Mitä diagnoosin jälkeen tapahtui?

Se, että sain lääketieteellisen diagnoosin, ei vielä muuttanut tilannettani ulkoisesti mitenkään: työpaikalla tästä kaikesta oltiin pimennossa. Siellä elettiin käsityksessä, että lomaani on vielä viikon verran jäljellä ja, että tämän jälkeen palaan toimistolle. Siellä ei tiedetty mitään siitä, että olin takaisin Suomessa, saati siitä, että olin romahtanut henkisesti. Pelkkä ajatuskin työpaikalle ilmoittamisesta sai minut valtavan ahdistuneeksi ja stressin valtaan. Olisi tehnyt mieli vain olla kertomatta, heittää tietokone ja puhelin pois ja kadota maan alle. Jättäisin ilmoittamatta enkä palaisi töihin, kyllä ihmettely varmasti jonkin ajan kuluttua loppuisi. Alunperinhän (luikkiessani vähin äänin häntä koipien välissä Aasiasta takaisin Suomeen) olin ajatellut vain irtisanoutuvani. Lähetän sähköpostin ja totean, että minä lopetan. End of story. Nyt minulla oli kuitenkin puolentoista kuukauden sairaslomatodistus käsissäni, mitä voisin hyvin hyödyntää. Työsuhdettani olisi jäljellä enää kolmisen kuukautta, joten voisin hyvin olla alkuun tuon puolitoista kuukautta sairaslomalla ja tarkastella sitten tilannetta uudestaan. Työ oli kuitenkin merkittävä syy sille, miksi olin sairastunut.

Psykoosidiagnoosin saaminen ei muuttanut
sitä faktaa, että olin edelleen työsuhteessa.

Tilanteestani ilmoittaminen oli minulle hyvin haastavaa, olen voinut pahoin kirjoittaessani asiasta sähköpostia, ja sydämeni on jättänyt lyönnin välistä painaessani Lähetä. Minua ahdisti sekin, että ilmoitus tuli lähettää valtavalle määrälle henkilöitä. Esimiehelle, esimiehen esimiehelle, hr-kontaktille, rekrytoineelle taholle, rahoittajalle… Nyt se olisi yleistä tietoa, että minä paitsi poistuin maasta omin päin, olin myös mielisairas ja sairastunut psykoosiin. Todellisuus löi vasten kasvoja, enkä ole varmaan ikinä hävennyt yhtä paljon. Mitä minusta nyt ajateltiin? Pelkäsin myös saavani kuulla kunniani, ja vastaanottavani kuittailuja siitä, miten epäammattimaisesti olin toiminut. Jättää nyt tuolla tavalla työpaikka taakseen kenellekään mitään ilmoittamatta. Lähetettyäni sähköpostin suljin tietokoneen niin nopeasti kuin pystyin ja tasailin pulssia.

En pystynyt tarkistamaan sähköpostia vielä seuraavanakaan päivänä ja senkin jälkeen pyysin kumppaniani lukemaan viestin ennen minua. Siinä ei kuulemma ollut mitään pelättävää, joten uskaltauduin lukemaan viestin itsekin. Ensinnäkin esimies oli viimein tiputettu viestiketjusta pois, hän ei olisi työsuhteessani enää millään muotoa tekemisissä. En tiedä mitä oikein olin kuvitellut, mutta saamani vastaukset olivat hyvinkin asiallisia. Pahoiteltiin sitä, että tilanne oli eskaloitunut niin pahaksi ja oltiin iloisia siitä, että olin päässyt turvallisesti Suomeen. Sairaslomaani suhtauduttiin hyvin suopeasti ja välitettiin ymmärrystä siitä, mikäli sairasloma jatkuisi. Minulle toivoteltiin paranemista ja sovimme, että pitäisimme tilanteestani briiffaavan videopuhelun oloni kohentuessa. Alustava ajankohta tapaamiselle olisi kuukauden kuluttua.

Virtuaalitapaaminen

Videopuhelun ajankohdan lähestyessä tunsin ahdistuksenikin lisääntyvän. Miten kertoisin kokemastani hermoromahduksesta? Osaanko enää puhua englantia? Mitä pukisin päälleni, olisiko punainen paita turhan hyökkäävä? Onko silmissäni hullun kiilto? Minua jännitti se, miten minuun suhtauduttaisiin ja näkisinkö osanottajissa vaivaantuneisuutta. Yritin ajatella, että olemme kaikki aikuisia ihmisiä ja minuun varmasti suhtaudutaan asiallisesti. Ei mielen sairastuminen ole millään tavalla hävettävämpää kuin vaikkapa sairastuminen hengitystieinfektioon, eihän?

