Työuupumuksiin uudelleen asennoituminen yhteisöllisenä ongelmana

Miksi kirjoitan näinkin avoimesti omasta työuupumuksestani? Haluan ensinnäkin omalla esimerkilläni näyttää, ettei työuupumus johdu puhtaasti vain liian suuresta työmäärästä eikä työuupumuksessa ole kyse vain pienestä väsymyksestä, joka korjaantuisi kädenkäänteessä. Väsymyksen ohella voidaan puhua esimerkiksi hermoston hälytystilasta, unettomuudesta, muistiongelmista ja aivosumusta sekä sydämen rytmihäiriöistä ja suolistovaivoista. Mielestäni työuupumus sanana on jollain tapaa liian kiltti ja kaunisteleva, se jättää kertomatta kaiken sen, mitä liiallinen stressi ja suuri kuormitustila saa ihmisessä aikaan. Työuupumus ja sen aiheuttama työstressi voi nimittäin ajaa ihmisen hyvinkin syviin vesiin: vakavaksi eskaloituneena voidaan todellisuudessa puhua elämästä ja kuolemasta. Myös toipumisen tie saattaa olla kivinen ja vaatia paitsi aikaa, johon voi muuten suhteellisesti mennä enemmän kuin varsinaiseen uupumiseen meni aikaa, myös erilaisia korjausliikkeitä kuten terapiaa, alan vaihtoa ja muita elämäntapamuutoksia. Ei myöskään ole lainkaan tavatonta, että työuupumus itsessään tai siitä aiheutuneet oireet kroonistuvat ja jäävät jossakin määrin pysyviksi asioiksi ihmisen elämässä.

Työuupumukset ovat valitettavan yleisiä nyky-
työelämässämme.

Minulle blogini kirjoittamisen keskiössä on nostaa esiin se fakta, ettei ihminen uuvu tyhjiössä, vaan vuorovaikutuksessa ympäröivän työyhteisön, -kulttuurin ja -elämän kanssa. Kuka tahansa voi ja tulee sairastumaan työuupumukseen, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä. Minulle sattui huono tuuri sen suhteen, että työssäni nämä olivat erityisen retuperällä usealla eri osa-alueella. Ylipäänsä pidän kyseenalaisena sitä, kuinka terve työelämämme oikeastaan onkaan sikäli, kun työuupumukset ovat entistä tavanomaisempia. Kenties tuntuukin, että harvassa ovat ne, jotka eivät koskaan uupuisi työuransa aikana. Työuupumuksiin tulisi suhtautua vakavasti ilman sairastuneen yksilön syyllistämistä ja yhä enemmän tulisi tehdä töitä sen eteen, että työelämä muokattaisiin kestävämmäksi ja työuupumisten uusi normaali jäisi historiaan.

Ei yksilön vika

Mielestäni uupumistapauksissa usein vähätellään kollegoiden, esimiesten, työyhteisön ja koko työelämän merkitystä, ja sairastumisessa syyllistetään liiaksi työntekijää itseään. Minä olin liian tunnollinen, minä olin liian kykenemätön sanomaan ei, minä olin liian asiaa x. Lista on loputon. On totta, että organisaatiopsykologiassa tunnustetaan tiettyjen persoonallisuudenpiirteiden lisäävän työuupumusta ja tällaisiksi big five-mukaisiksi piirteiksi luetaan neuroottisuus, vähäinen ekstroversio, vähäinen sovinnollisuus ja tunnollisuus. Samaan hengenvetoon muistetaan kuitenkin todeta, että työuupumisinterventioissa on hedelmällisempää muokata työyhteisöä ja yhteisössä vallitsevaa haitallista dynamiikkaa kuin yksilön persoonallisuutta, jonka tiedetään olevan suhteellisen pysyvä ja vaikeasti muokattavissa oleva. Olen nähnyt tärkeäksi tuoda esiin joitakin minun luonteelleni ominaisia tapoja toimia, jotta esimerkiksi niinkin yleisten toimintatapoja kuten miellyttämisen ja suorittamisen yhteyttä työuupumukseen voidaan tarkastella. On myös hyvä pitää mielessä se, että itselle luontaiset toimintatavat ja tietyt persoonallisuudenpiirteet voivat varmasti edesauttaa työuupumukseen sairastumista erityisesti silloin kuin ne toimivat yhteisvaikutuksessa sopimattoman työympäristön kanssa. Työntekijä voi myös edistää omaa terveyttään pitämällä huolta hyvinvoinnista esimerkiksi liikkumalla säännöllisesti ja syömällä terveellisesti. Tämän kaltaisilla toimilla voidaan tiettyyn pisteeseen asti vaikuttaa positiivisesti myös koettuun työhyvinvointiin.

Mutta kuten edellä kirjoitin, kuka tahansa voi uupua ja kuka tahansa uupuu, mikäli työn ulkoiset puitteet eivät ole kunnossa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää siksi, että työuupumus herättää sairastuneessa usein häpeää. Häpeä lamaannuttaa ja, vaikka se on tarpeellinen tunne monissa asioissa, se ei ole tarpeen työuupumuksissa. Työuupumukseen sairastutaan usein itsestä riippumattomista syistä, mutta sairastumisesta aiheutuva häpeä voi estää tämän näkemisen, invalidisoida yksilön ja heikentää työkykyä entisestään. Tällä on huomattava vaikutus jo kansantaloudellisesti ja, siksikin uupumistapauksia pitäisi ensisijaisesti tarkastella yksilötason sijasta koko (työ)yhteisön tasolta käsin.

Koulutusinstituutioiden rooli?

Tulisiko työuupumuksesta ja opiskelu-
uupumuksesta tiedottaa kouluissa nykyistä 
enemmän?

Ennen varsinaisten työyhteisöön liittyvien tekijöiden käsittelyä, haluan nostaa keskiöön koulutusinstituutioiden mahdollisen roolin työuupumusten ennalta ehkäisevässä työssä. Minulle uupumus sattui työurani alkutaipaleelle ja, vaikka olin tuohon aikaan käyttänyt elämästäni 17 vuotta koulunpenkillä ja opiskellut itseni maisteriksi asti, työuupumus oli minulle vieras ilmiö. En tiennyt sen syntymekanismista, riskitekijöistä tai pidempiaikaisista seuraamuksista. En käytännössä tiennyt, mitä työuupumuksella tarkoitetaan tai, että se on jotain, joka voisi koskettaa minua.

Luonnollisesti koulutuksen tarkoituksena on koulutettavan tiedon lisääminen. Usein puhutaan, että kouluja käydään elämää varten, mutta lienee keskiössä kuitenkin työelämän tarpeisiin vastaaminen (erityisesti myöhemmillä koulutusasteilla). Näkisinkin, että voisi olla ihan paikallaan lisätä työelämän tietoutta eri koulutusasteilla opiskelijoiden ikä huomioiden. Olisiko meillä hyvä olla yhä enenevissä määrin koulujen tahoilta opetusta esimerkiksi työntekijän lakisääteisistä oikeuksista ja velvollisuuksista? Työehtosopimusten koukeroista ja työttömyyskassoihin liittymisen tarkoituksesta? Siitä, mihin kaikkeen työntekijänä tarvitsee venyä ja, minkälaista käytöstä sietää työpaikoilla? Minun peruskoulu- tai lukioaikoinani tämän kaltaista opetusta ei ole ainakaan sellaisella mittakaavalla ollut, että käteen olisi juurikaan mitään jäänyt. Koulutusleikkauksista lukiessa en myöskään jaksa uskoa, että tässä olisi tapahtunut muutoksia tämänkään päivän koululaitoksissa.

Kuitenkin se kuva, jonka olen saanut työelämästä käymieni koulujen taholta, peruskoulu, lukio ja yliopisto, on ollut varsin ruusuinen ja tietynlainen patistelu työelämää kohden on ollut läsnä erityisesti, mitä korkeammista koulutusasteista puhutaan. Silti omat kokemukseni ovat olleet melkoisen ristiriidassa tämän kiiltokuvan kanssa jo ennen työuupumukseen sairastuttanutta työpaikkaa koettuani aikaisemmissa työsuhteissani esimerkiksi tekstiviestitse tapahtuneen irtisanomisen, palkan maksamatta jättämisen ja erinäiset hauskoiksi vitseiksi tarkoitetut kommentoinnit. Kokemukset on laitettu minun huonon tuurini piikkiin, ei siihen, että työelämässä olisi parantamisen varaan.

Tarvittaisiinko kouluihin opinto-ohjaajien lisäksi oikeasti uraohjausta tekeviä ja ammatinvalinnassa auttavia ammattilaisia, työ-ohjaajia? Onko oletusarvona, että työelämä tietoutta opetetaan kotona? Näkisin tarpeen kuitenkin olevan olemassa jo lukiotasolla, jossa ollaan huolissaan lukiolaisten kasvavista uupumistapauksista. Jos varsinainen työelämän käsittely ja työuupumustyö ei mahdu opintosuunnitelmaan, niin kenties työn voisi aloittaa käsillä olevista haasteista ja keskittää sen opintojen aikaiseen uupumiseen ja oppimisympäristön kontekstiin. Onko kouluissa huomioitu opiskelu-uupumus ja tehdäänkö siellä tämän varalle ennalta ehkäisevää työtä? Olisiko opiskelijoita hyvä tiedottaa uupumukseen liittyvistä oireista tai opiskeluihin liittyvästä jaksamisen kapasiteetista?

Yliopistossa opiskelin yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa, enkä kuullut sanaakaan työuupumuksista. Jälkikäteen pidän tätä jossain määrin erikoisena, sillä näkisin, että vastavalmistuneena työelämään asiantuntijatöihin siirtyminen on melkoisen riskipitoista aikaa uupumisen suhteen. Kenties yliopistoilla voitaisiin pitää erilaisia infoseminaareja työhyvinvoinnin teemasta vuosikursseille, jotka ovat piakkoin valmistumassa kohti työelämää. Seminaarien ei tarvitsisi tapahtua pelottelun hengessä, vaan ikään kuin työelämän psykoedukaation kautta. Äänen voisi antaa uupumuksen kokeneille alumneille. Tiedän nimittäin, että heitä riittää, enkä ole ainut maisterinpaperit saanut, joka on nähnyt itsensä uupumattomaksi. Oman kokemuksen takia puhun yliopistoista, mutta luonnollisesti vastaavaa työhyvinvoinnista tiedotusta tulisi tapahtua muissakin korkeakouluissa. Tärkeää olisi, että työuupumuksista puhuttaisiin ilmiönä rehellisesti ja kaunistelematta.

