Raitistuminen seurasi työuupumusta

Olen ollut alkoholittomalla linjalla reilu kaksi vuotta ja kimmokkeen korkin sulkemiselle sain kokemastani työuupumuksesta. Ilman uupumiskokemusta olisin tuskin alkoholin käytön lopettamisessa onnistunut tai edes ajatellut sitä itselleni sopivana vaihtoehtona. Kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, uupumus pakotti minua tarkastelemaan elämääni ja itseäni: sitä, mitä minä haluan. Erinäisten vaiheiden jäljiltä tulin siihen ymmärrykseen, että olen ikään kuin käännekohdassa ja aika on kypsä alkoholin jättämiselle. Haluan avata aihetta hieman laajemmin, joten kirjoitan tästä useamman kuin yhden postauksen. Nyt tarkoitukseni on keskittyä siihen, miten juuri työuupumuksen kokeminen sai silmäni aukeamaan alkoholin käytön suhteen.

Tähän alkuun haluan todeta, että varmasti tiettyjen mittareiden mukaisesti voisin kutsua itseäni alkoholistiksi. Minulla on ollut alkoholin ongelmakäyttöä ja jatkuessaan olisin hyvin voinut olla matkalla kohti alkoholiriippuvuutta, alkoholismia. En näe kuitenkaan tarpeen lokeroida itseäni johonkin tiettyyn kategoriaan, määritellä itseäni sen kautta ja keskittää energiaani sen pohtimiseen, olenko vai enkö ole alkoholisti. Olen pitänyt juhlimisesta ja antanut sille jossain määrin turhan isoakin roolia elämässäni. Tätä nykyä olen joka tapauksessa raitis eikä raitistumista välttämättä olisi tapahtunut, mikäli alkoholin käyttöni olisi ollut tyystin ongelmatonta. Avaan käyttöä tarkemmin omassa postauksessa.

Työstressi ei hälvennytkään alkoholilla

Alkoholi voi tuntua hyvältä stressinlievittäjältä,
mutta pidemmän päälle se vain lisää kuormitusta.

Työuupumuksen aiheuttanut työ sai minut hyvin varhaisessa vaiheessa varsin kuormittuneeksi ja työstressi tuli minulle enemmän kuin tutuksi. Lisää aiheesta täällä. Käytössäni olleet välineet tilanteen taltuttamiseksi olivat puutteellisia eikä käyttämäni stressinhallintamenetelmät tuottaneet toivottua tulosta. Koska olin aikaisemmin saanut stressin lievitykseen apua alkoholista, tai näin ainakin luulin, ajattelin saavani siitä apua myös tällä kertaa. Viikonloppuisin, muutamia kertoja kuukaudessa, nollasin viikon aikana kertynyttä työstressiä ja kuvittelin uuden viikon alkavan siten puhtaalta pöydältä. Hetkellisestihän alkoholi on toiminut stressiä lieventävänä tekijänä, lisännyt mielihyvähormoneja ja saanut olon rentoutuneeksi, mutta todellisuudessa tällaisten viikonloppujen jäljiltä olen aloittanut uuden viikon entistä kuormittuneempana. Alkoholi kun heikentää unen laatua, hidastaa palautumista, sekoittaa kehon luontaisia rytmejä ja vaikuttaa negatiivisesti psyykkiseen hyvinvointiin. Puhumattakaan krapulan vaikutuksista. Olen siis tietämättäni omallakin toiminnallani syventänyt uupumukseni vakavuutta ja mennyt ojasta allikkoon luulemalla pystyväni keventää työstä aiheutunutta kuormitustani alkoholin avulla.

