Aiheutuiko työuupumuksesta myös ihmissuhdekriisi?

Työuupumukseen voi liittyä sosiaalista vetäytymistä ja vuorovaikutustilanteiden välttelyä. Usein tämä johtuu siitä, että ihminen on jaksamisensa suhteen jo sen verran äärirajoilla, ettei yksinkertaisesti pysty ottamaan vastaan yhtään enempää kuormitusta ja stressiä. Sosiaaliset vuorovaikutustilanteet kun harvemmin ovat tyystin ennakoitavissa: niihin liittyy aina yllätyksen mahdollisuus niin hyvässä kuin pahassa. Jo itse työuupumus on usein lähtöisin nimenomaan työyhteisön toimimattomista ihmissuhteista ja vuorovaikutustavoista, joten uupunut saattaa tiedostamattomastikin yleistää ihmissuhteiden ongelmallisuuden koskemaan myös esimerkiksi omia ystävyyssuhteita. Vaikkei ongelmia ennen uupumista olisi ollutkaan. Keskitynkin tässä kirjoituksessa juuri työyhteisön ulkopuolisiin ihmissuhteisiin. Ei ole epäselvää, etteikö työuupumukseni vaikuttanut näihin suhteisiin negatiivisesti.

Uupumus verottaa sosiaalisten tapaamisten määriä

Työuupumus yksiselitteisesti verotti minun sosiaalista energiaani, ja ensimmäisiä asioita, joista lähdin karsimaan uupumuksen ollessa pahimmillaan, olivat erinäiset sosiaaliset tapahtumat. Minulla ei ollut jaksamista, kiinnostusta tai pahemmin aikaakaan tavata ihmisiä työn ulkopuolella. Kaikki voimavarani menivät työssä selviytymiseen ja sain sosiaalisen annostukseni täyteen esimiehen kanssa painiessa. Huomasin myös pian, että sosiaalisten tilanteiden jäljiltä olin entistä kuormittuneempi, mikä sitten heijastui työssäjaksamiseen ja aiheutti haasteita työtehtävien läpisaattamiseksi. Tämä taas lisäsi painetta selviytyä ja uuvutti entisestään. Tein siksi ikään kuin valinnan ihmisten ja töiden välillä oman jaksamiseni puolesta.

Uupumukseni näyttäytyi myös sosiaalisena
jaksamattomuutena.

Vaikka tein tämän kaltaisen valinnan, niin se ei tarkoittanut kohdallani sitä, että olisin kokonaan ollut tapaamatta läheisiäni ja ystäviäni. Edelleen näin heitä, mutta harvemmin kuin aikaisemmin. En myöskään nähnyt mielekkääksi lähteä mutuilemaan muille uupumuksestani, sillä asia oli itsellenikin sen verran vieras ja vaikeasti hahmoteltavissa. Toki kerroin tilanteestani pintapuolisesti ja sain useimmilta ymmärrystä tulehtuneeseen tilanteeseen esimiehen suhteen. Yksinkertaisesti: halusin minimoida työn ajattelun edes niinä harvoina kertoina kuin tapasin ystäviäni, ja sosiaalisissa tilanteissa olikin mukava saada ajatukset täysin muihin kysymyksiin ja muiden ihmisten asioihin. Kuitenkin juuri se, että ympärilläni olevat ihmiset jäivät uupumukseni suhteen pimentoon, aiheutti suurimmat ihmissuhteiden uudelleen muotoutumiset, mutta vasta siinä vaiheessa, kun toipumisprosessini oli käynnissä ja uupuminen selätetty. Minun näkökulmastani katsottuna työuupumus toi näkyviin piilossa olleita ongelmia, jotka olin aikaisemmin halunnut jättää pimentoon.

Työuupumus elämänvaiheessa, jolloin ihmissuhteet ovat muutenkin muutoksessa

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, sairastuin työuupumukseen hiljattain maisteriksi valmistumisen jälkeen ja työ, joka minut sairastutti, oli ensimmäisiä oman alan työpaikkoja. Elämäntilanne oli kaikkinensa uusi: sosiaalisuutta tihkuvat opiskeluvuodet, jolloin viikoittaiset opiskelijariennot pitivät kiireellisenä, olivat takanapäin ja vaihtuneet uudelle asuinpaikkakunnalle, jossa ainoa tuntemani henkilö oli kumppanini. Suurin osa ystävistäni asettui toisaalle päin Suomea ja jo fyysinen etäisyytemme kasvoi sen verran suureksi, että tapaamiskerrat harvenivat merkittävästi. Samanaikaisesti koronapandemia rajoitti ihmisten liikehdintää ja piti kaikkia epätietoisuuden vallassa. Ei siis ole niin, että vain työuupumuksesta olisi johtunut ihmissuhteideni uudelleenmuotoutumista, vaan sitä on ollut edesauttamassa myös sen hetkinen jo valmiiksi muutoksessa ollut elämäntilanne. Ilman uupumistakin muutoksia olisi varmasti tapahtunut.

On melko tyypillistä, että ihmissuhteisiin liittyvä selektiivisyys asettuu juuri kolmenkympin iän paikkeille. Nuoruudessa ja varhaisessa aikuisuudessa ystävät ja vertaisryhmät ovat tärkeässä roolissa ja, vaikka ne ovat sitä edelleen aikuisuudessa, voi parisuhteesta tulla suurempia merkityksiä saava sosiaalinen suhde. Ajan ja resurssien ollessa rajallisia ihminen tyypillisesti tekee karsintaa ympärillä olevien suhteidensa määrästä omien painotustensa perusteella. Yksi painottaa parisuhdetta, toinen ystäviä ja kolmas suhdetta itseensä tai yhteyttä lemmikkeihin. Painotukset voivat vaihdella yksilöiden välillä hyvinkin paljon keskenään ja tästä voi syntyä yhteentörmäyksiä yksilöiden välillä.

Muutos on elämässä väistämätöntä ja se on 
kiinteä osa myös ihmissuhteita. 

Minun on ollut oivaltavaa ymmärtää se, että ihmissuhteiden muutos kuuluu osaksi elämää. Ihminen on itsekin jatkuvassa muutoksessa, elämäntilanteista puhumattakaan, joten väistämättä siitä syntyy muutoksia myös sosiaalisiin suhteisiin. Yhteentörmäyksiä saattaa syntyä siinä vaiheessa, mikäli tätä ihmissuhteisiin liittyvää taipumusta muutokseen ei hyväksytä tai ymmärretä. Ihminen saattaa esimerkiksi haluta, että ihmissuhde säilyisi muuttumattomana vuodesta toiseen ja, että läheiset ympärillä olisivat samankaltaisessa muotissa kuin itse, sillä tällöin voisi ajatella, että tarve sosiaalisuuteenkin olisi yhtäläinen. Toisella olisi siten yhtä paljon aikaa ja tarvetta nähdä. Yhtä lailla kuin missä tahansa suhteessa, minusta on tärkeä muistaa myös ystävyyssuhteissa, että toista ei tulisi pyrkiä muuttamaan. Jos muutos edes sinänsä on tarpeen, jokaisen muutos lähtee itsestä. Haastavista tilanteista ja yhteentörmäyksistä olisi oletusten luomisen sijasta hyvä puhua. Ongelmat harvoin eskaloituvat valtaviksi vyyhdiksi silloin kuin ne tuodaan esiin ja niistä puhutaan.

Mielestäni on myös hyvä muistaa sekin, että osa ihmissuhteista on sen luonteisia, että ne ovat elämäntilannesidonnaisia eli sellaisia, jotka ovat voimissaan vain tietyissä elämäntilanteissa ja tarpeeksi samanlaisissa olosuhteissa. Kun elämäntilanne muuttuu, ihmissuhde ei välttämättä kestä tätä muutosta ja se voi hiljalleen hiipua tehdyistä toimenpiteistä huolimatta. Tällöin sen heikentymiseen tai päättymiseen voi liittyä omilta osin luopumisen ja surun tunteita ja uudenlaiseen muutokseen sopeutuminen voi viedä aikaa.

Uupuiko tuo?

Työuupumukseen liittyy usein hämmästys: enhän minä voi työuupua. Työuupumus tuleekin usein puun takaa ja salakavalasti. Se yllättää. Useimmiten se yllättää paitsi työuupumukseen sairastuneen henkilön myös muut ihmiset hänen ympärillään. En olisi voinut uskoa hänen uupuvan. Tuttavan työuupumuksen tultua tietoisuuteen, hänet tunteva saattaa usein ajatella, että ei silti itse voisi uupua ja, että uupunut tuttava saattoi kyllä olla hieman liian tunnollinen tai liian perfektionisti. Halutaan välttää omaa epämukavuutta ja kieltäytyä ajattelemasta, että todellisuudessa loppu viimein kuka vain voi uupua sopivissa olosuhteissa. Tämä on hyvin inhimillistä. Työyhteisöissä sen sijaan pitäisi hälytyskellot soida, mikäli yksikään työuupuu, sillä se usein viittaa siihen, että myös muut työntekijät ovat vaarassa. Tilanne vaatisikin organisaatiotason intervention ja sen, että sairastumisen syitä ei haettaisi yksinomaan yksilön ominaisuuksista, vaan keskiössä olisi organisaationaaliset tekijät ja yhteisöllinen näkökulma.

Omalla kohdallani uupumus niin varhaisessa vaiheessa työuraani aiheutti sen, että en saanut tilanteeseeni lähipiiristäni lainkaan vertaistukea. Kukaan tuttavistani ei ollut uupunut, minä olin ensimmäinen, ja huomasin, että asiasta kertominen tuottikin jossain määrin hämmentyneisyyttä. Tilanteen vakavuus jäi herkästi taka-alalle ja neuvojen lisäksi muistettiin tsempata: kyllä se siitä. Tämä on ymmärrettävää, sillä tuskin kukaan työelämään tuoreella korkeakoulututkinnolla astuva haluaa ajatella työuupumuksen koskettavan itseä, se nähdään mieluummin kaukaisena uhkana, johon sairastuvat ne muut. Työuupuneen on hyvä muistaa, että kaikista parhaimman avun toipumiseen saa ammattilaisten taholta ja auttavalta hoitotaholta. Yksin ei kannata jäädä, vaan lähteä rohkeasti pyytämään tilanteeseen apua. Lähipiiristä voi totta kai parhaimmassa tapauksessa saada tukea ja turvaa, mutta on kohtuutonta vaatia heiltä sellaista, mihin ammattihenkilökunta on vuosia kouluttautunut.