Videopuhelimitse järjestettyyn tapaamiseen osallistui lisäkseni kaksi johtotason henkilöä sekä rekrytoineen organisaation yhteyshenkilö, joka toimi keskustelun puheenjohtajana. Keskustelussa käytiin lävitse nykyistä vointiani, työstä johtuneita tekijöitä sairastumiselleni sekä mahdollista jatkamistani. Olin saanut kerättyä voimiani ja selkeytettyä ajatuksiani kuukaudessa sen verran, että ymmärsin paremmin niitä työhön liittyviä tekijöitä, mitkä olivat ajaneet minut voimaan niin huonosti. Toin osaltani esiin työtehtävien määrään, ennakoitavuuteen ja palautukseen liittyvää kuormitusta sekä sitä, miten olin kokenut vuorovaikutuksen esimiehen kanssa alusta saakka hyvin haasteellisena. Keskustelun puheenjohtaja kirjoitti tapaamisesta pöytäkirjan, joka piti sisällään kertomani asiat ja se jaettiin keskusteluun osallistuneiden kesken tapaamisen päätyttyä.

Tapaamisen loppupuolella tuotiin esiin myös se, että minun työsuhteelleni luvattiin jatkoa. Saisin toisen vuoden lisää, jos vain haluan. Tämä ei innostanut minua, mutten heti tyrmännyt sitä, vaan sanoin miettiväni ja palaavani asiaan. Huolimatta siitä, että itsetuntoni oli työsuhteen aikana murentunut pieniksi paloiksi, jollain tasolla edelleen tiesin sen tosiasian, että olin suoriutunut töistäni hyvin: kädenjälkeni on ollut jopa liiankin laadukasta ja suhtautuminen tehtäviin turhankin tunnollista. Silti minut valtasi epäilys siitä, että sopimustani jatkettaisiin vain säälistä. Kokiko työnantajaosapuoli huonoa omatuntoa tilanteestani?

Sairasloma jatkuu

Pian tämän jälkeen minulla oli psykiatrin uudelleenarviointi, joka päätyi siihen, että ensimmäistä puolentoista kuukauden mittaista sairaslomaani jatkettiin vielä toisella saman mittaisella. Psykiatrin arvioin mukaan työkykyni oli edelleen alhainen ja riski vointini huononemiselle olisi merkittävä, mikäli palaisin töihin. Samaten se, että työnantajani oli ulkomaalainen, sysäsi minut tavanomaisten työterveyshuollon turvaverkkojen ulkopuolelle. Jo pelkästään työnantajan kanssa käyty virtuaalitapaaminen oli paljastanut minulle, kuinka kuormitusherkkä olinkaan, sillä sen jälkeen minulla oli monen päivän ajan veto tyystin pois. En olisi vielä valmis yhtään enempään ja tästä olimme lääkärin kanssa yksimielisiä.

Tämä tarkoitti sitä, että sairaslomani piteni lopulta kolmen kuukauden mittaiseksi ja täten koko loppu työsuhteeni kului poissaolleena. Ilmoitin asiasta työnantajalle ja samalla kerroin tulleeni siihen päätökseen, että työsuhteeni päättyisi sairasloman jälkeen, enkä lähtisi uusimaan sopimustani.

Ääni kellossa muuttuu

Kerrottuani, etten enää jatkaisi työsuhdettani, työnantajan suhtautuminen minuun muuttui. En olisi heille enää millään tavalla hyödyllinen, vaan lähinnä kiusallinen esimerkki siitä, miten organisaatiossa kaikki eivät voikaan hyvin. Yhteydenpito työpaikalta päättyi ja rekrytoivan organisaation sävy minua kohtaan muuttui hyvin kylmäksi. Koska nyt oli selvää se, että työsuhteeni ei enää jatkuisi, minun tuli alkaa hoitamaan exit-strategian mukaisia lopetusjärjestelyitä, joihin kuului muun muassa laskelmia vuosilomapäivien jäljelle jääneestä määrästä, yhteenvetoja menneistä työaikataulukoista sekä erinäisiä loppuraportteja. Tehtävää oli paljon ja ne tuli saada valmiiksi ennen työsuhteen päättymistä. Lisäksi minun piti lähettää saamani lääkärintodistukset englanniksi käännettyinä, mikä on totta kai luonnollista työnantajan ollessa kansainvälinen. Koska hoitotahoni oli julkiselta puolelta, voin kertoa, että todistusten käännösten saaminen ei ollut kovinkaan nopeaa tai yksiselitteistä.

Ilmoitettuani, että en jatka työsopimustani, 
minut jätettiin oman onneni nojaan.

