Näkymättömästä näkyväksi

Kuten olen aikaisemmissa, lapsuuttani koskevissa kirjoituksissa tuonut esiin, minä olin näkymätön lapsi. Minä olin se, joka jäi unohduksiin. Koska kasvoin erityissisaren varjoissa, minun asiani tulivat toissijaisena ja mieltymykseni ja mielipiteeni jäivät aina kakkosiksi. En usko vanhempieni koskaan varsinaisesti tunteneen minua, enkä saanut vahvistusta sille, että kelpaan sellaisenaan. Omanarvontunteeni kehittyi heikoksi, mikä osaltaan vahvisti sitä, että en oikein itsekään tuntenut itseäni. Jollain tapaa en myöskään nähnyt itseäni tuntemisen arvoisena. Vasta oikeastaan menneisyyteni käsitteleminen on mahdollistanut minun individuaationi, kasvuni omaksi itsekseni tulemisessa. Olen alkanut paremmin käsittämään sitä, kuka minä oikein olenkaan, mistä on seurannut näkyväksi tuleminen ja ääriviivojen selkeytyminen.

Näkymättömänä olemista

Vaikka näkymättömyys palveli minua lapsuudessani, ei se 
enää aikuisuudessa ollut edukseni.

Työuupumuksesta seurannut toipumisprosessi käynnisti minussa sen huomaamisen, miten näkymättömyys oli seurannut minua lapsesta aikuisuuteen. Siitä oli muotoutunut minun selviytymiskeino ja tapa olla olemassa ja, vaikka se lapsuudessani oli ollut edukseni, ei se enää aikuisuudessa palvellut minua. Lapsuuden perheen roolini tarkkailijana oli jäänyt päälle ja törmäsin aikuistumiseni polulla usein tilanteisiin, joissa olin ikään kuin mukana olijana, mutten osallisena. En pitänyt itsestäni meteliä enkä kaivannut osakseni liikaa huomiota. Koska minun tuli lapsena olla se, jolla on kaikki hyvin eikä minun ongelmilleni ollut tilaa, jättäydyin usein taka-alalle ja vaikenin omista asioistani, erityisesti negatiivisista tunteista ja kokemuksista. Olin seurassa se, joka piristi ja kannusti muita, mutta yksin ollessa se, joka havahtui seinien kaatuvan päälle. Ystävystyin mieluummin porukoiden kuin yksilöiden kanssa, sillä se mahdollisti pintapuolisemmat suhteet toisiin. Porukassa ollessa yksilöiden väliset suhteet jäävät etäisemmiksi kuin, mitä esimerkiksi kahdenkeskisissä suhteissa jäisi, ja minulle etäisyyksien ylläpitäminen näyttäytyi tavoiteltavalta. Hakeuduin tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa, joille oli ok se, etteivät he tunteneet minua ja se, että he näkivät minut sellaisena kuin halusivat. Ajauduin erilaisiin tilanteisiin ja ihmissuhteisiin, olin rajaton, kova miellyttämään ja sallin paljon huonoakin kohtelua osakseni. Mukana oli myös alkoholia, joka entisestään pimensi paitsi minulta myös muilta sen, kuka minä aidosti olinkaan.

Näkymättömyyteen liittyy usein samanaikaisesti toive, että pelko nähdyksi tulemisesta ja luulen tämän olleen kohdallani erityisesti nähtävissä. Olen aina jollain tapaa ollut varma siitä, että en jää ihmisten mieleen eikä kohtaamani henkilöt muista minua enää hetken kuluttua koski se sitten nimeäni tai ulkonäköäni tai jotain muuta. Mikäli joku sitten muistaa tai yhdistää minut johonkin tilanteeseen, olen ollut asiasta hyvin yllättynyt ja ajatellut tällä olevan tavanomaista parempi muisti. Jollain tapaa tämän kaltainen muistamattomuus on tuntunut ristiriitaiselta, sillä oma kasvomuistini toimii tavanomaisesti ja pystyn lyhyehkönkin kohtaamisen perusteella sanoa, olenko nähnyt henkilön aikaisemmin. Myös erilaisten esitysten pitäminen ja ihmisten edessä oleminen on tuntunut minusta aina vaikealta ja olen varma, että esiintymisjännitykseni on kytkeytynyt pelkoon näkyväksi tulemisesta.

Hukassa itseltä

Näkymättömyys itseltäni on näin jälkikäteen arvioituna tuntunut harmilliselta. En ole ajatellut olevani monenkaan asian arvoinen enkä useinkaan nähnyt itseäni onnellisena. Näkymättömyys näyttäytyi jonkinlaisena kaiken peittävänä epämääräisyytenä. Minulla ei ollut hajuakaan, mitä haluaisin elämässäni tehdä ja päädyin tekemään erinäisiä asioita oletuksesta siitä, miten muut haluaisivat minun toimivan. En tiennyt, minkälainen minä olin tai korkeintaan ajattelin olevani sellainen kuin pitäisi olla. Olen kirjoittanut tästä omanpostauksen. Elin elämääni tietämättä lainkaan, minkälaisia ominaisuuksia tai piirteitä omaan tai sitä, minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia minulla on. En esimerkiksi tiennyt olevani enemmän introvertti kuin ekstrovertti, ja jo se sai minut survomaan itseäni muottiin, joka ei vain sovi. Luulen, että minä myös odotin, että joku ulkoapäin kertoisi minulle sen, kuka olen. Tätähän olisi saanut odottaa ikuisuuden, sillä lopultakin vain minä olin se, jolla vastaukset olivat.

Varjotyöskentelyä

Menneisyyden kanssa sinuiksi tuleminen 
vapautti minussa paljon energiaa.

Minulle keskeisessä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut omaan varjooni tutustuminen. Varjoa voidaan lähestyä piilevinä piirteinä ja tiedostomattomana, asioina, jotka on torjuttu tietoisuudesta. Asioiden käsittelemättömyys oli saanut varjoni kasvamaan varsin suureksi, mikä osaltaan söi valossa olevia asioita ja lisäsi hämmentyneisyyttäni sitä, kuka olen. Torjuttavia asioita alkoi yksinkertaisesti olla liikaa ja aikani oli koittanut oman varjoni kohtaamiseen.

Koska menneisyyteni on merkittävässä roolissa sille, miksi olen ollut näkymätön ja, miksi se on jatkunut aikuisuuteen asti, minulle menneisyyden tarkastelu, lapsuuden käsittely ja traumatyö on ollut varjotyöskentelyni ydintä. Oman historiani läpikäyminen ja siihen tutustuminen on saanut minut kyseenalaistamaan aikaisempia uskomuksiani itsestäni ja muista, ja se on saanut minut olemaan sinut menneisyyteni kanssa. Varjoni on huomattavasti pienentynyt, mikä on keventänyt energian virtaamista itsessäni, sillä menneen ja nykyhetken väliset kanavat ovat ikään kuin auki. Tämä on lisännyt jaksamistani ja kohentanut elämäniloani. En enää keskity asioiden torjumiseen, välttelemiseen tai salailuun, sillä niiden kohtaaminen on toiminut hyvinvointini kannalta paremmin ja lisännyt kykyäni nähdä itseni aiempaa realistisemmin. Hyväksymällä oman varjoni ja tulemalla sinuiksi sen kanssa pääsin käsiksi siihen, mikä on näkyvissä. Tämä edelleen lisäsi uskallustani alkaa aidosti näkymään muille ja itselleni.

Näkyväksi tulemista: uuden opettelua ja pelkoa

Ensimmäisiä oivalluksia näkyväksi tulemisen polulla oli se, että myös minä saan olla heikko ja tarvitseva, eikä se tarkoita, että olisin epäonnistunut. Koska olin lapsesta saakka rakentanut itsestäni kuvaa pärjääjäni, työuupumukseen sairastuminen oli minulle senkin suhteen iso järkytys joutuessani myöntämään itselleni ja muille, etten enää pärjääkään. Kyse ei ollut pelkästä jaksamattomuudesta, vaan myös osaltaan identiteettikriisistä. Jollain tapaa pelkäsin itseäni, sillä rakentamani kuva minusta oli romahtanut enkä tuntunut tuntevan enää sitä mitä oli jäljellä. Myös avun hakeminen, toisiin turvautuminen ja itseni alttiiksi laittaminen soti vastoin kaikkia oletuksiani ja toimintatapoja. Vaikka avunpiiriin hakeutuminen ei sujunut ilman ongelmia (olen kirjoittanut niistä mm. täällä), on se ollut merkittävässä roolissa oman itseni löytämisessä. En usko, että olisin edes tajunnut omaa näkymättömyyttäni ilman burnoutia – niin surulliselta kuin se kuulostaakin.

Näkyväksi tuleminen ei ole tapahtunut hetkessä ja se on vaatinut oman rajallisuuden ymmärtämisen lisäksi rajojen asettamista muille. Olen opetellut sanomaan ei, tehnyt erottelua minun ja muiden vastuista ja ymmärtänyt sen, etten ole vastuussa muiden tunteista. Olen joutunut kyseenalaistamaan monia aikaisempia ihmissuhteita ja tehnyt rankallakin kädellä liikkeitä sen suhteen, keitä haluan sisällyttää uuteen sivuun elämässäni. Suhteet, joissa minulle ei olekaan ollut tilaa olla oma itseni, ovat joutuneet jäämään taakseni. Tämä on aiheuttanut kipuilua, vaikka pitkällä tähtäimellä tämä on ollut vain hyvä asia suhteideni pohjautuessa tätä nykyä vastavuoroisuuteen ja aitouteen. Olen myös opetellut hyväksymään itseni ja sen, ettei arvooni liity ehtoja. Vaikka lapsena minun olisi täytynyt tehdä asioita ja olla tietynlainen saadakseni rakkautta ja huomiota, tämän kaltainen ehdollistuminen ei enää kohdallani jatku. Olen hyvä juuri näin.