Uupumisen myötä ystäväpiirin samankaltaisuus vaihtuikin erilaisuudeksi. Suurimman osan ystävieni kanssa olimme siinä mielessä olleet samassa elämäntilanteessa, että astuimme työelämään samoihin aikoihin samoilla tutkinnoilla. Uuvuttuani en ollutkaan enää samanlaisessa tilanteessa kuin muut, vaan minun tilanteeni olikin kääntynyt päälaelleen, erilaiseksi. En voinut olla ajattelematta sitä, miksi juuri minä uuvuin ja sitä, onko minussa jotain vialla. Tämä ei poistanut sitä faktaa, että samanaikaisesti olin iloinen ystävieni puolesta siitä, että he olivat löytäneet mieleisiä työmahdollisuuksia ja, että edelleen olin kiinnostunut kuulemaan heidän työelämäkuulumisiaan. Tarkemmin ajateltuna oli tietystä hyvä, että olin ystävistäni siinä vaiheessa ainut, joka sairastui työuupumukseen, sillä se kertoo, ettei työelämä ole tyystin toivoton. Mutta kuten edellä kirjoitin: uupuneen tunteva saattaa pyrkiä löytämään uupuneesta itsestään selittäviä tekijöitä hänen uupumiselleen ja samanaikaisesti vahvistaa ajatusta siitä, että itse ei voisi uupua. Uupunut halutaan siten mieluummin nähdä jollain tapaa itsestä erilaisena.

Uupumus erilaistutti minua

On myös niin, että uupumus muutti minua, vaikka subjektiivisesti muutoksen määrää onkin haasteellista arvioida. Luulen, että toipumisprosessin myötä minut ikään kuin pakotettiin muutokseen nopeammin kuin toiset ehkä olisivat olleet valmiita hyväksymään. En ollut enää täysin samanlainen ihminen, mitä olin ennen uupumusta.

Sairastumisen myötä aloin ottamaan konkreettisia askelia kohti parempaa hyvinvointia. Toiminnan tasolla tämä tarkoitti sitä, että hienosäädin erinäisiä elämäntapojani kohti kestävämpiä valintoja ja ohjasin urasuuntautumistani toisaalle lisäkoulutuksen myötä. Mielenkiinnonkohteeni olivat remontissa. Toipumisprosessini myös pakotti minua kääntämään katsetta vahvasti sisäänpäin, joten aloin myös tarkemmin pohtia sitä, kuka minä olen. Tästä löytyy oma kirjoituksensa. Samanaikaisesti nämä prosessit valaisivat sitä, kuinka minulla oli ympärilläni ihmissuhteita, joissa oli samankaltaisuuden vaade. Kun en enää vastannut tähän vaateeseen, henkinen etäisyys tuntui kasvavan merkittävästi.

Uupumus on herättänyt paitsi minussa myös 
ympärilläni olevissa ihmisissä tunteita 
laidasta laitaan. 

Ihmissuhteita usein muodostetaan samankaltaisten ihmisten kanssa, sillä samanlaisuudessa on jotain kiehtovaa. Erilaisuus voi pelottaa. Minun on ollut kova paikka huomata se, että sen sijaan, että muutokseni olisi nähty minun hyvinvointini kannalta välttämättömänä, se on nähty jollain tapaa uhkaavana. Asiana, joka olisi itseltä pois. Muutosprosessini on mahdollisesti (tahattomasti) signaloinut, että heidän ja minun aikaisemmat valintani eivät sovikaan kaikille, vaan ne voivat olla jopa terveyttä haittaavia. Muutokseen tarvittavasta rohkeudesta on tullut kateutta herättävä asia. Onpa rohkeaa -ensiajatus onkin voinut kääntyä vertailuksi ja omaksi riittämättömyyden tunteeksi siitä, että toinen tekisi enemmän kuin itse.

Minusta on tärkeää ymmärtää ja varautua siihen, että työuupumus voi herättää toisissa kateutta. Tämä kuulostaa ensisilmäyksellä absurdilta ja tätä lukiessa moni voikin ajatella tämän olevan mahdotonta. Olen kuitenkin jossain määrin joutunut kateuden kohteeksi esimerkiksi siksi, että minulle kirjoitettiin sairaslomaa toista kuukautta, vapaa-aikani lisääntyi toipumiseni käynnistyttyä ja, että olen saanut sairastumiselleni ja toipumiselleni hyvin ehdotonta tukea kumppanini taholta. Kateus voi herätä hyvin pieneltä tuntuvista asioista. Uupumus ei myöskään aina varsinaisesti näy päälle päin, joten kateutta tunteva ei välttämättä pysty asettumaan toiseen asemaan siitä, minkälaisissa henkisissä pohjamudissa uupunut voi todellisuudessa olla.

Elefantti olohuoneessa

Minun onnekseni valtaosa läheisistä ja ystävistäni ymmärsi tilanteeni kerrottuani työuupumuksestani ja toipilaana olemisesta. Kuitenkin osalle se tuntui olevan vaikeasti lähestyttävä asia ja siitä muodostui aihe, jonka tiedettiin olevan olemassa, mutta jota välteltiin. Elefantti olohuoneessa. En sopinut heidän maailmassaan kuvaan ihmisestä, joku uupuu. Minua alettiin ulos sulkea erinäisistä tapaamisista, koska hänellä on nyt vaikea jakso elämässä menossa. Ymmärrän, että näin tekemällä on varmasti haluttu ajatella minun parastani, mutta todellisuudessa tällainen voi vain pahentaa toisen kokemusta. Uupunut on siinä vaiheessa luottanut muihin ja kertonut tilanteestaan, joten tällainen ulossulkemisen reaktio ei ole omiaan lisäämään vastavuoroista luottamuksen tunnetta jatkossa. Yksi neuvo, mikä minulla onkin uupuneiden, mielenterveyshaasteita kärsivien tai yleisesti sairastavien läheisille on se, että sairastuneen jaksamisesta ei pitäisi tehdä oletuksia tai johtopäätöksiä ilman, että häntä itseään on kuultu. Pyrinkin aina kutsumaan henkilöitä erilaisiin tilaisuuksiin, vaikka tietäisin heidän olevan vaikeassa elämäntilanteessa, ja annan siten kutsutuille henkilöille itselleen mahdollisuuden päättää tulemisistaan. Kokemani ulossulkeminen tuntui nimittäin todella pahalta ja lisäsi kokemiani negatiivisia tuntemuksia jo ennestään kuormittavaan tilanteeseen.

Ulossulkeminen herätti minut pohtimaan, josko minä sovin ystäväksi vain silloin, kun menee hyvin? Silloin, kun minä en ole täysissä voimissani, se on toisille liikaa. Olin se, joka oli tottunut kuuntelemaan muiden murheita ja olemaan avuksi – tilanteen kääntyessä päinvastaisesti, osapuolten vaihdos ei ollutkaan mutkatonta. En sopinut muiden silmissä tähän rooliin. Myös se, kuinka toipumisprosessin myötä aloin opettelemaan asettamaan rajojani ja sanomaan ei, oli osalle liikaa. Olen joutunut havahtumaan siihen, minkälaisia suhteita haluan vaalia ja, minkälaiset suhteet loppu viimein ovat minulle hyväksi. Mitkä ottavat enemmän kuin antavat? Niin kliseistä kuin se onkin, niin ei sitä turhaan sanota, että erilaiset kriisit ja vaikeat tilanteet tuovat näkyviin toimivat ja toimimattomat ihmissuhteet. Olen onnekas siinä, että pääsen näitä asioita purkamaan terapiassa osana toipumisprosessiani, sillä paikoitellen haastavakin ihmissuhdetilanne on herättänyt minussa hyvinkin luonnollisia reaktioita ja tuntemuksia aina vihasta ja katkeruudesta suruun ja yksinäisyyden kokemuksiin. Olen saanut sieltä hyviä vinkkejä siihenkin, kuinka tällaisia asioita voi tuoda esiin ihmissuhteen toisen osapuolen kanssa ja, minkälaisia erilaisia sopimiskeinoja kinkkisissä tilanteissa voi käyttää.

Kestävämpiä ihmissuhteita kohti

Uupumuksen myötä olen jossain määrin tullut allergiseksi vähättelylle ja vastavuorottomuudelle. Ihmissuhteiden ylläpito vaatii molemminpuolista työtä ja toisaalta on hyvä muistaa se, että sinun on mahdollista valita ystäväpiirisi. Ihan yhtä lailla kuin sairastuttavasta työsuhteesta tulisi irtaantua, ei toimimattomissa ihmissuhteissakaan kannata pidemmän päälle roikkua. Kenenkään kanssa ei ole pakko olla edes velvollisuudentunteesta ja, jos suhde ottaa enemmän kuin antaa, voi olla hyvä hetki pohtia sen mielekkyyttä uudelleen. On kuitenkin hyvä puhua ja varmistaa se, että kaikki osapuolet ovat samalla sivulla, eikä kyse ole esimerkiksi väärinymmärryksestä ja tahattomasta huolimattomuudesta. Mikäli uupumus on hyvin voimakasta, lähipiirille voi hyvin kertoa sen verran kuin sillä hetkellä haluaa ja esimerkiksi todeta, että tarvitsee aikaa toipumiselle ja palaa asiaan sitten kuin vointi sen paremmin sallii.

Työuupumuksen myötä olen myös tutustunut 
ja luonut uusia ihmissuhteita, joita ei ilman
uupumusta välttämättä olisi syntynyt. 

Uskon, että aina silloin tällöin on hyvä tarkastella muodostuneita ystävyyssuhteita ja miettiä tarvitseeko niitä jollain tapaa päivittää. Ja kuten sanoin, minulla oli sellaisia ihmissuhteita, joiden olemassaolon päättyminen oli vain ajan kysymys, joten näen, että uupumisesta aiheutunut sisäinen prosessi varmisti rohkeuteni laittaa tällaisille suhteille piste. Nykyisin nautinkin vahvistuneista ihmissuhteista entisestään ja olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut hyvät tukijoukot uupumuksen selättämisprosessissa. Erityisen merkittävässä roolissa on ollut kumppanini tuki, jota ilman toipumisprosessini olisi voinut jäädä puolitiehen. Uskon, että kokemuksen myötä osaan olla entistä paremmin tukena myös ystävilleni, sillä ymmärrän paremmin sen, miltä ulossulkemiseksi tuleminen voi pahimmillaan tuntua. Se, että työuupumus koskettaa paitsi uupunutta itseään myös hänen lähipiiriään, kertoo siitä, miten kokonaisvaltaisesta asiasta onkaan kyse. Tiivistytysti sanoisinkin, että uupumisen myötä ihmissuhteidenverkostoni määrällisesti pienentyi, mutta laadullisesti parani – enkä tällä hetkellä voisi olla yhtään tyytyväisempi.

