Poistin kaikki somet

Päädyin poistamaan kaikki some-tilini kolmisen vuotta sitten. Minulta löytyi tilit Facebookista, Instagramista, Snapchatista, LinkedInistä ja Twitteristä, TikTokia minulla ei luojan kiitos ollut. Poistuin ja poistatin tilini näistä jokaisesta sekä siivosin puhelimeni kyseisistä appeista. Valitsin somettomuuden, vaikka en edes ollut mitenkään erityisen aktiivinen käyttäjä: esimerkiksi Instagramissa postailin silloin tällöin julkaisuja elämästäni joillekin sadoille seuraajille. Minä en viettänyt työpäivän pituisia aikoja puhelinta selaten per päivä, vaan käyttöni oli keskimääräisesti ehkä pari tuntia per päivä. (Nykyisin tämäkin tuntuu paljolle ruutuaikojeni ollessa reilusti alle tunnin per päivä.) Ajatus somettomuudesta oli kuitenkin kytenyt päässäni jo jonkin aikaa ja lopullisen päätöksen tekeminen oli seurausta monista tekijöistä, joita käyn tässä postauksessa hieman lävitse. En ole katunut poistopäätöstäni hetkeäkään – ennemminkin minua harmittaa, että olen ylipäänsä ollut somessa ja, etten aloittanut sometonta elämää aikaisemmin.

Somesuhteen synty

Koska olen reilu kolmekymppinen, somet ja älypuhelimet eivät kuuluneet osaksi lapsuuttani. Ostin ensimmäisen älypuhelimeni lukiosta valmistumisen jälkeen 19-vuotiaana ja kirjauduin samoihin aikoihin uutuutta hehkuviin Facebookiin ja Instagramiin. Suhtauduin tuolloin vielä hyvin alkeelliseen virtuaalitodellisuuteen varsin neutraalisti ja liityin eri alustoille, koska kaikki muutkin olivat siellä. En millään tapaa kyseenalaistanut käyttötilien luomista tai alustojen välttämättömyyttä, pikemminkin päinvastoin: yhteydenpito vanhoihin ja uusiin tuttavuuksiin tuntui mukavan helpolta ja oli kiva seurata, mitä muut ihmiset tekivät. Yliopistoaikanani monet sovellukset kehittyivät, valikoima kasvoi ja yleisesti kaupallistumisesta tuli näkyvämpää ja vakavampaa. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, miten yhä useampien julkaisuista huokui huolellinen harkinta ja lopputuloksen silottelu, henkilöistä tuli brändejä ja erilaiset some-trendit valuivat myös reaalimaailman puolelle. Viimeistään korona-aikana älypuhelinten ja eri some-alustojen ote tuntui tiukentavan otettaan minusta ja muista ja noihin aikoihin olenkin alkanut suhtautumaan kriittisesti omaan mukanaolooni.

Työuupumuksesta vauhtia poistolle

Työuupumus oli merkittävä sysäys somesta 
poistumiselleni.

Työuupumukseni yksi seuraus oli se, että somen käyttöni kasvoi. Käytin somea aikaisempaa enemmän paitsi siksi, että sairaslomalla minulla oli aikaa myös siksi, ettei energiani juuri muuhun riittänyt: sängyllä makaaminen ja muutaman sormen pieni liikuttelu kämmenenkokoisella näytöllä ei vaatinut ylitse pääsemättömiä ponnisteluja. Kaiken kukkuraksi somettelu oli ihanaa eskapismia ja muiden tekemisten seuraaminen ja loputon määrä viihdettä saivat ajatukseni pois omista ongelmistani ja pahasta olostani. Olin koukussa somen tarjoamiin helppoihin ratkaisuihin paeta reaalimaailman ongelmia, vaikka ymmärsinkin, ettei siellä vietetty aika vointiani helpota, päinvastoin. Hiljalleen, työuupumuksen pahimpien vaiheiden taituttua myös somen käyttöni väheni ja palasin tavanomaisiin käyttötapoihini. Jotakin peruuttamatonta minun ja somen välisessä suhteessa oli kuitenkin noina aikoina tapahtunut ja aika ajoin mieleeni hiipi uteliaisuus siitä, mitä minulle tapahtuisi, jos lähtisin sieltä kokonaan. Jäisinkö kaiken ulkopuolelle, erakoituisin ja yksinäistyisin — kuolisinko minä?

Lopullinen somesta poistumiseni tapahtui työuupumuksen toipumisprosessini alkuvaiheilla. Olin vastikään aloittanut terapian ja alkanut työstää omia henkisiä solmujani. Fokus oli ensimmäisiä kertoja elämässäni minussa itsessäni, mikä oli jo itsessään sen verran vaikeaa, etten halunnut matkalleni yleisöä. En halunnut jakaa itsestäni muille tai kokea paineita jakamattomuudesta. Halusin keskittyä toipumiseen enkä nähnyt sen olevan mahdollista, mikäli keskittymiseni herpaantuisi jatkuvalla syötöllä siihen, mitä muut tekevät, mitä he saavuttavat ja, mitä mieltä he mistäkin ovat. En myöskään jaksanut enää paeta, vaan halusin kohdata menneisyyden ja nykyiset haamuni raakana tässä ja nyt. Syyt somen poistamiseksi olivat toki tätä moninaisempia, mutta niihin käsiksi pääseminen on vienyt aikaa, ja ne ovat tulleet minulle näkyviin oikeastaan vasta siinä vaiheessa, kun olin irtautumiseni some-ympäristöistä jo tehnyt.

Vapautuminen

Some-tilien kaikottua elämästäni päällimmäinen tunteeni oli valtava vapaus. Tuntui kuin valtava, satojen silmäparien taakka olisi nostettu harteiltani ja voisin olla ja tehdä, mitä haluan. En olisi tilivelvollinen yhtään kenellekään eikä minun tarvitsisi enää jahdata sosiaalista hyväksytyksi tulemisen tunnetta tykkäyksillä tai seuraajilla. Kymmeniä vuosia sitten nähdyt sukulaiset, ala-astelaiset, exät ja epämääräiset randomit eivät saisi enää nähdä julkaisujani ja tietää kuin hopeavadilta tarjoiltuna, mitä minulle kuuluu. Kukaan ei voisi enää nopealla some-tilin vilkaisulla tehdä päätelmiä minusta tai menneisyydestäni eikä kukaan voisi enää olla ”kaverini” ilman sanan varsinaista merkitystä. Minuun ei voi enää tutustua oikoreittiä muutaman klikkauksen ja salapoliisityön avulla, enkä minäkään voi enää tsekkailla kenenkään some-tilejä ja tehdä päätelmiä uusien tuttavuuksien karaktereista. Olen palannut takaisin aikakaudelle, jossa ihmissuhteet vaativat työtä, tutustuminen ottaa aikansa ja ylläpito kasvokkaista vuorovaikutusta. Tämä on osoittautunut paikoitellen varsin haasteelliseksi, mutta käsittelen somettomuuden seurauksia ihmissuhteilleni seuraavassa, omassa kirjoituksessaan tarkemmin.

Etsä tiedä kuka mä oon?!

Tilien poistamisesta ei seurannut vain vapauden tunnetta, vaan myös erinäisiä pelkoja ja arvotyhjiöitä. Poiston yhteydessä somen luoma illuusio omasta spesiaaliudestani ja uniikkiudestani ensinnäkin rikkoutui. Minun matkusteluni, juhlimiset ystävieni kanssa ja silloin tällöin julkaistut selfiet olivat tuottaneet tasaista tykkäys-, kommentti-, ja seuraajavirtaa, joka taas oli signaloinut minulle olleeni kiinnostava ja kaikkien niiden muiden miljoonien tilien joukossa seuraamisen arvoinen. Parikymppiselle mielelleni tämä on tietysti ollut hunajaa ja se on saanut minut luulemaan olevani jotain myös reaalimaailmassa. Minua nolottaa edes myöntää tämä, mutta Etsä tiedä kuka mä oon? -asenteen olemassaolon havaitseminen itsellä veti mieleni vakavaksi ja sai minut hyvin epävarmaksi siitä, mitä some oli minulle tehnyt ja, minkälaista elämäni ilman sitä olisi. Minun some-olemassaoloani ja aktiivisuuttani ei tosiaan voi millään mittapuulla edes verrata erinäisiin sometähtiin tai ammatikseen sitä tekeviin, sen verran minimaalinen presenssi minulla lopultakin siellä oli, että pidän varsin todennäköisenä kyseisen made-in-Meta asenteen olevan yleisempää kuin ehkä kuvitellaan.

Somessa ollessa on hyvä muistaa, ettei kaikki 
ole sitä miltä näyttää.

Paradoksaalisesti on myös niin, että vaikka some sai minut luulemaan olevani edellä kuvatun kaltaisesti maailman mielenkiintoisin henkilö, niin samanaikaisesti koin itseni täysin nobodyna, olin ei-kukaan, ja onkin mahdollista, että illuusio omasta paremmuudesta on nimenomaan syntynyt suojelemaan itseä tällaisen huonommuuden tunteen kohtaamiselta. Joka tapauksessa, on varmasti kiistatonta, että vertailu on olennainen osa somea ja, vaikka se kuuluukin osaksi ihmisluontoa, niin somessa vertailukohteena voi periaatteessa olla kuka tahansa miljoonien ihmisten massasta. Itseä ei enää verrata saman ikäiseen ja samankaltaisessa elämäntilanteessa olevaan vertaiseen, vaan somen myötä vertailukohteeksi voi muodostua esimerkiksi maailman toisella puolella asuva miljoonaperillinen tai lajillensa koko elämänsä omistanut jalkapalloilija. Valinnanmahdollisuuksia on loputtomasti ja vertailukohteeksi voi valikoitua ihminen, jota ei kasvotusten välttämättä koskaan kohtaisi ja, joka voi esimerkiksi käyttää palkattuja ammattilaisia oman julkisivunsa rakentamisessa. Keskeistä on, että aina löytyy joku, joka on sinua parempi missä tahansa asiassa ja joku, jonka rinnalla sinä yksinkertaisesti kalpenet. Joku, johon voi liittää minkä tahansa adjektiivin superlatiivin suhteessa sinuun. Uskon tämän tapahtuvan pitkälti alitajuisesti ilman, että sitä voisi jotenkin tietoisesti nappia painamalla sammuttaa: minäkin kuvittelin käyttäväni somea ei-vertailevasti, mutta vasta somettomuuden myötä olen päässyt käsiksi siihen, miten kovin elämääni värittikään muihin vertailu. Minulle vertailu synnytti riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kompensoida puutteitani suorittamalla ja vaikeutta aidosti arvostaa mitään mitä minulla oli. Se sai elämäni tuntumaan merkityksettömältä ja saavutusten sellaisilta, joihin kuka tahansa muukin pystyisi – oman ainutkertaisuuden kadottamista parhaimmillaan.

Itseltään hukassa

Some-tilien poiston myötä havahduin huomaamaan, etten tunne itseäni ja, että oma tahtoni on heikko. Tunne ei ollut mukava: en tiennyt, mistä minä pidän, mitä minä haluan elämässäni tehdä, mitkä ovat vahvuuksiani ja ylipäänsä, minkälainen minä olen. Tunsin jopa jonkinlaista huijatuksi tulemisen tunnetta ja ihmettelin, miksei kukaan ollut oikeasti puhunut somen haittapuolista. Koska somen voi ajatella tietynlaisena oman itsen performanssina, itsestä rakennettu kuva muotoutuu usein tarkoin harkittujen julkaisujen avulla ja itsestä välitetään muille halutunlaista kuvaa. Usein sellaista, jonka avulla saadaan sosiaalista suotavuutta ja hyväksyntää. Kiteytetysti: oma itse nostetaan jalustalle, mutta huomio on pääsääntöisesti kaikissa muissa ja muiden reaktioissa. Olin kadottanut itseni tässä kaikessa ja poiston myötä aloin epäilemään valtaosaa tekemiäni valintoja. Pidinkö matkustelusta siksi, että sieltä tehdyillä julkaisuilla saa huomiota muilta? Olenko oikealla alalla vai alalla, joka näyttää ulospäin hyvälle? Karsastinko työuupumuksesta seuraavaa työttömyyttä siksi, ettei se antanut minusta enää hyvää kuvaa LinkedInissä? Harrastanko tiettyjä lajeja ja pukeudunko tietyn tyylisesti siksi, että ne ovat somessa osoittautuneet suosituiksi ja siten sosiaalisesti hyväksytyiksi? Ohjaavatko algoritmit ja niiden mukainen piilomainonta ruokaostoksiani, musiikkimakuani ja katsomiani elokuvia ja tv-sarjoja? Kukas ihme minä oikein olenkaan kaiken tämän takana?