Tiedän, että en ole ainut, joka näin tekee: työstressi lienee yksi yleisimmistä syistä vaihtaa viihteelle ja saada ajatukset muualle tuopin äärellä. Work hard, play hard. Ylipäänsä koko after work -kulttuuri lienee sitä varten olemassa, että raskaan työpäivän jälkeen rentoudutaan yksin tai yhdessä muutaman lasillisen äärellä ja hukutetaan päivän murheet lasiin. Tämä on kulttuurissammekin yleisesti hyväksytty tapa toimia, ja työpaikoista riippuen alkoholin käyttöön suhtaudutaan varsin suopeasti kosteiden pikkujoulujen ja tyhy-päivien muodossa. Huomasin kuitenkin nopeasti, että juhliminen uupumuksen myötä ahdistuneena, turhautuneena ja väsyneenä saivat mitkä tahansa juhlat tuntumaan vastenmielisiltä.

Toipumisprosessi saa minut havahtumaan, ettei alkoholista ole apua

Työsuhteen päättyminen aloitti työuupumuksesta toipumiseni, eikä paluu normaaliin sujunut käden käänteessä. En lopettanut juhlimista ja alkoholin käyttöä välittömästi. Jatkoin entiseen tapaani, vaikka jollain tapaa tunsin, ettei suhteeni alkoholiin ollut enää entisensä – en saanut siitä enää samanlaista nostetta ja huolettomuuden tunnetta. Alkoholi tuntui olevan merkittävin tekijä toipumiseni hidastajana, se sumutti siihen asti kipuamani saavutukset ja sai minut yhdessä yössä takaisin niihin samoihin kuoppiin, joihin työsuhde oli minut ajanut. Aloin tosissaan kyseenalaistamaan juomisen järkeä ja oman hyvinvointini sabotoimista alkoholilla. Halusin myös ehkäpä ensimmäisiä kertoja elämässäni oikeasti käsitellä kokemaani rakentavammin kuin alkoholin avulla. Olin tottunut aina vain turruttamaan asioita, mutta mennyttä työkokemusta halusin aidosti työstää ja jakaa muille. Kenties myös pelkäsin sitä, että kokemus katkeroittaisi minut ja minusta tulisi niitä kaikkien tuntemia oman elämänsä rokkistaroja, joista olisi pitänyt tulla jotain.

Hakeuduin ulkopuoliseen ammattiapuun saatuani työkuormituksesta seuranneen hermoromahduksen ja, vaikka hoito ei käsitellyt alkoholinkäyttöäni millään muotoa, minulle suositeltiin päihteettömyyttä yleisen mielenterveydellisen hyvinvoinnin edistämiseksi. Muistan suhtautuneeni tähän skeptisesti ja ajatelleeni, että elämä ilman päihteitä, juhlimista tuntuisi rangaistukselta siihenkin nähden, miten kovan hinnan menneestä työuupumuksesta olin mielestäni maksanut. Sanat jäivät joka tapauksessa mieleeni ja varmasti edesauttoivat siinä, että kaikeksi yllätyksekseni jätin alkoholin käytön puoli vuotta hermoromahduksen ja hoitoon hakeutumisen jälkeen. Tästä seurasi myös ymmärrys terapian tarpeesta ja psykoterapiaan hakeutumisesta, mikä on varmasti auttanut myös korkin kiinni pysymisessä.

Viimeinen niitti

Lopettamispäätöksen tekeminen tuntui 
varsin luonnolliselta.

Viimeisen kerran olen juonut alkoholia eräissä kesäisissä grillibileissä ystävieni kanssa. Ilta eteni varsin mukavasti, aurinko paistoi ja grilli oli kuumana. Kaikki olivat juhlatuulella ja juomia kului tasaiseen tahtiin, muistan itsekin intoutuneeni drinkkien kumoamiseen, vaikka olin etukäteen ajatellut ottavani rauhallisesti. Tämä kuitenkin unohtui ja minun osaltani ilta loppui varsin lyhyeen sammuttuani hyvin varhaisessa vaiheessa. Juhlat kestivät osaltani pari tuntia, mutta illasta seurannut krapula kesti valehtelematta viisi päivää ja henkinen morkkis vieläkin kauemmin. Muistini pätki enkä muistanut yhtäkään keskustelua, mikä harmistutti minua, sillä olin odottanut iltaa nimenomaan siksi, että pääsisin näkemään ystäviäni pitkästä aikaa ja vaihtelemaan kuulumisia. Olin tuolloin lähemmäs kolmikymppinen, mutta ilta sujui osaltani kuin ensimmäisiä humalia juovalta teiniltä. Hauskintahan tässä on se, että verrattuna moniin muihin bileisiin, tuo viimeinen kertani ei loppujen lopuksi ole edes kovin kummoinen. Mitään ei kirjaimellisesti tapahtunut. Jokin tässä kerrassa kuitenkin havahdutti minut ja antoi tarvittavan sysäyksen lopettamispäätöksen tekemiselle.