Työuupumus ja ihmissuhteet – onko jotain mitä pitää mielessä?

• Uupumuksesta puhuminen usein helpottaa ja vähentää häpeän kokemista. Ystävälle kertominen voi antaa tarvittavaa etäisyyttä tilanteeseesi. Kerro sen verran kuin haluat, jos haluat.
• Varaudu neuvoihin ja ohjeisiin. Voit etukäteen kertoa, minkälaista tukea kaipaat, jos sinulla tällainen on mielessä. Saatko tilanteeseesi asiantuntevaa apua jo muualta? Voit senkin kertoa: se voi jopa helpottaa ystävääsi ja hän saa hyvällä omallatunnolla olla auttajan sijasta ystävä.
• Vetäytymisen tarvetta ei kannata säikähtää. Se kuuluu osaksi sairaudenkaarta ja todennäköisesti helpottaa ajan saatossa. Voit kertoa läheisillesi, ettei vetäytyminen johdu heistä, vaan kuuluu osaksi uupumusta.
• Salli itsellesi toipumiseen liittyvä sisäänpäinkääntyneisyys, jolloin voi olla vaikea kiinnostua muiden asioista. Tosiystävyys ja kestävät ihmissuhteet sallivat tämän.
• Jos sinulta katkeaa tai viilenee ihmissuhteita uupumisen myötä, voisitko suhtautua asiaan myönteisyyden kautta? Ovatko sellaiset ihmissuhteet, joihin ei mahdu heikkouksia ja yllättäviä tilanteita, sinun aikasi arvoisia?
• Anna muutokselle aikaa! Kuten kaikki muutokset, myös muutokset ihmissuhteissa, vievät aikaa ja voivat herättää tuskallisiakin tuntemuksia. Hyväksy sen hetkinen tilanne ja anna itsellesi ja muutokselle aikaa. 

Psyykkistä eheytymistä psykoterapiassa

Aloitin Kelan tukeman kuntoutuspsykoterapian noin puoli vuotta sen jälkeen, kun sairastuttanut työsuhde oli tullut päätökseensä. Olin saanut yli kolme kuukautta kestäneestä julkisen puolen hoitokontaktistani terapiaa puoltavan B-lausunnon psykiatrilta, ja lausunnon turvin aloin etsimään itselleni sopivinta yksilöpsykoterapeuttia. Tehtävä ei ollut helpoimmasta päästä, sillä palveluntarjoajien lista oli pitkä ja terapiasuuntaukset minulle tuntemattomia. En tiennyt psykoterapiasta juuri mitään etukäteen, joten lähdin aika lailla sokkona kontaktoimaan potentiaalisia terapeutteja sähköpostitse Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä. Lähetin kymmeniä sähköposteja, joihin valtaosa saamistani vastauksista olivat kielteisiä, useimmilla ei ollut tilaa uudelle asiakkaalle. Tämä on ymmärtääkseni tilanne useimmilla paikkakunnilla ja yleisesti psykoterapialle on enemmän kysyntää kuin mitä tarjontaa on.

Psykoterapiasuuntausten viidakossa

Psykoterapiasuuntauksia on erilaisia ja itselle
sopivimman selvittäminen voi olla vaikeaa.

Psykoterapia suuntauksia on erilaisia ja suuntaukset painottavat jokainen hieman erilaista tulokulmaa asiakkaan haasteisiin. Psykodynaamisessa suuntauksessa terapia pohjautuu Freudilaisittain mielen tiedostamattomiin sopukoihin ja katse on taaksepäin lapsuuden aikaisissa tapahtumissa. Ratkaisukeskeinen suuntaus pohjautuu positiiviseen psykologiaan ja siinä keskitytään ongelmien sijasta vahvuuksiin. Kognitiivisessa psykoterapiassa keskiössä ovat asiakkaan ajatusmallit ja niiden yhteydet tunteisiin ja käyttäytymiseen. Suuntaukselle on ominaista seurata asiakkaan etenemisestä esimerkiksi käyntien välillä tehtävien kotitehtävien avulla. Kognitiivinen psykoterapia on ymmärrykseni mukaan suositelluin suuntaus juuri työuupumuksiin, mutta myös muilla suuntauksilla on sille annettavaa. Psykoterapiaan hakeutuessa kannattaa etukäteen selvittää eri suuntauksista ja pohtia sitä, mikä itselle olisi sopivin. En kuitenkaan maallikkona lähtisi liiaksi takertumaan tähän, koska tietomäärä on valtava ja se voi jo valmiiksi raskasta hakuprosessia monimutkaistaa entisestään. Minulle tärkeintä suuntauksen sijasta oli soveltuvan terapeutin löytäminen ja olin varma, että hyötyisin silloin terapiasta kaikista parhaiten, oli kyseessä sitten psykodynaaminen, ratkaisukeskeinen, kognitiivinen tai jotain muuta suuntausta edustava psykoterapia.

Terapeutin valinta

Psykoterapeutit ovat Valviran myöntämiä nimikesuojattuja ammattihenkilöitä, jotka ovat saaneet erillisen psykoterapeutin koulutuksen. Psykoterapeutin ei tarvitse olla psykologi koulutukseltaan ja heidän koulutustaustansa voikin olla moninainen. Voit tarkastaa potentiaalisen psykoterapeuttisi ammattioikeuden rekisteristä täältä. Terapeuteissa on myös eroja sen suhteen keskittyvätkö he yksilö-, pari- ja/tai perheterapiaan, mikä on hyvä pitää mielessä etsiessäsi sinun tilanteeseesi parhaiten soveltuvaa auttajaa. Mikäli haet Kelan tukemaa psykoterapiaa, on myös hyvä muistaa, ettei kaikki psykoterapeutit ole Kelan tuen piirissä. Asian voi tarkastaa Kelan tarjoamalta palveluntuottajien rekisteristä.

Sain lopulta sovittua neljän eri terapeutin kanssa aloituskäynnin, jossa selvitetään yleisellä tasolla sitä, mitä terapialta haetaan ja sitä, onko terapeutti asiakkaalle mieleinen. Kela ei korvaa tämän kaltaisia aloitus/tutustumiskäyntejä, joten kohdallani terapeutin valinta maksoi reilu kolmesataa euroa. Ei minun tietysti olisi tarvinnut tavata neljää eri terapeuttia, mutta en ollut ensimmäisen enkä toisen terapeutin näkemisen jäljiltä vakuuttunut siitä toimisiko meidän terapiasuhteemme. Koska työuupumukseni oli seurausta pitkälti ongelmallisesta esimiessuhteesta, olin melko herkillä uusien ihmisten suhteen ja tarkahko siitä, minkälaisen terapeutin itselleni haluaisin. Kolmannen tapaamani terapeutin kohdalla luotin intuitiooni ja siihen, että hän olisi oikea valinta. Neljättä tapasin vielä siksi, etten iljennyt peruuttaa varattua aikaa ja halusin varmistuksen sille, että kolmas vaihtoehto oli parhain. Terapeuttia valitessa kannattaakin luottaa juuri omaan arvostelukykyyn ja siihen, tuntuuko henkilö sellaiselta, jolle voi luottaa kertoa omista asioista. Kannustan luottamaan omaan intuitioon. En ole tehtyä valintaa katunut ja olen iloinen siitä, että päädyin juuri kyseiseen terapeuttiin, vaikka olin itseasiassa etukäteen ajatellut valitsevani vastakkaisen sukupuolen ja eri ikäluokan edustajan. Terapeutin valinnassa ennakko-oletukset voivat siten muuttua.

Vastuu oman hoidon järjestymisestä

Epäröin osan näkemieni terapeuttien kohdalla heidän omanlaisia maneereitansa ja, koska minulla ei heti ensimmäisen terapeutin kohdalla tullut varmaa oloa, minut valtasi pieni huolestuneisuus valintaa tehdessäni: löydänkö minulle sopivaa terapeuttia? Olin ehkä jollain tapaa ajatellut, että terapiasuhteen voisi luoda tuosta noin vaan ja, että puheet terapeutin etsimisestä ovat urbaania legendaa. Tiedostin toki sen, että ensimmäisellä kerralla ei luoda luottamuksellista vuorovaikutussuhdetta, mutta tiedostin myös sen, että ihmiset usein haluavat antaa itsestään hyvän ensivaikutelman. Näenkö tämän kaltaisen ensivaikutelman lävitse ja saan oikeasti sen kaltaisen terapeutin, joka on aidosti kiinnostunut kuuntelemaan minua? Myönnän, että minun oli tuolloin vierasta puhua omista asioistani ja asetelma siitä, että minä maksan toiselle ihmiselle minun kuuntelemisestani, oli minulle uutta. Psykoterapeutit harjoittavat ammattiaan usein yrittäjinä, ja osan näkemieni terapeuttien kohdalla minulle tuli tunne rahastuksesta. Vastoin omaa toivettani aloittaa terapiakäynnit kerta viikkoon tahtiin, osa näkemistäni terapeuteista näki, että pitäisi lähteä liikkeelle heti kaksi kertaa viikossa tahdilla. Yhden terapeutin hinta oli myös muita selkeästi kalliimpi, mikä tuntui minusta kummalliselta.

Potilaalla on merkittävä rooli oman psykoterapian
järjestämisessä, vaikka psyykkinen jaksaminen
voi olla vähäistä.

Luulen, että osittain tämä kaikki ja tuntemani epäilyksen tunteet johtuivat siitä, että minulle oli aivan uutta päästä valitsemaan terveydenhuollon ammattilaista asiantuntijakseni. Mistä minä tiedän, kuka osaa työnsä, mikä suuntaus on parhain tai, kenen kanssa yhteistyö natsaa vielä alkutaipaleen jälkeen? Ei minulla ollut tietoa, kokemusta tai valtavasti jaksamistakaan. Yleisesti ottaen, erityisesti julkisella puollella hoidon määrittävät terveydenhuollon ammattilaiset eikä toiveita henkilökunnan suhteen juurikaan ole mahdollista esittää. Ennemmin tällaiseen suhtaudutaan lähinnä huvittuneesti eikä unohdeta mainita sitä, että hoito on potilaalle ilmaista. Olin siis ensimmäisiä kertoja minun hoitoni suhteen päätöksentekijänroolissa (toki terapeutti toteuttaa itse hoidon/terapian). Psykoterapiaprosessissa vastuu potilaalla on valtava erityisesti terapian alkamisvaiheessa. Vastuu tästä myös jollain tapaa pelotti ja olisin kokenut helpommaksi jopa sen, että terapeutti olisi vain määrätty minulle kolmannen tahon toimesta. Silloin en myöskään olisi syyttänyt itseäni, jos terapeutti olisikin osoittautunut vääräksi valinnaksi.