Somettomuuteni alkuvaiheilla huomasin myös pian, miten paljon some olikaan kutistanut maailmankuvaani. Somen nopeatempoisuuden, 24/7 aukiolon ja ihmisten välisten etäisyyksien hämärtymisen myötä maailmasta välittyi kuva varsin pienenä paikkana. Mannerten väliset tuhansien kilometrin mittaiset välimatkat kapeutuivat muutamiksi sekunteiksi, ja kaikki tuntui olevan saatavilla ja mahdollista käden käänteessä. Monimutkaiset asiat typistyvät somessa yksinkertaisiksi: somen luoma kuva todellisuudesta on lopultakin varsin yksioikoinen. Samalla nopea ja rajaton tiedon leviäminen saa aikaan illuusion, miten kaikesta olisi paitsi mahdollista tietää kaikki myös hyvä olla kaikesta kiinnostunut. Hyvä ihminen on aallonharjalla ajankohtaisista, hetki hetkeltä seurattavista uutisvirroista ja kiinnostunut kuulemaan muiden ihmisten mielipiteitä mitä eriskummallisimpiin asioihin. Somesta poistuminen on saanut silmäni aukeamaan sen suhteen, miten arvokasta huomiomme ja tietoisuutemme kaappaaminen onkaan ja, miten valtavasti eri tahot tekevät töitä sen eteen, ettei ihminen edes ymmärrä oman tahtonsa asteittaista nujertamista. Kenties tämä on se hinta, mitä somessa tuotteena oleminen maksaa.

Elämäniloa ja laajentunutta käsitystä maailmasta

Some saa itsen tuntumaan vieraalta ja
muut ihmiset läheisemmältä kuin he
todellisuudessa ovat.

Hiljalleen somettomuuden hopeareunus alkoi näyttäytyä minulle ja oman itseni esiinmarssi voimistua asteittain. Aloin tarkastelemaan itseäni omasta näkövinkkelistäni käsin enkä enää siten, miten muut minut näkevät ja ajan kanssa pääsin käsiksi siihen mistä aidosti pidän ja, mistä en. Tätä edesauttoi luonnollisesti se, ettei huomioni ollut enää päivittäin toisten elämissä, seuraajien tekemisissä ja mielenkiinnonkohteissa. Tilien poistamisen myötä tajuntaani iskostui sekin, ettei kukaan enää tiedä minua sellaisena kuin olin itseni somessa esittänyt eikä minulla siten ole enää kontrollia siihen, miten muut minut näkevät. Minä en voi enkä haluakaan vaikuttaa muiden mielipiteisiin minusta — tämän oivaltaminen on keventänyt taakkaa ja luonut uudenlaista kepeyttä tekemiseen. Elämääni on myös vapautunut paljon aikaa ja energiaa enkä enää tee asioita some-postausten toivossa tai käytä rajallista vapaa-aikaani muiden postausten selailuun. En enää kuvaile tekemisiäni todisteiksi tai tirkistele merkittäviä hetkiä puhelimenruudun välityksellä. Arjestani on kaikkinensa tullut seesteisempää ja ajantajustani normalisoituneempaa, somessa kun pelkästään yksittäinen vuosi voi sisältää enemmän draamaa kuin mitä tavanomainen ihminen kokee koko elämänkaarensa aikana. Kaikkinensa minusta tuntuu hyvälle ja pitkästä aikaa pystyin sanoa tuntevani oloni hyväksi omissa nahoissani. Elämänilo ja uteliaisuus reaalimaailmaa kohtaan ovat nostattaneet elämässäni päätään.

Maailma myös näyttäytyy minulle realistisemmin, se on asettunut takaisin uomiinsa ja järkeviin mittasuhteisiin. Ymmärrän olevani todella pieni tekijä tässä ihmeellisessä maailmankaikkeudessa, ja toisin kuin somessa, jossa tämä tieto tuntuu pikemminkin ahdistavalle, niin minulle tämä tuntuu nykyisin helpottavalle. On helpottavaa olla aivan keskiverto kadun tallaaja, joka on kuin kuka tahansa muu ja, jolla on enemmän yhteneväisyyksiä kuin eriäväisyyksiä muiden kanssa. Samanaikaisesti olen havahtunut huomaamaan, miten oma ainutlaatuinen yksilö olenkaan. Ei ole toista samanlaista kuin minä, eikä minun arvoni määrity some-performanssini tai suoritusteni kautta. Olen arvokas ihan vain olemalla olemassa. Somettomuus on saanut minut myös huomaamaan aivan eri tavalla maailman ihmeellisyyden ja luonnon kauneuden – tiedän tämän kuulostavan vähän hihhulille, mutta yksi parhaimmista somettomuuden aikana tehdyistä havainnoistani on se, ettei some pysty taltioimaan tästä edes pientä siivua. Vaikka se on pullollaan erilaisia kuvia ja videoita mitä ihmeellisimmistä maailman kolkista ja paikoista, niin ruudun läpi katsottuna niiden taianomaisuus raukeaa eivätkä ne onnistu vangitsemaan lähellekään sitä, mitä reaalimaailmassa on mahdollista havaita. Somettomuus ja uutisille altistumisen vähentäminen ovat muovanneet maailmankuvaani vähemmän uhkaavaksi ja enemmän ihmeellisemmäksi. Kiinnostukseni historiaa kohtaan on kasvanut ja saanut minut myös ymmärtämään, miten turvallisessa maailmassa elämmekään.

Yksityisyydestä

Usein juuri henkilökohtaisten asioiden 
jakaminen herättää somessa mielenkiintoa.

Some-tilien poiston myötä on tuntunut mielettömältä ihan vain kävellä kadulla ja tietää, ettei kukaan tiedä minusta mitään ja, ettei ole mahdollistakaan tietää. Tämä on antanut minulle aivan uudenlaisen ymmärryksen siitä, mitä yksityisyys tarkoittaa ja siitä, miten valtavan iso rikkaus se onkaan. Ethän sä tiedä kuka mä oon? on ollut tervetullut katsantokanta: olen yksityishenkilö eikä minun asiani kuulu kenellekään muulle ellen itse päätä niistä kertoa. Ylipäänsä kyseenalaistan hieman sitä, miten paljon tileillä jaetaan hyvin henkilökohtaisia tietoja, sairaskertomuksia, perhesuhteita ja työpaikkoja. Ihmisestä on mahdollista kerätä valtava määrä tietoa parilla klikkauksella. Somessa myös jollain tapaa hämärtyy se seikka, ettei kaikesta tarvitse tehdä sosiaalista: on täysin ok pitää asioita yksityisinä ja olla hakematta niille hyväksyntää muilta.

Yksityisyydestä hehkuttamisen voi toki katsoa olevan ristiriidassa sen kanssa, että kirjoitan blogia. Blogini tekemisessä minulle on kuitenkin keskeistä anonymiteetti: haluan, että keskiössä on sanani, ei se, kuka minä olen. Kirjoittaminen on minulle terapeuttista ja sitä ohjaa pitkälti se, että sen avulla saan oman mieleni järjestykseen ja asiat oikeille paikoille. Myönteinen sivuvaikutus on, mikäli lukija saa kirjoituksistani vertaistukea ja samaistumispintaa. Blogillani ei myöskään ole eikä tule olemaan sometilejä enkä aio tätä sen kummemmin mainostaa missään.

Yksilöllisiä vaikutuksia

En usko, että somen vaikutukset ovat kaikille samat. Ihmiset ovat erilaisia ja siten myös heidän tapansa käyttää somea ja reagoida sen virikkeisiin eroavat toisistaan. Minä esimerkiksi kuormitun ihmisistä suhteellisen nopeasti tosielämässäkin, niin en näe syytä, miksei tämä pätisi myös somen pyörteissä. On varmasti niitäkin, joihin some ei juurikaan vaikuta eivätkä he tunnista mitään mainitsemistani asioista itsellään. En tiedä, onko kenenkään mahdollista etukäteen ennakoida somen vaikutuksia itseensä ja sen perusteella tehdä päätöksiä sen käytöstä. Minä en olisi alkujaankaan alkanut somea käyttää, jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja saanut vihiä sen vaikutuksista. Uskon omaavani some-ympäristöihin kehnosti soveltuvia piirteitä, joita ovat esimerkiksi herkkyys, rikas sisäinen maailma ja vilkas mielikuvitus sekä voimakas hermostollinen reaktiivisuus. Kyseiset piirteet eivät pääse oikeuksiinsa somen kaltaisissa ympäristöissä, vaan voivat ennemminkin kääntyä itseään vastaan. Taipumukseni miellyttää on varmasti myös osaltaan voimistunut erinäisissä some-alustoissa, joita ohjaa samanmielisyys ja hyväksynnän hakeminen.

Pystyn puhumaan vaikutuksista vain naissukupuolen näkökulmasta: uskon vaikutusten olevan hieman erilaisia sukupuolesta riippuen ihan jo siksi, että eri some-alustat ovat suositumpia naisten ja osa miesten keskuudessa. Naiset voivat käyttää enemmän visuaalisuuteen pohjautuvia sovelluksia, kun taas miehet voivat hakeutua enemmän pelillisten sovellusten pariin. Ulkonäkökeskeisyyttä painottavien visuaalisten sovellusten käyttö ja niihin sisältyvä vertailu voi olla omiaan luomaan haasteita esimerkiksi minäkuvan muodostamisessa ja itsetunnon rakentumisessa. Naissukupuoleen on myös perinteisesti liitetty voimakkaampi sosiaalisiin suhteisiin suuntautuminen, mikä taas voi näkyä somen vakavampana käyttönä ja miehiin nähden erilaisempina vaikutuksina.

Uskon myös, että yksilöiden välillä on eroja siinä, miten hyvin pystytään rajaamaan reaalimaailman ja somen luoman virtuaalitodellisuuden toisistaan, vaikka näiden väliset rajat eivät aina olekaan tarkkarajaisia. Ne sekoittuvat ja menevät limittäin, minkä myötä todellisuuden olemuksen tavoittaminen voi vaikeutua ja sen voi esimerkiksi katsoa sisältävän sellaisia ominaisuuksia, jotka somessa ovat mahdollisia. Kasvavat mielenterveyden haasteet voivat osaltaan liittyä tähän enkä kyllä edes ihmettele, jos todellisuudentaju paikoitellen heittelee, kun tiedetään ruutuaikojen määrän olevan monella kasvussa.

Riippuvuudesta jaloilleen

Näin jälkikäteen on ollut mielenkiintoista huomata, miten paljon yhteneväisyyksiä erilaisilla riippuvuuksilla voikaan olla. Somesta poistuminen ja esimerkiksi alkoholinkäytön lopettaminen (joka taitaa muuten nykyisin olla varsin trendaavaa somessa) ovat käytännön tasolla todella erilaisia toimintoja, mutta pohjimmiltaan ne ovat rakentuneet varsin samankaltaisten pilareiden varaan. Molempien kohdalla käyttöä on värittänyt hyväksytyksi tulemisen tunteen perässä juokseminen ja irtaantumista suurenmoinen vapauden tunne. Molempien lopettaminen aiheuttaa myös ympäristössä hämmentyneitä reaktioita, epäilyksiä tarkoitusperistäni ja vaadetta antaa toiminnalle jokin syy. Silti jollain tapaa arvioisin someriippuvuuden olevan näistä kahdesta jopa raadollisempi, sillä some pohjautuu niin inhimillisiin tekijöihin ja sosiaalisuuden kaipuuseen, että väärin käytettynä se vie osan ihmisyydestä mukanaan. Siksi voisin jopa sanoa, että alkoholinkäytön lopettaminen oli huomattavasti helpompaa kuin somen.