Johtaminen kuntoon

Johtamisen ongelmat voivat kieliä suuremmista
ongelmista koko organisaatiokulttuurissa, 
työntekijän arkeen ongelmat heijastuvat herkästi.

Olen päässyt näkemään aitiopaikalta, mitä huono johtaminen voi pahimmillaan olla ja siksi olenkin halunnut tuoda kirjoituksissani seikkaperäisesti esiin sen, miten huono johtaminen näkyy työtehtävien kuormittavuudessa esimerkiksi siten, miten se lisää työtehtävien toistuvaa tarkistamistyötä, työn epämääräistä ohjeistusta ja työntekemisen toistuvia keskeytyksiä. Olen halunnut näyttää, ettei huono johtaminen ole vain jonkinlainen abstrakti käsite, vaan se on toimintaa, joka todella näkyy haitallisesti työntekijän arjessa ja työnkuvassa. Huono johtaminen oli tapauksessani mikromanagerointia ja olisinkin kaipaillut uupumisen aikoihin enemmän konkreettisia esimerkkejä siitä, miten mikromanagerin johtamistyyli näyttäytyy työntekijän työnkuvassa tai, miten siitä syntyvä epämiellyttävä ilmapiiri näyttäytyy tiimityöskentelyn osana, jotta olisin voinut paremmin suhteuttaa omaa kokemustani ja tulla varmemmaksi siitä, että en ole liian herkkänahkainen ja vain kuvittele epäasiallista toimintaympäristöä. Lue erityisesti kirjoitukseni mikromanageroinnista.

Useinhan kuulee sanottavan, ettei ihminen vaihda työpaikkaa, vaan esimiestä. Allekirjoitan tämän täysin. Koska huonompaa esimiestä tuskin on olemassa kuin, mikä minulle sattui sairastuttaneessa työpaikassani (ainakin toivon näin!), uskon, että esimiesten suhteen suuntani on vain ylöspäin. Todennäköisyydet eivät ole sen puolella, että yhtä ammattitaidoton esimies tulisi minulle uudestaan vastaan. Olen hieman kahden vaiheilla siinä, josko johtamisen tulisi painottua työnsisältöön vaiko enempi arvo- ja tunnejohtamisen puolelle. Johtamisen on hyvä painottua työnsisältöön erityisesti työsuhteen alkuvaiheessa (jo lakisääteisen työhön perehdyttämisen kautta) ja jatkua mielestäni niin pitkälle kuin työntekijän työssä pärjäämisen kannalta on tarpeen. Työnsisällöllä johtamisen ei tule kuitenkaan olla alaisten niskassa hengittämistä ja sitä kautta alaisten motivaation tappamista ja työn tuloksellisuuden heikentämistä. Ajan kanssa johtaminen voi siirtyä sisällöstä kohti arvo- ja tunnepitoisempaa lähestymistapaa. Mikäli työntekijät ovat sisäisesti motivoituneita ja itseohjautuvia, näen, että työntekijöitä palvelee paremmin se, että heihin luotetaan ja, että johtamisessa käytetään kannustamista ja työntekijöiden saavutusten validointia. Vuorovaikutukseen painostaminen on tärkeässä roolissa ja sen varmistaminen, että kommunikaatio toimii työntekijöiden ja johdon välillä. Johtamisella on merkittävä rooli työkyvyn säilyttämisessä ja tätä pitäisi tietoisilla valinnoilla pyrkiä edistämään. Ylipäänsä näkisin, että johtajiksi tulisi päätyä sellaiset henkilöt, joilta löytyy ihmissuhdetaitoja ja sosiaalista pelisilmää sen sijaan, että johto valikoituisi sen mukaan, kenellä on eniten asiasisällöllistä osaamista. Kuka tahansa voi oppia työn sisältöön liittyviä asioita, mutta  vuorovaikutus- ja tunnetaidot eivät ole yhtä helposti opittavissa.

Työyhteisöt toimivimmiksi ja työpaikkakiusaamiset näkyviksi

Yhtä lailla kuin johtamisella on vaikutuksensa yksilön työkykyyn, myös työyhteisön rooli on merkittävä. Jopa siinäkin määrin, että se voi kumota huonon johtamisen haitallisuuden ja lisätä yhteenkuuluvuuden kautta työntekijän työhön kiinnittymistä ja työssä viihtymistä. Toisaalta huono työyhteisö voi heikentää hyvän johtamisen hedelmällisyyden ja saada työntekijä suhtautumaan varsin negatiivisesti työtään kohtaan. Erityisesti etätyöaikana näen positiiviseksi sen, että työyhteisön merkitys työhyvinvoinnin kannalta on saanut vahvistusta ja siksikin olen halunnut kirjoittaa toisaalta siitä, miten työyhteisöstä ulkopuolelle jääminen tapahtuu. Sekä siitä, mitä siitä voi seurata esimerkiksi sen suhteen, että uupumiseen haetaan apua vasta sitten, kun vointi on jo huomattavan huono.

Työuupumusten lukumääriä ei saada hilattua alas, mikäli työyhteisöt ovat pahoinvoivia ja uupuvat me-henkisyyttä. Yksi näkökulma työyhteisöiden pahoinvointiin on tarkastella siellä tapahtuvia työpaikkakiusaamistapauksia. Mielestäni on hienoa, että koulukiusaamisiin puututaan ja niitä vastaan kehitellään erilaisia toimenpideohjelmia varsin vaihtelevalla menestyksellä. Samanaikaisesti pidän kuitenkin käsittämättömänä sitä, että työpaikkakiusaamisista vaietaan ja ajatellaan, että kiusaaminen olisi vain lasten ja nuorten tapa toimia. Kiusaaminen ei kosketa aikuisia. Uskon kuitenkin, että suuressa osassa työuupumustapauksia taustalla on työpaikkakiusaamista ja erityisesti uskon, että valtaosalla organisaatioista ei yksinkertaisesti ole mitään toimivaa protokollaa kiusaamistapausten vähentämiseksi. Ei ole, koska meillä ei kiusata. Helpompaa tuntuukin olevan se, että yksilölle annetaan mielenterveysdiagnoosi ja näennäinen tauko epäterveestä yhteisöstä. Näkisin, että ensiaskeleita kohti kestävämpää ja tervettä työelämää olisikin sen tunnistaminen, ettei työelämä ja työpaikat ole vapaita kiusaamisesta ja, että kiusaamistapausten varalle tulisi olla olemassa selkeä toimintastrategia ennalta ehkäisevän työn ohessa.

Työpaikkakiusaaminen ei ole tavatonta
työelämässämme. 

Koska kiusaamisen käsite on hyvin laaja ja tietyiltä osin melko epämääräinen, sen organisaatiotasoinen määrittäminen tulisi olla keskiössä jokaisessa yrityksessä, jossa työskentelee enemmän kuin yksi henkilö. Erityisesti silloin, kun kiusaamista ei olisi nimellisesti vielä tapahtunut. Puuttuminen on helpompaa, kun tiedetään mistä puhutaan ja, mitä kiusaaminen juuri meidän yrityksessämme tarkoittaa. Minun kokemani kyseenalainenkin kohtelu erityisesti esimiehen taholta jäi organisaation mielestä epäasiallisen käyttäytymisen tasolle, eikä sitä haluttu nimittää kiusaamiseksi. Itselleni jäi tästä ennemminkin sellainen vaikutelma, ettei kyseisessä organisaatiossa oltu tietoisesti määritelty kiusaamiseksi luokiteltavaa toimintaa tai vedetty rajoja sen suhteen, missä menee kiusaamisen ja epäasiallisen käyttäytymisen väliset rajat. Kyseessä oli kuitenkin suuri kansainvälinen järjestö, joten jos ja kun ei ole määriteltynä, mitä kiusaaminen meidän organisaatiossa tarkoittaa, en ole kovin luottavainen sen suhteen, että monissa muissakaan organisaatioissa tämä olisi kansien välissä.

Organisaatioille sanktioita uupumistapauksista?

Olen tässä kirjoituksessa hieman käsitellyt uupumusten yhteisöllistä puolta omaankin kokemukseeni nojaten. Pidän työuupumuksia hyvin valitettavana yksilön kannalta ja, vaikka työuupumus on työperäinen sairaus, vaikuttaa se hyvin negatiivisesti ja kokonaisvaltaisesti ihmisen muihinkin elämän osa-alueisiin. Mielestäni olisi korkea aika tunnistaa se, että sairastuminen juontaa juurensa työyhteisöissä vallitsevista seikoista ja, että yhden työntekijän sairastuminen tietää usein sitä, että toinen seuraa perässä. Koska raha useimmiten ratkaisee, kenties toimivin tapa vähentää uupumistapauksia olisi sanktioiden asettaminen työnantajalle. Siksikin jo sen, että työntekijä saa työuupumuksesta diagnoosin (tai päädiagnoosin jostakin muusta mielenterveyden häiriöstä, työuupumus kun ei ole Suomessa virallinen diagnoosi), pitäisi tarkoittaa sitä, että myös työnantaja saisi tästä seuraamuksia. Jos samassa yrityksessä on toistuvasti mielenterveysperustaisia poissaoloja ja uupumistapauksia, työnantajalle tulisi kohdistaa työturvallisuusrikoksista sakkoja. Yksittäistapauksissakin sakot olisivat paikallaan. En ole suuri lakipykälien ystävä, mutta näkisin, että nykyinen työturvallisuuslaki olisi hyvä päivittää 2020-luvulle, sillä se laahaa erityisesti tietotyön ja siitä aiheutuvien psykososiaalisten kuormitustekijöiden kohdalla perässä. Työntekeminen on siinä määrin teknistynyt ja hajautunut ajan ja paikan suhteen, että myös lakien tulisi nykyistä paremmin turvata työntekijöiden asemaa melko vaihtelevassakin toimintaympäristössä.