Kelan tukemaa terapiaa

Terapeutin löytämisen jälkeen minun oli mahdollista viimeistellä kuntoutustukihakemus Kelaa varten. Päätöksessä kesti reilu kuukausi, mutta muistaakseni aloitimme terapiaprosessin jo tänä aikana. Kelan tukemaa kuntoutuspsykoterapiaa voi saada enintään kolmen vuoden ajan ja sitä haetaan vuosittain. Vuositasolla korvausta saa enintään 80 psykoterapiakäynnistä ja kolmen vuoden ajalta enintään 200 kerrasta. Kela korvaa jokaisesta tapaamiskerrasta 57,60 e ja loput jäävät minun maksettavakseni. Vuositasolla minulla on ollut tapaamisia noin 40. Olen kiitollinen saamastani tuesta, sillä ei minulla muutoin terapiaan olisi varaa. Tuen kanssa minulla jää vuositasolla maksettavaksi noin 900 euroa, kun ilman tukea vastaava luku olisi 3 200 euroa.

Kuntoutustukihakemuksen ratkaiseminen kestää Kelalla melko kauan, mutta minun täytyy kehua Kelaa terapialaskujen maksatusnopeudessa. Maksan terapian siten, että maksan terapeutille käyntien kokonaissumman ilman Kela-korvauksia ja tämän jälkeen laskutan Kelaa käynneistä hakien niistä oikeutetut Kelan korvaukset. Kela on korvannut terapiakäynnit ja maksanut kuntoutustuen tililleni valehtelematta joka kerta muutaman päivän sisällä hakemisesta. Vaikka aina parjataan Kelaa, niin tässä asiassa se on ollut erittäin toimiva.

Jatkohakemuksiin liittyvistä käytänteistä ja diagnoosin uusimisesta kevein perustein

Olen käynyt terapiassa nyt vajaa kahden vuoden verran ja piakkoin haen kolmatta ja viimeistä terapiavuotta. Jatkohakemus haetaan vuosittain ja siihen liittyvät käytännöt hieman yllättivät minut. Jatkohakemusta varten tarvitaan terapeutin, lääkärin ja asiakkaan tahoilta tietoa. Terapeutti täyttää terapialausunnon menneeltä terapiavuodelta, lääkäriltä tarvitaan B-lausunto ja asiakas täyttää kuntoutustukihakemuksen toistamiseen. Lääkärin suhteen jatkohakemusta varten riittää yleislääkärin lausunto eli ei tarvitse mennä erikoislääkärille, psykiatrille, lausuntoa varten. Jos psykoterapian ohella saa terveydenhuollon puolella hoitoa esimerkiksi masennukseen tai ahdistukseen ja siten on ikään kuin asiakkuus auki, lääkärin puheille pääsee lienee joustavasti. Minun kohdallani tilanne oli se, että en ollut psykoterapian lisäksi missään muualla hoidossa eli hoitokontaktia ei varsinaisesti ollut. Toki kuulun kunnan tarjoamien palveluiden piiriin eli lääkärille aikaa varatessani soitan asiakkuudestani vastaavalle terveysasemalle/keskukselle. Tässä kohtaa haasteita alkoi ilmetä: lääkärille ei niin vain saanutkaan aikaa niinkin mitättömän asian kuin lausunnon kirjoittamista varten. Kiireellisemmät tapaukset menevät jonon kärkeen ja lausuntoasiat hännille. Julkinen terveydenhuoltohan on melko syvässä kriisissä parhaillaan ja resurssipula on todellinen. Odoteltuani reilu kuukauden, päätin pitkin hampain varata ajan yksityiselle puolelle yleislääkärille B-lausuntoa varten. Hintalappu noin vartin mittaiselle käynnille oli 180 e.

Kuntoutuspsykoterapiassa tavoitellaan nimensä
mukaisesti kuntoutumista: potilaan työ- tai 
opiskelukyvyn lisäämistä.

Tapaamista varten otin mukaani aikaisemman B-lausunnon (jonka turvin minulle alkujaan myönnettiin psykoterapia) helpottaakseni lääkärin työtä. Lääkäri ei ollut minua koskaan aikaisemmin tavannut ja hänen kirjaamansa B-lausunto mukailikin hyvin paljon aikaisemmin kirjoitettua. Se, mikä minut yllätti, oli se, että lääkäri kirjoitti B-lausunnon jatkohakemusta varten samalla alkuperäisellä diagnoosilla. Näin ollen sain psykoosidiagnoosin toistamiseen. En ollut tähän varautunut, enkä pitänyt todennäköisenä, että diagnoosi toistettaisiin vain B-lausuntoa varten. Sanomattakin on selvää, että en ollut tuolloin psykoosissa. En suoranaisesti ollut sitä ensimmäisellä kerralla, mutta en varmasti ollut sitä toisella kerralla vuoden terapiassa käynnin jälkeen. Järkytyin, kuinka kepposin perustein noinkin vakavia diagnooseja toistetaan, vaikka potilaan todellinen psyykkinen kunto olisi täysin toisenlainen. Varmistin asian vielä Kelalta, että vaaditaanko jatkohakemusta varten sama alkuperäinen diagnoosi, vaikka potilaan kunto olisi ilmeisemmin kohennut. Kelan mukaan tällaisissa tapauksissa olisi hyvä konsultoida psykiatria ja heidän arvioonsa perustuen tehdä diagnoosin vaihdos. Tästä ei ole mitään mainintaa Kelan verkkosivuilla.

Jatkohakemus joka tapauksessa myönnettiin, mutta psykoosidiagnoosin toistaminen vain kuntoutuspsykoterapian jatkohakemista varten oli minulle pettymys ja minua harmitti, että en ollut selvittänyt käytäntöä etukäteen. Diagnoosihistoriani väittää tätä nykyä virheellisesti psykoosien toistuvan kohdallani ja tapaukseeni perehtymätön psykiatri-intoilija sanoisi minun kärsivän skitsofreniasta. Koska minun tulee pian hakea kolmatta terapiavuotta, olen päättänyt hakeutua B-lausuntoa varten psykiatrille. Aion samalla keskustella hänen kanssansa siitä, josko alkuperäinenkin diagnoosi olisi hyvä vaihtaa todenmukaisemmaksi, ihan jo oikeusturvani kannalta.

Haastavaa mutta huojentavaa

Psykoterapiaan sitoutuminen vaatii aikaa ja resursseja eikä se välttämättä ole parhain vaihtoehto kaikkiin elämäntilanteisiin. On hyvä miettiä asiaa omalla kohdalla ja toisaalta konsultoida terveydenhuollon ammattilaisia siitä vaatiiko oma tervehtyminen keskusteluavun lisäksi lääkeapua parhaan mahdollisimman tuloksen saamiseksi. Psykoterapia ei sovellu kaikille ja sitä ei suositella esimerkiksi silloin, jos akuutti päihderiippuvuus on päällä. Minun kohdallani tärkein syy hakeutua terapiaan oli se, että työuupumuksen käsittelemisen lisäksi minulla oli etiäinen siitä, että sairastuminen käynnisti minussa jotain suurempaa ja, että halusin sen läpikäymiseen ammattiapua.

Terapian alkaessa minulla oli selkeytyneempi käsitys siitä, miten prosessi etenisi. Ymmärsin, että minulla itselläni olisi keskeinen rooli psyykkisessä eheytymisessäni ja, että minä tekisin siihen vaadittavan työn, terapeutti olisi tässä tukena mukana. Olin aikaisemmin nimittäin jollain tapaa ajatellut, että terapeutin rooli olisi isompi: hän puhuisi, minä kuuntelisin ja olisin maagisesti takaisin ennallaan muutaman tapaamiskerran jälkeen. Näinhän se ei missään nimessä ole, pikemminkin terapian tuloksellisuus pohjautuu terapeutin kuuntelevaan rooliin ja tarjottuun empatiaan.

Terapiaprosessi vaatii sitoutumista ja
monenlaisten tunteiden sietämistä.

Terapiaprosessi on ollut melko raskas ja se on vaatinut voimia. Se ei mene niin, että näkee terapeuttia 45 minuuttia viikossa ja sitten on vapaa, vaan sanoisin, että eheytymiseen tarvittava työ tapahtuu pitkälti tuon 45 minuutin ulkopuolella. Osittain tietoisesti, mutta pitkälti myös tiedostamattomasti. Minulla on myös ollut vaihtelua sen suhteen, että joskus odotan tapaamisia innolla ja joskus taas enemmän ahdistuneena. Välillä olo on tapaamisten jälkeen kevyt, välillä taas kaikkea muuta. Alkuun minun oli vaikea nähdä tämän kuuluvan osaksi prosessia, vaan pohdin, josko terapia ei ole kohdallani kovin tuloksellista. Alun epävarmuus taipui kuitenkin tieltä pois antaessani prosessille sen kaipaamaa aikaa ja tilaa. Muutos ei tapahdu hetkessä.

Luottamus terapeuttiin myös syntyy vähitellen ja osittain siihen psykoterapian tuloksellisuuskin nojautuu. Jos säännöllisesti näkee terapeuttia jopa kolmen vuoden ajan, on siinä syntyvä luottamus aivan eriasteista kuin jos näkee omien asioiden tiimoilta vaikkapa lääkäriä yksittäisen kerran vartin mittaisella tapaamisella. Minulla kenties yksi terapian käännekohta tapahtui vuoden käytyäni, sillä silloin ymmärsin ajankulua jollain tapaa paremmin ja pystyin suhteuttamaan omaa toipumistani ajallisesti. Terapian alkaessa pidin kolmea vuotta todella pitkänä prosessina, johon sitoutuminen mietitytti. Vuoden jälkeen minulla oli parempi käsitys siitä, kuinka lopultakin melko lyhyt aika kolme vuotta ihmisen elämässä on ja, kuinka onnellisessa asemassa olenkaan, että saan käyttää elämästäni kolme vuotta itsetutkiskeluun ja eheytymiseen. Olen myös pitänyt siitä, että vaikka ensisijaisesti hain apua nimenomaan uupumukseeni, emme ole tosiaankaan käsitelleet vain työuupumustani, vaan laajasti muitakin elämässäni merkityksellisiä tapahtumia. Minun kohdallani psykoterapian tarjoama keskusteluapu on ollut merkittävässä roolissa toipumiseni suhteen ja olen iloinen siitä, että luotin sen riittävyyteen enkä ottanut lääkeapua tilanteeseeni. Ennen kaikkea olen kiitollinen siitä, että meillä on yhteiskunnassa mahdollista tällainen tuki ja, että juuri minä olen päässyt sitä käyttämään.