Some on tullut jäädäkseen ja, vaikka yhä enempi 
tulee siitä hyötymään, niin myös sen haitat 
lisääntyvät.

Teknologian kehittymisessä on paljon hyvää ja monilta osin elämästä on sen turvin tullut helpompaa. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole painostaa muita luopumaan somesta, vaan ennemminkin tuoda esiin omia kokemuksiani. Somen haitoista puhuttaessa keskustelu kääntyy usein lapsiin ja nuoriin, mutta aikuisten koetuista haitoista ikään kuin vaietaan: aikuiset kun ovat vastuussa tekemisistään ja siten väitetysti immuuneja somen varjopuolille. Tästä olen kuitenkin eri mieltä, ja postaukseni yksi tarkoituskin onkin ollut tuoda esiin oma kokemukseni siitä, miten some on vääristänyt parikymppisen, nuoren aikuisen minäni vuosia. Elämäni parhaimmat vuodet näyttävät näin jälkeenpäin ahdistuksen rikastuttamilta, itseltä hukassa olemisena sekä pelkoina muita ja maailmaa kohtaan. Vaikka haittojen voi sanoa olevan lievempiä kuin, mitä ne olisivat, jos olisin syntymästä asti somea pyörittänyt, niin haittoja ne silti yhtä kaikki on. Kun tiedetään, miten moni ja, miten paljon somessa vietetään aikaa, niin pidän täysin epätodennäköisenä sitä, että olisin ainokainen, kenellä some on enemmän ottanut kuin antanut.

Loppuun haluan todeta, etteivät somen poistoa edeltäneet pelot käyneet toteen eikä some-minäni kuolema vienyt reaaliminää mukanaan. Elämäni pyörähti tämän myötä vasta kunnolla käyntiin ja sain siihen kaipailemaani autenttisuutta ja syvyyttä – ominaisuuksia, joiden olemassaolosta olin tyystin tietämätön online-aikakautenani.

Muutamia huomioita, joita olen somesta poistumisen tiimoilta tehnyt:

• Hälinän hiljentämiseksi ei tarvitse lähteä maailman toiselle puolelle hiljaisuuden retriittiin – yhtä tehokas vaikutus voi olla somen käytön rajoittamisella.
• Jos some-tilien poistaminen kauhistuttaa, niin liikkeelle voi lähteä pitämällä eripituisia sometaukoja.
• Käyttäytymistieteiden maailmanluokan huiput ovat sovellusten kehittämisen taustalla ja sovellusten intresseissä on saada sinut viettämään niissä mahdollisimman paljon aikaa – ei ole sinun vikasi, jos some vie mennessään.
• Muun muassa univaikeudet, yleinen ahdistus, epämääräinen paha olo sekä riittämättömyyden ja huonommuuden tuntemukset ovat hellittäneet otettaan minusta ja tilalle on tullut luovuutta, parempaa itsetuntemusta ja rohkeutta.
• Sisäinen maailmani on poiston myötä rauhoittunut ja tällä on ollut suora positiivinen vaikutus siihen, miten koen ulkoisen maailman.

Traumasuhteen jäljet

Mitä enemmän olen tutustunut omaan historiaani, sitä varmemmin silmäni ovat auenneet kokemani traumasidoksen (trauma bonding) haitallisuudesta, ja tarkoitukseni onkin seuraavaksi avata kokemuksiani tästä. Kyseisessä traumasuhteessa ollessani tiesin aina jollain tasolla, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta vasta jälkeenpäin tutustuttuani traumasuhteista ja -sidoksista kertovaan kirjallisuuteen, palaset ovat loksahtaneet kohdilleen ja olen ikään kuin saanut sanat tälle epämääräiselle kokemukselleni. Aiheesta kirjoittaminen ja menneisyyden hetkiin palaaminen ei ole vain ja ainoastaan helppoa, mutta toivon pystyväni kirjoituksellani antamaan vertaistukea ja lisävalaisemaan tällaisten suhteiden dynamiikkaa. Tiivistetysti ilmaistuna traumasuhteella tarkoitetaan ihmissuhdetta, joka on emotionaalisesti turvaton ja, josta on hyvin vaikea lähteä. Minun tarinani pohjautuu romanttiseen suhteeseen, mutta se voi olla niin ystävyyteen, sukulaisuuteen kuin esimerkiksi samaan työpaikkaan perustuva. Muistutan myös, että jokainen suhde on omanlaisensa ja, vaikka niistä löytyy yhteneviä piirteitä, myös vaihtelevuutta löytyy. Aiheesta voisi hyvin kirjoittaa oman bloginsa, mutta pitäydyn yhden postauksen taktiikassa ja siten tekstillä on pituutta. Tästäkin huolimatta se tavoittaa vain pintaraapaisun kokemuksestani.

Enemmän kuin yhden yön juttu

Nuori ikä on yksi selkeä riskitekijä päätyä traumasuhteeseen.

Traumasuhteeni sai alkunsa ollessani 20-vuotias. Olin hiljattain aloittanut yliopisto-opintoni, itsenäistynyt, muuttanut uudelle paikkakunnalle ja siinä samassa tutustunut suureen määrään uusia ihmisiä. Vietin viriiliä opiskelijaelämää, johon kuului erinäisiä opiskelijatapahtumia ja juhlanaiheita keskellä viikkoa. Tapasin traumasuhteen toisen osapuolen yksissä tällaisista tapahtumista ja, vaikka alkoholi sumensi muistini tästä hetkestä, minulla oli seuraavana päivänä vahva tunne siitä, että kyse on muustakin kuin baaripokasta. Välillämme oli kemiaa ja tietynlaista tuttuuden tunnetta. Hän oli minua jonkun verran vanhempi, valmistunut arvostettuun ammattiin ja näytti minun silmissäni kiinnostavalta. Uskon kiinnostuksen tunteen olleen molemmin puoleinen, sillä pian aloimme tapailemaan toisiamme suhteellisen säännöllisesti. Suhteelle oli ominaista sen fyysisyys ja se, että itse suhdetta koskevia keskusteluita lykättiin aina vain tuonnemmaksi.

Minä en tuohon aikaan ollut koskaan seurustellut ja yksittäiset kokemukseni vastakkaisen sukupuolen kanssa olivat olleet melko lyhytaikaisia, ei-vakavia. Viihdyin hyvin sinkkuna eikä minulla ollut etsinnässä mitään vakavaa. Tähän on varmasti osaltaan vaikuttanut lapsuuden kokemukseni, jotka saivat minut muovaamaan itseäni itsenäiseksi, muista riippumattomaan suuntaan. Itsekseen pärjäily ja toisiin tukeutumattomuus olivat minulle luontaista ja se, että pidin jokaisen sopivan välimatkan etäisyydellä. Pelkäsin toisten päästämistä lähelleni ja olin kirjaimellisesti, sanalla sanoen sitoutumiskammoinen. Minä en myöskään tiennyt, miltä hyvä parisuhde näyttää, minkälaista suhdetta haluaisin itselleni tavoitella tai edes sitä, minkälaista suhteessa oleminen ylipäänsä on (hyvässä tai huonossa). Siten siinä vaiheessa, kun traumasuhteen toinen osapuoli asteli elämääni kuin puskista, olin tyystin uuden äärellä. Päätin antaa suhteelle mahdollisuuden ja katsoa, mihin suuntaan se kehittyisi.

Tunteet järjen edelle

Vaikka haluaisin näin jälkeenpäin sanoa, että toimisin tänä päivänä toisin ja tunnistaisin traumasuhteen merkit jo kaukaa, niin fakta on se, että tällaisissa tilanteissa tunteet ottavat usein vallan ja menevät järjen edelle. Minulta meni jalat alta käytännössä välittömästi ja tunteet toista kohtaan heräsivät varsin voimakkaina hyvin nopeasti. Uskoin voimakkaiden tunteiden kielivän siitä, että löysin jotain erityislaatuista ja jotain, mitä olin aina sisimmässäni kaivannut sitoutumisen peloista huolimatta. Myös harkintakykyni sumeni ja toisen realistinen havainnointi muuttui mahdottomaksi. Näin ja kuvittelin vain ja ainoastaan toisen hyviä puolia. Suojamuurieni laskeminen tapahtuikin kuin itsestään ja toisen päästäminen elämääni tuntui pelkästään oikealta.

Tunsin myös ensimmäistä kertaa, että minut nähdään sellaisena kuin olen. Olin ollut näkymätön käytännössä koko lapsuuteni, joten se, että toinen tuntui näkevän minut, ruokki entisestään tunteitani. Olin imarreltu ja otettu, ja matalahko itsetuntoni sai roppakaupalla boostia siitä, että tunteet olivat molemminpuolisia ja toinen vaikuttaa aidosti pitävän minusta sellaisena kuin olen. Alkuvaiheen kehut tuntuivat erityisen hyviltä ja saivat minut entisestään vaikuttuneemmaksi siitä, ettei mikään voisi mennä pieleen. Näin jälkeenpäin arvioituna sanoisin, ettei kehuja ollut mitenkään tolkuttoman paljon, mutta kuitenkin sen verran, että ne ylittivät sen vähäisen, mihin olin tottunut. Monissa traumasuhteissahan kehut ja ihastuksentunnustukset kuuluvat kiinteästi alun love bombing -vaiheeseen ja suhteen edetessä ne hiljalleen korvautuvat eriasteisilla moittimisilla, arvosteluilla ja suoranaisilla haukkumisilla. Tyypillistä on myös suhteen varsin nopea eteneminen. Vaikka suhteiden etenemisille ei olekaan olemassa mitään yleistä vakionopeutta ja uusissa suhteissa on luonnollista haluta viettää toisen kanssa paljon aikaa, niin jälkiviisaana näen, että jarrun käyttö olisi ollut ihan paikallaan.

Varoitusmerkkejä ja luottamuksen rikkomisia

Kuten edellä kuvasin, tunteet kuitenkin ottivat vallan ja arvostelukykyni oli offlinessa. Suljin silmäni ensimmäiseltä varoitusmerkiltä siitä, mitä tuleman pitää, joitakin viikkoja ensitapaamisen jälkeen. Olimme menneet hänen mökilleen, jossa hän kuin ohimennen osoitti metsästysaseitaan ja totesi, että minun olisi parasta tehdä niin kuin hän sanoo. Vaikka tämä oli verhottu vitsiksi, muistan hämmennykseni ja kasvavan tietoisuuden siitä, että olimme kaksin, oli vuoden pimein aika, enkä tarkalleen ottaen edes tiennyt, missä olen (tai kenen kanssa). Tämän kaltaiset epäsuorat uhkaukset, joko huumorin kera tai ilman, jatkuivat läpi kyseisen suhteen ajan. Myös ilmapiiri tuntui joissain hetkissä painostavalta ja jonkinlainen valtataistelu, joka jatkui läpi suhteen, nosti päätään hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän halusi olla se, joka päättää asioista, sanoo viimeisen sanan ja näyttää minulle olevan se, jonka mukaan asiat tapahtuvat.

Sivuutin esiintyneet varoitusmerkit ja pyrin
ennemminkin ymmärtämään toisen käytöstä.