Olisi mielenkiintoista saada tutkimuksellista tietoa siitä, miten työuupumus vaikuttaa alkoholinsietokykyyn. Minulla kävi nimittäin niin, etten sietänyt alkoholia juuri lainkaan. Menin aivan tilttiin jo pienen määrän jälkeen ja illat päätyivät lähestulkoon aina sammumisiin, totaalisiin muistikatkoksiin ja aivan järkyttäviin krapuloihin. Toki näin on ennenkin tapahtunut, mutta tuntui, että työuupumus korosti tätä entisestään. Myös humalassa käyttäytymiseni tai pikemminkin käyttäytymättömyyteni muuttui. Minulle on ollut tavanomaista se, että tietyn pisteen jälkeen sulkeudun ja olen varsin epäsosiaalista seuraa. Alkoholi ei koskaan tehnyt minusta kovaäänistä tai aggressiivista riehujaa, vaan olin lähinnä omissa oloissa viihtyvä istuskelija. Työuupuneena juominen kuitenkin voimisti tätä ja hyvin vähäisen juomamäärän jälkeen olen ollut entistä sulkeutuneempi ja täysin kommunikoinnin ulottumattomissa. Elävä kuollut kuvastaa tätä varsin hyvin ja kertoo sen, minkälaista juhlaseuraa olen ollut.

Alkoholittomuus on ollut minulle hyväksi

En ole juurikaan kaivannut alkoholia.

Minusta tuntuu, että olen aina tiennyt jollain tasolla, että joskus koittaa se päivä, kun juhlat ovat osaltani ohitse ja suljen korkin. Työuupumus oli viimeinen silaus lopettamispäätöksen täytäntöönpanolle. Se sai minut kyseenalaistamaan motiivejani juhlimiseni ja juomiseni takana, ja ymmärtämään, etten halua enää tukahduttaa asioitani alkoholilla, myrkyttää itseäni yhtään enempää solumyrkyllä tai kokea viisipäiväisiä krapuloita. Minusta myös tuntui, että olin jo nähnyt kaiken, mitä alkoholi ja juhliminen voisi minulle tarjota. Olen liikunnan kautta ollut suhteellisen kiinnostunut kaikesta terveyshömpästä ja ollut aina jokseenkin kokeilunhaluinen, joten otin määrittelemättömän tipattoman ajanjakson uteliaana vastaan. Lähdin mielenkiinnolla tarkastelemaan, minkälainen vaikutus alkoholittomuudella on minuun. Menneet juhlimisen täyteiset vuodet opettivat itsestäni sen, ettei kohtuukäyttö ja muutamassa lasillisessa pitäytyminen olisi kohdallani vaihtoehto, vaan minun tulisi valita tyystin nollalinja. Onnekseni näin tein, sillä, vaikka tämä kuulostaakin kliseiseltä, viimeiset reilu kaksi raitista vuotta ovat olleet elämäni parhaita. Alkoholittomuus on tuntunut itselle sopivalta ratkaisulta eikä näkyvissä ole paluuta entiseen, entiseen elämääni.