Kun on pitkän aikaa ollut rajaton ja näkymätön, näkyväksi tuleminen voi herättää erilaisia pelkoja ja huolia. Koska näkymättömyys on osaltaan tietynlainen suojamuuri, näkyminen tarkoittaa näiden muurien hajottamista ja itsensä paljastamista muille. Usein juuri pelko muiden reaktioista, hylkäämisistä ja torjumisista estävät henkilöä tekemästä näin ja saavat hänet pidättäytymään näkyvyydestä. Alkuun minuakin pelotti tästä aiheutuva muutos, mutta pelko vaihtui nopeahkosti sisäiseen rauhaan ja tyyneyteen omaksi itsekseni tulemisesta, sillä ymmärsin, miten ensisijaista onkaan näkyä itselle. Itselleni näkyväksi tulemisesta saatavat hyödyt peittosivat pelot ja saivat huolet hälvenemään. Uskon tämän sisäisen muutokseen heijastuneen positiivisesti myös ulkoiseen todellisuuteen, sillä koin muutoksen myötä enemmän yhteenkuuluvuutta ja varmuutta olla yhteydessä muihin kuin, mihin aikaisemmin olin tottunut. Eteen tulevia vaikeuksia on myös ollut helpompi käsitellä, kun omat rajat ovat selkeytyneet ja ymmärtää sen, mistä asioista itse on vastuussa. Itselleni merkittävässä roolissa näkyväksi tulemisessa on ollut aitouden ja läsnäolon määrän lisääntyminen ihmissuhteissa, mitä pidän varsin tervetulleena. Pelkoni ulkopuolisuudesta eivät siten toteutuneet, oikeastaan päinvastoin, ja niitä kohti oli hyvä mennä.

Rajallisuus on hyvä asia

Näkymätön usein näyttää muille pelkästään heijastuksia 
itsestään.

Koska olen jo pidemmän aikaa ollut näkyvissä, minun on paikoitellen haasteellista muistaa elämääni näkymättömänä. Kaikkinensa se oli rajatonta ja epämääräistä, muiden tahtiin menemistä ja elämää toisten odotuksista käsin ja muita varten. Minulla ei ollut kosketusta siihen, kuka minä olen. Vaikka näkyviin tuleminen on tuonut muutoksia elämääni, ei minusta edelleenkään tullut kovaäänistä muiden päälle huutajaa, joka varastaa show’n saapuessaan paikalle. Näkyväksi tuleminen oli omalla kohdallani ikään kuin kotiin tulemista, sellaiseksi, joka minä alkujaankin olin.

Lopuksi haluan vielä todeta sen, miten oman rajallisuuteni tunnistaminen on ollut tärkeää siksikin, että vallitseva kulttuuri tuntuu jättävän tämän huomiotta. Puheet siitä, kuinka meistä on mihin tahansa, voivat olla turhan harhaanjohtajia ja saada ihmisen voimaan huonosti. Omien rajojen löytämisen ja itsetuntemuksen lisääntymisen myötä olen ymmärtänyt sen, mihin minusta on ja, mihin minusta ei ole. Teoriassa minusta varmaan olisi mihin tahansa, mutta siitä maksettava hinta tulisi liian korkeaksi enkä mielelläni työuupuisi toistamiseen. Persoonallisuus ja sen piirteet ovat suhteellisen pysyviä ja asettavat tietynlaisia rajallisuuksia sille, mihin kenestäkin on. Pidän tätä vain hyvänä asiana, ihmisiä on erilaisia, eikä minun tarvitse olla tätä kaikkea. Minun on hyvä olla minuna, näkyvissä ja rajallisena!

Näkymättömyydestä irtaantumisen avuksi:

• Tunnistatko itsessäsi näkymättömyyteen liittyviä kokemuksia kuten arvottomuutta ja/tai huonommuuden kokemuksia?
• Pelkäätkö, ettei sinua hyväksytä sellainen kuin olet?
• Oletko ehdollistanut rakkauden?
• Näkymättömyys pitää usein sisällään rajattomuutta, joten rajojen asettaminen muille voi olla ensimmäisiä tekoja kohti näkyvämpää sinua. Opettele sanomaan ei ja tunnista vastavuorottomat suhteet.
• Näkyväksi tuleminen mahdollisesti karsii ihmissuhteita elämästäsi ja tähän voi olla hyvä varautua henkisesti etukäteen.
• Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet – et ole täällä vain miellyttämässä muita!

Kylmä äitisuhde

Tarkoitukseni on seuraavaksi käsitellä äitisuhteen merkitystä lapsen kehitykselle ja miettiä omien kokemusten kautta, minkälaisia vaikutuksia suhteen kylmyys voi yksilöön jättää. Suhteen seuraukset ovat usein kauaskantoisia ja näkyvät läpi ihmisen elämän aina lapsesta vanhuuteen. Koska juuri äiti on vastasyntyneen ensisijainen hoivaaja ja turvanlähde, lapselle muodostuu äitisuhteen kautta pohja käsityksille itsestä, muista ihmisistä ja ympäröivästä maailmasta. Suhteen merkitystä ei tulisikaan vähätellä. Toisaalta ei kaikki ole aina äidin vika, sillä asiat ovat monisyisempiä ja ihmisen kehitykseen liittyy paljon muitakin tekijöitä. Pyrin tarkastelemaan äitisuhdetta myös tältä kantilta ja varomaan syyllistäviä yleistyksiä.

Voimissaan olevat äitimyytit eivät tee suhteen tarkastelua helpoksi. Pelkistetyt käsitykset hyvästä äitiydestä eivät tunnu antavan tilaa vaihtoehtoisille näkemyksille tai tavoille toimia, ovathan äidit aina lapsiaan ehdoitta rakastavia superihmisiä. Myyttien lisäksi äitiyteen liittyy tabuja. Äidin rakkauden kyseenalaistaminen tai äitisuhteen kuvaileminen negatiivissävytteiseksi tuntuu tabulta ja asialta, jota ei saisi sanoa ääneen. Äiti antaa elämän ja siitä tulisi olla vain ja ainoastaan kiitollinen – näin kärjistetysti sanottuna. Omassa eheytymisprosessissani keskeisessä roolissa on kuitenkin ollut sen tunnistaminen, ettei äitisuhteeni ole särötön ja, ettei äidinrakkaus ole juurikaan ollut läsnä elämässäni. Olen kasvanut varsin tunnekylmässä ilmapiirissä ja saanut osakseni kosolti emotionaalista laiminlyöntiä, mikä on näkynyt ja näkyy käytöksessäni ja suhtautumistavoissani tänäkin päivänä monin tavoin.

Lapsi on riippuvainen saamastaan hoivasta

Lapsen totaalista riippuvuutta vanhemmastaan voi olla vaikea 
aikuisena käsittää.

Ihminen syntyy moniin muihin eläimiin verrattuna hyvin avuttomana ja vastasyntyneen eloonjääminen on täysin riippuvaista muista ihmisistä – usein juuri äidistä ja hänen tarjoamasta ravinnosta ja hoivasta. Riippuvuus äidistä, vanhemmista jatkuu vauvavaiheen jälkeen vielä pitkään ja lapsi on useita vuosia käytännössä tyystin vanhempiensa armoilla. Läheisyys, ravinto, asuinsija, raha – näitä kaikkia vanhemmat hallinnoivat lastensa puolesta ja toteuttavat näin ollen varsin suurta valtaa suhteessa jälkipolveensa. Terveenä aikuisena minun on hyvin vaikea tavoittaa tätä valtasuhdetta ja riippuvuutta vanhemmista, sillä tämän kaltaista sidettä ei kehenkään käytännössä enää ole. Kenties jos joutuisin vuodehoitoon tai minut kidnapattaisiin, kokisin samanlaisia avuttomuuden tunteita hoitajia ja sieppaajia kohtaan? Joka tapauksessa, lapsen riippuvuus vanhemmistaan on kiistatonta, se on ymmärrettävää ja selviytymisen kannalta välttämätöntä.

Tästä seuraa, että lapsen lojaalius vanhempiaan kohtaan on suurta. Lapsi tunnistaa, osittain alitajuisesti, vanhempiensa merkityksen selviytymisensä kannalta, minkä myötä hänelle ei jää muuta vaihtoehtoa kuin sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Hän ei arvota tai arvostele kokemaansa, vaan nostaa vanhempansa jalustalle huolimatta siitä, miten hyvin tai huonosti hoiva tapahtuu ulkopuolisen silmin tarkasteltuna. Lapsen ja vanhemman side muodostuu vahvaksi, lapsi on tilanteista riippumatta vanhempiensa puolella eikä ole tavallista, että lapsi hylkäisi vanhempaansa. Tällaista voi tapahtua vanhempien vaikeissa erotilanteissa, mutta tällöinkin lapsi on se, joka tilanteesta kärsii. Vanhemmista irtautuminen alkaa nuoruudessa, mutta usein varsinainen psyykkinen irrottautuminen tapahtuu aikuisuuden puolella, jolloin omaa lapsuutta kyetään tarkastelemaan sopiman välimatkan päästä suhteellisen objektiivisestikin.

Koska äiti on perheissä usein päähoivaaja, hänellä on paljolti valtaa lasten kasvatuksessa ja siten hänen vaikutuksensa lastensa elämiin on suuri. Äiti on se, johon lapsi kiinnittyy, josta hän hakee turvaa, huomiota ja hyväksyntää. Lapsi määrittää itseään äidin kautta ja äitisuhteesta tulee ikään kuin suhteiden prototyyppi, joka määrittää sitä, minkälaisia suhteita lapsi solmii muihin ihmisiin. Lapsi oppii äidin suhtautumisen ulkomaailmaan, sisäistää ne osaksi omia toimintatapoja ja noudattaa niitä usein hyvin kyseenalaistamattomina läpi elämänsä. Luonnollisesti äidin puute vaikuttaa lapseen hyvin perustavalla tavalla varsin negatiivisesti, ja samaten on hyvä muistaa, että perheitä on erilaisia. Viime aikoina isät ovat kenties saaneet entistä isompaa kasvatusroolia. Isäsuhteen merkitystäkään ei tule vähätellä ja, vaikka keskityn kirjoituksessani äitisuhteeseen, sivuan myös isäsuhdettani tässä kirjoituksessa jonkin verran.