Tämänkaltaisista varoituksista huolimatta suhde kuitenkin eteni ja muutaman kuukauden rajapyykin kohdalla lähdimme ulkomaanmatkalle. Nyt tämä kuulostaa minusta kaistapäiseltä, mutta tuolloin, pää pilvissä kulkiessa, arvioin tämän vain hyväksi ideaksi. Ihan kenen tahansa kanssa en tällaiseen olisi ryhtynyt, mutta olin tuolloin jo ennättänyt kehittämään häntä kohtaan kiintymyksen ja luottamuksen tunteen. En nähnyt mitään syytä olla menemättä – en edes, vaikka lukuvuosi oli kesken ja ystävät ympärilläni lähdöstä yllättyivät. Matka tuli kuitenkin osoittautumaan minun pahimmaksi painajaisekseni ja tietynlaiseksi käännekohdaksi, suhteen tulevaisuuden määrittäjäksi. Sanoisinkin, että matkan tapahtumat olivat avain traumasidoksen syntymiselle.

Luottamus, jonka kuvittelin välillämme vallitsevan, rikkoutui matkan aikana hänen käyttäessä minua seksuaalisesti hyväkseen useampaan otteeseen. Tapahtumat saivat minut tolaltani ja, koska olin tuhansien kilometrien päässä kotoa, en hetkeen päässyt hänen luotaan pois. Olin nalkissa henkilön kanssa, joka paljastuikin täysin toisenlaiseksi kuin olin ajatellut. Tästä aiheutui valtavaa hämmennystä, jopa jonkin asteista Tukholman-syndroomaa, ja minun olikin hyvin vaikea käsittää sitä, mitä oli tapahtunut. Olin täynnä pelkoa, vihaa, raivoa, ahdistusta ja pettymystä, enkä kyennyt näitä kohtaamaan silloisilla tunteiden käsittelytaidoilla. En puhunut tapahtuneesta kenellekään, en kotiinkaan päästyäni, ja halusin vain yrittää unohtaa koko asian (virhe!). Työnsin tapahtunutta pois mielestäni mm. alkoholin avulla ja kieltäydyin myöntämästä itsellenikään sitä, mitä oli tapahtunut. Minun oli myös jostain syystä helpompi syyttää tapahtuneista itseäni kuin nähdä itseni uhrina tai syyttää häntä. Minähän olin se, joka oli lähtenyt hyvin vähäisen tuntemisen jälkeen matkan päälle, arvioinut luottamuksen väärin ja ottanut siten tietoisen riskin. Mahdollisesti minun lamaantumiseni oli näyttäytynyt hänelle vihreänä valona, ehkei hän kuullut ein sanomistani tai ehkä se, etten jälkikäteen saanut sanaa suustani sai hänet toistamaan tekonsa. Minua hävetti ja olin varma, etten ollut tehnyt tarpeeksi tilanteen estämiseksi.

Suostumuksellisuudesta

Minulta meni vuosia ennen kuin aloin 
käsittelemään tapahtunutta.

Suostumuksen teemahan on nykyisin enemmän pinnalla toisin kuin tuolloin yli kymmenen vuotta sitten. Vaikka minä en antanut tapahtuneille suostumustani ja tunsin vääryyttä ja järkytystä, en osannut ajatella sitä rikoksena eikä minulla käynyt mielessäkään tehdä tapahtumista ilmoitusta. Eihän hänkään todennut teon jälkeen, että hei nyt minä raiskasin sinut – pikemminkin päinvastoin: hänen mukaansa pidin siitä. Olen joskus jälkeenpäin lukenut oikeustapausratkaisuja ja minun on ollut tärkeää ymmärtää se, että rikos todella tapahtui. Varsin samankaltaisista teoista on annettu suhteellisen tuntuviakin rangaistuksia. Toki haluan myös korostaa, miten tärkeää on luottaa omaan kokemukseen. Sinulla on oikeus kokea tapahtumat juuri niin kuin koet, oli kyseessä sitten rikoksen tunnusmerkit täyttävä toiminta tai ei. Minulle omaan kokemukseen luottaminen on kehittynyt vasta aikuisiällä terapian myötä, lapsuudessani kun minun kokemukseni jäivät toistuvasti kakkosiksi erityissisaren kanssa kasvaessa. Tänä päivänä olen hyväksynyt sen, etten olisi tilanteessa pystynyt tekemään yhtään sen enempää, se ei ollut minun syytäni, ja ainoa syyllinen tässä asiassa on itse tekijä.

Suhde ei päättynyt

Minun tekisi seuraavaksi mieli kirjoittaa, että edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen en ollut enää missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa. Tämä olisi tietysti kaikista järkevintä ja neuvoisin varmasti samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävääni toimimaan näin. Joudun kuitenkin häpeäkseni toteamaan, että suhde jatkui, ja jatkui vielä useamman vuoden, vaikka kotiin palattuani olinkin varma siitä, etten enää tapaisi tätä toista osapuolta ja, että omalta osaltani asiat olivat hänen kanssaan taputeltu. Jättäisin tapahtuneet taakseni ja jatkaisin eteenpäin huolimatta siitä, että minkäänlaista yhteiskeskustelua suhteen päättämisestä tai sen jatkamisesta ei oltukaan käyty. Tuona aikana välillämme vallitsi muutaman kuukauden hiljaiselo ja täysi kontaktoimattomuus, mikä oli suuressa kontrastissa aiempaan tiiviiseen yhteydenpitoon ja yhteisreissaamiseen. Ei mennyt kauan ennen kuin minut valtasikin jäytävä ikävä ja eroahdistus, joka sai minut miltei huutamaan. En kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin häntä, en saanut mitään aikaiseksi eikä keskittymisestäni tullut mitään. Päässä pyöri vain yksi asia. Vaikka tiesin, että kaiken tapahtuneen jälkeen minun olisi päästävä hänestä eroon, tajuntaani iskeytyi samanaikaisesti se, miten kivuliasta se tulisikaan olemaan. En tuntenut olevani vielä valmis siihen. Siksi minä suostuin, kun hän jonkin ajan kuluttua ehdotti näkemistä.

Tapaaminen palautti minut taas toimintakykyiseksi, nosti endorfiinitasoni kattoon ja sai minut unohtamaan ajatukseni suhteen päättämisestä. Samanaikaisesti koin pettäneeni itseni ja epäonnistuneen yrityksessäni päästää irti. Olin ikään kuin riistänyt oikeuden valittaa hänen teostaan ja valinnut hänet itseni sijasta. Tunsin olevani aseeton. Näin jälkeenpäin tunnistan, että tapahtuneista hyväksikäytöistä seurasi minulle maailmankuvani muuttuminen entistä turvattomammaksi ja, vaikka olin jo ennestään varautuneemman puoleinen, minun oli aiempaa vaikeampi luottaa muihin. Maailmastani tuli arvaamaton ja synkkä ja minun oma roolini typistyi välineelliseksi. Jollain kierolla tavalla luottamukseni tätä traumasuhteen toista osapuolta, tekijää kohti kuitenkin kasvoi. Vaikka nimenomaan hän oli rikkonut luottamukseni, oli hän nyt se, johon saatoin eniten turvautua.

Reilu vuosi tapahtumien jälkeen minä kerroin suhteen toiselle osapuolelle siitä, etten ollut pitänyt rajojeni rikkomisesta vastoin kieltojani ja siitä, etten enää jatkossa katselisi sellaista sormieni välistä. Hän ilmoitti kuulleensa asiani suhtautuen esiin tuomaani silti vähätellen ja lievästi vitsaillen. En muista hänen pyytäneen anteeksi. Tapahtuneet eivät enää toistuneet sellaisenaan, mutta rajojani venytettiin jatkuvasti läpi suhteen ajan. Toki olin kova miellyttämään, joten rajani olivat häilyvät enkä välttämättä osannut omalla käytökselläni osoittaa niiden paikkaa. Ajattelin myös tuolloin, että tämä riittää asian käsittelemiseksi: kerron hänelle ja se siitä. Minulta jäi tyystin sisäinen työ tekemättä ja ylipäänsä sen hyväksyminen, että luottamani henkilö teki minua kohtaan väärin. Jatkoin tapahtuneiden aidon kohtaamisen välttelyä ja työnsin niitä syvemmälle menneisyyden luurankojen kaappeihin (josta ne sitten rysähtivät päälleni työuuvuttuani ja lopetettuani alkoholin käytön). Myöskään yritykseni unohtaa menneet eivät tuottaneet tulosta, ja takaumat tapahtuneista tulvivat tietyissä hetkissä mieleeni ja uniini. Unohtamisen sijasta muistankin nuo hetket kuin eilisen, valitettavasti.

Ongelmallisia toimintatapoja

Henkinen väkivalta ei välttämättä näy päällepäin, mutta sen
sisäiset vaikutukset ovat mittavia.

On inhimillinen tarve tulla rakastetuksi ja saada rakastaa toista, ja uskon tämän kaipuun ohjanneen päätöstäni jatkaa suhdetta. Siksikin minulle oli karvas pettymys ymmärtää se, ettei tämä olisi tässä suhteessa mahdollista ja, että tulisin tätä tavoitellessani maksamaan kovan hinnan. Suhteen edetessä sen sisältämät toksiset piirteet nimittäin eskaloituivat ja sitä enemmän siihen tiiviisti sisältynyt henkinen manipulointi tiukensi otettaan. Alkuvaiheen kehut jäivät alkuvaiheen kehuiksi ja jo aikaisemmin mainitsemani valtataistelu korvasi terveen vuorovaikutuksen. Suhteen toisella osapuolella oli kova tarve määritellä minua ja sain usein kuulla vitsailuiksi verhottuja toteamuksia siitä, miten olen liian herkkä ja sekaisin. Olin toisen silmissä narsisti, alkoholisti ja väärien ystävien ympäröimä, opiskelin aivan turhaa alaa ja tein töitä, jotka eivät vaatineet minkäänlaisia taitoja. Minä en hänen sanojensa mukaan osannut tehdä mitään oikein eikä minussa ollut mitään, mikä herättäisi kiinnostusta. Laittamaani ruokaa hän avoimesti haukkui, hänestä oli hauskaa unohtaa syntymäpäiväni ja vitsailla, ettei muista edes silmienväriäni. Asiat kääntyivät myös aina minusta johtuviksi: tapaamme sen takia, että minä haluan, ei koskaan siksi, että hän haluaisi nähdä minua. Minä olin kuulemma se osapuoli, joka ei kestänyt olla erossa toisesta ja hän oli se, jota ilman minä en olisi mitään.

Huonoon kohteluun turtui eikä parempaa oikein osannut
enää odottaa.

Loukkaavien sanojen lisäksi suhteessa oli hyvin paljon kylmyyttä ja tunsin usein tulevani hylätyksi ja emotionaalisella tasolla laiminlyödyksi. Hän saattoi tyystin vaieta tietynlaisista asioista puhuttaessa, lähteä luotani sanomatta mitään ja lyödä kesken kaiken puhelimen korvaani. Jäin oman onneni nojaan ja ilman tukea, mikäli satuin kertomaan esimerkiksi kohdanneesta menetyksestä tai mieltäni painaneesta asiasta. Suhteessa ei ollut kovaäänisiä, räyhääviä riitoja, vaan sitäkin enemmän hiljaisuutta, paikalta poistumisia ja sanomatta jättämisiä. Arkipäiväistä läheisyyttä ei ollut eikä minkäänlainen halailu kuulunut suhteen tapoihin. Fyysistä väkivaltaa ei onnekseni ollut (merkittävä syy sille, miksi pitkään kuvittelin olevani hyvässä suhteessa), mutta minulla ei ollut epäilystä, etteikö hän olisi kyennyt siihen ja, etteikö sellaistakin olisi ilmaantunut suhteen jatkuessa pidempään. Varoitusmerkkejä oli jo ilmassa erinäisten läpsimisten ja kovakouraisten nipistelyiden muodossa.