Exit-strategian mukaisia dokumentteja oli valtava määrä, ja olinkin tuolloin rekrytoineen organisaatioon yhteydessä enemmän kuin missään vaiheessa koko työsuhdettani selvittääkseni oikeat strategian mukaiset tavat toimia. Koska olin tekemisissä ison kansainvälisen organisaation kanssa, tiedon saamista ja oikeita raporttipohjia luonnehti byrokraattisuus. Allekirjoituksia tarvitsi sieltä täältä eri dokumentteihin ja minua piti kiireellisenä kymmenien muistutussähköpostien lähettely asian tiimoilta. Milloin joku oli vuosilomalla, milloin sähköpostit ajautuivat roskapostiin. Tähän kaikkeen on tuhriintunut lukemattomia tunteja. Minun haluttiin hoitavan raportit ja eri dokumentit mahdollisimman pian, mutta tuntui, että sen jälkeen, kun olin hoitanut osuuteni, työnantajapuolelle hoidetut raportit olivatkin vähäpätöisiä ja merkityksettömiä papereita, joihin heillä ei ollut aikaa tai intressiä antaa omaa panostaan.

Aikaisemmin kertomassani virtuaalitapaamisessa olin saanut työnantajaosapuolen puheiden perusteella sen kuvan, että tilanteestani oltiin pahoillaan ja, että saisin tukea myös exit-strategian mukaisiin loppujärjestelyihin. Tämä osoittautuikin sitten tyystin pelkäksi sanahelinäksi. Tiedän, että minulta olisi jäänyt suurikin määrä saatavia saamatta, jos minulla ei olisi ollut ohjia käsissä enkä olisi itse ollut aktiivinen asian suhteen. Tavallaanhan tässä ei ole mitään uutta: työelämässä ja elämässä on pakko olla oman elämänsä herra, ei kukaan muukaan sinun asioitasi voi hoitaa. Pidän kuitenkin kyseenalaisena sitä, että tämä kaikki on tapahtunut sairaslomalla ja työnantajan taholta on pidetty jollain tapaa itsestään selvänä sitä, että työntekijältä löytyy aikaa ja voimavaroja lähteä tällaiseen rumbaan, onhan hän sairaslomalla. Tässä ei mielestäni organisaation tasolta tultu yhtään vastaan eikä ymmärretty sitä, kuinka huonossa hapessa olinkaan. Onko tosiaan niin, että tämän kaltaisia hallinnollisia asioita tulee hoitaa sairaslomankin aikana?

Muistan hyvin, kuinka uuvuttavalta tämä kaikkinensa tuntui ja olen monet kerrat ollut heittämässä hanskoja tiskiin. Viimeisen palkanmaksun jälkeen, olen huokaissut helpotuksesta ja voinut viimein irtaantua työsuhteesta ja alkaa oikeasti toipumaan. Tässä kaikessa oli kuitenkin se hyvä puoli, että se osaltaan vahvisti sitä, että olin tehnyt oikean päätöksen sen suhteen, etten enää jatkaisi kyseisessä organisaatiossa työskentelyä. Se vahvisti käsitystäni siitä, että organisaation työhyvinvoinnilliset käytännöt olivat hyvinkin olemattomat ja, ettei sairastuminen loppu viimein ollut mikään ihmekään.

Eri käytännöt suomalaisen työnantajan palveluksessa?

Oletan ja toivon, että kokemukseni on siinä mielessä ollut eriävä tavanomaisista työuupumistapauksista, siksi, että en ole kuulunut suomalaisen työterveyshuollon piiriin. Ymmärtääkseni näinkin vakavissa romahduksissa terveydenhuollon toimija, esimerkiksi työterveyshoitaja tai -psykologi, voi toimia työntekijän ja työnantajan välisissä keskusteluissa ikään kuin kolmantena osapuolena. Rooliksi jää sen varmistaminen, ettei työntekijän terveys vaarannu enempää. Työterveyden puolelta voidaan ottaa osaa keskusteluihin työnantajan kanssa ja tuoda esimerkiksi esiin sairasloman tärkeys työntekijän toipumiselle. Minulle aiheutui valtavasti lisästressiä kertoessani diagnoosistani ja hoidon etenemisestä työnantajalle, tätä olisi varmasti lieventänyt se, mikäli olisin saanut tukea työterveyshuollon toimijalta.

En halunnut enää jatkaa työsuhdettani, enkä
ole katunut päätöstäni missään vaiheessa.