Ymmärrystä tiettyyn pisteeseen asti

Minä ymmärrän sen, että lapsuuteeni liittyy piirteitä, jotka ovat olleet myös vanhemmilleni haastavia. Tiedän, että ne olisivat olleet haastavia kenelle tahansa. Osasta näistä haasteista on muodostunut minulle lapsuuden traumoja: erityissisaren kanssa kasvaminen oli kiinteä osa minun todellisuuttani ja sitä, että tulin ikään kuin automaattisesti toisena. Kuten olen molemmissa aikaisemmissa kirjoituksissanikin tuonut esiin, ymmärrän, että vanhempani, äitini on tehnyt parhaansa ja toiminut niillä välineillä, mitä hänellä on ollut käytössä. Tiedän, ettei hän ole tietoisesti ollut emotionaalisesti saavuttamattomissa tai tahallisesti laiminlyönyt ja jättänyt noteeraamatta minua ja kokemuksiani. Kuten me kaikki, myös äidit noudattavat toimissaan ja kasvatustavoissaan sukupolvien ketjuja ja toistavat asioita siten kuin heille on tehty. Voi olla hyvin vaikea suhtautua jälkipolveen tunnetasolla lämpimästi, mikäli itse on kasvanut kylmässä lapsuudenkodissa.

Vaikka tänä päivänä sukupuolten eroihin suhtaudutaan kielteisesti eikä niiden olemassaoloa saisi tunnustaa, ymmärrän senkin, että lapsen sukupuolella on vaikutuksensa siihen, miten äidit heihin suhtautuvat. Äititytär-suhde voi olla hyvin erilainen äitipoika-suhteen kanssa. Äitien omat käsittelemättömät traumat kenties herkemmin aktivoituvat juuri tyttärien kuin poikien kasvatuksessa ja tytär saa siten poikaa useammin roolin äidin aisankannattelijana. Suhde voi saada kateuden ja kilpailun sävyttämiä piirteitä, ja tytär näyttäytyä, usein alitajuisesti, äidille uhkana. Kaiken lisäksi tyttäret voivat samaistua saman sukupuolisuutensa takia voimakkaammin äitiinsä ja äitisuhde voi jo sitä kautta muodostua hallitsevammaksi isäsuhteeseen verrattuna. Tytär voi tämän myötä myös vaatia enemmän äidiltään kuin isältään. Myös kulttuurilla on vaikutuksensa ja esimerkiksi eriävät näkemykset siitä, miten tyttöjä ja poikia tulisi kasvattaa, usein ohjailevat vanhempia kasvatustyössä. Tiedän, ettei veljeni äitisuhde ole millään muotoa identtinen minun kanssani, mutta voin omalta osaltani puhua ainoastaan kokemuksistani tyttären roolissa ja siitä, minkälaiseksi äitisuhteeni on tästä asemasta käsin muodostunut.

Minut kasvatettiin ymmärtämään muita ja sitä olen kuuliaisesti läpi elämäni tehnyt – silläkin hinnalla, että muiden ymmärtämisestä tuli helpompaa kuin itseni ymmärtämisestä. Siksi minulle on ollut näiden ymmärrystä tihkuvien ukaasien saattelemana läpimurtava oivallus se, ettei ymmärtämisestä aina seuraa yhtäsuuruusmerkkejä hyväksymisen kanssa. Vaikka minä ymmärrän äitiäni, en tänä päivänä näe hänen suhtatumistaan minuun oikeutettuna. Tiedän paremmin, että olisin ollut ja olen paremman kohtelun arvoinen. Minulle keskeistä äitisuhteen tarkastelussa on ollut omaan kokemukseen luottaminen ja sen hyväksyminen, minkälaisia tunteita ne herättävät. Tunnepuolen asioita ei voi aina järjellä selittää tai ymmärtää, joten merkittävään rooliin asioiden käsittelyssä nousee oman kokemani pitämistä arvokkaana – vaikka se olisikin ristiriidassa äidin näkemyksen kanssa.

Mitä on emotionaalinen laiminlyönti?

Emotionaalinen laiminlyönti jättää jälkensä.

Emotionaalinen laiminlyönti voi olla varsin moninaista, sitä voi olla vaikea havaita ja se ilmenee usein eri tavoin eri aikoina eri perheissä. Emotionaalisesta laiminlyönnistä ei jää silmällä nähtäviä mustelmia tai ruhjeita, ja jäljet näkyvät ulkokuoren vaurioiden sijasta psyykkisinä haavoina, ajatuksina itsestä ja siitä, minkälainen käytös on hyväksyttyä. Lyhyesti sanottuna emotionaalinen laiminlyönti on tunteiden sivuuttamista ja kasvatuksesta puhuttaessa se tarkoittaa vanhemman tapaa suhtautua lapseen kylmästi tämän kokemuksia ja tunteita vähätellen. Vanhempi voi tarjota fyysistä turvaa, ravintoa ja kattoa pään päälle, mutta näkymättömän, henkisen puolen turva jää antamatta. Lapsi kasvaa ympäristössä, joka uupuu läsnäoloa, kuuntelevaa korvaa ja läheisyyttä. Koska lapsen tunteet sivuutetaan ja niitä vähätellään, emotionaalisella tasolla hän tulee hylätyksi ja jää hyvin yksin selviytymään kiperien asioiden kanssa. Keskeistä on, että vanhempi laiminlyö lapsensa tarpeita tunnetasolla, mikä heikentää lapsen kykyä kehittää omanarvontunnetta tai luottamusta toisiin ihmisiin. Pahimmillaan emotionaalisessa laiminlyönnissä on kyse lasta vahingoittavasta manipuloinnista, tälle nauramisesta ja verbaalisen tason vähättelystä, pilkkaamisesta ja haukkumisesta – henkisestä väkivallasta.

Aikuisen tuen puutetta ja puhumattomuutta

Tänä päivänä lapsuuteni näyttäytyy minulle pitkälti aikuisen tuen puutteena ja yksin jäämisenä. Olen asunut vanhempieni kanssa ja fyysisesti sijainnut heidän kanssaan saman katon alla, mutta henkinen etäisyys on ollut valtava. En luonnollisestikaan muista aivan varhaisimpia vuosiani, jolloin vuorovaikutus on varsin oleellisessa roolissa lapsen turvallisuuden tunteen kehittymiseksi, mutta rohkenen epäillä, että kertomani esimerkit emotionaalisesta kylmyydestä ovat toistuneet jollain muotoa läpi elämäni. Kyse ei siten ole esimerkiksi äitisuhteen kylmenemistä murrosiän pyörteissä tai siitä, että äitini käytös olisi yhtäkkisesti muuttunut huonompaan minun ollessa tietyn ikäinen. Tätä vahvistaa se, että jonkinlainen arvottomuuden, näkymättömyyden ja syyllisyyden pohjavire on kulkenut minussa läpi elämäni enkä näe tämän voineen syntyä yksittäisten kasvatusmokien seurauksena.

Puhumattomuus oli perheessämme normaalia, tunteita ei näytetty eikä läheisyyttä ollut. En edes muista, milloin olisimme äitini kanssa halanneet – tämä sijoittunee vuosiin, joilta minulla ei ole muistikuvia. Rakkaudesta tai toisen tärkeydestä ei hiiskuttu sanaakaan ja kaikenlainen tunteilu hissuteltiin hiljaiseksi. Minä ymmärsin puhumattomuutta siten, että asioista ei puhuta sen takia, etteivät ne ole tärkeitä. Siskoni tilanne, isovanhempien sairaudet, kuolemat ja vanhempieni ero, nämä kaikki näyttäytyivät asioina, joihin tulisi pystyä suhtautumaan kepeästi ja huolettomasti. Muistan, että vanhempieni erosta kerrottiin niin, että kiinteistövälittäjän tulon takia meidän tulisi siivota huoneemme. Sanaa ero ei varsinaisesti missään vaiheessa mainittu eikä muuton jälkeenkään asiasta enää puhuttu. Koska otin vanhempieni eron suhteellisen raskaasti, pidin itseäni epänormaalina ja omaa tapaani reagoida vääränlaisena. Tosiasiassa olen tullut vanhempieni, äitini taholta hylkäämäksi juuri sellaisissa tilanteissa, joissa aikuisen tuki olisi ollut ensiarvoisen tärkeää. Myös normaaliin kehitykseen kuuluvat asiat ovat vaikenemisen myötä tuntuneet häpeällisiltä enkä ole käynyt äitini kanssa koskaan minkäänlaisia keskusteluja murrosiästä, seksuaalisuudesta tai esimerkiksi ehkäisyyn liittyvistä asioista, mikä on melko varmasti ollut seurausta äitini omasta häpeästä ja kykenemättömyydestä käydä tämän kaltaisia keskusteluja.

Minua ei myöskään lapsuudessani juurikaan kehuttu tai kannustettu. En muista yhtäkään itseeni kohdistuvaa positiivista kehua tai sanomista äitini taholta. Päinvastoin minulla on ollut tunne, että olen toistuvasti näyttäytynyt äidin silmissä vääränlaisena: milloin olen ollut liian laiha, milloin minulla on ollut liian pitkät hiukset ja milloin olen uppoutunut liiaksi lukemaan kirjoja. Äitini ei varsinaisesti tuntenut minua eikä hänellä tuntunut olevan halua tutustua, hän kohteli minua omien käsitystensä kautta. Ongelmia tuntui aiheuttavan myös koulunkäyntini ja siinä pärjäämiseni – ajattelin äitini välillä pitävän minusta enemmän, mikäli koulunkäyntini sujuisi huonommin. Isäni kyllä rohkaisi, auttoi läksyissä ja kannusti koulunkäyntiin liittyvissä asioissa, mutta äitini sai minut paikoitellen tuntemaan häpeääkin pärjäämisestäni. Ylioppilaaksi tuloani äitini juhlisti siten, että hän alkoi pyytää minulta vuokraa siitä, kun asuin edelleen hänen luonaan. Olin 19-vuotias. Hänelle oli tärkeämpää saada taloudellinen korvaus minun läsnäolostani kuin kuulla tulevaisuudensuunnitelmistani tai siitä, mitä tekisin lukion päättymisen jälkeen. Hän ei tänäkään päivänä tiedä, mitä minä oikein opiskelin yliopistossa eikä hän sanonut minulle yhtikäs mitään valmistuttuani maisteriksi. Tiedän, että äitini omituiselta tuntuva suhtautuminen koulunkäyntiini on osaltaan johtunut siskoni koulunkäynnin haasteista ja huoli tästä on peilautunut myös minun tekemiseeni.