Muutama vinkki terapiaprosessia pohdiskeleville:

• Vaikka hakemusprosessi voi tuntua uuvuttavalta suolta, luota siihen, että se maksaa itsensä takaisin tulevaisuudessa.
• Terapeutin suhteen on hyvä olla ennakkoluuloton, mutta ole herkkä omalle tuntemuksellesi sen suhteen, näetkö, että teille voisi syntyä luottamuksellinen terapiasuhde.
• Juttele terapiaprosessin aikana ilmenneistä ajatuksista terapeuttisi kanssa matalalla kynnyksellä.
• Ole kärsivällinen ja anna itsellesi aikaa! Kuten sanottu, muutos ei tapahdu keskessä.
• Salli itsellesi kaikenlaiset ajatukset ja tuntemukset prosessin aikana. 

Liike lääkkeenä toipumisprosessissa

Työuupumuksesta toipumiseni pääsi lähtemään kunnolla käyntiin siinä vaiheessa, kun sairastuttanut työsuhde oli päättynyt ja minulle oli maksettu viimeiset saatavat. Tässä kohtaa muistutan, että työsuhteeni päättymisen aikaan en ollut terveydenhuollon piirissä työuupumuksen käsittelemiseksi, vaan olin avohuollon potilas psykoosipolin puolella. Tarkemmin asiasta voi lukea kirjoituksestani täällä.

Koska hoito ei kohdentunut työuupumukseen, tilanteeni kokonaiskuvan hahmottuminen viivästyi ja jäin pitkälti yksin jaksamiseni kanssa. Sairastuttanut työsuhde oli loppujen lopuksi kestänyt vajaan vuoden verran, joten kaikki oli tapahtunut verrattain nopeasti, enkä oikein päässyt kiinni siihen, miten näin oli päässyt käymään ja, miksi minä olin uupunut. Oloni olikin kuin jyrän alle jäänyt: voimaton ja hämmentynyt. Virheellisesti myös kuvittelin, että toipumiseni olisi nopeaa ja korreloisi työsuhteen pituuden kanssa.

Liikunnan lisääminen oli toipumiseni
kannalta merkittävässä roolissa.

Sain oikeanlaista psyykkistä tukea vasta psykoterapian muodossa, joka alkoi joitakin kuukausia työsuhteeni päättymisen jälkeen. Tässä välissä liike toimi minun lääkkeenäni ja urheilutaustani takia minun oli kaikista luontevinta lähteä edistämään toipumistani juuri liikkumisen kautta. Erityisesti, koska asioista puhuminen ja henkisen puolen työstäminen oli minulle vierasta, liikunnasta muodostui alkuun minulle ominaisin ja tyypillisin tapa lähteä purkamaan uupumuksen vyyhtiä. Jollekin toiselle se voi olla esimerkiksi luova tekeminen musiikin tai kuvataiteen parissa tai käsillä tekemistä käsitöiden ja teknisten töiden parissa. Psyykkisen puolen sijasta keskitynkin tässä kirjoituksessa merkittävässä osassa toipumiselle olleeseen fyysiseen puoleen, joka toki limittyy osaksi myös psyykkistä puolta ihmisen ollessa psykofyysissosiaalinen kokonaisuus.

Hakusessa onnistumisen kokemuksia

Kuten olen tuonut esiin, päällimmäiset tuntemukseni työsuhteen pieleen menemisestä olivat epäonnistuminen ja häpeä. Olin surkea vätys, jonka työ oli nujertanut. Ja nyt olin sitä myös yhteiskunnan silmissä, sillä olin työelämän ulkopuolella, työttömänä hulluna. Tunsin olevani huonompi kuin muut ja surkuttelin sitä, kuinka oli mahdollista, että ensimmäinen oman alan työpaikka oli ajanut minut niin huonoon jamaan. Samalla syyllistin itseäni siitä, että en olisi tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi. En siis todellakaan ajatellut itsestäni tai tilanteestani kovinkaan positiivisesti. Tiesin, että tarvitsen onnistumisen kokemisia kammetakseni itseni ylös sieltä negatiivisuuden suosta, johon työ oli minut salakavalastikin ajanut. Tarvitsin itsetuntoa kohentavia toimia.

Olen koko ikäni urheillut ja liikkunut, nuoruudessa kilpatasolla ja aikuisuudessa omatoimisen tavoitteellisesti. Minulle ei siten ollut lainkaan tunnusomaista se, kuinka olin työsuhteen aikana lähtenyt karsimaan nimenomaan liikunnan harjoittamisesta. En enää käynyt lenkeillä tai harjoitellut kuntosalilla, vaan kaikki vapaa-aikani kului oikeastaan vain työstä palautumiseen ja työssä jaksamisen maksimoimiseen tekemättömyyden avulla. Kirjaimellisesti säästelin energiaani työntekoon. Yleisestihän liikunnan voi nähdä lisäävän työssäjaksamista: sillä on lukuisia terveysvaikutuksia aina stressinlievityksestä unen laadun paranemiseen ja mielihyvähormonien erittymiseen. Kuitenkin myös tässä asiassa on hyvä pitää mielessä kultainen keskitie, sillä liian raskas liikunta voi vastaavasti vaikuttaa negatiivisesti työssäjaksamiseen heikentämällä sitä. Ja mikäli jaksamisen suhteen mennään työn puolesta jo äärirajoilla, heijastuu se usein liikkumiseenkin esimerkiksi siten, että palautuminen hidastuu, loukkaantumisriski kasvaa ja yleisesti siitä voidaan tiedostamattomastikin karsia. Elimistö ikään kuin säästelee voimavaroja sinne, missä niitä kipeimmin tarvitaan (kohdallani tämä tarkoitti työtä). Nykyisin pidän itselläni yhtenä merkittävänä hälytysmerkkinä sitä, mikäli alan karsimaan liikkumisesta (tai jostain muusta itselleni merkittävästä asiasta) töiden takia. Tämä ei pidemmän päälle ole hyvinvoinnin kannalta kestävää.

Uupumus näyttäytyy usein psyykkisenä,
fyysisenä ja sosiaalisena jaksamattomuutena.

Työsuhteen päättyessä olin fyysisestikin aivan lopussa. En vielä tiedä, miltä tuntuu triathlonin jälkeen, mutta veikkaisin, ettei kokemani kovin merkittävästi siitä eriä. En siis suin päin voinut alkaa juoksemaan kympin lenkkejä tai tekemään saliennätyksiä, vaan ensimmäisiä kertoja elämässäni jouduin oikeasti kuuntelemaan omaa jaksamistani ja vointia. Aloitin toipumiseni kevyillä kävelylenkeillä ja asteittain lisäsin kevyttä lihasharjoittelua mukaan. Koska jaksamiseni oli myös melko epävakaata, minulle oli kova paikka huomata se, että energiaa ei päivän aikana riittänytkään välttämättä muuhun kuin tehtyyn kävelylenkkiin. Aina ei edes siihen. Pikkuhiljaa tilanne alkoi korjaantumaan sen suhteen, että tehty liikuntasuoritus alkoi antamaan minulle enemmän kuin ottamaan. Tehty kävelylenkki antoi minulle siten puhtia tehdä esimerkiksi keskittymiskykyä vaativia paperitöitä tai energiaa sopia tapaamisia ystävien kanssa.

Niin ristiriitaista kuin se onkin, niin vaikka olin hyvin uupunut, olin myös täynnä tietynlaista purkautumatonta energiaa: olinhan kuukausitolkulla staattisesti päätetyöskennellyt, istunut ruudun äärellä ja nakuttanut näppäimistöä suuria määriä. Hiljakseen tämä energia alkoi vapautumaan ja sain valjastettua sitä käyttööni siirtyessäni kävelystä asteittain hölkkäämisen ja juoksemisen pariin. Juoksemisesta tulikin toipumisen kannalta minulle henkireikä, sillä se mahdollisti keholleni väylän purkaa fyysistä energiaa ja mielelleni tyhjennyskanavan ajatuksista.

Itsen näkemistä toiminnan kautta

Mitä enemmän fyysinen jaksamiseni karttui, sitä enemmän minulla oli aikaa ja energiaa haastaa itseäni ja fyysistä osaamistani. Kokeilin minulle ennestään tuntemattomia lajeja kuten tennistä ja elvytin nuorempana harrastamiani lajeja talviurheilulajien suhteen. Koska toipuminen on ollut minulle yhden sorttinen ihmiskoe, lajikokeilut paljastivat minulle sen, kuinka hermoni olivat tuolloin hyvin kireällä ja, kuinka herkästi minulla tulikaan tunne siitä, että en osaa mitään. Esimerkiksi hiihtäessäni sukset lensivät jalastani muutaman kilometrin hiihdon jälkeen, sillä suutuin eteen tulleesta alamäestä ja siinä kevyesti kaatumisesta niin paljon, että mieluummin kävelin loppumatkan. Laskettelurinteessä taas hermostuin siitä, kuinka jyrkkiä rinteet olivat ja, kuinka minusta olikin tullut niin surkimus, että en uskaltanut koko matkaa laskea alas. Nyt näiden muisteleminen tietysti huvittaa, mutta tuolloin ne olivat täyttä totta ja osaltaan muistuttivat minua siitä, että psyykkistä työstettävää vielä riittää.