Minulle oli selvää se, että en enää jatkaisi tehtävässäni. En yksinkertaisesti halunnut. Tilanne oli eskaloitunut sen verran pahaksi, että kynnys jatkamiselle oli liian korkealla. Siinä mielessä toipumiseni lähti liikkeelle vasta sitten, kun olin ikään kuin tyhjän päällä. Usein työuupumistapauksissa suositaan sitä, että työtä järjestellään toimivammaksi ja akuutin sairasloman jälkeen töihin paluu toteutetaan asteittain esimerkiksi jatkamalla työntekoa alkuun osa-aikaisella otteella. Tämä on toipumista tukevaa ja vaatii osakseen ymmärrystä työnantajalta ja koko työyhteisöltä. Mikäli työoloissa ei tosiasiallisesti tapahdu tarpeeksi muutoksia, riski uupumisen toistumiselle on merkittävä.

Terveydelle ja sen menettämiselle ei mielestäni ole hintalappua ja, siksi olen tietoisesti ollut kirjoittamatta työtehtäväni palkkauksesta. Euromäärillä ei ollut minulle enää mitään merkitystä työsuhteen loppuvaiheilla, jolloin vointini oli jo erittäin huono. Ei ollut merkitystä sillä, olisinko saanut tonnin tai kymppitonnin. Epäterveestä työsuhteesta kokonaan irtaantuminen voi monelle työuupuneelle olla mahdotonta juuri taloudellisten tekijöiden takia, eikä uuden työpaikan etsimiselle välttämättä jää aikaa, voimia tai resursseja. Siinä mielessä pidän itseäni onnekkaana, ettei minun tarvinnut jatkaa tehtävässä vain siksi, että tulisin taloudellisesti toimeen. Minulla ei myöskään ollut mikään kiire lähteä suin päin uuteen työpaikkaan työsuhteen päätyttyä, vaan pystyin keskittymään vain ja ainoastaan toipumiseen.

 

Kiinnittäisin tulevaisuudessa huomiota:

• Mitä muut minusta ajattelevat? on hyvin luonnollinen, mutta loppu viimein hyvinkin turha kysymys, joka vie vain energiaa. Vastaus nimittäin useimmiten on: ei mitään.
• Sairastuminen ei ole oma valinta. Eikä sitä siksi tarvitsisi hävetä lainkaan.
• Selvitä työterveyshuollon käytännöt työuupumistapauksissa etukäteen. Mistä, miten, mihin, kuka ja mitä.
• Kuuntele omia tarpeitasi äläkä vertaa itseäsi muihin! Toisille sopii työsuhteen jatkaminen tukena toipumiselle, toisille ainoa keino on työsuhteen päättäminen.
• Säästä rahaa hätävaraksi yllättävien tilanteiden varalle. Työuupuminen lukeutuu hyvinkin yllättäväksi tilanteeksi. Tämä antaa sinulle paremmin vapauksia tehdä tilanteesi kannalta tarvittavia päätöksiä.

"Joudunko suljetulle osastolle?”

Suomeen palattuani olin varannut itselleni ajan psykiatrille. Ajanvaraamista oli edeltänyt pitkähkö selvitystyö siitä, miten psykiatri, psykologi, psykoterapeutti tai terapeutti eroavat toisistaan ja, mikä näistä olisi kohdallani oikea vaihtoehto, minne mennä. Olin aivan pihalla tästä skenestä. Valintani kohdistui psykiatriin, joka on mielenterveyttä koskeviin asioihin erikoistunut lääkäri, sillä halusin saada lääketieteellisen arvion ja luotettavan varmuuden siitä, mikä minua oli vaivannut. Vaikka meninkin yksityisen sektorin kautta, jonot olivat pitkiä ja, koska tiesin itseni sen verran hyvin, minun oli tärkeää saada aika mahdollisimman pikaisesti ennen kuin muutan mieleni ja lakaisen kokemani maton alle. Laaja kontaktointi tuotti tulosta ja minun onnistui saada peruutusaika samalle päivälle. Olisin ehdottomasti päässyt kaikkein helpommalla menemällä työterveyshuollon kautta, mutta koska työnantajani ei ollut suomalainen, tämä ei ollut mahdollista.

Ensimmäistä kertaa psykiatrin luona

Minua jännitti, kuinka psykiatri arvioisi
tilannettani.