Mykkäkouluja, syyllistämistä ja uhriutumista

Viime kirjoituksessa perkasin siskoni tilannetta ja omaa rooliani ilmapiirien ja muiden tunnetilojen tarkkailijana, ja tulin siihen tulokseen, että lapsuuden perheessäni oli suhteellisen paljon riitelyä ja riitatilanteita. Se, miten äitini näihin riitoihin osallistui, oli mykkäkoulun kautta. Hän vaikeni täysin ja saattoi olla useita päiviä hiljaa niin, ettei puhunut tai katsonut meihin päinkään. Riidat venyivät kestoltaan pitkiksi, tunnelma jäi käsinkosketeltavan kireäksi ja oman käytöksen suhteen tuli tällöin olla ekstra varovainen. Tällaisissa mykkäkoulutilanteissa muistan meidän sisarusten maanitelleen äitiä ”tulemaan takaisin” ja olemme anelleet anteeksiantoa tietämättä, mistä hän tarkalleen ottaen on vihainen tai, mitä olemme tehneet väärin. Jos hän oli alkujaan esimerkiksi riidellyt siskoni kanssa, hän oli riitatilanteen jälkeen mykkäkoulussa myös minun kanssani. Mykkäkoulut päättyivät usein yhtä äkillisesti kuin ne olivat alkaneetkin, eikä tilanteisiin enää sen jälkeen palattu, niistä ei puhuttu tai mietitty, miten voisi toimia toisin. Näin ollen jäimme usein varsin hämmentyneiksi riitatilanteiden syistä ja seurauksista. Tästä on seurannut minulle se, että välttelen konflikteja ja toisaalta se, että näen itseni syypäänä riitatilanteisiin: minun tulisi olla aina se, joka pyytää anteeksi ja myöntää virheensä. En ole kertaakaan kuullut äitini pyytäneen anteeksi mitään, ja luulen hänen vilpittömästi ajattelevan, ettei se ole hänen tehtävänsä.

Syyllisyyden tunne kietoutuu voimakkaasti äitisuhteeseeni ja 
olemassaolooni.

Mykkäkoulun pitäminen kietoutuu kenties osaksi äitini tapaan uhriutua. Läpi lapsuuteni hän muistutteli aina siitä, kuinka raskaudet pilasivat hänen kehonsa, kuinka hänen elämänsä kaventui perheensä passaamiseen, ruuan laittamiseen ja siivoamiseen sekä siitä, kuinka saamattomia ja laiskoja olimme nukkuessamme pitkään. Loma-aikoinakin tuli herätä aikaisin. Äitini seurassa oli mukana usein tunne siitä, että olemme hänelle taakkoja, kaikin puolin epäonnistuneita ja osaamattomia tapauksia. Hän syyllisti ja toisaalta minä syyllistyin. Helpottaakseni tätä olen pyrkinyt olemaan hänelle avuksi ja tarjoamaan apuani erinäisissä kotiaskareissa. Sain usein kuulla tekeväni väärin tai huonosti – hän teki loppu viimein asiat mieluiten itse eikä ottanut apua vastaan. Huomaan edelleen voimakkaan syyllisyyden pistoksen tilanteissa, joissa vieressäni tehdään asioita ja minä olen tekemättä mitään. Jos esimerkiksi huoltomies tulee kotiini korjaamaan ilmanvaihtokanavia ja minä vain istun sohvalla – ei hyvä!! Tällaisissa tilanteissa kuulen äitini moitteet omasta saamattomuudestani ja tunnen pistoksen siitä, että minun tulisi tehdä enemmän. Oma vaativuuteni itseäni kohtaan on hyvinkin peruja äitini tavoista nähdä minut ja samanaikaisesti tunnistan uuden äärellä ollessani äitini suhtautumistavan siitä, etten minä kuitenkaan osaa.

Äitini uhriutuminen ja tietynlaiseen marttyyriasemaan hakeutuminen on tuntunut käsittämättömältä ja, koska perhe-elämä selkeästi rasitti äitiäni, minun on tänä päivänä vaikea ymmärtää sitä, miksi hän ylipäänsä halusi lapsia. Paikoitellen äitini tapa uhrautua on saanut jopa koomiselta tuntuvia piirteitä. Joulunvietot ovat olleet lapsuudessani mieluisia juhlia, mutta mitä lähemmäs aikuisuutta tulin, sitä enemmän niistä tuli äitini uhrinäytelmiä. Mukava läheisten kanssa vietetty aika näyttäytyi painekattilan purkautumisena ja joulunpyhistä tuli tilaisuus osoittaa turhautuminen ja muistuttaa siitä, kuinka kiittämättömiä olemme. Hiljalleen tajusin, ettei sillä miten käyttäydyn tai en käyttäydy (sama sisarusteni kohdalla) ole vaikutusta äitini uhrautumiselle. Vaikka olisin järjestänyt juhlan itse lattiasta kattoon tai joulu olisi muutoin mennyt ”liian hyvin”, hän keksi syyn turhautumiselle ja mykkäkoulun pystyyn laittamiselle vedoten esimerkiksi edellisten joulujen tapahtumiin. Epäilen, että juuri joulu on herättänyt äidissäni vaikeita muistoja omasta lapsuudestaan ja toisaalta paineita ja stressiä viettää pyhiä tietyllä tavalla. Omille muuttamisen jälkeen olen yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta viettänyt jouluni yksin, ulkomailla tai kumppanini seurassa, siten miten itse haluan. Tämä on ollut minulle vapauttavaa siitäkin huolimatta, että äitini on minua tästä vuodesta toiseen syyllistänyt.

Aikuisuuden äitisuhde

Aikuisuuteen siirtyminen tarkoittaa usein lapsen ja vanhemman välisen suhteen uudelleen muotoutumista ja holhoavuudesta entisestään tasavertaisempaan suhteeseen siirtymistä. Itsestään tämä ei tapahdu, vaan vaatii usein suhteen molemmilta osapuolilta joustavuutta, sietokykyä ja valmiutta keskusteluyhteyden luomiseen. Jotta suhde pääsee eteenpäin, voi se vaatia taaksepäin katsomista ja vanhojen solmujen avaamisyrityksiä. Varmasti on myös niin, että mitä mutkattomampi suhde lapsuudessa on ollut, sen kivuttomammin se jatkuu myös lapsen aikuistuttua. En usko, että kenellekään tänne asti lukeneelle tulee yllätyksenä se, ettei aikuiseksi tulemiseni maagisesti muuttanut äitisuhdettani lämpimämmäksi eikä se onnistunut muotoutumaan uutta elämäntilannetta paremmin vastaavaksi.

Omille muutettuani suhteeni äitiin oli varsin muodollinen. Tapasimme joitakin kertoja vuodessa ja keskustelimme niitä näitä. Hänen kiinnostuksensa minun asioitani kohtaan oli vähäistä eikä hän ollut tukena käydessäni läpi erinäisiä elämäntilanteisiin ja ihmissuhteisiin liittyviä onnistumisia ja pettymyksiä. Syyllistäminen sai uudenlaisia muotoja ja ne liittyivät pääosin äitini pettymykseen siitä, miten käyttäydyn. Minä vierailin hänen luonaan liian harvoin, minä en halunnut nähdä häntä tai kertoa asioistani enkä minä tehnyt vierailujen aikana tarpeeksi. Minun ei tullut olla vain vierailijan roolissa ja vierailla, vaan minun olisi pitänyt ottaa osaa kotitöihin ja toimia siten kuin edelleen hänen luonaan asuisin. Varpaillaan oleminen jatkui eikä rentous ollut tilanteissa läsnä. Syyllisyyden kokemiseni kasvoi ja mietin, mitä minä teen suhteessamme väärin. Näin vierestä ystävieni ulospäin mutkattomilta ja läheisiltä näyttävät äitisuhteet, heidän usein toistuvat vierailut kotikotona ja puheet siitä, mitä kaikkea he äideillensä jakavat. Huomasin oman äitisuhteeni erilaisuuden ja valovuosilta tuntuvan etäisyyden.

Kokemukset äidin hylkäämisestä jatkuivat 
aikuisuudessanikin.

Vuosien edetessä opin kantapään kautta sen, miten vähän äitiäni elämäni kiinnosti. Tai jos kiinnostikin niin opin sen, miten vähän hän toi kiinnostustaan esiin. Opinnoistani hän ei puhunut sanaakaan, ihmissuhteeni eivät herättäneet hänessä kysymyksiä eikä hänestä kuulunut mitään ollessani reissun päällä. Yhteydenpito tapahtui viestien välityksellä, puhelut ja vierailut loppuivat aikanaan. Jossain vaiheessa tympäännyin ja pyrin avaamaan keskusteluyhteyttä äitini kanssa, käydä lävitse joitakin silloin hiertäneitä asioita ja kuulla hänen näkemyksiään. Tällä pyrin jollain tapaa päivittämään suhdetta ja kenties luomaan uudenlaista vuorovaikutusta välillemme. Äitini ei ollut tähän valmis, hän tyrmäsi yritykseni ja sai syyn mykkäkoululle. Pian tämän jälkeen, läheisen kuolemantapauksen yhteydessä, äitini välinpitämättömyys minua kohtaan tuli päivänvaloon ja mittani tuli niin sanotusti täyteen. En kyennyt anteeksiantoon hänen käytöstään kohtaan ja minun oli pakko avata silmäni sen suhteen, mitä olen valmis hyväksymään ja, mitä en. Yleisesti ottaen aloin tarkastelemaan elämääni laajemmin, ja jouduin tekemään erinäisiä päätöksiä siitä, minkälaisia suhteita sisällytän elämääni, mitkä ovat minulle hyväksi ja, mitkä eivät sellaisenaan voi enää jatkua. Äitisuhteeni kuului tähän jälkimmäiseen kategoriaan ja, vaikka yhteydenpidon katkaiseminen oli minulle vaikea päätös, siitä on seurannut paljon hyvää elämääni.