Työnantajan velvoittaminen sanktioihin vaatisi jossain määrin muutoksellisuutta ja parempaa yhteistyötä terveydenhuollon kanssa. Tätä nykyä terveydenhuollossa keskitytään asianmukaisesti lääketieteeseen, jossa fokus on oireissa, eikä niinkään sairastumisen syissä. Työterveydessä myös syiden läpikäymisen tulisi olla tärkeää ja sairastumisen työperustaisuuden selvittäminen tarpeen. Mikäli esimerkiksi lyhytpsykoterapian käyttö osana työterveyttä yleistyisi työuupumuksen hoitomuotona, tarkoittaisi se sitä, että työnantaja nykyistä paremmin osallistuisi sairastumisen hoidon taloudelliseen tukemiseen. Tämä olisi oikeus ja kohtuus.

Koska työuupumukset ovat työperustaisia, näkisin oikea-
suuntaisena ratkaisuna sen, että työnantajille annettaisiin
henkilöstön sairastumisista sanktioita.

Olen edellä esittänyt joitakin ajatuksiani keinoista, joilla työuupumuksia kohtaan voitaisiin paremmin uudelleen asennoitua yhteisöllisestä näkökulmasta käsin. Ajatukset ovat heränneet pitkälti sairastuttuani työuupumukseen, mutta inspiraation lähteenä ovat toimineet myös aikaisemmat ei-niin-maireat työkokemukseni nuorena henkilönä. Keskityn tarkastelemaan pitkälti asiantuntijatyötä ja tietotyötä, mutta näkisin, että käydyt asiat ovat suhteutettavissa laajaltikin eri työnmuodoille ja aloille. Toiveenani tietysti olisi, että nykyistä paremmin nähtäisiin työntekijät voimavarana ja työturvallisuuden takaaminen laajenisi käsittämään myös työyhteisön jäsenten psyykkistä hyvinvointia. Työkyvyn ylläpitäminen ja edistäminen tulisi olla yhteinen asia, sillä sen heikkeneminen ja työuupumukseen sairastuminen on usein seurausta yhteisöllisistä tekijöistä.

Muutamia ajatuksia työuupumukseen sairastumisesta viisastuneena:

• Työuupumus tulee usein salakavalasti, eikä itsensä syyllistäminen muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Sairastumisen hyväksyminen ja itseen suhtautuminen myötätuntoisesti on helpommin sanottu kuin tehty, mutta parantumisen näkökulmasta huomattavasti hedelmällisempää.
• Sairastumista ovat edesauttaneet ulkoiset tekijät. Vaikka olisit kuinka perillä hyvinvointisi ja terveytesi vaalimisesta, se ei suojaa sinua työuupumukselta, mikäli työn ulkoiset puitteet ovat retuperällä.
• Huono johtaminen ja toimimaton työyhteisö sairastuttavat. Tämä on hyvä pitää mielessä, mikäli toistuvista yrityksistä huolimatta tilanne ei muutu, huomaat uupumusoireilua ja/tai mietit työpaikan vaihtamista.
• Työehtosopimukset & työturvallisuuslait tutuksi. Oli kyse tavanomaisesta tai ongelmallisesta tilanteesta, aina on hyvä olla selvillä siitä, mitkä ovat omat oikeudet ja velvollisuudet ja, missä menee väärinkäytösten raja.

Introvertti ekstroverttien maailmassa

Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen pohtinut taipumustani miellyttää ja suorittaa, ja nähnyt ne osasyinä sille, miksi sairastuin työuupumukseen. Niin miellyttäminen kuin suorittaminen ovat selviytymiskeinoja ja käyttäytymiseen liittyviä toimintatapoja, ja siten niitä on helpompi tarkastella muutoksen kautta: käyttäytymistä kun on mahdollista muokata. Ne ovat myös jollain tapaa sosiaalisesti hyväksyttyjä toimintatapoja, sillä molemmissa tavoissa on hyötynsä sosiaalisissa tilanteissa esimerkiksi ystävällisyyden ja tuotteliaisuuden näkökulmasta. Tässä kirjoituksessa sen sijaan tarkastelen persoonallisuudenpiirrettäni, jota luonnehtii pysyvyys ja, joka ei sosiaalisissa tilanteissa välttämättä näyttäydy ongelmitta. Introverttiuden myöntäminen ja ymmärtäminen on ollut minulle haastavaa, sillä siihen on kietoutunut suuri määrä työstettäviä asioita häpeän ja ulkopuolisuuden tunteen kokemisen myötä. Se on ollut kuitenkin yksi merkittävimmistä askeleista, joita olen toipumisprosessini edetessä ottanut, sillä se on ollut askel kohti parempaa itsetuntemusta ja itsen hyväksymistä.

Mitä introverttius on?

Ei tietystikään ole niin, että ihminen on joko ekstrovertti tai introvertti, vaan jokaisesta löytyy molempia piirteitä. Karkeasti tämän kaltainen jaottelu voidaan tehdä ja usein toinen piirre on ihmisen persoonallisuudessa enemmän hallitsevana. Ekstroversiota luonnehtii ulospäinsuuntautuneisuus, suurempi impulsiivisuus ja sosiaalinen aktiivisuus. Ekstrovertti hakeutuu sosiaalisiin tilanteisiin mielellään ja sosiaaliset suhteet antavat enemmän kuin ottavat. Introvertit taas ovat sisäänpäin kääntyneempiä, varautuneempia ja sosiaalisesti vähemmän aloitteellisia. Introvertit latailevat akkujaan yksin ollessa ja sosiaaliset tilanteet voivat olla paitsi miellyttäviä myös kuluttavia. Voi sanoa, että ekstrovertit hakeutuvat herkemmin sosiaalisiin tilanteisiin karttaen yksinoloa, kun introvertit toimivat mieluummin suurin piirtein päinvastaisesti.

Ekstrovertit ja introvertit eroavat toisistaan
erityisesti sen suhteen, miten paljon he arvottavat
sosiaalista kanssakäymistä muiden ihmisten kanssa.

Itselläni introverttius näyttäytyy siinä, kuinka tärkeää minulle on yksinolo. Yksin ollessani palaudun parhaiten kuormituksesta ja saan jäsenneltyä ajatuksiani. Sosiaalisissa suhteissa minulle merkitsee paljon enemmän laatu kuin määrä, ja objektiivisesti mitattuna minulla on keskivertoa vähemmän läheisiä ihmisiä elämässäni. Minua ei juurikaan kiinnosta solmia hyvänpäiväntuttusuhteita, vaan tavoittelen rakennetuissa ja ylläpidetyissä ihmissuhteissa syvällistä ymmärtämistä ja molemminpuolista kunnioittamista. Näen mielelläni ystäviäni, mutta minulle riittää melko harvoinkin tavata, sillä panostan tapaamistenkin suhteen mieluummin laatuun kuin määrään. En ole kovin hyvä solmimaan uusia ihmissuhteita ja vieroksun sosiaalisia tilanteita, joissa on paljon uusia ihmisiä. Olenkin parempi kahdenkeskisessä vuorovaikutuksessa kuin isoissa ryhmätilanteissa. Pidän itseäni sosiaalisesti taitavana, sillä olen hyvä lukemaan ja kuuntelemaan muita, mutta perinteisessä mielessä en aina näyttäydy kovinkaan sosiaalisena, sillä en ole erityisen sanavalmis tai small talkin taitaja. Sosiaalisissa tilanteissa saatan olla melko jähmeä ja tarvita kysymyksiin vastatessa paljon miettimisaikaa ja pohdiskelua ennen lopullista vastausta.

Minulle on merkityksellistä perehtyä minua kiinnostaviin asioihin syvällisesti, virkistäydyn mieluummin hyvän kirjan parissa kuin hälyisässä ravintolassa ja olen mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Minulla ei myöskään juuri koskaan ole tylsää, sillä ajatustenjuoksu ja mietiskely on minulle mieleistä puuhaa hetkinä, jotka voivat näyttäytyä muiden silmissä tylsiltä. Toisaalta olen hyvinkin elämyshakuisa ja pidän uusien kokemusten kerryttämisestä ja tutustumisesta esimerkiksi minulle vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Ihmiset usein yllättyvät kertoessani tarinoita, sillä päällepäin en anna itsestäni kuvaa suuresta seikkailijasta.

Veikö kissa kielen?

Ekstroversio/introversio tyypittelyllä on geneettinen perusta, joka määrittää ihmisen persoonallisuuden suhteellisen pysyväksi syntymästä kuolemaan. Perimän kanssa yksilön persoonallisuutta määrittää vastavuoroisessa suhteessa myös ympäristö. Elinympäristö ja koetut elämänkokemukset voimistavat toisia ja vastaavasti heikentävät tiettyjä yksilön persoonan piirteitä. Persoonallisuudessa on tietyllä tavalla peruspilarit olemassa läpi elämän, mutta näkisin sen silti staattisuuden sijasta enemmänkin dynaamisena kokonaisuutena, joka muovautuu ajan myötä. Vastaavasti sillä, minkälainen ihminen on, on vaikutuksensa siihen, miten yksilö käyttäytyy, ajattelee, tuntee sekä suhtautuu muihin ja vallitsevaan maailmaan. Yksilö myös oppii jo varhaisesta iästä lähtien tuntemaan kulttuurin määrittämät ideaalit luonteenpiirteet ja yhteiskunnan välittämistä signaaleista sen, minkälainen on hyvä ihminen. Ekstroverttejä on yleisesti ottaen enemmän kuin introvertteja, mutta moneen muuhun kulttuuriin verrattuna, introversio on Suomessa ollut tyypillistä.