Varaamani psykiatrin aika koitti. Minua jännitti. Joutuisinko tekemään erilaisia musteläiskätestejä, joiden pohjin minut todettaisiin epänormaaliksi ja suljettaisiin laitokseen pakkopaitaan sidottuna? Viime aikoina oli ehtinyt tapahtumaan paljon, eikä mieleni oikein tuntunut pysyvän perässä. Vielä hetki sitten olin ollut toisella puolella maapalloa lomafiiliksissä ja yhtäkkiä olinkin Terveystalon vastaanotolla. Häpeän määrä oli valtava, työhän oli alkujaan ollut unelmatyö. Kärsin myös jossain määrin aikaerorasituksesta. Minulla ei suoraan sanottuna ollut hajuakaan, mitä kertoisin tai, miten tiivistäisin kaiken työsuhteen aikana kokemani vajaan tunnin pituiseen aikaslottiin. En ollut sanoittanut kokemaani edes itselleni enkä todellakaan ollut tottunut puhumaan asioistani tai tunteistani muille. En vielä tuolloin ollut ymmärtänyt sitä, että lääkärin käynnille voisi ottaa mukaansa muistilapun sisältäen ne asiat, joista haluat kertoa. Näin tulee varmemmin kertoneeksi kaiken sen, mitä haluaa. Noudatan tätä nykyisin.

Turvavälin takaamiseksi lääkäri istui minusta hyvin kaukana työpöytänsä takana ja pidimme molemmat kasvomaskeja päällä terveysturvallisuuden nimissä. Minulla maskit aiheuttavat paljon haasteita tulkita vuorovaikutustilannetta ja toisen ihmisen reaktioita. Toinen jää hyvin etäiseksi, eikä luottamusta oikein tunnu pääsevän syntymään. Ulkoiset tilanteet eivät siten ainakaan helpottaneet ahdinkoani siitä, miten ihmeessä lähden asiaani perkaamaan. Aloin kertomaan tilanteestani kronologisessa järjestyksessä alkaen työsuhteen alkamisesta. Koska asiaa oli paljon, huomasin poukkoilevani kertomuksessani ja olen varma, että minusta sai verrattain epäjohdonmukaisen kuvan. Psykiatri kuunteli ja heitti kysymyksiä pääsääntöisesti työhön liittymättömistä asioista kuten siitä, minkälaisia kokemuksia minulla jäi opiskeluvuosista tai miten olen aikaisemmin reagoinut stressiin. Kertoessani työuupumukseen viittaavista oireista, lääkäri lähinnä myhäili ja kertoi, ettei se ole diagnoosi ja, että sen kehittyminen voi viedä vuosia. Tapaamisen puolivälissä hän kysyi, olenko masentunut. Vastasin todenmukaisesti, että en. Lääkäri tuntui olettavan, että tiedän, mitä masennuksella tarkoitetaan eikä hän avannut oireidenkirjoa lainkaan.

Diagnoosia ei siten saatukaan näin helposti, joten jatkoimme keskustelua. Kerroin, että toivoisin tilanteessani keskusteluapua mahdollisesti terapian kautta (en tuolloin tiennyt mitään käytännön asioita terapiaan liittyen). Lääkäri totesikin, että ensiksi tarvitaan diagnoosi. Pääsin tarinassani hermoromahduksen vaiheeseen ja tässä kohtaa aloin itkemään. Itkeminen kasvomaski päällä on oma lajinsa ja suolaveden ja rään täyttämän suojuksen kanssa oleminen ei varsinaisesti parantanut oloani. Aina sanotaan, ettei ulkonäkö merkitse mitään. Pidän tätä kuitenkin valheellisena käsityksenä, sillä ulkoinen habitus lähettää signaaleja ulkomaailmaan halusi sitä tai ei. Minun ulkoinen olemukseni lääkärin vastaanotolla ei vahvistanut kuvaa siitä, että olisin työskennellyt asiantuntijana globaalissa järjestössä. Olin heittänyt päälleni hupparin ja verkkarit tyyppisen asun enkä usko, että näytin lääkärin silmissä ainakaan ikäistäni vanhemmalta – päinvastoin. Koska en myöskään tullut työterveyden kautta, tilannettani ei suoranaisesti tulkittu työperustaisena asiana.

Psykiatri toi keskusteluun omakohtaisen tapausesimerkin, jonka turvin hän loppu viimein tuntui tekevän diagnoosinsa. Hän kertoi ulkomaalaisesta tuttavastaan, joka aina tullessaan visiitille Suomeen joutuu osastolle hoitoon. Ilmeisesti siksi, että kulttuurishokki oli niin valtava ja, koska tämä tuttava ei ymmärtänyt puhuttavaa kieltä, hän saattoi kokea vainoharhoja. Tämän ja joidenkin tarkentavien kysymysten pohjin hän aavisteli minun kokemukseni olleen samanlainen ja totesi diagnoosikseni psykoosin. En tiennyt psykooseista juuri mitään, mutta jo pelkästään sanana sen kuuleminen sai minut pelästymään. Nyt on tosi kyseessä. Tiedustelin heti ensitöikseni, että suljetaanko minut johonkin laitokseen?