Välien jäätyminen

Välien katkaiseminen omaa vanhempaa kohtaan voi ulkopuolisissa herättää ihmettelyä ja tuomitsevuutta. Se voi näyttäytyä luonnottomana ja viestiä epäkiitollisuudesta kaikkea saamaansa kohtaan. En minäkään olisi voinut vuosia sitten uskoa, että minusta tulee yksi niistä ihmisistä, jotka eivät ole vanhempansa kanssa tekemisissä. Jollain tapaa tilanne on kuitenkin tuntunut varsin neutraalilta ja sellaiselta, minkä tapahtuminen oli väistämätöntä ja lopultakin vain ajan kysymys. Näin sen pitikin mennä. On myös hyvä muistaa, etteivät tämän kaltaiset päätökset ole koskaan helppoja ja tuulesta temmattuja, vaan niitä on usein edeltänyt pitkähkö historia ja erilaisten vaihtoehtojen punnitseminen. Minä en ole äidilleni katkera mistään ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Olin enemmän katkera silloin, milloin olimme vielä tekemisissä, mutta irti päästäminen ja asioiden sisäinen työstäminen on tuonut tälle päätöksen. Tilanteen hyväksymisen myötä elämääni on astellut rauha ja ensimmäisiä kertoja elämässäni koen jonkin asteista vapautta olla sellainen kuin olen ja tehdä asioita, joita minä haluan.

Irti päästäminen on mahdollistanut kasvun ja 
omanarvontunteen löytämisen.

Äitisuhteen jäihin laittaminen on siten mahdollistanut minulle uuden sivun kääntämisen elämässäni. En enää käytä aikaani tehdäkseni äitiini vaikutuksen tai saadakseni hänen hyväksyntäänsä. Vuodet opettivat, että tämä on mahdotonta enkä tule tässä pelissä ikinä voittamaan. Mikäli onneni ja arvoni ihmisenä riippuu äidistäni, en tule näitä ikinä saavuttamaan. Ja niinkin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin, oikeastaan vasta väliemme rikkoutumisen myötä olen alkanut tuntea onnellisuutta ja sallinut itseni näkemisen onnen arvoisena. Vaikka rakkauden tunnistaminen menneistä vuosista tuntuukin vaikealta, minun on hyväksyttävä se, ettei äidinrakkaus ole enää osa elämääni, ja sitä myöten minun on tästä eteenpäin oltava hyvä itselleni ja rakastettava itseäni. Omaksi itseksi kasvaminen ei tietystikään aina tarkoita välien poikki laittamista vanhempiinsa, mutta minun tapauksessani rajojen asettaminen on mahdollistanut voimaantumiseni ja hyvinvointini kasvamisen. Vaikka ulkoapäin minun voisi sanoa epäonnistuneen tyttärenä, sisäiset muutokset puhuvat puolestani ja varmistavat minun olevan matkalla kohti parempaa huomista. Mielenterveyteni on paremmalla tolalla pitkiin aikoihin ja koen meneväni aidosti omia kiinnostuksenkohteita kohti. Ensimmäisiä kertoja elämässäni uskallan myös luoda uudenlaisia ihmissuhteita, jotka eivät noudata lapsuuden dynamiikkaani ja, jotka eivät rakennu kylmyyden ja välinpitämättömyyden varaan.

Kuten olen edellä todennut, minä ymmärrän äitiäni ja niitä lähtökohtia, joista käsin hän on minuakin kasvattanut. Ymmärtäminen ei tee vaikeiden päätösten tekemistä yhtään helpommaksi – päinvastoin. Ymmärtämisen oheen olen kuitenkin saanut tervettä itsepuolustuskykyä ja hyväksyntää siitä, että kaikkea ei tarvitse sietää tai edes antaa anteeksi. Kirjoitukseni tarkoitus ei ole leimata äitiäni pahaksi tai huonoksi äidiksi – suhteeseemme on mahtunut paljon myös hyviä asioita ja järkeviä kasvatusvalintoja. Puolet minusta on äitiäni eikä minua olisi ilman häntä. Tunnistan itsessäni paljon hänen piirteitään ja tapoja toimia niin hyvässä kuin pahassa. Elämässä mikään ei myöskään ole varmaa, enkä minä voi tietää äitisuhteeni tulevaisuutta. Sen tiedän, ettei äitini ole näiden vuosien aikana tehnyt mitään tilanteen muuttamiseksi ja sen, etten hevin halua luopua saamastani hyvänolon tunteesta. Haluan tästä eteenkin päin tuntea itseni arvokkaaksi ja kokea itseni näkemisen arvoisena, ja huolimatta siitä, että äitisuhteeni on jäissä, minulla on pitkästä aikaa lämmin.

Äitisuhteen tarkastelun tueksi:

• Kenenkään lapsuus ei ole täydellinen, mutta tästä ei seuraa, etteikö vanhempiaan saisi tarkastella kriittisessä valossa.
• Mennyttä ei voi muuttaa, mutta asioiden läpikäyminen tuo usein vastauksia mieltä askarruttaviin kysymyksiin ja voi valottaa äitisuhdettakin uudella tavalla.
• Kaikkea ei tarvitse ymmärtää eikä ymmärtäminen ja hyväksyminen ole sama asia.
• Voit pohtia yhdistäviä ja erottavia tekijöitä. Tunnistatko itsessäsi samanlaisia piirteitä kuin äidissäsi entä piirteitä, joita on äidissäsi, muttei sinussa?
• Äitisuhteessa on usein erilaisia vaiheita. Vaiheiden hahmotus voi tuoda selkeyttä nykytilanteeseen.
• Toimimalla niin kuin itsestäsi tuntuu tässä hetkessä hyvältä, vähennät myös jossittelun tarvetta tulevaisuudessa.
• Mikäli äitisuhteeseesi liittyy paljon vaikeita tunteita ja katkeruutta, suhteen tarkastelun tueksi voi olla paikallaan hakea ulkopuolista apua.

Lapsuuden traumoja

Uuden vuoden kunniaksi alan hieman läpikäydä lapsuudessa kokemiani traumoja. Harkitsin pitkään haluanko tuoda näitä esiin, sillä blogini keskittyy uupumuskokemukseeni enkä tahdo väittää, että menneisyyden painolasti aiheuttaisi kenellekään työuupumusta. Siksi korostan heti alkuun, että kyseenalaiset työolot kuten huono johtaminen, myrkyllinen työilmapiiri ja epäselvyydet työnkuvassa ovat isoimmassa roolissa sille, että kuka tahansa voi saada burnoutin. Omalla kohdallani ei ole epäselvyyttä siinä, että työuupumukseni johtui terveydelleni vahingollisesta työsuhteesta, ja uskon, että erilaisellakin menneisyydellä varustettuna olisin ajan saatossa samaisessa työsuhteessa uupunut. Minun tapauksessani menneet kokemukseni voivat kuitenkin olla selittäviä tekijöitä sille, miksi reagoin niin voimakkaasti tietynlaisiin asioihin ja, miksi uupumukseni eskaloitui niinkin vakavaksi. Voi myös olla, ettei niillä ole mitään tekemistä uupumukseni kanssa.

Lapsuus sitä ja tätä

Oman elämänhistorian tunteminen voi auttaa toimimaan
myös nykyisyydessä.

Pidin menneisyyden penkomista aikaisemmin turhana, en nähnyt lapsuudessani mitään tavanomaisesta poikkeavaa enkä olisi vielä joitain vuosia takaperin uskonut, että minusta tulee se, joka muistelee menneisyyttään ja tarkastelee elämänhistoriaansa uudenlaisessa valossa. Enemminkin halusin jättää menneet tapahtumat historiaan ja jatkaa eteenpäin. Uskon kuitenkin, että jokaiselle tulee jossain kohti elämää hetki, jolloin menneisyyden tarkastelu on ajankohtaista. Minulle tämä hetki koitti kolmekymppisenä ja sitä vauhditti osaltaan kokemani työuupumus. Tätäkin ennen lapsuuden kokemukseni ovat toki olleet osa minua, mutta ne ovat ennemminkin varjostaneet minua ja vaikuttaneet minuun suurilta osin tiedostamattomalla tasolla. Lapsuuden käsittelyn merkitys jakaa mielipiteitä ja eri koulukunnat kiistelevät siitä, onko se tarpeellista. Kaikki on aina äidin tai isän syytä. En usko, että kenenkään lapsuus on ollut täydellinen tai särötön ja tiedän, että moni jättää ottamatta vastuun omasta elämästään sysäten syyn menneisyyden tapahtumille. Lienee myös jonkinlainen muoti-ilmiö todeta lapsuutensa olleen vaikea ja vannoa itse tekevänsä asiat toisin. Huolimatta näistä asenteista, avasin oman Pandoran lippaani ja siirsin katseeni omaan menneisyyteeni.