Työuupumuksesta voi seurata erilaisia elämänmuutoksia:

• Oiva sauma pohtia siihenastisia tehtyjä valintoja ja ratkaisuja.
• Hetki pysähtymiselle ja oman hyvinvoinnin priorisoinnille!
• Turhautumisesta voi seurata rohkeutta tehdä tarvittavia päätöksiä.
• Uteliaisuutta löytää sisäistä motivaatiota paremmalle huomiselle.
• Tilaisuus muodostaa uudenlainen suhde itseen ja muihin.

Menikö toipumiseni suorittamiseksi?

Taipumukseni suorittamiseen nosti päätään myös työuupumuksen toipumisprosessissani: aloin suorittamaan toipumistani. Ennen kaikkea tämä näyttäytyi toipumiseni vauhdittamisena ja erinäisten toimien kahmimisena vailla ymmärrystä siitä, miksi tein mitäkin. Halusin päästä back on track mahdollisimman pikaisella aikataululla enkä sallinut itselleni sen hyväksymistä, että prosessi tulisi viemään aikaa. Olin mielestäni epäonnistunut, kun en ollutkaan kuukauden kestäneen levon jäljiltä lähimainkaan samoissa ruumiin- ja sielunvoimissa kuin, mitä olin ollut ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Minun pitäisi toipua nopeammin ja, vaikkei minulla ollutkaan vertailukohdetta, jostain syystä olin varma, että toivuin hitaammin ja huonommin kuin muut työuupuneet. Tulevaisuuskin ahdisti – tulenko enää koskaan olemaan entiselläni?

Se, että nykyisin tunnistan taipumukseni suorittamiseen, on minulle uutta. Lue kirjoitukseni suorittamisesta täältä. Ensimmäinen ajatukseni työsuhteen päätyttyä ei ollut se, että olisin sairastunut työuupumukseen suorittamiseni takia. En mieltänyt itseäni suorittajaksi, enkä siksi nähnyt toipumistanikaan tapahtuvan suorittamisen kautta. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun sain oivalluksen siitä, että minä suoritan, muutos parempaan alkoi pikkuhiljaa tapahtumaan.

Takaisin työelämään mahdollisimman pian!

Toipumiseni alkuvaihe oli hyvin haparoivaa jo 
siitäkin syystä, että oirehdintaani ei hoidettu
työuupumuksena.

Hyvin pian uupumisen jäljiltä minulla jyskytti takaraivossani toistuvasti ajatus siitä, että minun tulisi palata työelämään mahdollisimman pian. Mitä nopeammin, sen parempi. Olin enemmän huolissani CV:seeni syntyvästä mustasta aukosta kuin siitä, että uupumuksen seurauksena unettomuuteni tuntui kroonistuneen. Selailin avoimia työpaikkoja ja lähettelin työhakemuksia. Jonkinlaisesta Tukholman syndroomasta kertonee, että hain likimain identtisellä työnkuvalla varustettua pestiä miltei samasta organisaatioista kuin, missä alkujaan olin sairastunut. Onnekseni paikka jäi saamatta. Olin myös jollain tapaa sekaisin sen suhteen, mitä edes haluan tehdä. Yhtenä päivänä haaveilin lähteväni hedelmänpoimijaksi Uuteen Seelantiin, toisena haikailin Lappiin sesonkitöihin ja kolmantena olin aloittamassa uraa kivikorutaiteilijana. Pääni oli täynnä erilaisia ideoita, levottomiakin, mutta todellisuudessa en tiennyt mitä, missä ja milloin haluan tai haluanko edes mitään.