Usein puhutaan, että ihmiset toimivat toisilleen peileinä ja toisen ihmisen kautta itseä on mahdollista tarkastella syvemmin toisen ikään kuin heijastaessa itsen piirteitä peilin tavoin. Näen, että myös toiminta voi toimia peilin tavoin ja paljastaa toimintaa harjoittavalle piirteitä itsestä. Erityisesti työuupumuksissa, jossa sairastuminen on voinut johtua niin työpaikan ongelmallisista ihmissuhteista kuin siitäkin, että on kirjaimellisesti tehty liikaa liian kestämättömillä tavoilla. Tällöin uupumista seuraava toiminta voi paljastaa tärkeitä omaan käyttäytymiseen liittyviä piirteitä. Useinhan tällainen toiminta voi olla esimerkiksi sairastuttaneeseen työhön asteittaista paluuta uusin työjärjestelyin, jolloin omaa käyttäytymistä voi ikään kuin vertailla sen suhteen, mitä se oli silloin ja mitä se on nyt. Koska minun työsuhteeni päättyi ja tämä oli siten kohdallani vaihtoehdoista poissuljettu, minulle tärkeää peilaavaa toimintaa oli juuri urheilu ja sen parissa tekeminen.

Rajojen testailua puolimaratonilla

Juoksemisesta tuli minulle merkittävä lääke toipumisprosessissani. Fyysisten voimieni palautuessa halusinkin haastaa itseäni ja ottaa juoksemisen suhteen uuden vaihteen päälle. Halusin nähdä, mihin minusta on ja, mitkä ovat ne kuuluisat rajani, jotka olivat työsuhteessa tyystin kadoksissa. Aloin harjoittelemaan puolimaratonia varten ja juoksin ensimmäisen puolikkaani noin vuoden rajapyykin kohdalla siitä, kun työuupumukseni oli eskaloitunut lopulliseen pisteeseen.

Puolimaratonin juokseminen oli käynyt mielessäni ensimmäisiä kertoja jo vuosia sitten, mutta elämässäni ei ollut ollut sopivaa hetkeä ennen kuin tuolloin. Juoksemista olin harjoittanut jo pidempään, mutta toiminta oli ollut säännöllisen epäsäännöllistä ilman suurempia tavoitteita. Puolimaraton-projektista tulikin minulle tärkeä osanen toipumisprosessiani monessakin mielessä. Ensinnäkin se oli asia, jonka halusin toteuttaa ja, jonka halusin tehdä nimenomaan itselleni. Tarkoitukseni ei ollut lähteä kilpailemaan tai juoksemaan ennätyslukemia, vaan näyttämään itselleni, että minusta on siihen. Olikin hyvin motivoivaa nähdä oma kehityksen kaari ja se toimi oivana käytännön muistutuksena siitä, että hei minä pystyn ja osaan tämän. Projekti opetti minua myös työstämään omaa taipumustani suorittamiseen. Kuulostelin herkällä korvalla sitä, miten suhtauduin tekemiseen. Muuttuko haluaminen pakkopullaksi ja pitäisi tyyppiseksi perusteluksi? Totta kai lenkkien suhteen oli vaihtelua: välillä juoksu sujui huoletta, toisinaan ei millään. Harjoitusviikot vaihtelivat jaksamisen suhteen ja huomioin sitä myös juoksumäärissä hyödyntäen jaksamista ja vastaavasti keventäen silloin, kun ei ollut voimavaroja. Kuitenkin koko projektin läpi minulla säilyi tunne siitä, että tekeminen oli mielekästä ja tein sitä sen itsen takia, en pelkän lopputuloksen.

Itse puolimaraton sujui hyvin ja olin tyytyväinen juoksuuni. En ollut aikaisemmin sitä juossut, joten omaa vertailuaikaa minulta ei löytynyt. Pidin juoksun myös kepeänä siten, että en käyttänyt mitään teknisiä apuvälineitä eli minulla ei ollut esimerkiksi juoksukelloa, joten säätelin juoksunopeuttani siten tyystin omien tuntemusteni mukaisesti. Yhdessä vaiheessa kesken juoksun myös kävelin, näyttääkseni ettei siitä seuraa mitään. Pysähtyminen, vauhdin hiljentäminen ja kävely on sallittua! Maaliin pääseminen oli hienoa hetki ja se paketoi puolimaratonprojektini, joka oli minulle merkittävä osa toipumisprosessiani.

Stressintaltuttamista!

Liikunta on hyvä stressinhallintakeino ja liikkuessa ihmisellä vapautuu mielihyvähormoneja, jotka lisäävät levollisuutta ja rauhoittumista. Halusin kuitenkin vielä erikseen löytää minulle liikunnallisen tehomuodon stressiä varten ja päädyin aloituskurssille kokeilemaan TRE® (Tension, Stress & Trauma Release Exercise), stressinpurkumenetelmää. Kurssi sisälsi stressinpurkuliikkeiden opettelun, harjoittamisen ja teorian toiminnan taustalla vaikuttavista tekijöistä. Koska stressi on omiaan kertymään eripuolille kehoa, TRE-harjoittelussa stressiä puretaan pois kehollisesti tärinän kautta. Tärinä on kehon luonnollinen palautumismekanismi ja sen avulla kehossa vallitsevia jännitystiloja on suhteellisen nopeaa lieventää. Minulla kurssista oli hyötyä ja, koska minulla on kokemusta joogasta ja meditoinnista, pidin TRE-menetelmästä erityisesti siksi, että se oli mukavan nopeatempoinen ja siinä ollaan itse aktiivisena toimijana. Olen harjoittanut stressinpurkuliikkeitä minulle parhaiten sopivalla tavalla ja määrällä ja kokenut saaneeni niistä apua stressin keholliseen käsittelyyn.

Luonnossa liikkumisen on todettu edistävän terveyttä ja
lievittävän stressiä.

Toinen merkittävä keino, jonka sain avukseni stressinhallintaa ajatellen, oli minulle kadonneen luontoyhteyden takaisin palauttaminen. Kirjoitinkin edellä, kuinka laskettelu ja hiihtäminen eivät sujuneet yhtä vaivattomasti kuin ennen vanhaan. Olin eheyttämässä ruostuneita taitojani Lapin maisemissa ja jo pelkästään sillä oli minuun positiivinen vaikutus. Lapin rauhallisuudessa oleskelu tuntui parantavan minua, ja pitkästä aikaa koin levollisuutta vallitsevasta ympäristöstä. Kokemus herätti minussa kipinän, joka sai minut aloittamaan luonnossa retkeilyn ja vaeltamisen. Lumet sulivat ja palasin pohjoisen maisemiin vaelluskengät jaloissani. Haastoin omaa jaksamistani ja selviytymistaitojani ensimmäisellä pidempikestoisella vaelluksella, mikä näin jälkeenpäin ajatellen oli hyvinkin opettava kokemus. Vaikka vaellus osui ajallisesti melko lähelle työsuhteen päättymistä, enkä siten ollut henkisesti tai fyysisestikään kummoisessa voinnissa, oli se minulle tärkeä kokemus itseni ylittämiselle ja onnistumisen tunteiden saamiselle. Tämän jälkeen olen tehnyt useita vaelluksia lisää eri puolilla Suomea. Luonnossa liikkuminen ja itsensä haastaminen vaelluksilla on ollut minulle merkittävä toipumista edistävä tekijä. Enkä tiedä olisinko edes löytänyt tätä puolta itsestäni ja uutta mielekästä tekemistä ilman tapahtunutta uupumista.

Kolmas merkittävä stressiä lieventänyt tekijä on ollut minulle sopivan urheiluhierojan löytäminen. Tämä voi kuulostaa pieneltä seikalta, mutta minä pidän tätä liki yhtä tärkeänä kuin soveltuvan psykoterapeutin löytämistä. Koko kehoni oli aivan lukossa työsuhteen jäljiltä, ja kuukausia kestänyt jännitys siitä, minkälaista vuorovaikutusta esimiehen kanssa olisi tiedossa, näkyi erinäisinä jännitystiloina ympäri kehoani. Purentalihakset ja hartiani olivat aivan tiltissä, ryhti kasassa ja jalkalihakset herkillä pitkittyneestä istumatyöskentelystä. Säännöllinen hieronnassa käyminen on saanut kehoni voimaan hyvin ja se on ollut merkittävässä roolissa uupumuksen taltuttamisessa. Se on myös toiminut oivana toipumisen tukena, sillä arvattavasti pitkähkön liikkumattomuuden kauden jälkeen, paluu liikunnan pariin ei ole sujunut ilman lihaskipeyksiä ja erilaisia kramppeja. Käyntini ovat olleet noin 6–8 viikon välein ja erityisen iloinen olen siitä, että yhdellä ja samalla hierojalla käyminen on lisännyt luottamusta välillämme ja sitä kautta myös hieronnan tuloksellisuus on mielestäni parantunut. Suosittelen lämpimästi muillekin työuupumuksen kanssa painiville urheiluhieronnassa käymistä, ja huolimatta sen termistä, kävijän ei tarvitse olla urheilija. Vaikka jos tarkemmin ajattelee, niin useinhan työuupumusta on edeltänyt pitkään jatkunut suoritusrupeama, jota taas voidaan tarkastella urheilusuoritukseenkin rinnastettavana tapahtumakulkuna.

Fyysisen puolen korjaantumisesta kohti psyykkistä puolta

Jokaisen toipumisprosessi on erilainen, eikä
kaikille liike ole lääke. Tärkeää on löytää
itselle sopivin tapa edistää omia voimavaroja.

Osittain varmasti siksikin, että pohjakuntoni oli hyvä, fyysiset voimavarani alkoivat karttumaan huomattavasti henkisiä voimavaroja nopeammin. Uskon, että fyysisen puolen korjaaminen antoi tilaa lähteä korjaamaan myös psyykkistä puolta. Se taas oli minulle tyystin vieras maaperä, joten koin tärkeäksi sen, että peruspilarit ja tutumpi fyysinen puoli oli takaisin hallinnassani. Kohdallani myös kävi niin, että ikään kuin huomaamattani myös henkinen hyvinvointi alkoi kohenemaan saadessani fyysisiä onnistumisen tunteita ja pystyvyyden kokemuksia. Se tietysti vaikutti positiivisesti myös tulevan psykoterapian aloittamisessa, sillä en ollutkaan enää tyystin pohjalla, vaan olin hieman kammennut ylöspäin jaksamiseni ja hyvinvointini suhteen.

Jokaisen toipumisprosessi on luonnollisesti erilainen, eikä kaikki saa liikunnasta samanlaisia positiivisia kokemuksia kuin mitä minä olen saanut. Muistutan myös, että olen koko ikäni harrastanut liikuntaa, joten minun polkuni on jo siksi ollut hyvin liikuntapainotteinen, mutta se ei tarkoita, etteikö vähempikin määrä liikuntaa tai jotain muuta mielekästä toimintaa olisi yhtä tehokasta toipumisen kannalta. Ja varmasti sanomattakin on selvää, ettei jokaisen työuupuneen tarvitse juosta puolimaratonia, se ei ole toipumisen ehto. Keskeistä on kuunnella omaa jaksamista ja löytää oma reitti kohta kestävämpää tapaa toimia.