Vastaanottoaika tuli täyteen ja aika loppui kesken sen suhteen, että psykiatri olisi ehtinyt tarkemmin kertomaan diagnoosistani ja psykooseista sinänsä. Hän kirjoitti minulle lähetteen julkiselle puolelle psykoosipolille avohuoltoon tarkempiin tutkimuksiin. Hän arvioi psykoosini olleen ohimennyt, mutta näki, että tilannetta voitaisiin tutkia ja seurata jonkin aikaa. Lähdin vastaanotolta kotiin kahdensadan euron hintaisen laskun ja 45 vuorokauden mittaisen sairasloman kanssa. Yllätyin, sillä en ollut edes ajatellut saavani sairaslomaa. Samalla olin melko tyrmistynyt, olin hullu.

Psykiatrin vastaanotolta lähdettyäni minulla
oli enemmän kysymyksiä kuin sinne mentäessä.

Lähdin vastaanotolta melko sekavissa tunnelmissa ja pääni oli täynnä kysymyksiä. Olisiko viereisen huoneen psykiatri antanut minulle tyystin eri diagnoosin ja tulkinnut tilannetta eri lähtökohdista käsin? Olisiko minun sittenkin pitänyt sanoa olevani masentunut? Olisiko masennusdiagnoosi ollut pesunkestävämpi? Olisinko silloin saanut vain lämmintä kättä ja lääkkeet kouraan? Mitä nyt tapahtuu? Kotona minulla menikin pitkä tovi googlettamisessa, olen lukenut valtavan määrän tietoa psykooseista ja päässyt siten edes jollain tasolla perille siitä, mistä niissä on kyse.

Tiedän, että lääkärit näkevät kymmeniä potilaita päivän aikana, eikä yksittäisen potilaan kertomusta voida rajatussa ajassa lähteä tarkasti penkomaan. Pidän kyseenalaistettavana sitä, että lyödään aika kovakin diagnoosi käteen ilman, että potilasta sisällytetään päätöksentekoon tai, että häntä kuullaan diagnoosin jäljiltä. Vakavilla F-mielenterveysperustaisilla diagnooseilla on vaikutuksensa esimerkiksi sairasvakuutusten myöntämiselle, oikeustoimikelpoisuudelle, tiettyihin työ- ja opiskelupaikkoihin hakeutumiselle sekä ymmärtääkseni myös ajokorttien myöntämisille. Puhumattakaan niiden merkityksestä ihmisen omakuvalle.

(Työuupumus)psykoosiin keskittymistä

Psykiatrin tapaamisen jälkeen meni noin viikko, kun minulle soitettiin psykoosipolilta. Sovimme minulle ajan alkukartoituksen kaltaiseen moniammatilliseen tapaamiseen, jossa olisi mukana psykiatri, psykologi, psykiatrinen sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. En tiennyt tapaamisesta sen enempää, joten lähdin sinne avoimin mielin. Olin tyytyväinen siihen, että tilanteeni otettiin vakavasti.

Tapaaminen osoittautui kuitenkin painajaismaiseksi. Tuolit olivat ringissä siten, että minä istuin psykiatria vastapäätä. Toisella puolellani istui sosiaalityöntekijä ja toisella puolella sairaanhoitaja ja psykologi. Tuolit oli myös aseteltu minua päin siten että jokaisella heistä oli suora näköyhteys minuun. En voinut mitään sille, että sain psykiatrista hieman homssuisen kuvan, hänellä oli pitkät ja likaiset hiukset. Hän myös puhui päälle ja näin tehdessään hänen äänenvoimakkuutensa nousi. Valta-asetelma oli selvä: psykiatri hallitsi keskustelua ja esitti tiuhaan tahtiin erilaisia kysymyksiä minulle. Tätä korosti se, että hän oli tilaisuuden ainoa miespuolinen henkilö. Muut asiantuntijat seurasivat keskustelua, tarkkailivat minua ja tilaisuuden lopulla esittivät joitain yksittäisiä kysymyksiä.

Psykoosidiagnoosin jälkeen koin, että hoito keskittyi oireisiin
eikä niinkään syihin vointini takana. Sairastumiseni työ-
perustaisuus jäi käsittelemättä.