Näin jälkeenpäin ajateltuna luulisin, että tässä on ollut kyse kykenemättömyydestä rauhoittumiseen. Koska työuupumustani edesauttoi jatkuva valppaana olo ja ylivirittyneessä tilassa oleminen, ei siitä irti päästäminen onnistunutkaan tuosta noin vaan. Työsuhteen aikana olin tottunut reagoimaan eteen tuleviin asioihin paniikin ja stressin saattelemana, hälytystilasta käsin, eikä elimistöni osannut eritellä tätä ehdollistumista vain työasioihin liittyväksi. Olin taistele tai pakene tilassa vielä pitkän aikaa senkin jälkeen, kun itse sairastuttanut työsuhde oli päättynyt. Ja toisaalta, pysähtyminenkin oli minulle vierasta. Olin pitänyt itseäni kiireellisenä ja sitä kautta vältellyt monien asioiden kohtaamista jo ennen sairastuttanutta työsuhdetta. Se oli ollut minun selviytymiskeinoni, ja otin sen käyttööni automaattisesti tässäkin vaiheessa. Onnekseni pakoon juostavia asioita oli vuosien mittaan kertynyt sen verran paljon, että enää en päässytkään karkuun. Minun oli hidastettava, rauhoitettava tahtini ja otettava asia kerrallaan käsiteltäväksi. Siitäkin huolimatta, tai juuri sen takia, että työelämään paluu pitkittyisi ja CV:ni näivettyisi.

Näen myös, että hoidon kohtaamattomuus oli toinen syy sille, miksi uupumuksen alkuvaiheilla toipumiseni oli melko poukkoilevaa ja tuntui jäävän työnhaun lomassa toissijaiseksi. Koska minun hoitopolkuni ei ollut suoraviivainen, eikä hoito kohdistunut työuupumukseen sinänsä, jäin hieman tuuliajolle sen suhteen, mitä minun tulisi seuraavaksi tehdä. En osannut alkuun ottaa uupumustani tarvittavalla vakavuudella ja minulla meni työsuhteen päättymisen jälkeen jonkin aikaa ennen kuin edes ymmärsin kyseessä todellakin olevan työuupumus. Psykoterapia, joka alkoi noin puoli vuotta työsuhteen päättymisen jälkeen, oli tärkein tekijä siinä, että pystyin rauhoittumaan hetken ääreen ja ottamaan minulle tarvittavan paussin kaikista ulkoisista velvoitteista.

Arvotyöskentelyä – mitä minä haluan?

Minulle tärkeiden arvojen kirkastaminen
herätti minut näkemään itseni työelämästä
erillisenä. 

Työelämään pikainen paluu on jossain määrin ristiriidassa senkin kanssa, että työuupumuksen myötä kyynistyin hyvin voimakkaasti paitsi sairastuttanutta työsuhdettani kohtaan myös koko työelämää kohtaan. Menikin kauan ennen kuin aloin näkemään minkäänlaista järkeä minkäänlaisessa työnkuvassa. Työelämä näyttäytyi minulle hyvin negatiivisena paikkana ja inhimillisen ajatusvääristymän mukaisesti yleistin yksittäisen huonon kokemuksen koskemaan laajempaa kokonaisuutta, koko työelämää. Muutos toiveikkaampaan suuntaan tapahtui sen jälkeen, kun kirkastin itselleni työhön liittyviä minulle merkityksellisiä arvoja. Arvotyöskentelyn myötä havahduin paremmin niihin motiiveihin, jotka minua työssä olivat ajaneet eteenpäin ja toisaalta ymmärsin paremmin, minkälaiset työt sopisivat arvopohjiini. Ymmärsin senkin, ettei arvojeni mukaista olisi se, että puolikuntoisena lähtisin väkisin paahtamaan kohti uutta työtä. Näin tekemällä edesauttaisin loppuunpalamisen vähättelyä sen sijaan, että toisin kestävämpiä tapoja toimia mukanani palatessani työelämään.