Olinko minä vain ja ainoastaan puhdas pulmunen tämän suhteen aikana? En. Suhteemme säilyi alusta loppuun asti määrittelemättömänä, mistä seurasi se, ettei minkäänlaisia sääntöjä sovittu. Elämäntilanteemme olivat erilaiset ja asuimme (onneksi) eri osoitteissa. Koska suhde vuorotteli tapaamisten ja välirikkojen välillä, hiljaiselojen aikana aloin yhä useammin, pelkän pelon sijasta, toivoa, että suhde päättyisi. Toivoin ja pelkäsin, että hän jättäisi minut, sillä tiesin, etten itse siihen kykenisi. Edesautoin tätä muun muassa siten, että aloin juhlia yhä rankemmin ja hain eri seuraa tällaisten iltojen lomassa. Vastoin odotuksiani tästä aiheutui kuitenkin päinvastainen ja tunneside traumasuhteen toista osapuolta kohtaan tuntui vain voimistuvan. Säätäminen muiden kanssa sai minut vakuuttuneemmaksi siitä, että hän on se oikea, mikä vei minua aina vain kauemmaksi suhteen päättämisestä. Sen sijaan, että tällainen toiminta olisi vapauttanut minut, oli siitä ennen kaikkea hallaa sille, miten näin itseni. Käsitykset itsestäni muuttuivat ja aloin pitämään minua epäluotettavana ja kierona, mikä oli suuressa ristiriidassa sen kanssa, millaisena olin itseni aikaisemmin nähnyt. Olin pettynyt omaan käytökseeni ja hiljalleen aloin uskoa hänen kertomiin adjektiiveihin minusta ja nähdä itseni entistä osaamattomana, huonona. Traumasidos kiristi otettaan ja irti päästäminen tuntui aina vain kaukaisemmalta.

Vuoristorataa ja epätietoutta turvallisten suhteiden piirteistä

Tunteiden ääripäät koukuttivat ja saivat
pysymään suhteessa. 

Suhde kesti kaikkinensa reilu kolme vuotta ja jatkoi eloaan edellä kuvatun kaltaisesti, jossa erossaolosta seurasi sietämättömiä vieroitusoireita ja tapaamisista olotilaa neutralisoivia ja mieltä kohottavia vaikutuksia. Traumasuhteita kuvataan usein vuoristoratamaisiksi ja voin hyvin allekirjoittaa tämän. Suhde rakentui ylä- ja alamäkiin, niiden ennakoimisiin ja niistä toipumisiin. Riidat, välirikot ja hiljaiselovaiheet vetivät aivan pohjamutiin, mutta niitä seuraavat hyvät ajanjaksot, lepyttelyt ja yhteenkuuluvuudentunne palkitsivat ja saivat olon tuntumaan kuin seitsemännessä taivaassa olisi. Välillä pelkät muistikuvat hyvistä hetkistä auttoivat pahimpien vaiheiden yli. On selvää, että tällaiset ääripäiden heilahtelut kuluttavat energiaa ja vievät voimavaroja, eikä minulla olekaan noilta vuosilta paljoa muistikuvia, joihin ei tavalla tai toisella liittyisi tämä traumasuhteille tyypillinen jojoilu. Elämää ja arkea väritti pitkälti se, minkälaisella aallon harjalla silloin satuttiinkaan olemaan. Uskon, että juuri tämän kaltaiset tunnemyrskyt saivat minut koukuttumaan ja pysymään kyseisessä suhteessa. Toisaalta kuvittelin niiden olevan jotain, mitä kaikissa terveissä suhteissa on enkä osannut kyseenalaistaa niiden normaaliutta. Tunnemyrskyjen voimakkuus sai minut myös sietämään huonoakin kohtelua osakseni, sillä tiesin huipulta saatavan mielihyvän sivuuttavan kertaheitolla kokemani mielipahan.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kylmästä äitisuhteestani ja huomaan kyseisissä suhteissa paljon yhtymäkohtia. On mahdollista, että tulkitsin kokemani tuttuuden tunteen traumasuhteen toista osapuolta kohtaan lapsuuden värittämien silmälasien läpi. En tiennyt muustakaan, joten se tuntui siksikin niin kotoisalta. Ehkä kuvittelin pystyväni korjaamaan lapsuuden vuorovaikutusongelmat tämän suhteen kautta ja ehkä jollain tapaa kuvittelin ymmärtäväni suhteen toista osapuolta ja tämän toimintaa. Jälkikäteen olen lukenut, että traumasuhteisiin ajautuvat todennäköisemmin henkilöt, joilla on taustallaan turvatonta kiintymystyyliä ja käsittelemättömiä lapsuuden traumoja. Minusta myös tuntuu, että sekoitin pelon ja rakkauden tunteen keskenään. En tuntenut oloani kovinkaan turvalliseksi hänen seurassaan, etenkään alkuvaiheiden jälkeen, ja veikkaan, että minun on ollut helpompi sekoittaa tunne rakkaudeksi kuin tiedostaa pelkääväni häntä. Tunteet menivät keskenään sekaisin ja saivat minut luulemaan olevani hyvinkin romanttisessa suhteessa. Luulen, että tulkitsin myös tapaamisia edeltäneet voimakkaat ahdistuksen tunteet virheellisesti perhosiksi vatsassa ja jonkinlaiseksi hyväksi jännitykseksi.

Näin jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, miten minuun on vaikuttanut esimerkiksi elokuvien kautta suolletut käsitykset romanttisista suhteista. Kiinnostavuuden takia suhteet saavat myrskyisiä piirteitä ja usein intohimoisuus näyttäytyy tasapainoisuuden vastakohtana. Tasaiset ja arvostavaan kohtaamiseen perustuvat suhteet esiintyvät valkokankaalla vähemmissä määrin. Kenties olin imenyt itseeni tällaiset representaatiot ja kuvittelin kaiken olevan hyvin suhteen vastatessa näitä esityksiä. En myöskään tuntenut saavan kovinkaan paljoa ymmärrystä tilanteeseen ystäväpiiriltäni. Moni oli pitkäaikaisissa, turvallisen oloisissa suhteissa eikä samaistumispintaa siksikään tuntunut oikein löytyvän ja osa taas vaikutti jopa kadehtivan sitä, että elämässäni oli jännitystä. Minulla ei ollut lähipiirissäni ihmisiä, jotka olisivat kokeneet traumasuhteen tai, joilla olisi tietoa niistä. Toisaalta en minäkään ennen omaa kokemustani olisi välttämättä osannut ymmärtää traumasuhteiden dynamiikkaa ja on myös niin, että jätin paljon kertomatta erityisesti havaittuani, että sama levy pyöri asian tiimoilta vuodesta toiseen.

Eroamisesta seurasi heikentynyt turvallisuuden tunne

Eropäätös syntyi lopulta monista kasautuvista ja käsittelemättömistä tekijöistä. Olin todella väsynyt ja kyllästynyt ainaiseen soutamiseen ja huopaamiseen. Ymmärsin olevani suhteessa, joka ottaa enemmän kuin antaa ja, joka ei ole sellainen, jossa on mahdollista voida hyvin. Rehellisen kuulostelun pohjalta aloin hyväksyä senkin tosiasian, että jäljellä olevat tunteet olivat siellä tottumuksesta ja syntyneitä ylä- ja alamäkien välisistä vaihteluista. Ne pohjautuivat mielikuviin ja ainaiseen odotukseen siitä, että suhde muuttuisi toisenlaiseksi. Teki kipeää hyväksyä se, ettei seuraavaa endorfiini-cocktailia enää tulisi ja, että minun tulisi olla se, joka laittaa stopin menneelle tunnehelvetille. Ottaisin ohjakset käsiini ja jättäisin toisen – olisin tarinan pahis.

Itse eroaminen ja siitä toiselle kertominen olivat siihenastisen elämäni vaikeimpia asioita. Minä olin miellyttäjä, konfliktien pelkääjä enkä halunnut tuottaa toisille pettymyksiä. Toimin siis tyystin vastoin ”luonnettani”, mikä sai minut fyysisestikin voimaan pahoin. Olin siten jälleen uuden äärellä ja, vaikka tänä päivänä hoitaisin tilanteen hieman eri tavoin, toimin tuolloin sen hetkisten voimavarojen ja kykyjen pohjilta. Kerroin halustani päättää suhteen ja jatkaa elämääni ilman häntä. Kenties olin edelleen naiivi ja sinisilmäinen, mutta minut yllätti hänen tapansa reagoida asiaani ja toteamus, jonka mukaan tulisin vielä toisiin ajatuksiin. Koska hän halusi olla suhteessa se, joka on vallan kahvassa kiinni ja tekee päätökset, oli hänen mahdotonta ottaa minun sanomisiani vakavasti. Jäin roikkumaan kuin löysään hirteen, sillä minulle jäi tunne, ettei tämä suhde ollut toimistani huolimatta vieläkään täysin taputeltu. Eron prosessointi jäi alkutekijöihin.

Tästä seuranneet kuukaudet ovat minulla jossain määrin hämärän peitossa, mutta muistan pelänneeni ja odottaneeni suhteen toisen osapuolen vastareaktiota. Suhteen aikana tuntemani pelko pääsikin kerta heitolla valloilleen ja katselin olkani yli tavallista useammin noina aikoina. Oli se sitten kuviteltua tai ei, niin pelkäsin oman turvallisuuteni puolesta. Tätä kaikkea lietsoi häneltä saamani epämääräiset viestit ja hiippailut kotini läheisyydessä sekä tieto siitä, että erotilanteissa väkivallan riski usein kasvaa. Luulen kuitenkin, että hiljalleen myös hän tajusi minun olleen tosissaan noudatettuani päätöstäni ja oltuani häneen täydessä yhteydenpidottomuudessa. Jonkin aikaa hän laittoi minulle lepytteleviä viestejä, sitten haukkuvia ja sen jälkeen en enää hänestä kuullut. Silloin minulle viimeistään iskeytyi tajuntaan se, että ero oli tosissaan tapahtunut.

Vaihtelevia tunteita ja kipuilua

Minä tiesin etukäteen, ettei eroaminen tulisi olemaan helppoa, mutta en ollut voinut kuvitellakaan siitä aiheutuvaa kivun määrää. Tunteeni vaihtelivat alun hienoisesta vapauden huumasta syvään epätoivoon, yksinäisyyteen ja ahdinkoon. Pelkäsin sekoavani ja olin varma, etten selviäisi. Aloin epäröidä, josko eroaminen oli sittenkin ollut väärä valinta ja olin vain kuvitellut siihen johtaneet syyt. Löysin itseni usein puhelimeltani yhden klikkauksen päästä soittaa hänelle. Ehkä yksi pieni tapaaminen helpottaisi tätä olotilaa. Huolimatta siitä, ettei mistään oikein tullut mitään ja yritin pitää itseni kiireisenä, ajatukseni täyttyivät likimain vain ja ainoastaan traumasuhteen toisesta osapuolesta. Samanaikaisesti tuntui väärältä ikävöidä jotain, josta oli halunnut eroon.

Traumasuhteen taakse jättäminen on herättänyt 
minussa ylpeyttä ja pystyvyyden kokemuksia.

Eron jälkeisinä aikoina koinkin kaikista vaikeimpana voimistuvan ja täysin ylimitoitetun syyllisyyden tunteen, joka sai minut usein haukkomaan henkeä. Tuntui, etten ole oikeutettu kokemiini tuntemuksiin, sillä olinhan jättäjänä ollut se, joka oli halunnut erota ja pilannut toisen elämän. Jättäjän syyllisyys painosti minua myös ajattelemaan, että minun tulisi jatkaa elämääni mahdollisimman nopeasti. Laskin päiviä ja selailin netistä erilaisia nyrkkisääntöjä ja aikaraameja erosta ylipääsemisille. Hoputin itseäni toipumaan nopeammin ja koin epäonnistuvani, mikäli vaikutin junnaavani paikallaan. Ulkopuolisten kommentit siitä, miten päädyin oikeaan ratkaisuun ja, miten hyvin olenkaan jatkanut elämääni, tuntuivat ristiriitaisilta, jopa loukkaavilta. Koin, etten oikein tullut tilanteeni kanssa ymmärretyksi ja jäin asian kanssa yksin. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että syyllisyyden tunteella pelailu kuuluu kiinteästi erilaisiin haitallisiin ihmissuhteisiin ja, että omassani olin toistuvasti tullut toisen taholta syyllistetyksi. Olin imenyt syytökset itseeni siinä määrin, että minun oli hyvin vaikea nähdä itseäni niiden takaa. Suhteen aikana käsitykset itsestäni olivat rikkoutuneet ja kyky käsitellä realistisesti menneitä tapahtumia oli hämärtynyt. Lisäksi tarvittiin useita rautalangan vääntämisiä ennen kuin kykenin sisäistämään sen, miten suhde on aina kahden kauppa.