Tänä päivänä pidän oman henkilökohtaisen historiansa tuntemista varsin tärkeänä. Menneisyyttään ei voi muuttaa, se on selvä, mutta sen tarkastelu voi tuoda uusia avaimia tämän päivän toiminnan tarkastelulle ja auttaa näkemään itsensä ja muut uudenlaisessa valossa. Lapsuudessa opitut kiintymyssuhdetyylit, vuorovaikutustavat, ajatukset itsestä ja selviytymisstrategiat ovat usein aikuisenakin hyvin samankaltaisina voimissaan, joten niiden paremmalla ymmärtämisellä voi olla iso vaikutus siihen, minkälaisena ihminen näkee itsensä. Olen käsitellyt omaa menneisyyttäni ja lähtökohtiani terapiassa ja pitänyt sitä erityisen tärkeänä toipumiselleni ja hyvinvointini kohentumiselle. Itseasiassa juuri menneisyyden ja asioiden käsittely on mahdollistanut haluamani irti päästämisen ja eteenpäin jatkamisen – ei se, että olisin vain sulkenut silmäni.

”Ei minulla ollut traumaattista lapsuutta”

Olen kulkenut kivisen tien vain pystyäkseni toteamaan, että lapsuudessani oli traumaattisia piirteitä. Kiintymyssuhdetyylini on turvaton ja jo siihen kuuluu kiinteäksi osaksi se, että lapsuus esitetään varsin normaaliksi huolimatta siitä, minkälainen se todellisuudessa on ollut. Näin vältetään negatiivisten tunteiden ja muistojen kokeminen. Voi myös olla vaikea sanoa, että osa lapsuudessa kokemista asioista on tuntunut traumaattisilta, sillä tämän voi nähdä epäluottamuslauseena huoltajia, vanhempia ja muita mukana olleita henkilöitä kohtaan. Lojaliteetti, jota lapsi kokee vanhempiaan kohtaan vahvasti, murenee ja napanuora katkeaa ikään kuin lopullisesti.

Omaan kokemukseen luottaminen ja sen 
arvostaminen ovat olleet minulle isoja 
oivalluksia.

Olen myös vähätellyt kokemiani, sillä aina löytyy joku, jolla on raflaavampia ja selkeästi traumaattisempia kokemuksia kannettavana. Minä en esimerkiksi ole ollut sodassa tai nähnyt nälkää. En ole kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa enkä ole joutunut pelkäämään alkoholisoituneita vanhempia. Vähättelyn lisäksi kokemuksiini kietoutuu oikeutuksen teema. Onko minulla oikeus nähdä lapsuuteni traumasilmälasien kautta? Onko minulla oikeus uhriutua, kun minulle on kuitenkin käynyt elämässä ihan hyvin? Tällaisten pohdintojen tueksi on hyvä muistaa, ettei traumaattisuuden astetta voida arvottaa, ihmiset eroavat herkkyydeltään ja stressinsietokyvyltään toisistaan merkittävästi eikä se, mikä aiheuttaa toiselle henkisiä arpia, aiheuta toiselle välttämättä yhtään mitään. Tunnepuolen asioissa vertaileminen on turhaa. Sinulla on oikeus kokea asiat niin kuin ne koet.

Minun lapsuuden traumani kietoutuvat vaikeaan sisaruuteen, kylmään äitisuhteeseen ja kokemuksiin näkymättömänä lapsena olemisesta. Käyn näitä seuraavaksi peruspiirteittäin läpi antaakseni jonkinlaisen kokonaiskäsityksen siitä, minkälainen lapsuus minulla on ollut. Tulen kuitenkin kirjoittamaan näistä teemoista omat postauksensa hieman yksityiskohtaisemmin, sillä olisin itse aikoinani kaivannut luettavaa kyseisistä aiheista. On lisäksi hyvä pitää mielessä, että näkökulmani on tietoisesti suunnattu kokemiini haasteisiin ja traumoihin, mutta menneisyyteni on sisältänyt paljon myös hyviä kokemuksia ja miellyttäviä muistoja. Nämä eivät poissulje toisiaan.

Minkälainen lapsuus minulla sitten oli?

Kasvoin viisihenkisessä perheessä ja olen kolmilapsisen sisaruskatraan keskimmäinen, minulla on kaksi vuotta vanhempi sisko ja viitisen vuotta nuorempi veli. Vanhempani olivat tavallisia työssäkäyviä ja taloudellinen tilanteemme oli vakaa. Ruoka oli pöydässä, katto pään päällä ja harrastuksiinkin löytyi katetta – peruskeskiluokkaista elämää. Asuimme samalla paikkakunnalla läpi lapsuuteni eikä kohdallemme osunut mitään suuria äkillisiä tragedioita tai menetyksiä. Huolimatta siitä, että ulkoisesti kaikki on ollut kohdillaan, sanoisin kodin seinien sisälle kätkeytyneen paljolti sisäisiä ongelmia. Kuten varmasti useassa suomalaisessa perheessä, lapsuuden kotini tunneilmapiiri oli kylmä, tunteita ei näytetty eikä asioista puhuttu. Läheisyyttä ei ollut ja, vaikka olemme fyysisesti asuneet saman katon alla, henkinen etäisyys on ollut mittava. Emotionaalisen tuen sijasta saatavilla oli emotionaalista laiminlyöntiä erityisesti äitini taholta, mikä näkyi esimerkiksi siten, ettei kehuminen tai kannustaminen kuulunut osaksi vuorovaikutusta, eteen tulevista haastavista tilanteista tuli selviytyä yksin ja avuntarvetta vähäteltiin. Siitäkin huolimatta, tai kenties juuri siksi, ettei tunteita pahemmin näytetty, riitoja oli paljon. Milloin vanhempani riitelivät keskenään, milloin me sisarukset ja milloin kaikki viisi. Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen.

Erityislasten sisaruussuhteista on tarjolla varsin vähän tietoa.

Merkittävän haasteen tähän dynamiikkaan toi se, että siskoni oli erityislapsi haastavilla nepsy-piirteillä. Nykyisin neuropsykiatrisista häiriöistä tulee tietoa joka tuutista, mutta tuolloin yli kaksikymmentä vuotta sitten aihe oli melko tuntematon myös palveluverkostojen piirissä ja huolimatta useista yrityksistä siskoni jäi pitkälti ulkopuolisen avun ulottumattomiin. Terveydenhuollossa vastuuta sysättiin koululle, koulusta terveydenhuollolle. Arki pyöri pitkälti tarkkisluokkalaisen siskoni tarpeiden ympärillä ja koulunkäynnin ongelmien lisäksi hänellä oli haasteita muun muassa toiminnanohjauksessa, vuorovaikutuksessa ja kodin askareissa. Raivokohtaukset ja tottelemattomuus kiristivät hänen suhdettaan vanhempiin ja loi erimielisyyksiä myös vanhempien keskinäisille väleille. Minun ja siskoni välinen suhde jäi olemattomaksi eikä minulla ole koskaan ollut varsinaista isosiskoa hänen käyttäytyessä ei-ikätyypillisellä tavalla.

Minun kohdallani keskimmäisen lapsen syndrooma oli kirjaimellisesti totta. Vanhemmillani oli täysi työ pärjätä siskoni kanssa ja jäin siskoni erityisyyden varjoihin pienen ikäeronkin takia. En tullut kuulluksi enkä nähdyksi omana itsenäni, jäin hyvin yksin asioideni kanssa. Minä olin näkymätön lapsi ja erityisesti suhde äitiini jäi etäiseksi. Jäin ilman validaatiota ja tukea, mistä myös seurasi se, että aloin muokata käyttäytymistäni tullakseni toimeen omillani ja pärjäilläkseni itsekseni. Perheemme kontekstissa minun erikoistaidokseni kehittyi tilanteiden, sanojen ja ilmeiden tarkkailu. Havaitsin herkästi, millainen ilmapiiri oli, ketkä olivat riidoissa ja, mitkä olivat sen hetkiset todennäköisyyteni tulla kuuluksi. Olinkin tietynlaisessa valppaustilassa aina ollessani kotioloissa.

Olen aina ajatellut, ettei minulla ole oikeutta valittaa perheoloistani. Enhän minä ollut se, jolla oli haasteita tai oireidenkirjoa. Minulla oli asiat hyvin. Pärjäsin koulussa ja harrastuksissani, minulla oli kavereita ja mielenkiinnonkohteita ja ylipäänsä olin hyväkäytöksinen ja harmiton tapaus. Suurin oivallus, jonka olen asian tiimoilta tehnyt on se, etten minä voi tietää, millä tavalla sisarukseni ovat lapsuutensa kokeneet. Voin tietää ainoastaan sen, miten minä olen asian kokenut ja pitää sitä yhtä arvokkaana. Samanlainen kasvuympäristö ei tee sisaruksista samanlaisia, vaan se enemminkin erilaistaa heidät. He reagoivat ympäristöön eri tavalla ja vastaavasti ympäristö reagoi heihin eri tavoin. Siksi tulen jatkamaan näistä asioista vielä lisää pitäen painopisteen nimenomaan siinä, miten minä olen asiat kokenut.

Perhe ei edusta minulle mukavia asioita

Perheen tai suvun tuki on minulle vieras konsepti.

Lapsuuden perhekuvioni olivat monitahoisia ja pitivät sisällään varsin ristiriitaisia tunteita. Muistot menneistä saavat minut tuntemaan paljolti häpeää, syyllisyyttä, sääliä ja surua. Perheestä puhuminen ei ole minulle luontevaa ja olen lapsesta saakka pyrkinyt aina vaihtamaan puheenaihetta, mikäli keskustelu on kääntynyt siitä kertomiseen. Suurin osa aikuisuudella tapaamisistani ihmisistä ei esimerkiksi tiedä, että minulla on sisko, sillä jätän aina kertomatta hänestä. Tästä tietysti seuraa, että solmitut ihmissuhteet rakentuvat tietynlaisen salailun varaan eikä täyttä luottamusta pääse hevin rakentumaan. En myöskään koskaan ole kokenut tarvetta perustaa omaa perhettä tai saada lapsia enkä koe jääväni tämän myötä mistään paitsi.