En toteuttanut arvotyöskentelyä vain työelämän näkökulmasta, vaan pikemminkin kaikkien muiden elämän osa-alueiden suhteen. Havahduin siihen, kuinka on edes mahdollista, että minä ajattelen toipumiseni tapahtuvan työelämän takia? Mitä nopeammin toivun, sen nopeammin pääsen takaisin työelämään? Eikö tämä ole hyvin vinksallaan oleva lähestymistapa? Työ ja työntekeminen on totta kai tärkeä osa-alue ihmisen elämässä, mutta sen ei tulisi mennä kaiken edelle. Minä haluan toipua työuupumuksesta minun itseni ja minun terveyteni takia. Tämä tulee vaikuttamaan positiivisesti myös minulle merkityksellisiin ihmissuhteisiin ja asioihin, joita haluan elämässäni toteuttaa. Miten se tulee vaikuttamaan työhön ja minun paikkaani työelämässä, jää nähtäväksi ja on lopultakin kaiken muun jälkeen toissijaista.

Uupumuksen hyväksymistä & konkreettisia toimia hyvinvoinnin eteen

Ensimmäisiä askelia, joita otin toipumiseni polulla, oli uupumukseni hyväksyminen. Hyväksyin sen, että en jaksa enkä halua. Koska menneen ajattelu sai minut murheelliseksi ja tulevaisuus ahdisti, käänsin katsetta hyvinkin voimakkaasti nykyhetkeen ja lisäsin hetkessä olemista. Lopetin aikatavoitteiden asettamisen ja sallin sen, että toipuminen ottaa sen ajan, minkä se ottaa. Kuulostelin myös hyvin herkästi sitä, mitä haluan ja mitä en. Tämä oli alkuun minulle melko vierasta, mutta ajan kanssa opin paremmin tunnistamaan niitä asioita, jotka minulle juuri sillä hetkellä olivat hyväksi. Työnhaun tilalle tuli esimerkiksi työuupumusta käsittelevään kirjallisuuteen perehtymistä ja itsen sättiminen korvaantui lempiruuan tekemisellä ja kylpylävisiitillä.

Kenties konkreettisimmista toimista, jonka tein itseni hyväksi, oli alkoholin käytön lopettaminen. Ajatus alkoholin käytön vähentämisestä oli aikaisemminkin käynyt mielessäni, mutta työuupumus oli ikään kuin viimeinen silaus tämän täytäntöönpanolle. Työuupumuksesta toipumiseni oli alkuun hyvin laidasta laitaan tempoilevaa: yhtenä päivänä jaksoin vaikka mitä ja energiaa piisasi, kun toisena en miltei jaksanut nousta sängystä ylös. Tunsin oloni vieraaksi omissa nahoissani. Pikkuhiljaa vointini kehitys tasaantui paremmin ennustettavaksi, eikä suuria takapakkeja enää tullut. Paitsi silloin kun join alkoholia. Alkoholi ja siitä seurannut krapula pakotti minut aina ottamaan viisi askelta taaksepäin kahden sijasta. Alkoholi ikään kuin heitti viemäristä alas ne toipumisen askeleet, jotka olin käyttökertojen välissä tehnyt. Illanistujaisistakin toipuminen otti entistä kauemman aikaa ja aloin vakavissani pohtia tarvitseeko minun maksaa niihin osallistumisesta niin kovaa hintaa vai voisinko päästä vähemmällä? Miksi mukava ilta vaatii osakseen alkoholia ja erityisesti, miksi minun täytyy illasta seuraavat pari päivää vaikeroida ei-niin-mukavissa henkisissä olotiloissa ja rypeä itsesäälissä? Uskallan väittää, että työuupumus oli ajanut minut sen verran huonoon fyysiseen ja psyykkiseen kuntoon, että alkoholi vaikutti minuun kahta kauheammin. Jo valmiiksi stressaantunut elimistöni ei yksinkertaisesti sietänyt alkoholin synnyttämää lisästressiä samalla tavalla kuin ennen. Korkin sulkemista on toki edeltänyt muutamia pohjakosketuksia jo ennen työuupumuksesta aiheutuneita vaikutuksia, mutta ne ovat oma tarinansa. Minulle alkoholin käytön lopettaminen on ollut yksi parhaimmista päätöksistä, mitä olen itseäni varten tehnyt, enkä ole katunut asiaa päivääkään. Muistutan kuitenkin, ettei alkoholin lopettaminen ole mikään vaade, jotta työuupumuksesta voisi toipua.