Tällaisessa moniammatillisessa tapaamisessa on hyvät puolensakin erityisesti työntekijöiden näkökulmasta: ajantasainen tiedonkulku, tieteiden rajat ylittävä lähestymistapa ja potilaslähtöisyys. Johtuiko sitten minun luonteenpiirteistäni vaiko siitä, että en pidä sensitiivisten asioideni jakamisesta ventovieraille (vaikka olisivatkin asiantuntijan roolissa), niin minulle tilaisuus näyttäytyi lähinnä kuulusteluna, jossa minä olin syyllinen ja tehnyt jotain väärin. Koin sen hyvin epämiellyttävänä ja silmätikkuna oleminen sai minut vaivaantuneeksi. En yksinkertaisesti tuntenut oloani hyväksi ja vierastin kertoa asioistani. Pääni myös löi aivan tyhjää siitä, mitä sanoisin. Tuntui, että kaikki sanomani tulkittiin jonkinlaisten olettamuksien suodattamana. Onko suvussasi mielenterveydenhäiriöitä tai esimerkiksi skitsofreniaa? Kysyisin mieluummin niin päin, että kenen suvussa ei olisi ja skitsofrenian väläyttely noinkin aikaisessa vaiheessa, tuntui jälkeenpäin ajateltuna turhalta pelottelulta.

Minusta tuntui, että keskustelussa ei taaskaan huomioitu tarpeeksi työn merkitystä ja siitä aiheutunutta suoraa syyseuraussuhdetta kokemukselleni. Koska yksityisen lääkäriaseman psykiatri oli antanut minulle diagnoosin, olisi vaatinut ihmeitä, että julkisen puolen kollega olisi noussut tätä vastaan. Usein on myös niin, että ennakko-oletukset käyvät toteen ja sen mitä haluaa nähdä, myös näkee. Sain siis vahvistuksen ja toisen diagnoosin psykoosista. Psykiatrin mukaan akuuttivaihe oli kuitenkin ohi enkä ainakaan enää ollut millään muotoa psykoottinen. Minut otettiin avohuollon asiakkaaksi ja sovimme, että alan käymään joitakin kertoja kuukaudessa psykiatrisen sairaanhoitajan paikkeilla keskustelemassa. Oloani seurattaisiin ja psykiatri tarkastelisi tilannetta uudestaan joidenkin kuukausien päästä.

Suunnitelman mukaisesti kävin keskustelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Näin jälkeenpäin en koe, että siitä oli todellisuudessa minulle merkittävästi hyötyä. Hoitaja oli samanikäinen kuin minä ja tuntui, että häneltä puuttui tarpeeksi samaistumispintaa kanssani. En siten aina tuntenut tulevani kuulluksi. Tapaamisten fokus oli pitkälti psykooseista kertomisena, oireiden kartoittamisena ja minun tilanteen kehittymisen tarkkailussa. Hänen asiantuntemuksensa keskittyi juuri psykooseihin, ei työuupumisiin. Opinkin valtavasti uutta psykooseista, mutta olisin kaivannut tilanteeni syvällisempää kartoittamista työn näkökulmasta. Miksi juuri minä uuvuin ja miten tässä näin pääsi käymään? Minulle ei tehty mitään testejä enkä täyttänyt kyselylomakkeita. Jatkomme tapaamisia joitakin kuukausia. Tämän jälkeen hoitaja jäi vuosilomalle ja kävin muutamia kertoja psykologin juttusilla. Siitä oli minulle hyötyä, sillä ensimmäisen kerran sain tunteen siitä, että minua kuunneltiin ja psykologi oli kiinnostunut nimenomaan sairastumiseeni johtaneista syistä ja työsuhteen aikana tapahtuneista asioista. Näiden kertojen innoittamana minulla heräsi ajatus siitä, josko psykoterapia voisi tapauksessani olla varteenotettava vaihtoehto. Sain psykologilta lisätietoa terapiasta ja hän kannusti minua kokeilemaan. Emme nähneet enää tarpeelliseksi pitää minua potilaana psykoosihoidossa, joten psykiatrin tapaamisen jälkeen minut uloskirjattiin sieltä. Samalla psykiatri kirjasi minulle b-lausunnon Kelan tukemaa kuntoutusterapiaa varten.

Psyykenlääkkeistä

Olin alusta asti johdonmukainen sen suhteen, että en halua lääkinnällistä hoitoa. Tämä onnekseni hyväksyttiin, eikä minulle merkittävästi niitä tuputettukaan. Pelkäsin alkuun, että tahtomattani minut pakotettaisiin niiden syömiseen, mikä nyt tietystikään ei ole realistista avohuollon palveluista puhuttaessa. Koin, että tilanteeni korjautuisi parhaiten työstä irtautumisella, unella, terveellisellä ruualla ja sopivalla määrällä liikuntaa. Irtaantuminen työasioista oli tärkein askel, sillä työ oli se, josta tarvitsin nyt stopin. Olisin myös valmis ottamaan asiantuntevaa keskusteluapua vastaan.