Minulle on ollut tarpeellista tuoda kokemuksiani tietoisuuden valoon, sillä, vaikka se on ollut työläs prosessi, on se myös vapauttanut minua menneisyyteni kahleista. Näen itseni uudessa valossa ja olen saanut päivitettyä itseäni koskevat ajatukset ajantasaisemmiksi. Pystyn suhtautumaan minuun ja muihin aiempaa myötätuntoisemmin ja ymmärtämään paremmin sitä, miten menneisyyden kokemusten käsittely voi tuoda mukaansa aiempaa enemmän myös positiivisia ulottuvuuksia. Minun tapauksessa se on vapauttanut paljolti negatiivista energiaa ja kapasiteettini elämiselle on jollain tapaa suurentunut. Oloni on kevyempi ja olen huomannut saaneeni ympärilleni ääriviivat.

 

Mikäli koet, että menneisyydessäsi on käsiteltäviä asioita, lähtisin liikkeelle seuraavista:

• Hahmottele menneisyyden kokemustesi pääpiirteitä ja tärkeitä käännekohtia.
• Lähde tunnustelen liikkeelle, askel kerrallaan – ei päätä pahkaa kaikista vaikeimpiin asioihin.
• Salli kaikenlaisten tunteiden olemassaolo äläkä vähättele kokemuksiasi.
• Anna itsellesi aikaa!
• Hae ammattiapua matalalla kynnyksellä erityisesti traumatyöskentelyn tueksi.

Vastavalmistuneet & työelämä

Koulunpenkiltä työelämään siirtyminen on merkittävä vaihe elämässä ja se sisältää paljon erilaisia mahdollisuuksia ja kompastuskiviä. Oma työelämään siirtymiseni maisteriksi valmistumisen jälkeen ei sujunut kuin strömsössä ja työuupumukseen sairastuttanut työ oli ensimmäinen varsinainen oman alan työni. Väitänkin, että juuri tämä siirtymävaihe on erityisen riskialtista aikaa sairastua erilaisiin työperäisiin sairauksiin kuten blogissanikin keskiössä olevaan työuupumukseen. Siirtymävaihetta voi ajatella tietynalaisena välitilana, ja työelämään siirryttäessä tämä näyttäytyy siten, ettei henkilö ole enää opinlahkon tukiverkoston piirissä eikä hän oikein ole vielä kiinni työyhteisössä tai organisaation tuen alaisuudessa. Tilanne voi olla varsin kuormittava ja tulevaisuus näyttäytyä epätietoisuuden värittämänä. Tarkastelen siksi joitakin tekijöitä, joilla siirtymää voitaisiin helpottaa ja nostan esiin asioita, joita myös minun olisi ollut hyvä etukäteen tietää työelämästä. Lähestyn aihetta erityisesti korkeakoulusta valmistuneiden näkökulmasta, mutta tietyin varauksin asioita voinee soveltaa myös laajemmin. Koska keskityn tähän näkökulmaan, en sen suuremmin puhu organisaatioiden vastuusta. Sanomattakin on selvää, että myös sitä tarvitaan — ei sujuva siirtymä tapahdu vain yksilön tahdonvoimalla, vaan mukaan tarvitaan toimia organisaatioiden tahoilta.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut mm. työuupumusten yhteisöllisestä roolista ja työyhteisön ulkopuolisuudesta, jotka tukevat ja liippaavat läheltä tämänkin kirjoituksen aihetta. Suosittelen lukemaan ne alkajaisiksi.

Korkeakoulut & työelämä

On hyvä huomata, että korkeakouluilla on intresseissään vastata työelämän tarpeisiin. Korkeakoulujen aloituspaikkoja lisätään ja vähennetään työelämän tarpeiden mukaisesti ja koulutussisältöjä muokataan ajantasaisiksi aika ajoin. Opintoihin usein kuuluu osana erilaisia työharjoitteluja ja opinnäytetöitä tehdään yhä enemmän työelämän tilauksesta. Suomessa koulutus on maksutonta ja, vaikka se olisikin maksullista, niin ei ole kenenkään etujen mukaista, että kouluista valmistuneiden osaaminen ei vastaisi työelämän vaateita ja suuriosa päätyisi suorilta käsin työvoiman ulkopuolelle osaamattomuuden takia. Voidaan tosin miettiä sitäkin, minkälaisen oletuksen ilmainen koulutus kätkee sisäänsä. Jääkö henkilö tällöin ikään kuin kiitollisuudenvelkaan ja odotukseen siitä, että saadut opit maksetaan verorahoin takaisin? Loppu viimein ketään ei vain huvin vuoksi kouluteta, vaan koulutuksiin sisältyy aina odote siitä, että opit saadaan työelämään tuottamaan hedelmää.

Tätä taustaa vasten on hyvin luonnollista se, että työelämästä puhuttiin hyvin positiivissävytteisesti ja minulla jäi yliopistoajoilta työelämästä varsin ruusuinen kuva. Työelämästä luotiin mielikuvaa mahdollisuuksien kenttänä, jota me tulevat asiantuntijat ja osaajat olisimme osaltamme luomassa. Opiskelimme työelämää varten ja jo opintojen aikana oli hyvä saada selvyys sille, minkälaista uraa lähtisi valmistumisen jälkeen havittelemaan. Meitä myös patisteltiin laittamaan jalkaa työelämän oven väliin jo opiskeluaikana, kiirehdettiin valmistumaan ajoissa ja muistuteltiin siitä, kuinka tutkinnon vanhenevat.

Odotukset työelämää kohtaan voivat olla
epärealistisen korkeat.

Se, mitä tällä kaikella yritän sanoa, on se, että korkeakoulut luovat tietynlaista kuvaa työelämästä omista intresseistään käsin. Vastaako se tyystin todellisuutta? Ei. Tämä kuitenkin luo opiskelijoille ja tuleville vastavalmistuneille melkoisia paineita ja odotuksia työelämään siirtymiselle. Työelämä voi näyttäytyä liian ongelmattomana ja kiiltokuvamaisena, ja piiloviesti tällaisessa lähestymistavassa on se, että henkilössä itsessään olisi vikaa, mikäli ei viihdy työelämässä tai mikäli ongelmia ilmenee. Pettymys työelämän todellisuudesta voikin siten kääntyä pettymykseksi itseä kohtaan. Opiskeluaikoina olisi hyvä entistä enemmän tuoda esiin myös työelämän varjopuolia ja työuran rakentamiseen liittyvää kipuilua.

Yhtälailla paineita luovat samanaikaisesti valmistuneet opiskelijakollegat, jotka astuvat rinnakkain työelämään ja, jotka päätyvät samoille ja eri puolille oman alan työpaikkoja. Tästä myöhästyminen tai eri tahtiin toimiminen voi tarkoittaa polkujen eriytymistä ja sen tiedostamista, että muut onnistuivat, mutta minä en. Vastavalmistuneilla voikin olla niskassaan kollektiiviset odotukset onnistuneesta työelämään siirtymisestä ja varsin epärealistinen kuva siitä, mitä tuleman mahdollisesti pitää.

Aikuisten päiväkoti

On kiistatonta, että opiskelumaailma eroaa työmaailmasta hyvinkin paljon. Opiskeluvuodet kuluvat usein hyvin samankaltaisten ihmisten ympäröimänä, missä samanikäisyys ja samankaltaiset ajatusrakennelmat hallitsevat opiskelijoiden arkea. Elämäntilanteet ja -tavoitteet ovat yhteneviä eikä hierarkioita juurikaan ole tai jos onkin, ovat ne hyvin maltillisia. Opiskeltavaa riittää ja, vaikka tekemistä voi paikoitellen olla ruuhkaksi asti, on toiminta suhteellisen selkeää: esimerkiksi opintosuoritusten tarvittavat vuosimäärät ja kurssien suoritusjärjestykset luovat tälle raaminsa. Opiskeluvuodet voivatkin olla elämän parasta aikaa, joita muistellaan läpi elämän. Kaikille näin ei tietystikään ole, vaan vuodet ovat hyvin voineet olla täynnä kiperiä kokemuksia, opiskelustressiä ja toivetta paremmasta.

Valmistumisen myötä edessä siintää joka tapauksessa muutos ja useimmiten se näyttäytyy juuri työelämään siirtymisenä. Tällöin työelämän erilaisuus suhteessa aikaisempiin opiskelukokemuksiin voi päästä yllättämään. Hierarkioiden arkipäiväisyys, ihmisten heterogeenisyys ja lukuisat tavat toimia ovat yksiä työelämän ominaispiirteitä ja voivat viedä aikaa tottua. Vastavalmistuneena työhön usein suhtaudutaan motivoituneesti ja pärjäämisen ja näyttämisen halu voivat olla korostuneita, milloin voi olla hankala ymmärtää työntekijää, joka on tällaisen vastakohta ja on vain töissä täällä. Työelämä vaatiikin aikaisempaa enemmän erilaisten ihmisten kanssa toimeen tulemista, neuvottelutaitoja ja sietokyvyn venyttämistä. Organisaatiosta riippuen suhtautuminen uuteen tulokkaaseen voi myös vaihdella: jotkut muistavat vinkata talon tavoista, toiset pelkäävät uuden vievän työt ja osa epäilee tämän osaamista. Vastaanotto ei aina ole myönteinen tai tervetuloa toivottava, ja voi ottaa aikaa sopeutua osaksi yhteisöä. Myös kilpailullisuus, suorituskeskeisyys ja suosiminen voivat tulla uutena asiana sellaiselle vastavalmistuneelle, joka ei vielä suhtaudu työelämään aikuisten päiväkotina.