Työuupumus herätti minut
pitämään parempaa huolta
hyvinvoinnistani ja arvostamaan
itseäni enemmän. 

Alkoholin käytön lopettamisen sivutuotteena irtauduin myös vuosien saatossa syntyneestä nikotiinikoukusta ja lopetin nuuskaamisen. Nikotiinikoukku oli syntynyt ikään kuin huomaamatta ja nuuskankäyttö oli vaiheittain arkipäiväistynyt viikonloppukäytön tilalle. Lopettamisessa oli omat koukeronsa, mutta onnistumisen kokemusten siivittämänä sain aimoannokset ylpeyttä ja vapauden tunnetta, millä oli merkitystä jo pelkästään uupumuksen romahduttaneelle itsetunnolleni. Minä pystyn tähän. Joka tapauksessa, se, mikä näille toimille on yhteistä, on oikeastaan se, että työuupumus sai minut paremmin kiinnostumaan omasta hyvinvoinnistani. Tätä ajatusta voi kenties jalostaa vielä eteenpäin siten, että uupumuksen myötä aloin nähdä itseni arvokkaana ja hyvinvoinnin arvoisena. Minä saan ja voin edistää minun hyvinvointiani. Aikaisemminkin olin toki ollut kiinnostunut hyvinvoinnistani, mutta jonkinlainen arvottomuuden tunne oli ollut läsnä valinnoissani. Olin tehnyt hyvinvointia edistäviä valintoja näennäisesti, koska niin kuuluu tehdä, mutta en ollut koskaan juurikaan pysähtynyt pohtimaan, miksi niitä teen. Alkoholin ja nikotiinin käytön lopettaminen samaan syssyyn työuupumuksen lomassa voi kuulostaa toipumisen suorittamiselta, mutta minulle se enemminkin kertoo siitä, että uupumuksen myötä uskalsin paremmin kyseenalaistaa tekemisiäni saaden rohkeutta tehdä tarvittavia muutoksia.

Palapelin kokoamista

Toipumistani kuvastaa hyvin ajatusleikki siitä, kuinka kasaan särkynyttä minääni pala palalta takaisin ehjäksi kahdesta eri vaihtoehdosta valitsemalla. Rakennan itseni ehjäksi joko tyhjästä tai kopioimalla vanhasta. Voin valita ensimmäisen, työläämmän, mutta samalla kestävämmän tavan rakentaa itseni uudelleen ja hyväksyä sen, että tämä vie enemmän aikaa. En tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin, joten joudun enemmän mallailemaan ja kokeilemaan erilaisia tapoja palojen asetteluun. En ole varma, mikä toimii, joten aina on mahdollisuus, että joudun purkamaan jo rakennettua ja aloittamaan kasaamisen alusta. En myöskään tiedä, minkälainen lopputulos tulee olemaan. Samanaikaisesti minulla on vieressäni malli entisestä minusta, josta voin ottaa rakennusprosessiini mallia tai, jonka voin ottaa käyttööni sellaisenaan. Malli on hyvin huojuva ja pienikin osuma siihen voi saada sen särkymään. Tiedän, että vanhan mallin käyttöönotto tai kopioiminen olisi järjetöntä, mutta samalla sen helppous ja ajansäästäminen houkuttelee. Voisin helposti kopioida mallista uuden minäni tyystin samanlaiseksi ja säästää siten aikaa ja vaivaa. Näin rakentaminen olisi ennen kaikkea tuttua ja turvallista, eikä minun tarvitse pelätä muutoksessa piileviä tutkimattomia tekijöitä. Kumman valitsen?