Veikö kissa kielen? Älä tuollaista aristele, mene mukaan vain. Olen lapsena saanut kuullut useammin kuin kerran olevani liian hiljainen ja ujo, liian arka ja varautunut ja seissyt tilanteissa liiaksi tuppisuuna. Oli kyseessä sitten sukujuhlat tai uudet sosiaaliset tilanteet harrastuksissa ja kouluissa. En usko, että sanoilla on haluttu minua loukata tai saada oloani tuntumaan vaillinaiseksi, vaan toiminnalla on ennemminkin haluttu kannustaa ja rohkaista minua olemaan uskaliaampi: saamaan uusia ystäviä, aktiviteetteja ja oivalluksia. Tämän myötä olen kuitenkin jo varhaisesta vaiheesta alkaen alkanut näkemään itseni jollain tapaa huonompana ja vääränlaisena, olen hävennyt sitä, että olen hiljainen tuppisuu. Uskon, että moni on kokenut samaa ja varmasti niinkin päin, että vilkasta lasta on tyynnytelty ja kehotettu olemaan rauhallisempi, vähemmän puhelias ja pysymään paikoillaan. Taustalla vaikuttanee sekin, että persoonallisuus on periytyvää, joten käskevä vanhempi voi tunnistaa lapsen käytöksessä tuttuutta ja huolestua siitä, että lapsi kokee samoja haasteita ujouteen/villiyteen liittyen, mitä vanhempi mahdollisesti itse on elämässään kokenut.

Hiljainen tai vilkas lapsi voi saada käytöksestään
kommentteja, jotka voivat vaikuttaa häneen läpi elämän.

Nuoruudessa omaan liian vähäisyyteen tai liiallisuuteen on voinut löytyä klassiseksi lääkkeeksi päihteet kuten alkoholi, joka poistaa estoja sosiaalisissa tilanteissa ja luo virheellisen kuvan omasta pystyvyydestä. Minulle kävi juuri näin ja aloin käyttämään alkoholia erityisesti sosiaalisten tilanteiden sujuvoittamiseksi. Koska tämä jatkui verrattain pitkään ja sai elämässäni painoarvoa, rakensin myös identiteettini virheellisesti sosiaalisemmaksi kuin, mitä todellisuudessa (selvinpäin) olinkaan. Ristiriita kasvoikin suureksi sen suhteen, millainen kuvittelin olevani ja sen, minkälainen todellisuudessa olinkaan. Tästä aiheutui haasteita erinäisissä tilanteissa ja erityisen selväksi ne tulivat työelämässä. Kirjoitan oman postauksen suhteestani alkoholiin, mutta lyhkäisyydessään se on ollut minulle keino hälventää omaa introverttiuttani ja tunnetta siitä, että olen jollain tapaa erilainen kuin muut.

Ekstrovertti työelämä

Minulle on sisäänpäin kääntyneisyydestä ollut työelämässä haittaa, ja yleisesti olen sitä mieltä, että valtaosa työpaikoista pyörii ekstroverttien ehdoilla. Sosiaalisuutta, seurallisuutta, sanavalmiutta, reippautta, aktiivisuutta, esiintymiskykyä, heittäytyvyyttä, innostuneisuutta ja rempseyttä arvostetaan ja niitä haetaan työpaikkailmoituksissa kuumeisesti. Edelleen jokaisessa meissä on sekä ekstrovertin että introvertin piirteitä, mutta edellä kuvaamani ominaisuudet soveltuvat suuremmissa määrin ekstroversion luonnehdintaan. Toki tämän päivän työelämässä arvostetaan itsenäisyyttä, jonka voi liittää introversioon, mutta vähemmälle arvostukselle tuntuu jäävän mahdollisuus perehtyä asioihin huolella, monotaskaus ja avokonttorien sijasta yksittäisten työhuoneiden palauttaminen keskittymiskyvyn parantamiseksi. Useissa työpaikoissa myös kokoustetaan ylenpalttisesti todelliseen tarpeeseen nähden ja palaverien tarkoitusperä voi jäädä pimentoon. Edistetäänkö niissä oikeasti työhön liittyviä asioita ja projekteja vai onko se tilaisuus pönkittää omaa osaamista ja asiantuntijuutta muiden paikalla olijoiden silmissä? Työelämässä tuntuukin olevan tärkeätä se, miten asioista sanotaan kuin se, mitä sanotaan.

Työelämässä pärjäävätkin pitkälle he, jotka tuovat äänensä kuuluviin ja, jotka eivät kaihda esillä oloa. Lopulta sillä, mitä puhut ei ole merkitystä, vaan huomio kääntyy siihen, miten puhut. Ujous on punainen viitta ja henkilöitä, jotka eivät tuo ääntään esiin, pidetään tyhmempinä. Juhani Mattila on kirjoittanut Ujoudesta, yksinäisyydestä mielenkiintoisesti ja voimavaralähtöisesti. Puhun tietoisesti mieluummin introverttiudesta kuin ujoudesta, sillä jälkimmäinen on turhan negatiivisesti sävyttynyt käsite, vaikka ihan yhtä relevantti kohdallani onkin. Olen saanut työelämässä kuulla olevani vääränlainen ja liian hiljainen. Aikaisemmissa kirjoituksissa olenkin kertonutkin, kuinka työuupumukseen ajaneessa työsuhteessa, esimieheni tokaisi useaan otteeseen minun olevan ujompi kuin olisi haluttu. Tämän kuuleminen ei tietystikään ole tuntunut hyvältä ja se on nostanut piilossakin olleita, aikaisemmin tukahdutettuja, tunteita pintaan. Olen saanut kuulla olevani huono asiakaspalvelija  tehdessäni nuorempana asiakaspalvelutehtäviä. Töiden suhteen ei tuolloin ollut varaa valita ja työskentelin erimittaisia pätkiä asiakaspalvelussa, vaikka se oli minulle kaikkea muuta kuin luontevaa. Samaten ollessani työttömänä, tapasin TE-toimistossa virkailijan, joka ikään kuin ohimennen tokaisi minun olevan introvertti ja sen selittävän sitä, miksi olen työtön. Ujouden ja introverttiuden lisäksi minua on kutsuttu erityisherkäksi kollegan toimesta, mikä varmasti kohdallani pitää myös paikkansa.

Ryhmä- ja tiimityöskentelyn lisääntyminen työelämässä

Introvertille voi tulla haasteita työelämässä ja opiskelumaailmassa esimerkiksi siksi, että molemmissa vaaditaan alati kasvavissa määrin ryhmätyötaitoja ja -valmiutta. Ryhmä- ja tiimityöskentelyä arvostetaan ja niitä halutaan hyödyntää laajalti, mitä erilaisimmissa tehtävissä. Itse vierastan ryhmä- ja tiimimuotoista työskentelyä, sillä niissä vaikuttaa tehtävän lopputuloksen kannalta liiaksi se, minkälaisia ihmisiä ryhmässä on ja, minkälaiseksi ryhmädynamiikka muotoutuu. Usein tämän kaltaisen työskentelymuodon itseisarvona on se, kuka keskustelee eniten ja, kuka on eniten äänessä. Oletuksena on, että mitä enemmän on äänessä, sen enemmän tietää. Samalla luodaan liian herkästi yhteneväisyysmerkit sen kanssa, että henkilö, joka on hiljempaa, ei tiedä keskusteltavista asioista. Mielestäni sillä, kuka puhuu eniten ei pitäisi olla minkäänlaista merkitystä. Henkilö, joka on muiden kustannuksella pelkästään äänessä, voi usein olla hyvinkin sosiaalisesti taidottomampi kuin henkilö, joka on enemmän vetäytyvä. Ryhmä- ja tiimityöskentelytaitoinen henkilö on mielestäni sellainen, joka rakentaa ryhmän kesken luottamusta niin, että jokainen pääsee ääneen ja arvottaa puheenvuoroja laadun eikä määrän suhteen.

Ryhmämuotoisessa työskentelyssä käykin hyvin ilmi Dunning-Krugerin efekti, jossa henkilöt, joilla on heikko kyky suorittaa tehtävää, yliarvioivat oman kykynsä ja ihmiset, joilla on korkea kyky suorittaa tehtävää, aliarvioivat omat kykynsä. Ryhmätyöskentelyssä tämä näkyy hyvin selkeästi ja äänessä ovat usein henkilöt, jotka eivät persoonallisuutensa puolesta kaihda äänessä oloa sekä sellaiset, joilta löytyy omien kykyjen yliarviointia. Tällä on usein vaikutuksensa siihenkin, mistä keskustellaan, sillä äänessä oleva enemmistö määrittelee herkästi keskustelun suuntaan ja jo se osaltaan poissulkee muiden keskustelijoiden mukaan pääsyä. Huomaan kaihtavani ryhmätyöskentelyä siksikin, että en ole tottunut brainstormailemaan ideoita muiden kanssa, vaan olen tottunut perehtymään asioihin itsenäisesti ja pallottelemaan valmiita ideoita sitten muiden kanssa. Saan parhaimmat ja luovimmat ideani usein unissani ja nukkuessa, en kokouspöydän äärellä huone täynnä ihmisiä.

Mukavuusalueella pysyminen

Minulle mukavuusalueellani pysytteleminen on
ollut jopa opettavaisempaa kuin sieltä
poistuminen, sillä silloin olen joutunut 
kohtaamaan itseni.

Koska olen saanut kuulla olevani jotenkin liian hiljainen ja vääränlainen, olen tiennyt, että minun täytyy puskea mukavuusalueeni ulkopuolelle kenties tavanomaista useammin. Tämä onkin ollut jonkinlainen elämänmottoni, että aina pitää mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle, sillä siellä tapahtuu se maaginen kasvu. Näin olen myös tehnyt ja se onkin kuljettanut minua varsin eri paikkoihin ja rikastuttanut minua lukuisilla eri kokemuksilla, eikä se siten ole ainoastaan huono asia. Se on kenties kuitenkin ollut osasyynä työuupumiselleni, sillä jatkuva mukavuusalueen ulkopuolelle kurottaminen vie voimavaroja, eikä siitä pidemmän päälle ole helppoa palautua. Jos toistuvasti ylittää omia rajoja (jotka voivat kaiken lisäksi olla epäselviä) ja pusertaa itseään muottiin, joka ei sovi omalle luonteelle, ei lopputulos voi olla kovin kummoinen. Toistuva itsen ylittäminen, muovaaminen ja jonkin paremman kurottaminen voivat ajaa ihmisen loppuun. Pysyttelenkin nykyisin enenevissä määrin omalla mukavuusalueella, sillä minulle juuri se on ollut riittävää, rohkeaa ja opettavaista. Olen päässyt tutustumaan aitoon itseeni ja siihen, mitä minä haluan.