Toipumiseni ei tapahtunut sormia napauttamalla eikä se ollut missään nimessä helppoa. Mieleni tuntui kaunistelevan menneisyyttä ja siksi minulle oli oleellista se, että kirjasin suhteessa tapahtuneet väärinkäytökset yksi kerrallaan ylös. Lista oli pitkä ja avasi silmäni kyseisen suhteen realiteeteista. Ymmärsin myös olevani riippuvainen ja koukussa suhteen toiselta osapuolelta saataviin satunnaisiin palkintoihin. Tämä osaltaan selitti sitä, miksi suhde oli jatkunut niinkin kauan ja, miksi ero tuntui niinkin pahalta. Aloin suhtautumaan itseäni kohtaan lempeämmin ja hyväksymään sen, että suhteen myötä elämääni astelleiden traumojen läpikäyminen veisi aikaa. Hyväksyin erilaiset tunteiden kirjot ja sen, ettei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa läpikäydä kyseistä prosessia. Havahduin siihenkin mahdollisuuteen, etten välttämättä tule tästä kaikesta pääsemään yli – on riittävää, jos saan menneet kokemukset oikeisiin mittasuhteisiin ja kykenen päivä kerrallaan jatkamaan elämääni. Aika onkin asiassa auttanut ja vuosien myötä näen, miten pitkälle olenkaan päässyt.

Lopuksi

Haluan tähän loppuun muistuttaa, että vasta suhteen päätyttyä sain sanat kokemukselleni. Suhteen ollessa käynnissä minulla oli epämääräinen tunne siitä, että kaikki ei ole kohdillaan, mutta en tiennyt, enkä halunnut uskoa olevani seksuaalisen tai henkisen väkivallan kohteena. Ennen pitkää myös huomasin, etten enää pystykään lähtemään suhteesta pois. Jälkikäteen olen tuntenut oloni todella tyhmäksi, jopa huijatuksi ja minun on ollut hyvin haastava nähdä sitä, miten olen ylipäänsä saattanut olla tuollaisessa suhteessa. Samanlaisissa tilanteissa oleville suosittelen ehdottomasti ammattiavun hakemista ja traumasidoksen herättämien epämääräisten tunteiden selkiyttämistä. On helpottavaa saada asiat puhutuksi sen sijaan, että jäisi niitä yksin märehtimään. On myös niin, että parempi itsetuntemus suojaa sinua ulkoapäin tulevilta määritelmiltä etkä enää niin herkästi usko sitä, mitä esimerkiksi hyväksikäyttävä kumppani sinusta sanoo.

Suhteen aikana en nähnyt valoa tunnelin päässä,
mutta niin vain sitä siellä oli ja paljon!

Olen maksanut kovat oppirahat siitä, että satuin 20-vuotiaana rakastumaan minulle aivan väärään henkilöön. En usko kyseisen suhteen toisen osapuolen olevan läpeensä paha, vaan uskon, että oikean henkilön kanssa hänestä voi kuoriutua se hyvä, josta uskon nähneeni pieniä vilauksia. On myös niin, että tämä suhde ja siitä seurannut eroprosessi heikensi jaksamistani ja siten joudutti kokemaani työuupumusta, joka lopulta ajoi minut terapiaan ja sai tekemään kestävämpiä valintoja hyvinvointini eteen. Kenties kaikesta siitä pahasta onkin kuoriutunut jotain parempaa.

Minut oli alle 25-vuotiaana saatu uskomaan, etten löytäisi mitään vastaavaa ja, että olisin tuomittu epäonnistumaan tulevissakin parisuhteissa. Ensimmäinen väite taitaa pitää ihan paikkansa (onneksi!), sillä pyrin jatkossa kiertämään kaukaa vähänkään samanlaisia piirteitä sisältävät suhteet. Tunnemyrskyjen aika on ohi. Jälkimmäinen väite osoittautui tuulesta temmatuksi, sillä olen tätä nykyä ollut jo useamman vuoden yhdessä nykyisen kumppanini kanssa. Suhde on vastavuoroinen, lämmin ja turvallinen. Tunteet ovat kehittyneet ajan saatossa, sitoutuminen on tuntunut varsin luonnolliselta ja se on kaikessa tasaisuudessaan tuntunut alusta saakka oikealle. Pystyn nykyisessä suhteessani keskustelemaan mistä tahansa ja, vaikka riitely on varsin harvinaista, se ei minua samalla tavalla enää pelota. Kumppanillani on ollut iso rooli luottamukseni uudelleen rakentamisessa ja häneltä saadun turvan myötä menneestä eheytyminen on ollut mahdollista. Kontrasti aikaisempaan on valtava ja traumasuhteen kokeneena osaan entisestään arvostaa nykyistä kypsää ja tervettä suhdetta, jossa saan ja voin antaa kaikkea sitä hyvää, mitä rakkauteen kuuluukin.

Lopuksi haluan muistuttaa, ettei minkäänlainen väkivalta kuulu terveisiin suhteisiin. Suosittelen olemaan yhteydessä esimerkiksi Nollalinjaan (080 005 005), mikäli tarvitset apua tai neuvoja tilanteeseesi.

Kylmä äitisuhde

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika, sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä.

Voimissaan olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäksi äitiyteen liittyy tabuja. Äidin rakkauden kyseenalaistaminen tai äitisuhteen kuvaileminen negatiivissävytteiseksi tuntuu tabulta ja asialta, jota ei saisi sanoa ääneen. Äiti antaa elämän ja siitä tulisi olla vain ja ainoastaan kiitollinen – näin kärjistetysti sanottuna. Omassa eheytymisprosessissani keskeisessä roolissa on kuitenkin ollut sen tunnistaminen, ettei äitisuhteeni ole särötön ja, ettei äidinrakkaus ole juurikaan ollut läsnä elämässäni. Olen kasvanut varsin tunnekylmässä ilmapiirissä ja saanut osakseni kosolti emotionaalista laiminlyöntiä, mikä on näkynyt ja näkyy käytöksessäni ja suhtautumistavoissani tänäkin päivänä monin tavoin.

Lapsi on riippuvainen saamastaan hoivasta

Lapsen totaalista riippuvuutta vanhemmastaan voi olla vaikea 
aikuisena käsittää.

Ihminen syntyy moniin muihin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja vastasyntyneen eloonjääminen on täysin riippuvaista muista ihmisistä – usein juuri äidistä ja hänen tarjoamasta ravinnosta ja hoivasta. Riippuvuus äidistä, vanhemmista jatkuu vauvavaiheen jälkeen vielä pitkään ja lapsi on useita vuosia käytännössä tyystin vanhempiensa armoilla. Läheisyys, ravinto, asuinsija, raha – näitä kaikkia vanhemmat hallinnoivat lastensa puolesta ja toteuttavat näin ollen varsin suurta valtaa suhteessa jälkipolveensa. Terveenä aikuisena minun on hyvin vaikea tavoittaa tätä valtasuhdetta ja riippuvuutta vanhemmista, sillä tämän kaltaista sidettä ei kehenkään käytännössä enää ole. Kenties jos joutuisin vuodehoitoon tai minut kidnapattaisiin, kokisin samanlaisia avuttomuuden tunteita hoitajia ja sieppaajia kohtaan? Joka tapauksessa, lapsen riippuvuus vanhemmistaan on kiistatonta, se on ymmärrettävää ja selviytymisen kannalta välttämätöntä.

Tästä seuraa, että lapsen lojaalius vanhempiaan kohtaan on suurta. Lapsi tunnistaa, osittain alitajuisesti, vanhempiensa merkityksen selviytymisensä kannalta, minkä myötä hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän ei arvota tai arvostele kokemaansa, vaan nostaa vanhempansa jalustalle huolimatta siitä, miten hyvin tai huonosti hoiva tapahtuu ulkopuolisen silmin tarkasteltuna. Lapsen ja vanhemman side muodostuu vahvaksi, lapsi on tilanteista riippumatta vanhempiensa puolella eikä ole tavallista, että lapsi hylkäisi vanhempaansa. Tällaista voi tapahtua vanhempien vaikeissa erotilanteissa, mutta tällöinkin lapsi on se, joka tilanteesta kärsii. Vanhemmista irtautuminen alkaa nuoruudessa, mutta usein varsinainen psyykkinen irrottautuminen tapahtuu aikuisuuden puolella, jolloin omaa lapsuutta kyetään tarkastelemaan sopiman välimatkan päästä suhteellisen objektiivisestikin.

Koska äiti on perheissä usein päähoivaaja, hänellä on paljolti valtaa lasten kasvatuksessa ja siten hänen vaikutuksensa lastensa elämiin on suuri. Äiti on se, johon lapsi kiinnittyy, josta hän hakee turvaa, huomiota ja hyväksyntää. Lapsi määrittää itseään äidin kautta ja äitisuhteesta tulee ikään kuin suhteiden prototyyppi, joka määrittää sitä, minkälaisia suhteita lapsi solmii muihin ihmisiin. Lapsi oppii äidin suhtautumisen ulkomaailmaan, sisäistää ne osaksi omia toimintatapoja ja noudattaa niitä usein hyvin kyseenalaistamattomina läpi elämänsä. Luonnollisesti äidin puute vaikuttaa lapseen hyvin perustavalla tavalla varsin negatiivisesti, ja samaten on hyvä muistaa, että perheitä on erilaisia. Viime aikoina isät ovat kenties saaneet entistä isompaa kasvatusroolia. Isäsuhteen merkitystäkään ei tule vähätellä ja, vaikka keskityn kirjoituksessani äitisuhteeseen, sivuan myös isäsuhdettani tässä kirjoituksessa jonkin verran.

Ymmärrystä tiettyyn pisteeseen asti

Minä ymmärrän sen, että lapsuuteeni liittyy piirteitä, jotka ovat olleet myös vanhemmilleni haastavia. Tiedän, että ne olisivat olleet haastavia kenelle tahansa. Osasta näistä haasteista on muodostunut minulle lapsuuden traumoja: erityissisaren kanssa kasvaminen oli kiinteä osa minun todellisuuttani ja sitä, että tulin ikään kuin automaattisesti toisena. Kuten olen molemmissa aikaisemmissa kirjoituksissanikin tuonut esiin, ymmärrän, että vanhempani, äitini on tehnyt parhaansa ja toiminut niillä välineillä, mitä hänellä on ollut käytössä. Tiedän, ettei hän ole tietoisesti ollut emotionaalisesti saavuttamattomissa tai tahallisesti laiminlyönyt ja jättänyt noteeraamatta minua ja kokemuksiani. Kuten me kaikki, myös äidit noudattavat toimissaan ja kasvatustavoissaan sukupolvien ketjuja ja toistavat asioita siten kuin heille on tehty. Voi olla hyvin vaikea suhtautua jälkipolveen tunnetasolla lämpimästi, mikäli itse on kasvanut kylmässä lapsuudenkodissa.