Teinkö joitain huomioita liikunnan suhteen toipumisprosessini aikana?

• Älä lannistu! Uupumus näyttäytyy usein voimakkaasti fyysisessä jaksamisessa ja voi olla vaikea paikka huomata, että ei jaksa läheskään yhtä paljon kuin ennen.
• Anna itsellesi aikaa. Toipumiselle ei ole mitään yhtä ainoata ja oikeaa kaavaa, vaan jokaisen prosessi on erilainen ja ottaa oman aikansa.
• Päivä kerrallaan! Alkuvaiheessa varsinkin pidän tärkeänä sen, ettei aseta liian suuria tavoitteita toipumisen suhteen, vaan ottaa jokaisen päivän vastaan sellaisena kuin juuri silloin on voimavaroja.
• Tee asioita, jotka ovat sinulle mielekkäitä. Työuupumuksessa ihminen saattaa kadottaa sen, mistä itse oikeasti pitää ja, siksi on tärkeää päästä käsiksi niihin asioihin, joista saa mielihyvää. Jo se on edistysaskel, jos kykenee löytämään edes yhden tällaisen asian.
• Muista rajat! Sinun ei tarvitse tehdä sataa eri asiaa yhtä aikaa, olit sitten työelämässä tai et. Toipumisprosessin aikana voit alkaa paremmin näkemään rajojasi ja toteuttamaan itseäsi niiden puitteissa. 

Minä olen sairas, ei työpaikka

Diagnosointi voidaan nähdä tapana patologisoida kaikki, mitä ei haluta hyväksyä normaaliin muottiin. Oli muistia virkistävää palata takaisin tuttujen kysymysten pariin siitä, tulisiko mielenterveyden horjumista lähestyä puhtaasti yksilöllisenä vai tulisiko kasvavissa määrin huomioida myös yhteisöllistä näkökulmaa. Olen itseasiassa aikanaan hakeutunut yhteiskuntatieteelliseen koulutukseen saadakseni tähän vastauksen. Luin tällöin kirjan koulukiusaamisen seuraamuksista yksilön myöhempään elämään ja terveyteen. Näkökulmana oli yhteisöllisyyden rapautuminen ja sen sijaan, että yksilöitä patologisoitaisiin suorilta käsin mielenvikaisiksi, käyttäytymistä voitaisiin ymmärtää sosiaalisista tekijöiden ja yhteisöpositioiden kautta. Tällainen luo pohjaa tulevaisuudenkin varalle ja hälytysmerkkien esiintyessä myös ennaltaehkäisevien toimien kohdentamiselle. Opinnoissani sittemmin kiinnostuksen kohteeni tosin tarkentuivat toisaalle, mutta nyt löysin itseni jälleen saman kysymyksenasettelun parista omakohtaisen kokemuksen kautta. Olinko minä hullu, vai oliko epäterve yhteisö kenties sairastuttanut minut?

Hiljentäminen jatkuu

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi.

Esimiehen johtamistapa, ulkopuolisuus työyhteisöstä ja puutteelliset tiedot tuenhakukanavista aiheuttivat minulle tunteen siitä, että en saa ääntäni kuuluviin. Olin sekä hiljaa että hiljennetty. Tunne tästä oli läsnä koko työsuhteen ajan, eikä sitä helpottanut myöskään omat asenteeni yksin pärjäämisen korostamisesta ja avun pyytämisen vaikeudesta. Yksin pärjätään, vaikka mikä olisi ja apua pyydetään vasta, kun ollaan pää kainalossa. Sitten kun seinä nousi liian korkeaksi ja totesin, että enää ei pysty ja hakeuduin avunpiiriin, niin kaikki se, mikä oli aiheuttanut tämän pisteen saavuttamisen, olikin merkityksetöntä. Diagnosoimalla minut todellisuudentajusta vieraantuneeksi, minut hiljennettiin jälleen, sillä kaikki kertomani voitiin siitä eteenpäin luokitella vainoharhoiksi tai vääristymiksi. Esiin tuodut asiat voivat olla tai voivat olla olematta totta tai kuviteltua. Psykoosidiagnoosin myötä kokemani yksiselitteisesti invalidisoitiin. Minä olin sairas ja ongelma oli yksilöllinen – ei yhteisöllinen.

Työuupumus ei ole lääketieteellinen diagnoosi ja, siksi lääkärit kirjaavat sairasloman ja hoidon saamisen syyksi jonkin sivulöydöksen, pakkodiagnoosin. Työuupumusdiagnoosi voidaan kirjata potilaan tietoihin Z-koodilla ikään kuin lisätietoa tuovana selityksenä. Pelkästään Z-koodin saaminen ei kuitenkaan velvoita työnantajaa palkanmaksuun eikä se oikeuta sairasvakuutuskorvauksiin. Toisin on tilanne Ruotsissa, jossa työuupuminen on oma sairautensa. En sano sitä, etteikö diagnoosini psykoosista olisi ollut oikea, mutta pidän harmillisena sitä, että sairastumiseni työperustaisuutta ei lainkaan tunnustettu, eikä minulle esimerkiksi kirjattu Z-koodia. Kaikki se mitä olin kokenut työsuhteeni aikana haastavaksi ja kuormittavaksi mitätöitiin vajaa tunnin mittaisen tapaamisen perusteella. Arvio on alkujaan pohjautunut yksittäisen psykiatrin näkökantaan minusta nähdessään minut ensimmäistä kertaa.

Hoidon kohtaamattomuus

Pääsyy siihen, miksi suhtaudun kriittisesti saamaani psykoosidiagnoosiin, johtuu siitä, että hoito ei ollut minulle kovinkaan tuloksellista ja siitä, että diagnoosista aiheutui minulle melkoisesti inhimillistä kärsimystä. Diagnoosin myötä sain kaupan päälle aimo annoksen lisää häpeän, hämmennyksen ja huonommuuden tunteita. Nämä kertaantuivat kaikkien niiden negatiivissävytteisten jo olemassa olevien tuntemusten päälle siitä, mitä työsuhteeni aikana oli tapahtunut. Itsetuntoni oli saatu työsuhteen aikana tehokkaasti pohjamutiin ja diagnoosi oli se viimeinen tikki sen romuttamiselle. Reilu puoli vuotta sitten olin päässyt haluamaani oman alan työhön toimimaan asiantuntijana. Olin ollut ylpeä saavutuksestani ja koin pystyvyyden ja pärjäämisen tunteita: minusta tulisi jotain. Seuraavassa hetkessä olenkin avohuollon potilas, jolle varoitellaan psykoosien toistumisen mahdollisuudesta ja väläytellään eläkkeen mahdollisuuksia. Ei mennyt kauan, kun aloin kyseenalaistamaan koko identiteettiäni – enkö olekaan normaali?

Tämänkaltainen minäpystyvyyden heikentyminen tuntui jäävän hoidossa täysin pimentoon, sillä fokus oli oireiden tarkkailussa. Sairastumisen syiden käsittely oli toissijaista ja se jäi pitkälti potilaan omalle vastuulle. Periaatteessahan meillä kaikilla voisi olla jokin mielenterveysdiagnoosi, jos sellainen halutaan määrittää. Kohdallani esimerkiksi kriittinen ja ilkeä sisäinen puhe itselleni siitä, että olin epäonnistunut enkä lunastanut itselleni asettamia (täysin kohtuuttomia) odotuksia, kääntyivät psykiatrien silmissä ääniharhoiksi. Mielestäni siinä ei ole mitään ihmeellistä tai epänormaalia, että työsuhteen kariutuessa sisäinen itsepuhe on hyvin negatiivissävytteistä ja tuo omaa huonouttaan ajatuksissaan hyvin vahvasti esiin itselleen. Kertomani esimerkit esimiehen mikromanageroinnista taas näyttäytyivät minun keksiminä harhaluuloina, mikä ei minua oikeastaan edes yllättänyt, sillä tiedän esimerkkien kuulostavan älyttömiltä. Vielä käsittämättömämmiltä ne tuntuivat tapahtuessaan ja, koska olen ne kokenut, en pidä tätä enää kovin ihmeellisenä ja tiedän, että samankaltaisia esimiehiä on työelämässä muitakin. Mikäli itsellään on vain hyviä kokemuksia työelämästä ja esimiehistä, voi olla hyvin vaikea uskoa tällaista tapahtuvan.

Koin avohuollon puolella saamani hoidon melko pintapuoliseksi, mikä varmasti osaltaan johtui siitä, että sain diagnoosini jälkijunassa eli silloin, kun oletetun psykoosini oireet olivat jo poissa. Akuutteja, psykoosiin viittavia oireita minulla ei ollut missään vaiheessa psykiatrien tapaamisissa tai hoidon edetessä. Myös erinäiset helpommin todennettavat fyysiset oireet kuten unettomuus ja ruokahalunpuute loppuivat likimain välittömästi Suomeen palattuani ja päästessäni irtaantumaan töistä. Saamani keskusteluapu taas oli hyvin pintapuolista ja tapaamiset harvakertaisia, enkä tuntenut saavani kaipaamaani syvällistä henkisen puolen tukea tarpeeksi. Koska kaikkea kertomaani myös tarkasteltiin diagnoosin värittämien silmälasien kautta, tulin varovaiseksikin siitä, mitä ja miten kerroin asioistani. Hoidon pääpaino tuntui olevan lääkehoidossa, jota minä en halunnut, enkä päätynyt psyykenlääkkeitä käyttämäänkään. Hoitosuhteeni päättyessä pyysin itsenäisesti lausuntoa Kelan tukemaan psykoterapiaan, ilman oma-aloitteisuuttani sitä tuskin olisi edes ehdotettu minulle. Toki sekin täytyy todeta, että ilman hoitokontaktiani ja diagnoosia olisin jäänyt ilman puoltavaa terapiapäätöstä.