Toipumisprosessin myötä olenkin oivaltanut paremmin sen, minkälainen minä olen ja, miksi olen kokenut riittämättömyyttä. Ujous on aiheuttanut minussa häpeää, vaikka evoluutionallisesti ajatellen se on täysin luontevaa reagointia eloon jäämisen kannalta, sillä varuillaan oleminen uuden edessä on varmistanut ihmislajin säilymisen. Ymmärrän paremmin ominaispiirteitäni ja esimerkiksi esiintymisjännityksen taustalla vaikuttavia pelkoja ja toiveita. Tunnistan paremmin omia vahvuuksiani ja sen sijaan, että toivoisin olevani ekstrovertimpi, olen alkanut näkemään introverttiuteni omana henkilökohtaisena voimavarana. 

Olen kokenut liiallisissa määrin, että minun täytyy muuttua vastaamaan ympäristön odotuksia paremmin ja siksikin toistuvasti puskenut mukavuusalueeni rajojen yli. Nykyisin ajattelen enneminkin, että minä saan olla juuri sellainen kuin olen ja, että ympäristössä voi yhtä lailla olla vikaa, jos sinne ei kelpaa. Minun tehtäväni on kunnioittaa itseäni sen verran paljon, että hakeudun sellaisiin ympäristöihin, jossa minut hyväksytään ja, jossa minä pääsen hyödyntämään luontaisia ominaispiirteitäni. Minun paikkani ei ole työpaikassa, johon haetaan ekstroverttiä, vaan minulle sopivampi paikka on sellainen, jossa arvostetaan introversion perehtymiskykyä, ajattelun kapasiteettia ja keskittymiskykyä. Yhtä lailla, kun työpaikat etsivät parasta työntekijä matchia, myös minä saan etsiä minulle parasta työpaikka matchia. Elämä on liian lyhyt sellaiseen, että pusertaa itseään toistuvasti väärän kokoiseen muottiin, joka yksinkertaisesti ei sovi itselle. You do You.

 

Vinkkejä muille introverteille, jotka elävät ekstrovertissä maailmassa:

• Muista, että sosiaalisuutta on paljon erilaista. Se, miten paljon joku on äänessä, ei kerro tämän sosiaalisista taidoista oikeastaan mitään.
• Hiljaisuus ei ole tyhmyyttä. Edelliseen jatkaen, muista seuraavissa tiimityöskentelytilaisuuksissa, ettei keskustelun puheenvuorojen määrä korreloi osaamisen tai tietämisen kanssa.
• Keskity omiin vahvuuksiisi. Kaikki eivät voi olla luontaisia esiintyjiä, viihdyttäjiä tai puhujia, mutta muista toki, että kaikkea on mahdollista harjoitella. Hyödynnä siinäkin omia vahvuuksiasi.
• Hyväksy itsesi. Olen toistanut tätä aikaisemminkin, mutta mielestäni tämä on kaiken a ja o. Jos itse ei hyväksy itseään, kuka muukaan niin tekisi?
• Et ole ainut! Introvertit ovat taitavia naamioitumaan, mutta meitä on paljon. Albert Einsteinkin oli oletetusti introvertti.

Liiallista miellyttämisenhalua työuupumuksen taustalla

Alkaessani tarkemmin pohtia omia käyttäytymismallejani, jotka edistivät työuupumukseen sairastumista, päällimmäiseksi nousi taipumukseni pyrkiä miellyttämään muita oman hyvinvointinikin kustannuksella. Oivallus oli minulle jopa lievä järkytys, sillä en ollut mieltänyt itseäni miellyttäjätyyppiseksi. Olen pitänyt itseäni suhteellisen vahvana ja esimerkiksi opiskeluaikoina ollut mielipiteiden ja aatteiden suhteen riippumaton ja puolueeton, vaikka ympäristöstä tuli tuolloin painostaviakin poliittisia signaaleja. Minulle on ollut tärkeää selvittää ja tehdä johtopäätöksiä asioista itsenäisesti, valmiiksi annetuista totuuksista olen halunnut kieltäytyä. Kaikkea tätä vasten pidin hämmentävänä sitä, että kyllä, minä olen miellyttäjä. 

Miellyttäminen ei ole mielistelyä.

Pidän kuitenkin tärkeänä erottaa miellyttämisenhalun ja mielistelyn toisistaan, sillä ne usein virheellisesti sekoittuvat keskenään. Mielistelyssä on kyse toisten henkilöiden peesaamisesta, jolloin omista ajatuksista ja näkemyksistä todennäköisemmin tingitään. Peesaaminen tapahtuu omien mielipiteiden kustannuksella ja toimintaa voi ohjata oman edun tavoittelu. Sen sijaan miellyttäminen on mielestäni enemmänkin herkkyyttä tulkita sosiaalisia vuorovaikutustilanteita ja pyrkimystä sovittaa oma toiminta toisen tapaan siten, ettei konflikteja pääsisi syntymään. Juuri konfliktien välttely voi olla merkki miellyttämisestä, mutta sitä on myös toisen lukeminen, kuunteleminen ja yritys ymmärtää toisen käyttäytymistä ja niistä aiheutuvia seurauksia. Toiminnan tavoitteena voi olla oman edun ajamisen sijasta enemmänkin sosiaalisten suhteiden vakiinnuttaminen ja miellyttävän ilmapiirin edistäminen.

Mistä miellyttäminen johtuu?

Suurella osalla ihmisiä on eri asteista miellyttämisenhalua, sillä sosiaalisena eläimenä kyseessä on muiden hyväksynnän saaminen ja toiminnan taustalla vaikuttaa pelko hylätyksi tulosta. Hylätyksi tuleminen taas on merkinnyt ihmisen kehityksen historiassa kuolemaa, joten evoluution näkökulmasta halu miellyttää on enemmän kuin ymmärrettävää. Taito ei ole pahaksi työelämässäkään, sillä usein miellyttäjät ovat henkilöitä, joiden kanssa on mukava tehdä töitä ja, joiden kanssa tullaan hyvin toimeen. He ovat kirjaimellisesti miellyttävää seuraa. Kaikki eivät taivu hapannaamaisiksi boss bitcheiksi tai asiakeskeisiksi individualisteiksi näin kärjistetyksi sanottuna, vaan työelämässä pitäisi olla paikkansa myös niille mukaville ja ystävällisille työntekijöille ilman, että heitä automaattisesti alettaisiin riistää tai hyväksikäyttää.

Miellyttäminen voi olla lapsuudessa opittu
selviytymisstrategia, joka ei enää aikuisena
ole paras tapa toimia.

Miellyttämisenhaluisuutta voi myös lähestyä opittuna selviytymisstrategiana. Lapsuudessa opitut toimintamallit ohjaavat käyttäytymistä myös aikuisuudessa ja se, mikä on aikanaan osoittautunut hyväksi tavaksi toimia, ei välttämättä olekaan enää tänä päivänä se hedelmällisin tapa. Näkökulma on mielestäni hyvin armollinen, sillä lapsi on vanhempiensa armoilla ja käyttöön otetut selviytymisstrategiat valikoituvat ja määräytyvät nimenomaan selviytymisen ja henkiinjäämisen kannalta. Lapsi ei valitse perhettään, johon hän syntyy, eikä hänellä luonnollisestikaan ole kapasiteettia reflektoida valitsemansa toimintamallin hyötyjä ja haittoja. Lapsena miellyttämisen pääkohteena on voinut olla vanhemmat/huoltajat, ja toiminta on hyvinkin voinut olla tuloksellista hyväksynnän ja rakkauden saamisen näkökulmasta. Vanhempia on voinut miellyttää lapsi, joka on kiltti ja tottelevainen, ja palkitsemalla häntä tämän tottelevaisuudesta toiminta on vahvistunut. Sanomattakin on selvää, ettei miellyttämisen dynamiikka ole aikuisuudessa yhtä tuloksekasta, vaan se voi altistaa riistolle ja hyväksikäytölle.

Miellyttämisenhaluisuus näkyy ihmissuhteissani, mutta kohdallani piirre on siirtynyt ja korostunut erityisesti työelämässä. Työuupumukseen johtaneessa työsuhteessa miellyttämisenhaluisuus oli voimakkaasti läsnä ja yhtenä merkittävänä tekijänä sairastumiselle. Taipumukseni miellyttää on erityisen voimakasta ihmissuhteiden ja työsuhteiden alkuvaiheessa, jolloin vielä tutustutaan toisiin. Alun jälkeen minun on helpompi olla oma itseni ja saada ääneni kuuluviin, sillä silloin minulla on parempi luottamus siitä, että suhde on kestävähköllä pohjalla, eikä hylätyksi tuleminen ole yhtä todennäköistä. Tiedänkin, että moni tuttavani yllättyisi taipumuksestani miellyttää, sillä he näkevät minussa paremmin sen ei-miellyttäjän puolen, joka on luottavaisempi ja varmempi omasta itsestään.

Miten miellyttämisenhaluisuus voi näkyä työelämässä?