Vaikka tänä päivänä sukupuolten eroihin suhtaudutaan kielteisesti eikä niiden olemassaoloa saisi tunnustaa, ymmärrän senkin, että lapsen sukupuolella on vaikutuksensa siihen, miten äidit heihin suhtautuvat. Äititytär-suhde voi olla hyvin erilainen äitipoika-suhteen kanssa. Äitien omat käsittelemättömät traumat kenties herkemmin aktivoituvat juuri tyttärien kuin poikien kasvatuksessa ja tytär saa siten poikaa useammin roolin äidin aisankannattelijana. Suhde voi saada kateuden ja kilpailun sävyttämiä piirteitä, ja tytär näyttäytyä, usein alitajuisesti, äidille uhkana. Kaiken lisäksi tyttäret voivat samaistua saman sukupuolisuutensa takia voimakkaammin äitiinsä ja äitisuhde voi jo sitä kautta muodostua hallitsevammaksi isäsuhteeseen verrattuna. Tytär voi tämän myötä myös vaatia enemmän äidiltään kuin isältään. Myös kulttuurilla on vaikutuksensa ja esimerkiksi eriävät näkemykset siitä, miten tyttöjä ja poikia tulisi kasvattaa, usein ohjailevat vanhempia kasvatustyössä. Tiedän, ettei veljeni äitisuhde ole millään muotoa identtinen minun kanssani, mutta voin omalta osaltani puhua ainoastaan kokemuksistani tyttären roolissa ja siitä, minkälaiseksi äitisuhteeni on tästä asemasta käsin muodostunut.

Minut kasvatettiin ymmärtämään muita ja sitä olen kuuliaisesti läpi elämäni tehnyt – silläkin hinnalla, että muiden ymmärtämisestä tuli helpompaa kuin itseni ymmärtämisestä. Siksi minulle on ollut näiden ymmärrystä tihkuvien ukaasien saattelemana läpimurtava oivallus se, ettei ymmärtämisestä aina seuraa yhtäsuuruusmerkkejä hyväksymisen kanssa. Vaikka minä ymmärrän äitiäni, en tänä päivänä näe hänen suhtatumistaan minuun oikeutettuna. Tiedän paremmin, että olisin ollut ja olen paremman kohtelun arvoinen. Minulle keskeistä äitisuhteen tarkastelussa on ollut omaan kokemukseen luottaminen ja sen hyväksyminen, minkälaisia tunteita ne herättävät. Tunnepuolen asioita ei voi aina järjellä selittää tai ymmärtää, joten merkittävään rooliin asioiden käsittelyssä nousee oman kokemani pitämistä arvokkaana – vaikka se olisikin ristiriidassa äidin näkemyksen kanssa.

Mitä on emotionaalinen laiminlyönti?

Emotionaalinen laiminlyönti jättää jälkensä.

Emotionaalinen laiminlyönti voi olla varsin moninaista, sitä voi olla vaikea havaita ja se ilmenee usein eri tavoin eri aikoina eri perheissä. Emotionaalisesta laiminlyönnistä ei jää silmällä nähtäviä mustelmia tai ruhjeita, ja jäljet näkyvät ulkokuoren vaurioiden sijasta psyykkisinä haavoina, ajatuksina itsestä ja siitä, minkälainen käytös on hyväksyttyä. Lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti on tunteiden sivuuttamista ja kasvatuksesta puhuttaessa se tarkoittaa vanhemman tapaa suhtautua lapseen kylmästi tämän kokemuksia ja tunteita vähätellen. Vanhempi voi tarjota fyysistä turvaa, ravintoa ja kattoa pään päälle, mutta näkymättömän, henkisen puolen turva jää antamatta. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka uupuu läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja läheisyyttä. Koska lapsen tunteet sivuutetaan ja niitä vähätellään, emotionaalisella tasolla hän tulee hylätyksi ja jää hyvin yksin selviytymään kiperien asioiden kanssa. Keskeistä on, että vanhempi laiminlyö lapsensa tarpeita tunnetasolla, mikä heikentää lapsen kykyä kehittää omanarvontunnetta tai luottamusta toisiin ihmisiin. Pahimmillaan emotionaalisessa laiminlyönnissä on kyse lasta vahingoittavasta manipuloinnista, tälle nauramisesta ja verbaalisen tason vähättelystä, pilkkaamisesta ja haukkumisesta – henkisestä väkivallasta.

Aikuisen tuen puutetta ja puhumattomuutta

Tänä päivänä lapsuuteni näyttäytyy minulle pitkälti aikuisen tuen puutteena ja yksin jäämisenä. Olen asunut vanhempieni kanssa ja fyysisesti sijainnut heidän kanssaan saman katon alla, mutta henkinen etäisyys on ollut valtava. En luonnollisestikaan muista aivan varhaisimpia vuosiani, jolloin vuorovaikutus on varsin oleellisessa roolissa lapsen turvallisuuden tunteen kehittymiseksi, mutta rohkenen epäillä, että kertomani esimerkit emotionaalisesta kylmyydestä ovat toistuneet jollain muotoa läpi elämäni. Kyse ei siten ole esimerkiksi äitisuhteen kylmenemistä murrosiän pyörteissä tai siitä, että äitini käytös olisi yhtäkkisesti muuttunut huonompaan minun ollessa tietyn ikäinen. Tätä vahvistaa se, että jonkinlainen arvottomuuden, näkymättömyyden ja syyllisyyden pohjavire on kulkenut minussa läpi elämäni enkä näe tämän voineen syntyä yksittäisten kasvatusmokien seurauksena.

Puhumattomuus oli perheessämme normaalia, tunteita ei näytetty eikä läheisyyttä ollut. En edes muista, milloin olisimme äitini kanssa halanneet – tämä sijoittunee vuosiin, joilta minulla ei ole muistikuvia. Rakkaudesta tai toisen tärkeydestä ei hiiskuttu sanaakaan ja kaikenlainen tunteilu hissuteltiin hiljaiseksi. Minä ymmärsin puhumattomuutta siten, että asioista ei puhuta sen takia, etteivät ne ole tärkeitä. Siskoni tilanne, isovanhempien sairaudet, kuolemat ja vanhempieni ero, nämä kaikki näyttäytyivät asioina, joihin tulisi pystyä suhtautumaan kepeästi ja huolettomasti. Muistan, että vanhempieni erosta kerrottiin niin, että kiinteistövälittäjän tulon takia meidän tulisi siivota huoneemme. Sanaa ero ei varsinaisesti missään vaiheessa mainittu eikä muuton jälkeenkään asiasta enää puhuttu. Koska otin vanhempieni eron suhteellisen raskaasti, pidin itseäni epänormaalina ja omaa tapaani reagoida vääränlaisena. Tosiasiassa olen tullut vanhempieni, äitini taholta hylkäämäksi juuri sellaisissa tilanteissa, joissa aikuisen tuki olisi ollut ensiarvoisen tärkeää. Myös normaaliin kehitykseen kuuluvat asiat ovat vaikenemisen myötä tuntuneet häpeällisiltä enkä ole käynyt äitini kanssa koskaan minkäänlaisia keskusteluja murrosiästä, seksuaalisuudesta tai esimerkiksi ehkäisyyn liittyvistä asioista, mikä on melko varmasti ollut seurausta äitini omasta häpeästä ja kykenemättömyydestä käydä tämän kaltaisia keskusteluja.

Minua ei myöskään lapsuudessani juurikaan kehuttu tai kannustettu. En muista yhtäkään itseeni kohdistuvaa positiivista kehua tai sanomista äitini taholta. Päinvastoin minulla on ollut tunne, että olen toistuvasti näyttäytynyt äidin silmissä vääränlaisena: milloin olen ollut liian laiha, milloin minulla on ollut liian pitkät hiukset ja milloin olen uppoutunut liiaksi lukemaan kirjoja. Äitini ei varsinaisesti tuntenut minua eikä hänellä tuntunut olevan halua tutustua, hän kohteli minua omien käsitystensä kautta. Ongelmia tuntui aiheuttavan myös koulunkäyntini ja siinä pärjäämiseni – ajattelin äitini välillä pitävän minusta enemmän, mikäli koulunkäyntini sujuisi huonommin. Isäni kyllä rohkaisi, auttoi läksyissä ja kannusti koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, mutta äitini sai minut paikoitellen tuntemaan häpeääkin pärjäämisestäni. Ylioppilaaksi tuloani äitini juhlisti siten, että hän alkoi pyytää minulta vuokraa siitä, kun asuin edelleen hänen luonaan. Olin 19-vuotias. Hänelle oli tärkeämpää saada taloudellinen korvaus minun läsnäolostani kuin kuulla tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä, mitä tekisin lukion päättymisen jälkeen. Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mitä minä oikein opiskelin yliopistossa eikä hän sanonut minulle yhtikäs mitään valmistuttuani maisteriksi. Tiedän, että äitini omituiselta tuntuva suhtautuminen koulunkäyntiini on osaltaan johtunut siskoni koulunkäynnin haasteista ja huoli tästä on peilautunut myös minun tekemiseeni.

Mykkäkouluja, syyllistämistä ja uhriutumista

Viime kirjoituksessa perkasin siskoni tilannetta ja omaa rooliani ilmapiirien ja muiden tunnetilojen tarkkailijana, ja tulin siihen tulokseen, että lapsuuden perheessäni oli suhteellisen paljon riitelyä ja riitatilanteita. Se, miten äitini näihin riitoihin osallistui, oli mykkäkoulun kautta. Hän vaikeni täysin ja saattoi olla useita päiviä hiljaa niin, ettei puhunut tai katsonut meihin päinkään. Riidat venyivät kestoltaan pitkiksi, tunnelma jäi käsinkosketeltavan kireäksi ja oman käytöksen suhteen tuli tällöin olla ekstra varovainen. Tällaisissa mykkäkoulutilanteissa muistan meidän sisarusten maanitelleen äitiä ”tulemaan takaisin” ja olemme anelleet anteeksiantoa tietämättä, mistä hän tarkalleen ottaen on vihainen tai, mitä olemme tehneet väärin. Jos hän oli alkujaan esimerkiksi riidellyt siskoni kanssa, hän oli riitatilanteen jälkeen mykkäkoulussa myös minun kanssani. Mykkäkoulut päättyivät usein yhtä äkillisesti kuin ne olivat alkaneetkin, eikä tilanteisiin enää sen jälkeen palattu, niistä ei puhuttu tai mietitty, miten voisi toimia toisin. Näin ollen jäimme usein varsin hämmentyneiksi riitatilanteiden syistä ja seurauksista. Tästä on seurannut minulle se, että välttelen konflikteja ja toisaalta se, että näen itseni syypäänä riitatilanteisiin: minun tulisi olla aina se, joka pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. En ole kertaakaan kuullut äitini pyytäneen anteeksi mitään, ja luulen hänen vilpittömästi ajattelevan, ettei se ole hänen tehtävänsä.

Syyllisyyden tunne kietoutuu voimakkaasti äitisuhteeseeni ja 
olemassaolooni.

Mykkäkoulun pitäminen kietoutuu kenties osaksi äitini tapaan uhriutua. Läpi lapsuuteni hän muistutteli aina siitä, kuinka raskaudet pilasivat hänen kehonsa, kuinka hänen elämänsä kaventui perheensä passaamiseen, ruuan laittamiseen ja siivoamiseen sekä siitä, kuinka saamattomia ja laiskoja olimme nukkuessamme pitkään. Loma-aikoinakin tuli herätä aikaisin. Äitini seurassa oli mukana usein tunne siitä, että olemme hänelle taakkoja, kaikin puolin epäonnistuneita ja osaamattomia tapauksia. Hän syyllisti ja toisaalta minä syyllistyin. Helpottaakseni tätä olen pyrkinyt olemaan hänelle avuksi ja tarjoamaan apuani erinäisissä kotiaskareissa. Sain usein kuulla tekeväni väärin tai huonosti – hän teki loppu viimein asiat mieluiten itse eikä ottanut apua vastaan. Huomaan edelleen voimakkaan syyllisyyden pistoksen tilanteissa, joissa vieressäni tehdään asioita ja minä olen tekemättä mitään. Jos esimerkiksi huoltomies tulee kotiini korjaamaan ilmanvaihtokanavia ja minä vain istun sohvalla – ei hyvä!! Tällaisissa tilanteissa kuulen äitini moitteet omasta saamattomuudestani ja tunnen pistoksen siitä, että minun tulisi tehdä enemmän. Oma vaativuuteni itseäni kohtaan on hyvinkin peruja äitini tavoista nähdä minut ja samanaikaisesti tunnistan uuden äärellä ollessani äitini suhtautumistavan siitä, etten minä kuitenkaan osaa.