Kuvattu ajatusleikki on totta kai fiktiota, mutta mielestäni se ilmentää hyvin niitä valintoja, joita toipumisprosessin edetessä voi tulla vastaan. Valitako helppo ja tuttu vaihtoehto, vai mennäkö kohti uutta ja tuntematonta, joka ei välttämättä palkitse heti? Se myös kuvaa hyvin toipumisprosessin haasteellisuutta. Uupumus ei parane pelkällä levolla, vaan toipumisessa voi joutua tekemään hyvinkin syvää uurtavia valintoja ja elämänmuutoksia oman hyvinvoinnin edistämiseksi. Toisaalta sitä voi lähestyä muutoksen alkusysäyksenä, joka laittaa ihmisen tarkastelemaan omaa tilannettaan ja sen hetkistä elämää – löytyykö sieltä osa-alueita, joita voisi päivittää? Ajatusleikistä poiketen on myös hyvä muistaa, että oikeassa elämässä muutos asettuu ikään kuin vanhan päälle, ei ole uutta ilman vanhaa, eikä muutos toisaalta voi tapahtua mistään muusta kuin nykyhetkestä käsin. Rakennustyö tapahtuu useimmiten myös suhteessa toisiin ihmisiin, muiden ihmisten avunannon ja vuorovaikutuksen katveessa.

Suorittamista vai oman itsen löytämistä?

Työuupumus oli minulle signaali siitä, että en voi 
jatkaa elämääni tyystin samalla tavalla enää.
Muutokset olivat tervetulleita. 

On totta, että työuupumus ajoi minut erinäisiin muutosten tuuliin. Tietynlainen suorittaminen väritti toipumisen alkutaipaletta, mutta sen jälkeen näen toipumisen tapahtuneen ennen muuta minulle kirkastuneiden arvojen pohjilta. Päättömän poukkoilun sijasta aloin tekemään tietoisia valintoja hyvinvointini ja jaksamiseni eteen. Aloin löytämään itseäni, osittain uudesti rakentunutta minuuttani, kaiken sen pitäisi-puheen ja näin kuuluu tehdä-ajattelutavan takaa. Työuupumus käytännössä katsoen mahdollisti minulle pysähtymisen ja erinäisten muutosten asettamisen mielekkäämmän elämän puolesta. Tiesin, että en voi enää jatkaa samalla tavalla, joten olin siinä mielessä avoin uudelle. Paluuta vanhaan ei enää ollut. Aloin nähdä itseni arvokkaana ja niin paljon enempänä kuin vain työntekijänä tai työelämän yhtenä rattaana. En tiedä, olisiko minulla ollut tarvittavaa rohkeutta tai valmiutta viedä tarvittavia muutoksia läpi ilman työuupumukseen sairastumisesta seurannutta eksistentiaaliseksi kriisiksikin kutsuttavissa olevaa mielentilaa.

 

Työuupumuksesta toipumiseen liittyen:

• Työuupumus on kehon ja mielen hätäviesti siitä, että olet saavuttanut jaksamisesi rajat. Kuuntele sitä ja ota se vakavasti.
• Aika on suhteellinen käsite. Toipuminen vie aikaa ja aikatavoitteiden asettamisesta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kaksikin vuotta on lopulta hyvin pieni aika koko ihmiselämän mittapuulla tarkasteltuna.
• Ei ole mitään yhtä tai oikeaa tapaa toipumiselle. Tee juuri sitä, mikä itsestäsi tuntuu hyvältä. Asteittain voit lisätä pohdintaa mukaan: miksi teet juuri tätä asiaa, miksi et halua tehdä tuota?
• Mieti sinulle kolme merkityksellistä arvoa. Mieti, miksi valitsit juuri ne. Elätkö niiden mukaisesti? Minkälaisia muutoksia tekemällä saisit elämästäsi enemmän arvojesi mukaisen?
• Löydä toipumisesta mahdollisuuksia. Oletko aina halunnut tehdä jotakin asiaa toisin, muttet ole saanut aikaiseksi? Voisiko nyt olla hyvä hetki tehdä tarvittava muutos?