Työelämässä piirre voi näkyä eri tavoin ja minun kohdallani se kiteytyy rajattomuuteen ja oman osaamisen pienentämiseen. Lisäksi minulla on korostunut tarve kokea olevani työyhteisössä pidetty henkilö. Erityisesti uudessa työpaikassa aloittaessa haluan, että minusta pidetään ja saatankin tällöin keskittyä tämän tavoitteen saavuttamiseen paremmin kuin esimerkiksi uusien työtehtävien oppimiseen ja perehtymiseen. Pidettynä olemisessa ei tietystikään ole mitään väärää, mutta sen ei tulisi tapahtua itse työn tai omanarvontunnon kustannuksella, ja olisi tietysti toivottavaa muistaa sekin, ettei muiden reaktioita sinua kohtaan voi tyystin kontrolloida. Kaikkia ei voi miellyttää, kaikista ei tarvitse pitää eikä sekään ole maailman loppu, jos joku ei sinusta pidä.

Minulle uupumiseen johtanut työsuhde paljasti sen, kuinka haastavaa omien rajojen asettaminen voi olla ja, kuinka ein sanominen ja työtehtävistä kieltäytyminen oli vaikeaa. En osannut ilmaista itseäni tarpeeksi ponnekkaasti tai pystynyt estämään työpäivien venymistä ja to-do listan kasvua. Useinhan on niinkin, että jos rajoja ei heti alkuun määritä, niiden asettaminen myöhäisemmässä vaiheessa voi olla hyvin vaikeaa. Muut ovat jo tottuneet siihen, että hommat tulevat hoidetuksi ja, jos tilanne muuttuukin, niin päällimmäiseksi mietitään, että mikäs sille nyt tuli. Tästä voi kieltäytyjälle herkästi tulla syyllisyyden tunteita ja huolta siitä, pidetäänkö minusta enää. Asetelmaa voidaan siten herkästi hyväksikäyttää ja miellyttäjälle sysätä tehtäviä, jotka eivät hänelle alkujaan kuuluisikaan.

Miellyttämisenhalu näkyy myös siinä, että huolehtii muiden tarpeista omien edelle ja itseä ja omaa olemassaoloa mahdollisesti pienennetään. Miellyttäjä voi vähätellä itseä, omaa osaamista ja omia kokemuksia ja piilottaa omat tuntemuksensa muilta. Minä vasta valmistuin ja siirryin työelämään, niin ei minun kannata pitää turhaa meteliä itsestäni. Olen vasta aloittanut ja kaikkein nuorinkin. Varmasti vain kuvittelen epäkohtia. Työsuhteessani tämä näkyi hyvin siinä, kuinka kärjistyneen tilanteen myöntäminen pitkittyi ja omiin kokemuksiin uskominen heikentyi. Tiimityössä miellyttäminen voi näyttäytyä haitallisesi esimerkiksi tapauksessa, jossa miellyttäjä tuo esiin omia ideoita ja myöhemmin tiimin toinen jäsen esittää ideat virheellisesti ominaan. Miellyttäjä jättää reagoimatta tähän, vaikka hänellä olisi kaikki oikeus korjata tiimiläistä siitä, että ideat olivat alun perin hänen. Onhan koko tiimi nyt saanut tehtävää edistettyä.

Todellisten tunteiden piilottelu työpaikalla
voi lisätä riskiä työuupumiselle.

Vastikään luin tutkimuksen, jossa selviteltiin, että henkilöt, jotka esittävät iloisempaa kuin todellisuudessa ovat, ovat alttiimpia uupumaan. Huomaan omasta käytöksestä, että minun on työpaikalla helpompi näyttää positiivisia kuin negatiivisia tunteita ja olen taipuvainen piilottamaan aitoja sen hetkisiä tuntemuksiani. Olen mieluummin iloinen kuin tympääntynyt, sillä tiedän sen olevan muille miellyttävämpää. Pirteämmän olemuksen esittäminen kuitenkin vie voimavaroja ja energiaa kuluu työn kannalta epäolennaiseen. Koska miellyttäjä voi myös kammoksua konflikteja ja negatiivissävytteisiä konfrontaatioita, hän saattaa alkaa välttelemään sosiaalista kanssakäymistä ja keskittyä vain puurtamiseen (jolloin hänen työpanostaan voidaan riistää ja sysätä lisää työtehtäviä). Tämä on erityisen todennäköistä, mikäli työilmapiiri on tulehtunut. On kuitenkin hyvä muistaa se, että työelämä on täynnä erilaisia ihmisiä ja osalle nimenomaan konfliktit ovat tilaisuuksia ilman puhdistamiseksi ja itsen ilmaisulle. Siksi myös konfliktiosaaminen on tärkeä työelämätaito, jotta saa oman äänen kuuluviin eikä riitatilanteissa jää muiden jalkoihin.

Näen, että omien puolien pitäminen ja rajaoppi ovatkin tärkeitä työelämätaitoja, joita myös miellyttämiseen taipuvaisen henkilön kannattaa harjoittaa. Asioiden lakaisu, epäkohtien sivuuttaminen ja omien tunteiden piilottelu voi aiheuttaa työuupumuksen lisäksi sen, että miellyttäjä lopulta räjähtää hallitsemattomasti ja päästää haudotut asiat itsestään ulos hyvinkin dramaattisesti esimerkiksi saamalla raivokohtauksen.

Miksi se on haitallista?

Edellä olen hieman kuvannut sitä, miksi miellyttäminen voi aiheuttaa riistoa ja hyväksikäyttöä työelämässä. Miellyttäjälle itselleen siitä on haittaa esimerkiksi sen suhteen, kuinka hän tulkitsee itse itseään. Miellyttämisenhalussa nimittäin piilee se vaara, että muiden henkilöiden reaktiot ja käyttäytyminen tulkitaan johtuvan omasta itsestä. Koska miellyttäjä tulkitsee sosiaalisia vuorovaikutustilanteita hyvin herkästi ja häneltä löytyy halua ymmärtää toisen henkilön käytöstä, miellyttäjä voi kieltäytyä hyväksymästä sitä, että toisen henkilön käytös voi olla tyystin riippumatonta siitä, kuinka miellyttäjä itse toimii. Esimerkiksi uupumukseen johtaneessa työsuhteessa pyrin toistuvasti omalla käytökselläni minimoimaan esimiehen räjähdykset ja tökeröt kommentit. Olin huolellinen, valpas ja tietoinen sen hetkisistä vastuualueista enkä halunnut antaa omalla toiminnallani aihetta hänen käytökselleen ja kommenteille. Tällä ei tietenkään pitkässä juoksussa ollut vaikutusta, vaan esimies jatkoi räjähtelyään ja negatiivista kommentointia samalla, kun minä kasvavissa määrin aloin väsymään suurentuneen työkuorman alle. Paskan määrä on vakio. Oikeastaan vasta tieto siitä, että esimiehen entinen alainen oli aikaisemmin irtisanoutunut, avasi silmäni. Sillä, miten minä käyttäydyin, ei ollut merkitystä sille, miten esimies käyttäytyi. Voin tietenkin käytökselläni olla antamatta lisäsyytä ja olla provosoimatta huonoa käytöstä, mutta loppu viimein jokainen on itse vastuussa itsestään ja käytöksestään. Toinen työelämään sijoittuva esimerkki voi löytyä ihan arkisestakin tilanteesta: huomaan esimerkiksi hieman ärtyväni, mikäli minun moikatessa, minulle ei moikatakaan takaisin. Ärtyminen johtuu siitä, että tulkitsen hänen reaktionsa olla moikkaamatta johtuvan minusta: minä olen tehnyt jotain väärin tai käyttäytynyt tavalla, josta ei pidetty. Tämä on tyystin absurdia, sillä syitä moikkaamattomuuteen on luonnollisesti lukuisia ja todennäköisesti miellyttäjällä ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Liiallinen muiden miellyttäminen on haitallista
ja se voi heikentää itsearvostuksen kokemista.

Esitetyt esimerkit paljastavat miellyttämisenhaluisuuteen liittyvän haitallisuuden. Miellyttäjä tulkitsee toisten käytöstä liiaksi omista lähtökohdista käsin. Fokus on muissa ja muiden käytöksen syiden pohtimisessa. Miellyttäjän omanarvontunto ja itsetunto voivat olla liian riippuvaisia muilta ihmisiltä saatavasta hyväksynnästä. Tämä voi pahimmillaan ajaa miellyttäjän siihen, ettei hän enää tiedä, kuka hän oikein on ja, mitä hän haluaa elämässään tehdä. Elämä kuluu kärjistetyksi sen pohtimiseen, miten muut haluavat minun toimivan ja, mitä he mahtavat minusta ajatella. Uskon, että miellyttäminen on lähtökohtaisesti hyvää tarkoittavaa toimintaa kuten muiden huomioimista ja mukavan ilmapiirin luomista, mutta tunnistamattomana ja liian hallitsevana käyttäytymismallina se voi kuitenkin saada hyvin haitallisia piirteitä sen harjoittajalle. Ja toisaalta myös harjoittajan lähiympäristö voi joutua turhan paljon vakuuttelemaan, ettei kaikessa ole kyse miellyttäjästä ja, että välillä olisi mukava kuulla myös miellyttäjältä päätöksiä ja ajatuksia siitä, mitä tämä haluaa. Rajat tuovat turvallisuutta ja turvallisuus taas luo rakkautta ihmissuhteissa.

Miellyttämishaluisen käytöksen luokittelu haitalliseksi ei ole täysin itsestään selvää. On hyvä tunnistaa syitä miellyttämisen takana ja pohtia, ohjaako toimintaa pelot vai halut. Onko oma hyvinvointi ja terveys vaarassa tai toissijaista muiden hyväksynnän saamiseen nähden? Kuten todettu, siinä ei ole mitään pahaa, että on mukava ja kiltti, mutta uskon, että miellyttävyyttä lisää osaltaan rajojen asettaminen ja omanarvontunnon tiedostaminen.

