien vuoristoradassa ja määrittyi hänen tarpeidensa perusteella. Minun arvoni muodostui hänen sanoistansa eikä minua ollut enää olemassa yksinäni. Hän oli myös aina oikeassa, minä väärässä, hän oli hyvä, minä olin huono. Kyseinen traumasuhde rakentui jo varhaisessa vaiheessa hyvin myrkylliselle pohjalle hänen tehdessä minulle seksuaalista väkivaltaa. Silloinkin minä lähinnä mietin, mitä hänelle tapahtuisi, jos tekisin asiasta ilmoituksen. Kierrätin kaikki ajatukseni ja ideani hänen kauttaan: suhteen päättäminenkin kesti kauan minun lähinnä miettiessäni, miten hän tilanteesta selviytyy. Yhteistä meissä kahdessa oli loppu viimein se, että palvoimme samaa kohdetta: hän itseään ja minä häntä. Vasta suhteesta irtaantumisen jälkeen olen kyennyt näkemään, miten vähän hän minusta loppu viimein välittikään. Traumasuhde ja sen jälkeinen kipuilu herätteli minua kyseenalaistamaan sitä, mitä oli tapahtunut. Aloin ymmärtämään, että tapani toimia suhteissa on vääristynyt ja, että tarvitsen ulkopuolista apua eteenpäin pääsemiseksi.

Irti läheisriippuvuudesta

Vaikka tarpeeni ja kokemukseni jäivät erityissisaren jaloissa toissijaisiksi enkä lapsuudessani oppinut puolustamaan oikeuksiani tai näkemään itseäni yhtä tärkeänä kuin muita, olen saanut aikuisuudessa paljon välineitä ja keinoja toisin toimimiseksi. Hakeuduin pitkään terapiaan työuupumuksen takia, mutta se on ollut käänteentekevässä roolissa myös läheisriippuvuudelleni. Avunpiiriin hakeutuessani olin tyystin vieraalla maaperällä: olin mestari salailemaan ja vähättelemään asioiden merkityksiä, itsestä puhumista tai oman haavoittuvuuteni näyttämistä en hallinnut. Tuntui oudolta yrittää puhua vain itsestäni ja tiedostaa samanaikaisesti, ettei minulla ole hajuakaan siitä, kuka olen. Koko terapian idea vaikutti minusta alkuun hölmöltä ja olin kiinnostuneempi kuulemaan terapeutin ajatuksia kuin kertomaan omistani. Ajan kuluessa luottamus kuitenkin rakentui ja ymmärsin terapeutin toimivan ikään kuin peilin avulla, jonka kautta minun oli mahdollista alkaa näkemään itseni uudella tavalla. En ollutkaan enää vain muiden kannattelija tai sovittelija, vaan olin erillinen ihminen, jolla on omat tunteet, tarpeet ja rajansa. Olin koko elämäni vaiennut suurimmasta osasta lapsuuden aikaisista tapahtumista, joten ääneen niistä puhuminen tuntui aluksi oudolta, sittemmin vapauttavalta. Sain perspektiiviä erityissisaruuden teemoista ja ymmärsin viimein olevani erillinen ihminen suhteessa siskooni ja muihin perheenjäseniini. Toipumisprosessini aikana tulinkin vähitellen näkyväksi itselleni ja ensimmäisiä kertoja pitkiin aikoihin tunsin olevani todella olemassa.

Siitäkin huolimatta, että ajattelen itsekkyyden sisältyvän kiinteästi osaksi ihmisluontoa, niin minulle läheisriippuvuudesta irtaantumisessa keskeistä on ollut tietynlaisen itsekkyyden harjoitteleminen. Olen opetellut kääntämään fokuksen muista itseeni ja tunnistamaan, mitä minä haluan ja tarvitsen. Itsestä välittäminen ei tapahdu sormia napauttamalla, sillä opitut lapsuuden mallit istuvat tiukassa ja nousevat herkästi pintaan yhä uudelleen, mutta itsereflektion, toistojen ja pienten onnistumisten kautta se on alkanut kuitenkin tuntua luonnollisemmalta, mahdollisuudelta voida kaikkinensa paremmin. Itserakkaudesta puhutaan yleensä hyvin kielteiseen sävyyn, mutta omalla kohdallani terveen itserakkauden harjoittaminen on irrottanut minua läheisriippuvuudelle tyypillisistä toimintatavoista kuten toisten miellyttämisestä omien rajojen kustannuksella ja itseni pienentämisestä tehdäkseni toisten olon mukavammaksi. Käytännössä opettelen antamaan itselleni samanlaista arvostusta ja tilaa, mitä olen aina tarjonnut muille.

Läheisriippuvuudesta toipuminen ei tapahdu
yksin, vaan siihen tarvitaan turvallisia
ihmissuhteita.