Äitini uhriutuminen ja tietynlaiseen marttyyriasemaan hakeutuminen on tuntunut käsittämättömältä ja, koska perhe-elämä selkeästi rasitti äitiäni, minun on tänä päivänä vaikea ymmärtää sitä, miksi hän ylipäänsä halusi lapsia. Paikoitellen äitini tapa uhrautua on saanut jopa koomiselta tuntuvia piirteitä. Joulunvietot ovat olleet lapsuudessani mieluisia juhlia, mutta mitä lähemmäs aikuisuutta tulin, sitä enemmän niistä tuli äitini uhrinäytelmiä. Mukava läheisten kanssa vietetty aika näyttäytyi painekattilan purkautumisena ja joulunpyhistä tuli tilaisuus osoittaa turhautuminen ja muistuttaa siitä, kuinka kiittämättömiä olemme. Hiljalleen tajusin, ettei sillä miten käyttäydyn tai en käyttäydy (sama sisarusteni kohdalla) ole vaikutusta äitini uhrautumiselle. Vaikka olisin järjestänyt juhlan itse lattiasta kattoon tai joulu olisi muutoin mennyt ”liian hyvin”, hän keksi syyn turhautumiselle ja mykkäkoulun pystyyn laittamiselle vedoten esimerkiksi edellisten joulujen tapahtumiin. Epäilen, että juuri joulu on herättänyt äidissäni vaikeita muistoja omasta lapsuudestaan ja toisaalta paineita ja stressiä viettää pyhiä tietyllä tavalla. Omille muuttamisen jälkeen olen yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta viettänyt jouluni yksin, ulkomailla tai kumppanini seurassa, siten miten itse haluan. Tämä on ollut minulle vapauttavaa siitäkin huolimatta, että äitini on minua tästä vuodesta toiseen syyllistänyt.

Aikuisuuden äitisuhde

Aikuisuuteen siirtyminen tarkoittaa usein lapsen ja vanhemman välisen suhteen uudelleen muotoutumista ja holhoavuudesta entisestään tasavertaisempaan suhteeseen siirtymistä. Itsestään tämä ei tapahdu, vaan vaatii usein suhteen molemmilta osapuolilta joustavuutta, sietokykyä ja valmiutta keskusteluyhteyden luomiseen. Jotta suhde pääsee eteenpäin, voi se vaatia taaksepäin katsomista ja vanhojen solmujen avaamisyrityksiä. Varmasti on myös niin, että mitä mutkattomampi suhde lapsuudessa on ollut, sen kivuttomammin se jatkuu myös lapsen aikuistuttua. En usko, että kenellekään tänne asti lukeneelle tulee yllätyksenä se, ettei aikuiseksi tulemiseni maagisesti muuttanut äitisuhdettani lämpimämmäksi eikä se onnistunut muotoutumaan uutta elämäntilannetta paremmin vastaavaksi.

Omille muutettuani suhteeni äitiin oli varsin muodollinen. Tapasimme joitakin kertoja vuodessa ja keskustelimme niitä näitä. Hänen kiinnostuksensa minun asioitani kohtaan oli vähäistä eikä hän ollut tukena käydessäni läpi erinäisiä elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä onnistumisia ja pettymyksiä. Syyllistäminen sai uudenlaisia muotoja ja ne liittyivät pääosin äitini pettymykseen siitä, miten käyttäydyn. Minä vierailin hänen luonaan liian harvoin, minä en halunnut nähdä häntä tai kertoa asioistani enkä minä tehnyt vierailujen aikana tarpeeksi. Minun ei tullut olla vain vierailijan roolissa ja vierailla, vaan minun olisi pitänyt ottaa osaa kotitöihin ja toimia siten kuin edelleen hänen luonaan asuisin. Varpaillaan oleminen jatkui eikä rentous ollut tilanteissa läsnä. Syyllisyyden kokemiseni kasvoi ja mietin, mitä minä teen suhteessamme väärin. Näin vierestä ystävieni ulospäin mutkattomilta ja läheisiltä näyttävät äitisuhteet, heidän usein toistuvat vierailut kotikotona ja puheet siitä, mitä kaikkea he äideillensä jakavat. Huomasin oman äitisuhteeni erilaisuuden ja valovuosilta tuntuvan etäisyyden.

Kokemukset äidin hylkäämisestä jatkuivat 
aikuisuudessanikin.

Vuosien edetessä opin kantapään kautta sen, miten vähän äitiäni elämäni kiinnosti. Tai jos kiinnostikin niin opin sen, miten vähän hän toi kiinnostustaan esiin. Opinnoistani hän ei puhunut sanaakaan, ihmissuhteeni eivät herättäneet hänessä kysymyksiä eikä hänestä kuulunut mitään ollessani reissun päällä. Yhteydenpito tapahtui viestien välityksellä, puhelut ja vierailut loppuivat aikanaan. Jossain vaiheessa tympäännyin ja pyrin avaamaan keskusteluyhteyttä äitini kanssa, käydä lävitse joitakin silloin hiertäneitä asioita ja kuulla hänen näkemyksiään. Tällä pyrin jollain tapaa päivittämään suhdetta ja kenties luomaan uudenlaista vuorovaikutusta välillemme. Äitini ei ollut tähän valmis, hän tyrmäsi yritykseni ja sai syyn mykkäkoululle. Pian tämän jälkeen, läheisen kuolemantapauksen yhteydessä, äitini välinpitämättömyys minua kohtaan tuli päivänvaloon ja mittani tuli niin sanotusti täyteen. En kyennyt anteeksiantoon hänen käytöstään kohtaan ja minun oli pakko avata silmäni sen suhteen, mitä olen valmis hyväksymään ja, mitä en. Yleisesti ottaen aloin tarkastelemaan elämääni laajemmin, ja jouduin tekemään erinäisiä päätöksiä siitä, minkälaisia suhteita sisällytän elämääni, mitkä ovat minulle hyväksi ja, mitkä eivät sellaisenaan voi enää jatkua. Äitisuhteeni kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja, vaikka yhteydenpidon katkaiseminen oli minulle vaikea päätös, siitä on seurannut paljon hyvää elämääni.

Välien jäätyminen

Välien katkaiseminen omaa vanhempaa kohtaan voi ulkopuolisissa herättää ihmettelyä ja tuomitsevuutta. Se voi näyttäytyä luonnottomana ja viestiä epäkiitollisuudesta kaikkea saamaansa kohtaan. En minäkään olisi voinut vuosia sitten uskoa, että minusta tulee yksi niistä ihmisistä, jotka eivät ole vanhempansa kanssa tekemisissä. Jollain tapaa tilanne on kuitenkin tuntunut varsin neutraalilta ja sellaiselta, minkä tapahtuminen oli väistämätöntä ja lopultakin vain ajan kysymys. Näin sen pitikin mennä. On myös hyvä muistaa, etteivät tämän kaltaiset päätökset ole koskaan helppoja ja tuulesta temmattuja, vaan niitä on usein edeltänyt pitkähkö historia ja erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen. Minä en ole äidilleni katkera mistään ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Olin enemmän katkera silloin, milloin olimme vielä tekemisissä, mutta irti päästäminen ja asioiden sisäinen työstäminen on tuonut tälle päätöksen. Tilanteen hyväksymisen myötä elämääni on astellut rauha ja ensimmäisiä kertoja elämässäni koen jonkin asteista vapautta olla sellainen kuin olen ja tehdä asioita, joita minä haluan.

Irti päästäminen on mahdollistanut kasvun ja 
omanarvontunteen löytämisen.

Äitisuhteen jäihin laittaminen on siten mahdollistanut minulle uuden sivun kääntämisen elämässäni. En enää käytä aikaani tehdäkseni äitiini vaikutuksen tai saadakseni hänen hyväksyntäänsä. Vuodet opettivat, että tämä on mahdotonta enkä tule tässä pelissä ikinä voittamaan. Mikäli onneni ja arvoni ihmisenä riippuu äidistäni, en tule näitä ikinä saavuttamaan. Ja niinkin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, oikeastaan vasta väliemme rikkoutumisen myötä olen alkanut tuntea onnellisuutta ja sallinut itseni näkemisen onnen arvoisena. Vaikka rakkauden tunnistaminen menneistä vuosista tuntuukin vaikealta, minun on hyväksyttävä se, ettei äidinrakkaus ole enää osa elämääni, ja sitä myöten minun on tästä eteenpäin oltava hyvä itselleni ja rakastettava itseäni. Omaksi itseksi kasvaminen ei tietystikään aina tarkoita välien poikki laittamista vanhempiinsa, mutta minun tapauksessani rajojen asettaminen on mahdollistanut voimaantumiseni ja hyvinvointini kasvamisen. Vaikka ulkoapäin minun voisi sanoa epäonnistuneen tyttärenä, sisäiset muutokset puhuvat puolestani ja varmistavat minun olevan matkalla kohti parempaa huomista. Mielenterveyteni on paremmalla tolalla pitkiin aikoihin ja koen meneväni aidosti omia kiinnostuksenkohteita kohti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni uskallan myös luoda uudenlaisia ihmissuhteita, jotka eivät noudata lapsuuden dynamiikkaani ja, jotka eivät rakennu kylmyyden ja välinpitämättömyyden varaan.

Kuten olen edellä todennut, minä ymmärrän äitiäni ja niitä lähtökohtia, joista käsin hän on minuakin kasvattanut. Ymmärtäminen ei tee vaikeiden päätösten tekemistä yhtään helpommaksi – päinvastoin. Ymmärtämisen oheen olen kuitenkin saanut tervettä itsepuolustuskykyä ja hyväksyntää siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää tai edes antaa anteeksi. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole leimata äitiäni pahaksi tai huonoksi äidiksi – suhteeseemme on mahtunut paljon myös hyviä asioita ja järkeviä kasvatusvalintoja. Puolet minusta on äitiäni eikä minua olisi ilman häntä. Tunnistan itsessäni paljon hänen piirteitään ja tapoja toimia niin hyvässä kuin pahassa. Elämässä mikään ei myöskään ole varmaa, enkä minä voi tietää äitisuhteeni tulevaisuutta. Sen tiedän, ettei äitini ole näiden vuosien aikana tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi ja sen, etten hevin halua luopua saamastani hyvänolon tunteesta. Haluan tästä eteenkin päin tuntea itseni arvokkaaksi ja kokea itseni näkemisen arvoisena, ja huolimatta siitä, että äitisuhteeni on jäissä, minulla on pitkästä aikaa lämmin.

Äitisuhteen tarkastelun tueksi:

• Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen, mutta tästä ei seuraa, etteikö vanhempiaan saisi tarkastella kriittisessä valossa.
• Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asioiden läpikäyminen tuo usein vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja voi valottaa äitisuhdettakin uudella tavalla.
• Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä ymmärtäminen ja hyväksyminen ole sama asia.
• Voit pohtia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Tunnistatko itsessäsi samanlaisia piirteitä kuin äidissäsi entä piirteitä, joita on äidissäsi, muttei sinussa?
• Äitisuhteessa on usein erilaisia vaiheita. Vaiheiden hahmotus voi tuoda selkeyttä nykytilanteeseen.
• Toimimalla niin kuin itsestäsi tuntuu tässä hetkessä hyvältä, vähennät myös jossittelun tarvetta tulevaisuudessa.
• Mikäli äitisuhteeseesi liittyy paljon vaikeita tunteita ja katkeruutta, suhteen tarkastelun tueksi voi olla paikallaan hakea ulkopuolista apua.