Miellyttäminen voimavarana ja vinkkejä sen hallitsemiseen

Minulla on vielä harjoiteltavaa siinä, miten säädellä taipumustani miellyttää muita erityisesti työelämässä. Toipumisprosessin edetessä olen kuitenkin alkanut pitämään ominaisuutta kohdallani enemmänkin vahvuutena. Olen taitava ihmisten kanssa, minulla on hyvä sosiaalinen verkosto ja huomaan asioita, mitä useilla menee ohi. Vuorovaikutustilanteiden turhan tarkka skannailu ja herkistyminen siinä välitetyille tunteille ja mikroilmeille voi kuitenkin kuormittaa kohtuuttomasti ja miellyttäminen kääntyä sitä harjoittavan terveyttä vaarantavaksi käytökseksi. Miellyttämisessäkin hyvä muistisääntö on harjoittaa sitä kohtuudella ja oman terveyden rajoissa. Minä olen hyvä juuri tällaisena – ilman sinun hyväksyntääsikin.

Kiinnittäisin miellyttämisen suhteen huomiota seuraaviin asioihin:

• Miksi sinulle on tärkeää olla pidetty? Löytyykö lapsuudestasi selittäviä tekijöitä tai toimintamalleja, joita voisi olla hyvä päivittää tämän päivän tasalle?
• Osaatko olla miellyttämättä? Ihminen voi toimia miellyttämisen suhteen automaatiolla ja toiminta tulee ikään kuin selkärangasta valmiiksi annettuna. Miellyttämisen lopettaminen ei automaattisesti tarkoita käytöksen muuttumista epäkohteliaaksi ja tylyksi, vaan sitä voisi paremmin kuvastaa jämäkäksi ja tiedostavammaksi. Rajojen asettaminen on askel oikeaan suuntaan.
• Miksi se olisi niin paha asia, jos joku ei sinusta pitäisikään? Maailmassa on reilu 7 miljardia ihmistä, joten on sula mahdottomuus miellyttää kaikkia. Eihän kaikki sinuakaan miellytä.
• Onko kokemasi tunteet omiasi? Miellyttäjä voi herkästi napsia itseensä muiden kokemia tunteita kuten stressiä, joten välillä on hyvä pysähtyä ja päivittää sen hetkistä tunnekuormaa. Olenko aidosti näin stressaantunut/innostunut/jännittynyt, vai onko mukana muiden kokemia tunteita, joita varastoit nyt itselläsi? 
• Kokeile kieltäytyä asiasta, jota et halua tehdä. Mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua? Tapahtuuko mitään? Ole rehellinen itsellesi ja luota siihen, että ajan kanssa tämän kaltaisten asioiden tunnistaminen helpottuu.
• Pidätkö itsestäsi ja voitko hyvin? Usein miellyttäminen tapahtuu oman hyvinvoinnin kustannuksella, joten kysymyksen kohdalla on hyvä pohtia rehellistä suhtautumista omaan itseen. Suhde itseen on kuitenkin pisin suhde, mitä elämämme aikana tulee olemaan.

10 + 1 syytä, miksi sairastuin työuupumukseen

Summatakseni hieman aikaisempia kirjoituksia yhteen, esitän seuraavaksi kymmenen kohdan listauksen, josta käy ilmi pääsyyt sairastumiselleni työuupumukseen.

1. Huono johtaminen

2022 Suomi Areenassa keskusteltiin työssä jaksamisesta ja 
mielenterveydestä. Olin keskustelijoiden kanssa
 yhtämielinen siitä, että työnantajalla ja esimiestyöllä on
merkittävä rooli työhyvinvoinnillisissa asioissa.

Tiedän, että huono johtaminen on käsitteenä hyvin epämääräinen ja likimain kaikki työpaikan ongelmat voidaan sanoa johtuvan huonosta johtamisesta. Kohdallani esimiestyö kuitenkin yksiselitteisesti oli puutteellista ja johtamistapana käytetty mikromanagerointi heikensi työnimun kokemuksia verrattain tehokkaasti. Pikkutarkka puuttuminen kaikkeen tekemiseen heikensi ammatillista itseluottamusta, vähensi luovaa ongelmanratkaisukykyä ja söi oma-aloitteisuutta. Esimies jätti toistuvasti puuttumatta pyyntöihini vähentää kasvanutta työmäärää eikä hänelle uskaltanut antaa palautetta asiasta. Tämä kertoo tarvittavan vallinneesta, turvattomaltakin tuntuneesta työilmapiiristä. Häneltä puuttui tekemisestään johdonmukaisuus ja hän laiminlöi esimiehen tehtäviään muun muassa perehdyttämisen ja tavoitteiden tarkistamisen suhteen. Kaikkinensa esimiehen käytös oli kuin suoraan oppikirjasta – siitä, miten huono johtaja käyttäytyy. Pidän tapauksessani huonoa johtamista yhtenä merkittävimpänä syynä sille, miksi työsuhteeni päättyi työuupumukseen.

2. Suurikokoisen globaalin organisaation haasteet

Minulle jäi alusta asti epäselväksi organisaation rakenteisiin ja käytäntöihin liittyvät asiat esimerkiksi sen suhteen, mihin tahoon ollaan ongelmatilanteissa yhteydessä ja, mikä taho olisi se, josta tämän tiedon saisin. Organisaation sisällä oli edelleen alaorganisaatioita ja organisaation rakenne olikin verrattain epäselvän oloinen. Esimies ei katsonut tehtäväkseen selventää asiaa ja Suomesta käsin oli hyvin hankalaa löytää esimerkiksi Aasiassa sijaitsevan hr-puolen yhteystietoja. Yksittäinen henkilö ja hänen työhyvinvoinnilliset haasteensa tuntuivat jäävän byrokratian rattaiden alle ja avun saamiseksi tuli tehdä monimutkainen selvitysprosessi voimassa olevista käytännöistä. Tähän kaikkeen sai kulumaan valtavasti aikaa, mikä oli pois itse työhön käytetystä ajasta. Koska työnantaja oli kansainvälinen, en kuulunut suomalaisen työterveyshuollonpiiriin, mikä osaltaan vaikutti negatiivisesti työuupumukseni hoitopolkuun.

Kainsainvälisen luonteen myötä työkielenä oli englanti, mikä toi omat haasteensa kommunikointiin ja asioiden selvittämiseen. Työyhteisö koostui eri kulttuuritaustaisista työntekijöistä, mikä oli ennen kaikkea rikkaus, mutta ongelmatilanteissa huomasin, että kulttuureja vertailtiin keskenään ja kulttuuritaustalla pyrittiin selittämään huonokin käyttäytyminen. Kulttuuri toimi ikään kuin kilpenä, jonka taakse piilouduttiin.

3. Etätyö & ulkopuolisuus työyhteisössä

Koronapandemian takia työ toteutui aluksi etätyönä, paikan päälle toimistolle (Aasiaan) lähtö pitkittyi ja etätyöjakso venyi pidemmäksi kuin alkujaan oli tarkoitus. Etätyötä häiritsi aikaerorasitus, kommunikaatio-ongelmat ja luottamuksen puute esimiehen kanssa sekä haasteet saada tukea työn sujuvoittamiseksi. Etätyöpäivästä uupui kaikenlainen sosiaalinen kanssakäyminen ja päivät kaventuivat yksinpuurtamiseksi tietokoneen ruudun edessä. Yhteisön muut jäsenet tekivät lähitöitä ja siten erinäiset virtuaalisesti järjestetyt kahvitauot tai tutustumishetket jäivät uupumaan. En tuntenut kollegoitani eivätkä he tunteneet minua, ja jäinkin etäiseksi työyhteisön kanssa. Tilanne ei korjaantunut lähitöihin siirtyessä. Ulkopuolisuuden tunne varmasti myös ruokki itse itseään enkä siksi kokenut oloani hyväksi avautua ja pyytää kollegoiltani neuvoja hankalaan tilanteeseen esimiehen kanssa. 

4. Työtehtävien ennakoimattomuus ja epäselvyys

Työpäivien suunnittelu etukäteen oli 
mahdotonta eikä työtehtävät olleet
ennakoitavissa.

Työpäiviä oli mahdotonta suunnitella etukäteen, sillä työtehtävien määrä ja priorisoiminen muuttuivat lennosta. Työpäivä alkoi useimmiten sillä, että sähköpostia avatessa sinne oli yön aikana kilahtanut esimieheltä ”urgent” tehtävänanto, joka tulisi hoitaa kiireellisesti sen työpäivän aikana. Urgent tehtävät menivät to-do listan kärkeen ja jo työn alla olevat tehtävät jäivät siksi pitkiksikin ajoiksi roikkumaan. Tunne tehtävien turhuudesta ja järjettömyydestä voimistui työsuhteen edetessä, sillä useat alkujaan kiireelliset tehtävät jäivät pöytälaatikkoon pölyttymään ilman, että niitä olisi todellisuudessa mihinkään tarvittu. Työsuhteen lopulla ei myöskään ollut enää yhtäkään työtehtävää, joka ei olisi ollut urgent.

Työmäärä kasvoi hallitsemattomasti ja tekemistä luonnehti jäykkyys ja tehottomuus. Yksinkertaisiakin dokumentteja läheteltiin monille eri tahoille kommentteja varten ja pilkkua viilattiin loppu viimein hyvin mitättömien asioiden suhteen. Esimerkiksi dokumenttien otsikoita saatettiin pyöritellä ja muokkailla useita kertoja, kunnes deadlinen jo ylittyessä päädyttiin takaisin alkuperäiseen kirjoitusasuun. Myös tehtävien ohjeistus oli epäselvää ja, koska työn vastuualueet ja tavoitteet olivat pimennossa, työtehtävät ylittivät osaamisen rajat useampaan kertaan. Olin ympäristöasiantuntija, mutta minulle esimerkiksi sysättiin tehtäväksi koodata nettisivut.

5. Palautetta ei ole mahdollista antaa tai saada

Hyvin varhaisessa vaiheessa työsuhdettani minulle selvisi, että minun on mahdotonta antaa esimiehelle palautetta ilman, että hän tulkitsee sen hyökkäyksenä hänen osaamistaan kohtaan. Palaute liian suuresta työmäärästä ja pyynnöt tavoitekeskustelusta menivät toistuvasti kuuloille korville. Tämä lisäsi vuorovaikutusongelmia entisestään ja sanomatta jääneiden asioiden pino jatkoi kasvamistaan. Myöskään saamani palaute ei ollut omiaan kannustamaan tai motivoimaan parempiin suorituksiin. Jokainen palaute sisälsi mutta -kohdan, aina oli parantamisen varaa. Rakentavaa palautetta tai kehuja oli turha odottaa. Tällä oli hyvin paljon vaikutusta siinä, kuinka arvotin omaa osaamistani ja, miten näin työnjälkeni.