Tarkoitukseni ei ole pelotella, vaan tuoda mukaan realismia korkeakoulujen syöttämän ruusuisen kuvan rinnalle. On toki niinkin, että työelämässä piilee lukuisia erilaisia mahdollisuuksia. Siinä missä opiskelut ovat sujuneet pitkälti yhdenmukaisesti, ennalta määrätyn kaavan mukaisesti, työelämässä on mahdollista löytää ja hyödyntää juuri itselle ominaisimpia tapoja toimia. Esimerkiksi esiintymisestä nauttiva tekijä on todennäköisesti enemmän liekeissä ihmisten keskellä minglailemassa kuin kirjoittamassa yksin esseitä. Työelämästä löytyy opintoja kattavammin vaihtoehtoja ja liikkumatilaa. Toki omien vahvuuksien ja mielenkiinnon kohteiden löytäminen vie aikaa ja hyödyntäminen voi vaatia työn uudelleenjärjestelyä ja vuorovaikutusta organisaation kanssa.

Palautteen merkitys

Palautteen saaminen omista tekemisistään on
ensiarvoisen tärkeää.

Siirtymä koulunpenkiltä työelämään pitää sisällään kosolti paineita, odotuksia, onnistumisia ja pettymyksiä, uuden oppimista ja vanhasta luopumista, niin ei mielestäni ole lainkaan ihme, että vastavalmistunut voi kokea jo pelkästään tämän hyvin kuormittavana. Riittämättömyyden tunteet ja epävarmuus omasta osaamisesta ja tekemisestä ovat varmasti jossain määrin läsnä likimain jokaisen alkutaipaleella. Siksi rakentavan ja positiivisen palautteen merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa. Palautteen avulla tekemiselle saadaan vahvistusta ja sitä voidaan muokata haluttuun suuntaan eikä sen yhteyttä ammatillisen itsetunnon rakentumiselle tule vähätellä. Varmasti jokainen haluaa joskus kehuja ja uskon näiden olevan erityisen suuressa roolissa uransa alkutaipeilla oleville. Opinnoissa kun on toistuvasti saanut joko sanallista tai numeraalista palautetta kaikista suorituksistaan, joten voi olla hyvin hämmentävää löytää itsensä työpaikasta, jossa ei ole minkäänlaista palautetta tarjolla. Hyvän johdon alaisuudessa apua ja palautetta saa pyytämättä, mutta mikäli näin ei ole, työntekijän olisi hyvä pyytää palautetta tekemisistään säännöllisesti. Jos palautetta ei ole mahdollista saada tai se on aina negatiivista ilman kunnollista syytä, harkitsisin vakavasti työpaikan vaihtoa. Pidemmän päälle on nimittäin hyvin kuormittavaa elää epätietoisuudessa siitä, onko ammatillinen tekemiseni riittävää tai, teenkö asioita oikein. Lisää työyhteisöön sitouttamisen teemasta täällä.

Aukot CV:ssä maailmanloppu?

Minä sain työuupumuksen muutama vuosi valmistumisen jälkeen, joten tiedän, miltä tuntuu, kun siirtymä työelämään ei menekään niin kuin piti. Toipuminen ei todellakaan käynyt käden käänteessä ja luonnollisesti minulle muodostui tämän myötä aukkoja ansioluettelooni. Tosin eivät nämä aukot olleet minulla päällimmäisenä mielessä siinä vaiheessa, kun ymmärsin terveyteni romahtaneen. Suhtaudun melko kriittisesti yliopistoaikananikin paasattuun ajatustapaan, jonka mukaan aukot CV:ssä olisivat maailmanloppu. Aukot viestisivät työnantajille, että olen laiska, huono ja tyhmä. Mitä henkilö on noiden parin vuoden aikana tehnyt, kun ei ole CV:n mukaan ollut töissä tai koulussa, lusmuillut vain? Eheä CV päinvastaisesti kertoisi, että henkilö on toiminut niin kuin pitääkin ja siihen saatetaan herkemmin liittää positiivisia adjektiiveja kuten luotettavuutta ja parempaa aikaansaavuutta. Toki ymmärrän, että pidemmät ajanjaksot ilman minkäänlaista ammatillista jälkeä voivat viestiä työnantajille työnhakutilanteissa epäselvyyksiä ja epäluuloisuutta, mutta näkisin, että tämän kaltaisista asioista on mahdollista keskustella. Voi esimerkiksi käydä ilmi, että henkilö on aukkojen aikaan tehnyt asioita, joista myös mahdollisessa työssä olisi hyötyä. Asiat harvoin ovat tyystin mustavalkoisia.

Mitä minä sitten olen näiden aukkojen aikana tehnyt? Mainitakseni tässä nyt vain osan, niin olen toipunut vakavasta henkisestä romahduksesta, tehnyt isoja elämänmuutoksia esimerkiksi alkoholin käytön lopettamisen muodossa, olen läpikäynyt mennyttä elämääni ja tehnyt valtavasti psyykkistä työtä, järjestellyt ihmissuhteitani ja asettanut rajoja sekä olen tehnyt arvotyöskentelyä ja selvitellyt, mitä ja miten haluan jatkossa työelämässä toimia. Työelämän näkökulmasta kenties merkityksettömiä toimia ja jonninjoutavaa ajanhukkausta, mutta oman elämäni jatkuvuuden kannalta välttämättömyyksiä ja asioita, joita ei voi mitata rahassa tai ammatillisessa pätevyydessä. Olen varmasti kasvanut ja oppinut näiden aukkojen aikana paljon enemmän, mitä olisin tehnyt yhtään minkään työnantajan palveluksen alaisena. Siksi en enää suoranaisesti osta ulkopuoleltani tulevaa sanomaa siitä, että aukot CV:ssä olisivat vain ja ainoastaan huono asia. Tiedän itse paremmin.

Aina ei voi onnistua

Minulla oli vastavalmistuneena turhankin korostunut epäonnistumisen pelko ja olin valmis tekemään liian paljon onnistumisten eteen. Pelkäsin, etten riitä enkä osaa, olin rajaton ja valmis joustamaan liiaksi oman hyvinvointini kustannuksella. Uskon tämän olevan varsin tavanomaista vastavalmistuneiden keskuudessa, jossa virheitä ja vääriä valintoja pelätään. Väitän kuitenkin, että juuri vastoinkäymiset mahdollistavat kasvun, väärät valinnat saavat meidän näkemään, mitä todellisuudessa haluamme ja niinkin kliseistä kuin se onkin, virheistä oppii. Siksi en lähtisi liiaksi pelkäämään virheitä tai mutkia matkassa. Työelämään siirtyminen ei ole kaikille helppoa eikä sen tarvitsekaan olla, ei myöskään ole yhtä oikeaa tapaa tätä siirtymää tehdä.

Vaikka työuran alku olisi karikkoinen, se ei
tarkoita, että niin tulisi myös jatkossa olemaan.

Uskon myös, ettei varsinaisia vääriä valintoja olekaan, vaan asiat tapahtuvat syystä ja usein yksi asia johtaa toiseen. Se mitä minä pidin unelmatyöpaikkana hiljattain valmistumiseni jälkeen näyttäytyy minulle tänä päivänä tyystin päinvastaisena. En enää tänä päivänä halua samoja asioita, mitä vastavalmistuneena halusin ja uskon tämän kirkastumisen tapahtuneen senkin myötä, että kokemani vastoinkäymiset saivat minut tarkentamaan ammatillista suuntaani aiempaa kestävämmälle tolalle. Sen sijaan, että olisin vain hakenut summamutikassa mitä tahansa töitä, jouduin tarkemmin miettimään sitä, mikä soveltuu minulle ja, minkälainen työ olisi minulle hyväksi. Olenkin tätä nykyä paremmin perillä ja tarkempi siitä, mitä ja miten vastaisuudessa toimin työelämässä. Vaikka työuupumus näyttäytyi minulle alkuun hyvin suurena henkilökohtaisena epäonnistumisena, en vaihtaisi kokemaani pois enkä oikeastaan pidä sitä enää epäonnistumisena. Se oli minulle tarpeellinen oppikokemus ja tapahtui pitkälti minusta riippumattomista syistä.

Vastavalmistuneena on myös hyvä muistaa se, että jokaisen työura muotoutuu omanlaiseksi ja muihin vertailemisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Työuran luominen vie aikaa eikä kukaan ole seppä syntyessä. Vaikka olisi opiskellut vuosia, työelämään siirtyminen vaatii valmiutta uuden oppimiseen ja oman osaamisen muokkaamiseen. Samaten omat ammatilliset rajat muodostuvat työn ohessa eikä itseä tule liiaksi syyttää siitä, jos ei heti tunnista sitä, missä omat rajat menevät. Pidän myös tärkeänä muistaa sen, ettei sekään ole epäonnistumista, mikäli tekee koulutusta vastaamattomia töitä. On mukava löytää ”oman alan töitä” ja tehdä koulutusta vastaavia tehtäviä, mutta poikkeamat tästä ovat mahdollisia ja se on täysin ok.

Toivoa on

Vaikka olen edellä käynyt läpi asioita jossain määrin negaation kautta, on hyvä muistaa, että työelämä on varsin laaja käsite, se pitää laidasta laitaan erilaisia organisaatioita ja sitäkin enemmän erilaisia tekijöitä. Vaikka varautuisi pahimpaan, ei kannata unohtaa sitä, miten paljon hyvää työelämässä on ja, miten se tarjoaa suurelle osalle ihmisiä kanavan itsensä toteuttamiselle ja yhteisön sisällä toimimiselle. Koska jokainen yksilö ja jokainen organisaatio on erilainen, ei työelämään siirtymiseen ole mitään yksittäistä kaavaa tai yhtä ainutta toimintatapaa. Eikä siirtymä työelämään tuota kaikille suurempia eksistentialistisia kriisejä ja hyvä niin!

Toivotan jokaiselle vastavalmistuneelle sujuvia siirtymiä kohti työelämää!

Asioita, joita pitäisin mielessä valmistututtuani:

• En voi tietää kaikkea heti ja sallin itselleni sen, että uuden oppiminen vie aikaa.
• Olen avoin uudelle!
• Vertaileminen ei kannata eikä avun pyytäminen ole heikkoutta.
• Ymmärrän erilaisuutta, mutta asetan rajat sille, miten minua saa kohdella.
• Elämässä on muutakin kuin työ.
• Vaihtamalla voi parantua.
• Minä riitän!