Ihminen haluaa tulla kuulluksi ja minulle psykoosihoidossa pahinta oli juuri se, että en tullut kuulluksi. Minua ei kuunneltu ja siten työsuhteen aikana alkanut hiljentäminen jatkui vielä hoidonkin läpi. Koska en hakeutunut työterveyden kautta, minun olisi varmasti entistä enemmän pitänyt korostaa työstressin ja heikon työilmapiirin merkitystä silloiseen terveydentilaani. Tällöin olin kuitenkin itsekin vielä pihalla siitä, mitä kaikkea työsuhteen aikana olikaan tapahtunut ja, miten se kaikki olikaan mennyt niin kovin ihoni alle. Ajatukseni poukkoilivat ja päällimmäinen tunteeni oli häpeä hakeutuessani avunpiiriin. Olin munannut kaiken. Minulla kesti itsellänikin pitkän aikaa ennen kuin oikeasti aloin itsenäisesti ymmärtämään työstä aiheutuneita syyseuraussuhteita. Se olikin valtava helpotus, sillä silloin tajusin senkin, että ehkä en olekaan mielisairas ja sen, että työstä aiheutuva stressi oli merkittävin syy sairastumiseni takana. Taakka putosi harteiltani ja tiesin, että minun olisi täysin mahdollista päästä takaisin jaloilleni.

Väärä diagnoosi?

Huomaan, että diagnoosista kriittisesti kirjoittaminen on haastavaa, sillä yleisesti tuntuu olevan vallallaan ajatus, ettei lääkäreiden ammattitaitoa vastaan saisi nousta, saamastaan hoidosta tulisi olla kiitollinen ja lääketiedettä kritisoisivat vain vähempiälyiset hihhulit. Mikään tällainen ei vastaa hoitomyönteisyyden vaateeseen, joka tuntuu olevan sisällytettynä terveydenhuoltojärjestelmäämme – erityisesti julkisella puolella. Mitään muutosta mihinkään suuntaan ei kuitenkaan ole mahdollista tapahtua ilman kriittistä reflektointia. Muutoksella tarkoitan rakenteellisella tasolla esimerkiksi resurssien parempaa kohdistamista ja yksilötasolla parempaa itsetuntemusta.

Diagnoosikeskeisyys ja tavanomaisenkin
käytöksen patologisointi tuntuu olevan
yleistä terveydenhuoltojärjestelmässämme.

En ole lääkäri enkä vähättele lääkäreiden asiantuntemusta, mutta diagnoosikeskeisessä lähestymistavassa voi olla potilaalle enemmän haittaa kuin hyötyä, ja väärästä diagnoosista aiheutua valtavasti lisähuolta. Mielestäni olisi erityisen tärkeää sisällyttää potilasta päätöksentekoon, sillä onhan hän se, joka tietää omasta elämästään parhaiten. Kuulluksi tulemisen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Ymmärrän sen, että diagnoosit ovat terveydenhuoltojärjestelmämme perusta ja senkin, että resurssien takia lääkäreillä ei ole aikaa paneutua yksittäisen potilaan asioihin kovin syvällisesti. Diagnoosien tekeminen on hoidon tarpeen kannalta keskeinen ja niiden turvin mahdollistetaan sairaspoissaolot ja varmistetaan, että työkyvytön henkilö saa kaipaamansa levon. Diagnoosiperusteisessa lähestymistavassa unohdetaan kuitenkin herkästi se, että sairaus on yhteisöllistä.

Olen miettinyt sitäkin, että ”valitsenko” mieluummin työuupumuksen diagnoosikseni vain siksi, että se on sosiaalisesti hyväksyttävämpi termi ja sairaus. On eriasia kertoa ihmisille, että on sairastunut psykoosiin kuin se, että kertoo kärsivänsä työuupumuksesta. Reaktiot ovat erilaiset. Tästä ei kuitenkaan ole kyse, sillä työ oli pääsyy uupumiselleni ja siitä eskaloituneeseen hermoromahdukselle, joka taas arvioitiin psykoosiksi. Ylipäänsä näen, että diagnoosit ovat joustavia, eikä ihmistä ja hänen tarinaansa ole kaikissa tapauksissa edes mahdollista lokeroida vain yhden ja tietyn käsitteen alaisuuteen.

Toipumisprosessin palanen

Nykyisin minun on ollut helpompi tarkastella kokemaani myös huumorin turvin. Ensimmäinen oman alan työpaikka ja minä olen psykoosissa, taidan olla ”hieman” stressiherkkä. Pidän myös psykoosipolilla saamaani hoitoa tärkeänä osana toipumisprosessiani, vaikka se ei tilanteessani ollutkaan kaikista hyödyllisintä tai tuloksellisinta. En ole tuolloin osannut sanallistaa kokemaani oikein mitenkään, joten olisi ollut aivan liian varhainen aika suunnata suorilta käsin terapiaprosessiin. Olin liian vaiheessa siihen. Ulosantini taisikin olla kehnoa, kun ensimmäisiä kertoja haen apua ja yritän puhua kokemuksistani ja tunteistani, niin heti lätkäistään psykoosin leima.

Kokemani jollain tapaa kypsytteli minua tulevaan ja sain realistisemman kuvan siitä, minkälainen polku toipumisen suhteen minulla olisikaan edessäpäin. Toisin kuin kuvittelin, se ei todellakaan tulisi menemään sormia napsauttamalla tai terapeutin toimesta. En tulisi äkillisesti ”parantumaan” ilman sitoutumista ja valmiutta ottaa vastuu omasta toipumisesta. Luulen, että kohdallani liian aikainen terapiaprosessi olisi voinut olla jopa haitallinen ja olisin mahdollisesti jättäytynyt siitä pois. Tarvitsin vielä aikaa itseni kanssa ennen siihen lähtemistä.

Yksittäistapaus vai sittenkin yleisempi ilmiö? 

Työuupumiseni paljasti minulle sen, kuinka eri tavalla sairastuminen vaikuttaa yksilöön ja työpaikkaan. Työuupumiseni oli ja on minun elämässäni ollut merkittävä kriisi, inhimillinen tragedia. Minä sairastuin. Sairastumisellani ei tietystikään ollut samanlaista vaikutusta työpaikkaan, ei aiheutunut kriisejä tai mitään muutakaan, vaan porskuttaminen eteenpäin jatkuu. Eikä siinä mitään, tämän ymmärtäminen avasi silmiäni onnekseni jo urani alkuvaiheilla. Tämä antaa perspektiiviä siihen, kuinka paljon haluaakaan uhrata elämästään työlle ja, miten työntekoa tästä eteenpäin arvottaakaan.

Työsuhteen päätyttyä työnantajan puolelta tuntui alkavan käsienpesu ja minuun oltiin yhteydessä tehtävääni rahoittaneen osapuolen taholta. Pyynnöstä lähetin heille kirjallista ”todistusaineistoa” sähköpostien muodossa esimiehen epäasialliseen käytökseen liittyen ja puhelimitse kerroin tapauksista, joista ei ollut kirjallista aineistoa. Kuulemansa perusteella he ilmensivät, etteivät enää rahoittaisi vastaavaa positiota samassa paikassa minun jälkeeni. Esimiehen käytös oli kuulemma hyvin harmittavaa, mutta sitä ei voisi luokitella kiusaamiseksi tai sellaiseksi käytökseksi, joka olisi nimenomaisesti targetoitunut minuun. En onneksi jäänyt arvuuttelemaan sitä, minkälaiseksi käytöksen olisikaan pitänyt eskaloitua, että se olisi lukeutunut kiusaamiseksi. Tiedän, että olisin varmasti voinut lähteä viemään asiaa eteenpäin, mutta tähän minulla ei ollut minkäänlaista kiinnostusta tai motivaatiota.

Ovatko työuupumiset enemmän sääntö kuin poikkeus nyky-
työelämässä?

Minä en usko, että työpaikalla tilanne muuttui miksikään jälkeeni. Sairastumiseni jälkeen pidetyssä tapaamisessa kirjattu pöytäkirja ja sen sisältämä tieto kertomistani ongelmakohdista lähti tuskin laajempaan jakoon. Sitä hyödyttämällä joihinkin epäkohtiin olisi tulevaisuudessa voitu kenties herkemmin puuttua. Kuten olen aikaisemmassa postauksessa kirjoittanut, minua edeltänyt esimiehen alainen oli irtisanoutunut esimiehen käytöksen takia. Todennäköisesti minunkin jälkeeni tulee seuraava alainen. Ja miksei tulisi? Työpaikka on hyvämaineinen kansainvälinen järjestö, joka näyttää CV:ssä hyvältä. Halukkaita tulijoita riittää ja varmasti suurella osalla on työsuhteen alkaessa kanssani samankaltaisia ajatuksia: en minä voi työuupua. Meistä uupuneista ja lopettaneista puhutaan yksittäistapauksina.

Tiedän, että työuupumusten leimaaminen yksilötason ongelmiksi tai yksittäistapauksiksi ei ole vain kyseisen työpaikan ongelma, vaan se on laajemminkin koko työelämän ilmiö. Työuupumiset eivät silti ole yksittäistapauksia. Ne voivat saada yksilöllisiä ilmenemispiirteitä, mutta kyllä ne kehittyvät ihan yhteisöllisten haasteiden siivittäminä. Yksilö sairastuu, mutta se, että yksilö saa lääketieteellisen diagnoosin johtuu ihan vain siitä, että työyhteisölle ei voi antaa diagnoosia.

Kaikkinensa pidän ristiriitaisena sitä, että koska työuupumusta ei voida diagnosoida, sitä ei pidetä sairautena. Tämähän ei ole totta, sillä uupumisilla on yhteys paitsi terveyden romahtamiseen myös valtaviin kustannuksiin työntekijöiden poissaolojen seurauksena. Koska työelämästä oikeutettu poissaolo ja koko terveydenhoitojärjestelmämme pohjautuvat sairauden ja diagnoosin ympärille, olisi mielestäni korkea aika saada työuupumukselle tautiluokitus. Silloin myös tunnustettaisiin se, että sairastuminen on työperustaista ja se, että työyhteisössäkään ei ole kaikki kunnossa. Olisin itse päässyt huomattavasti helpommalla ja vähemmällä henkisellä työllä, mikäli olisin alkujaan saanut oikean diagnoosin työuupumisesta. Tämän kaltainen kriittinen suhtautuminen on minusta tervettä itseanalyysia, eikä se mielestäni heikennä sitä, etteikö hyväksyisi saamaansa diagnoosia.

Jos hakeutuisin uupumisen myötä uudemman kerran hoitoon:

• Painottaisin työn merkitystä sairastumiselleni entistä enemmän.
• Pyytäisin työuupumuksesta Z-koodin tietoihini.
• Luottaisin omiin havaintoini ja käsityksiini omasta terveydentilasta.
• Osallistuisin aktiivisesti hoitoa koskeviin päätöksiin ja ehdottaisin itselleni paremmin sopivia hoitomuotoja.
• Konsultoisin työterveyteen erikoistuneita asiantuntijoita.