6. Liian suuret saappaat & liikaa uuden oppimista

Työsuhteen aikana uuden oppimisen määrä ylittyi toistuvasti. Uskon, että ihmisen on mahdollista oppia hyvinkin paljon uusia asioita, mutta uskon myös, että rajansa kaikella. Tätä ei työsuhteeni aikana tunnustettu. Minun myös oletettiin osaavan enemmän kuin tosiasiassa osasinkaan, oli kyse sitten työtehtävien teoreettisesta sisällöstä tai mekaanisesta suoritustavasta. Oppimisprosessille ei annettu aikaa, ja ikään kuin keinotekoisella kiireellä luotiin vaikutelma siitä, että se on minun vikani, mikäli en heti tiedä kaikkea. Minut kuitenkin silloisella osaamisella valittiin tehtävään, joten pidän sitä enemmänkin rekrytointivirheenä, mikäli työntekijän ponnisteluista huolimatta työnantajalle jää kuva siitä, että tietotaidot eivät ole tehtävän kannalta tarpeeksi ajan tasalla.

Fakta kuitenkin on, että olin vastavalmistunut ja jo siksi minun olisi ollut tärkeää saada tukea ja enemmän varmistusta sen hetkisestä osaamisesta. Koska minulla oli alkujaan korkea motivaatio pärjätä tehtävässä, näin tekemällä olisi varmasti lisätty kykyä prosessoida uutta tietoa ilman, että samanaikaisesti voimistetaan epävarmuuden ja epäpätevyyden tuntemuksia. Minut myös yksinkertaisesti palkattiin täyttämään liian suuria saappaita tehtävään, josta jo edellinen työntekijä oli irtisanoutunut negatiivisen työilmapiirin takia. Siksikään en usko, että mikään määrä uutta tietoa tai osaamista olisi ollut tarpeeksi – tehtävässä, kun ei varsinaisesti ollut mahdollista onnistua, vaikka olisi kuinka suuren määrän uutta tietoa sisäistänytkin.

7. Työn ja vapaa-ajan rajat hälvenevät

Työsuhteen edetessä myös työn ja vapaa-ajan rajat hälvenivät verrattain nopeasti. Työpäivän pituus kasvoi ja työtunnit paukkuivat työkuorman kasvaessa. Pikkuhiljaa tilanne oli mennyt myös siihen, että käytin viikonloppujakin työtehtävien tekemiseksi. Kotoa käsin työskentely vaikeutti työstä irtaantumista, sillä käytännössä työn ja vapaa-ajan erotti vain tietokoneen ruudun sulkeminen. Työstä ei todellisuudessa palautunut ja työasiat täyttivät hereilläoloajan ajatukseni lähes 100 %. Tämän lisäksi myös uneni käsittelivät likimain ainoastaan työsuhteeseen liittyviä asioita. Työhön liittyvät painajaiset olivat tavallisia ja nukahtamisesta alkoi tulla haasteellista työasioiden vallatessa mielen. Olin ikään kuin jatkuvassa hälytystilassa ja huolissaan siitä, tulisiko seuraavalla sekunnilla joku äkillinen ja kiireellisesti hoidettava työasia, joka ei voisi odottaa huomiseen.

8. Pettymys: unelmatyöpaikasta burnouttiin

En voinut alkuun uskoa sitä, että olin
työuupunut. Minua nolotti, hävetti ja 
koin valtavaa pettymyksen tunnetta.

Työpaikan saaminen oli minulle kuin lottovoitto ja olin asiasta hyvin iloinen. Tunsin ylpeyttä ja halusin näyttää muille ja itselleni, että olin oikea henkilö tehtävään. Motivaationi ei olisikaan voinut olla korkeampi aloittaessani ja pyrin työtehtävien tekemisissä aina vain parempiin suorituksiin. Olin intoa täynnä ja pidin työtäni merkityksellisenä. Pikkuhiljaa ongelmia alkoi ilmaantumaan, mutta laiminlöin varoitusmerkit ongelmallisesta johtamisesta ja minun heikkenevästä terveydestä. Ei minulla käynyt mielessäkään, että uupuisin työpaikassa, jota olin pitänyt niin korkeassa arvossa. Tilanteen tajuaminen tuntuikin siksi erittäin karvaalta pettymykseltä ja osaltaan varmasti vaikutti siihen, ettei uupumukseni ollut kevyimmästä päästä.

Nykyisin suhtaudun tämän kaltaiseen unelmatyöpaikka-ajatteluun hieman kriittisemmin – miten työpaikkaa voi kutsua unelmaksi ilman, että on edes työskennellyt siellä päivääkään? Perustuuko tämän kaltainen ajattelu organisaation luomaan brändiin itsestään, joka todellisuudessa jättää pimentoon valtavan määrän realistista tietoa esimerkiksi työoloista? Pidän sitä itseasiassa myös suurempana riskinä uupumiselle, mikäli tekee työtä, jota kohtaan tuntee suurta paloa ja toimintaa ohjaa valtava määrä motivaatioita. Työuupumuksen havaitseminen ja myöntäminen voi tällöin pitkittyä ja avunsaamisessa kulua aikaa.

9. Joustamattomat käyttäytymismallit

Omilla joustamattomilla käyttäytymismalleilla on ollut osuutensa siinä, että juuri minä uuvuin. En ole esimerkiksi osannut tunnistaa ja sanoittaa omia rajojani sen suhteen, miten paljon jaksan tehdä töitä tai, kuinka paljon siedän stressiä. Työskentelin liian tunnollisesti ja sisukkaasti, ja rajattomasti toimimalla olen toistuvasti ylittänyt oman jaksamisen kapasiteettini. Toimintaani ohjasi myös liika miellyttämisenhaluisuus enkä osannut sanoa ei tarpeeksi usein. Otin työtehtäviä liiaksi vastaan hyväksynnän saamisen toivossa ja oman hyvinvointini kustannuksella minulle oli tärkeää se, että minusta olisi työyhteisössä pidetty. Häpesin sitä, että en oikein enää jaksanutkaan ja pitkän aikaa myös kieltäydyin uskomasta oireitani ja sitä, että minä voisin työuupua. En myöskään osannut pyytää apua, luottaa ja kertoa omista tuntemuksistani muille.

10. Siirtymävaihe elämässä

Uuden työpaikan lisäksi minulla oli käynnistynyt uusi elämänvaihe. En ollut enää opiskelija ja olin hiljattain muuttanut opiskelupaikkakunnalta minulle entuudestaan vieraaseen kaupunkiin. Myös ihmissuhteeni olivat myllerryksessä, etääntymisiä ja lähentymisiä tapahtui vuoron perään. Elämässäni tapahtui siis samanaikaisesti paljon, mutta pidin niitä ennen kaikkea positiivisina muutoksina. En ajatellut mielekkäiden asioiden ja muutosten aiheuttavan kuormitusta, vaikka ne sitä tosiasiassa tekivät.

Vastavalmistuneena minulla ei ollut vielä ehtinyt muodostua paikkaa työelämässä, ammatti-identiteettiä tai käsitystä oman jaksamisen rajoista. Vaikka tuolloin pidin nolona sitä, että uupuu ensimmäisessä oman alan työpaikassa, pidän sitä nykyisin aikana, jolloin uupuminen itseasiassa on erittäin todennäköistä.

+ 1. Koronapandemia

En missään vaiheessa ollut juurikaan huolissani sairastumisesta koronaan, sillä olin perusterve. Pandemialla sen sijaan oli vaikutuksensa uupumiselleni siksi, että se loi hyvin paljon epävarmuutta siihen toimintaympäristöön, jossa työskentelin. Matkustaminen työpaikalle venyi, karanteeni vei voimia ja suoritettavien terveystoimenpiteiden lista oli pitkä. Pandemia toi haasteensa itse työnkuvaankin, sillä ilmastonmuutokseen keskittyneet työprojektit jäivät jossain määrin koronaprojektien jalkoihin ja siksikin työtehtävissä tapahtui paljon liikehdintää. Ylipäänsä pidin pandemia-aikaa sosiaalisesti raskaana, sillä terveysturvallisuuden narratiivit ja käsitykset vaihtelivat työyhteisön sisällä voimakkaasti esimerkiksi siitä, mitä olin Suomen päässä tottunut kuulemaan. Tämä aiheutti sen, että joutui valikoimaan omat toimintatavat ja sanavalinnat tarkasti, jottei leimautuisi negatiivisesti esimerkiksi koronakriitikoksi.

Vaikka en ollut sairastumisestani huolissaan, niin fakta on se, että yhteiskunnallinen tilanne oli hyvin uusi ja varmasti tiedostamattomastikin lisännyt stressin ja huolen kokemuksia. Lehtiä lukiessa ei jäänyt epäselväksi, että tilanne oli vaikea. Tilannetta leimasikin pitkään pelokkuus, joka on varmasti siirtynyt ihmisten käyttäytymisiinkin. Esimieheni ei esimerkiksi ollut päässyt matkustamaan kotimaahansa perheensä luokse pitkään aikaan ja kenties tilanteesta aiheutunut huoli ja pelko heijastui siihen, kuinka hän kohteli alaisiaan. Pandemia näkökulman avulla pidin myös entistä erikoisempana sitä, miten nihkeästi työpaikalla suhtauduttiin sairaslomiin (jotka eivät olleet lähtöisin koronasta). Heräsikin kysymys, josko terveyttä vaalittiin näennäisesti ja tärkeämpää olikin vaalia sosiaalisesti hyväksyttyä yhdenmukaista käyttäytymistä. Joka tapauksessa, koronapandemia toi oman lisänsä työsuhteeseen ja on mahdotonta sanoa, olisiko uupumista tapahtunut tavanomaisemmassa toimintaympäristössä.