Lääketeollisuudessa liikkuu valtavat summat rahaa erityisesti psyykenlääkkeiden kohdalla. Punnitsin myös hyödyn ja haittojen suhdetta, olenko valmis haittavaikutuksiin tai mahdolliseen riippuvuuteen lääkkeestä? Suhtaudun melkoisen kriittisesti lääkkeisiin tapauksissa, jossa potilasta ei kuunnella eikä hänen tilannettaan tarkastella yksilöllisesti. Pillerit kouraan ja löydätkin varmaan itse tien ulos. Pelkkä lääkehoito jättää potilaan loppu viimein hyvin yksin tilanteensa kanssa ja uskon parhaimman hoitovastineen olevan saavutettavissa lääkinnällisen hoidon ja keskusteluavun yhdistelmänä. Mikäli oloni ei olisi lähtenyt paranemaan, sitten olisin tarkastellut lääkkeettömyyttä kahteen kertaan. Korostan tässä kohtaa, että lääkkeiden käytöstä tulee aina konsultoida lääkäriä ja erityisesti psykoosien akuuttivaiheessa lääkitys on tarpeen. Lääkkeet ovat ensiapuna tehokkaita katkaisemaan tilanteen eskaloituminen, ne vähentävät tehokkaasti inhimillistä kärsimystä ja pelastavat henkiä.

Stereotypioiden värittämää

Mielenterveyshäiriöihin liittyy paljon
ennakkoluuloja ja stereotypioita.

Olen hyväksynyt sen, että hermoromahdukseni diagnosoitiin reaktiiviseksi psykoosiksi. Itse diagnosoisin sen näin jälkeenpäin paniikkikohtaukseksi tai akuutiksi stressireaktioksi. Kohdallani ei otettu tarpeeksi huomioon toimintakyvyn säilymistä, matkajärjestelyjen toteuttaminen vaati organisaatiokykyä, suunnitelmallisuutta sekä toiminnanohjauksen vaatimaa energiatasoa. Tiedostan sen, että psykoosien oireenkuvaan liittyy oireiden kieltäminen ja tämä on erittäin valitettavaa hoitoon hakeutumisen näkökulmasta. Toinen puoli asiassa on se, että diagnoosi voidaan runnoa läpi vähäisinkin perustein kenelle tahansa. En tuolloin osannut kyseenalaistaa diagnoosiani puhtaasti siitä syystä, että en tiennyt psykooseista mitään. Enkä edelleenkään ole asiantuntija, vaan puhun omasta kokemuksestani. Sen tiedän, että ne ovat suhteellisen yleisiä, niihin johtavat syyt ovat moninaisia (omalla kohdallani pitkittynyt ja korkea työstressi) ja oireet voivat olla kirjavia. Suosittelen kiinnostuneita lukemaan asiasta lisää täältä ja täältä.

Kokemukseni paljasti, miten vähän tiesinkään mielenterveyteen liittyvistä asioista ja, miten paljon erilaiset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat niitä värittäneet. Vaikka olen istunut vuosia koulunpenkillä, en tiennyt, että populaarikulttuurin välittämä kuva mielisairaista ei vastaa todellisuutta. Seinille hyppiminen, hiustenrepiminen ja kirkuminen on Hollywoodia, ei arkea. Sairastuminen ei ole oma valinta, eikä se katso ikää, sukupuolta, sosiaalista statusta tai mitään muutakaan. Heräsin tietämättömyyteeni ja valitettavaahan se on, kuinka yleisiä mielenterveyteen liittyvät väärinymmärrykset loppu viimein ovat. Jo ihan esimerkiksi resursseista ja hoitomitoituksista vastaavien poliittisten päättäjien keskuudessa.

Tietämättömyydestä kertoo jo ensireaktio siitä, joutuuko tässä nyt suljetulle osastolle. Resurssipulan takiahan avohuollon palvelut nimenomaan kasvavat ja suljetulle osastolle ei noin vain mennä. Siksikin mielen pirstaloituessa kyseessä on useimmiten suljetulle osalle pääseminen, ei joutuminen.

Tilanne herätteli minussa seuraavanlaisia ajatuksia: 

• Sairastuminen voi sattua kenen tahansa kohdalle - eikä siinä ole mitään hävettävää!
• Ensimmäinen askel myönnettäessä, että ei voi hyvin ja haettaessa apua, voi olla se kaikkein voimaannuttavin.
• Diagnoosi on hoidon saamiseksi tarpeen, mutta se ei määrittele sinua ihmisenä.
• Toipuminen ottaa aikansa, eheytymisen polku on kaikilla erilainen.
• Sosiaaliset syyt sairastumisen taustalla jäävät usein lääketieteellisessä lähestymistavassa vähemmälle huomiolle. 
• On ok olla aktiivinen omaa hoitoa ja terveyttä koskevissa päätöksissä.