Koska läheisriippuvuus kytkeytyy voimakkaasti ihmissuhteisiin, myös sen ratkaisun avaimet löytyvät suhteista ja läheisyyteen kytkeytyvien pelkojen kohtaamisesta. Läheisriippuvuudesta irtaantuminen on väistämättä tarkoittanut kohdallani myös ihmissuhteiden päättymisen hyväksymistä. Sellaiset ihmissuhteet, jotka ovat mahdollistuneet vain oman joustamiseni, hiljentymiseni tai liiallisen vastuunkantoni ansiosta, ovat tulleet tiensä päähän. Tämä on toisaalta luonut tilaa uusille suhteille, jotka perustuvat vastavuoroisuuteen ja tasavertaiseen toimimiseen. Itseni näkyväksi tekeminen, haavoittuvuuden paljastaminen ja rajallisuuden osoittaminen ovatkin muuttaneet ympärilleni hakeutuvia ihmisiä enkä enää magneetin lailla vedä puoleeni joustavuuttani hyväksikäyttäviä henkilöitä. Ylipäänsä käsitykseni läheisyydestä ja sen merkityksestä ovat muuttuneet, sillä siinä missä aiemmin pidin läheisyyttä kuluttavana ja työläänä, näen sen nykyään voimavarana ja elämän käänteissä kannattelevana tekijänä. Terveisiinkin ihmissuhteisiin kuuluu haasteita ja kipuja, mutta suhteista saatava turva rakentaa pohjaa paremmalle elämälle.

Heikkouksista vahvuuksiin

Minun oli vielä joitakin vuosia sitten mahdotonta pitää lapsuuttani millään tavalla erityisenä enkä pitänyt itseäni lainkaan läheisriippuvaisena – päinvastoin. Olen kulkenut pitkän tien voidakseni kohdata menneisyyden haamut ja ymmärtääkseni niiden yhteydet tämän päivän toiminnalle. Näkyväksi tuleminen on kohdallani tarkoittanut menneisyyden hyväksymistä, irti päästämistä ja itselleni rehellisenä pysymistä. Tiedostan nykyisin, että erityissisaruus on yhtenä tekijänä muovannut minusta juuri sellaisen kuin tänä päivänä olen, niin hyvässä kuin pahassa. Vaikka olen maksanut kovan hinnan läheisriippuvaisesta käyttäytymisestäni, ymmärrän sen olleen lapsuudessani väistämätön keino selviytyä päivästä toiseen. Vaihtoehtoja toisin toimimiselle ei ollut tarjolla. Tämän ymmärtäminen on mahdollistanut läheisriippuvuuden työstämisen ja uudenlaisten toimintatapojen opettelun nykyisessä elinympäristössäni, sillä tätä nykyä minulla on käytössäni laajempi keinovalikoima.

Lapsuudessa opitut selviytymistavat voivat 
kääntyä aikuisuudessa voimavaroiksi oikein
mitoitettuina.

Nykyisin ajattelen, että erityissisaruudesta on ollut minulle paljon myönteisiäkin vaikutuksia. Mikään määrä opiskelua ja koulun penkillä istumista ei opeta minulle sellaista tilannetajua tai toisen ihmisen lukutaitoa kuin mitä erityisperheessä kasvaneena sain. Kyky empatiaan ja taito sopeutua vaihteleviin tilanteisiin tulevat aina kulkemaan osanani ja näen niiden olevan oikein säädeltyinä taitoja, joista myös muu maailma voi hyötyä. Erityissisaruudesta saatavat vahvuudet eivät välttämättä tule annettuina, vaan ne tulee etsiä ja tunnistaa itsestä. Vasta kun ymmärtää oman erilaisuutensa suhteessa muihin, erilaisessa perheessä kasvamisesta voi tulla voimavara, jota hyödyntää esimerkiksi työelämässä. Omalla kohdallani olen ymmärtänyt havaitsevani herkästi ilmapiirissä tapahtuvat muutokset, luen rivien väliin jääneitä sanomattomia sanoja sekä tunnistan tilanteet, jolloin kuunteleminen ja hiljaisuus toimivat puhetta rikkaammin. Vaikka erityissisaruudesta aiheutui minulle lapsena paljon vaikeita tunteita, niin aikuisuudessa se on tarjonnut minulle aitiopaikan ymmärtää erilaisuutta ja havainnoida maailmaa toisten silmistä käsin – ilman, että enää kadotan itseni.

 

Läheisriippuvuudesta irti päästäminen voi tuntua pelottavalta.

• Muista, että sinä olet arvokas omana itsenäsi. Olet yhtä arvokas kuin kuka tahansa muukin.
• Läheisriippuvuus on syntynyt syystä ja alkujaan se on toiminut hyvänäkin selviytymiskeinona.
• Vaikka rajojen asettaminen voi herättää syyllisyyttä, rajojen tarkoituksena on sinun ja jaksamisesi suojeleminen.
• Omien tunteiden tunnistaminen ja erottaminen toisten tunteista voi olla vaikeaa – lähde liikkeelle pienistä askelista.
• Vastavuoroisuuteen perustuvat ihmissuhteet ovat dynamiikaltaan terveempiä ja usein kestävämpiä kuin yksipuoliset, riippuvuuteen perustuvat suhteet.
• Muutos vie aikaa ja voi vaatia tuekseen ulkopuolista apua.